The Project Gutenberg eBook ofVerinen lyhtyThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Verinen lyhtyRomaaniAuthor: Jalmari FinneRelease date: September 17, 2024 [eBook #74433]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERINEN LYHTY ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Verinen lyhtyRomaaniAuthor: Jalmari FinneRelease date: September 17, 2024 [eBook #74433]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1928Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Verinen lyhty
Romaani
Author: Jalmari Finne
Author: Jalmari Finne
Release date: September 17, 2024 [eBook #74433]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1928
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERINEN LYHTY ***
Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.
Syysillan pimeässä kuului laukaus. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista.
Heikkilän isäntä luki parhaillaan sanomalehteä. Hän antoi lehden vaipua polvelleen ja kuunteli.
— Kuulitko? kysyi hän vaimoltaan, joka istui ompelemassa ja laukauksen kuultuaan laski työnsä syrjään.
— Kuulin, vastasi emäntä. — Se oli laukaus.
— Kukahan siellä nyt ampuu? sanoi isäntä.
Emäntä nousi nopeasti paikaltaan, meni eteiseen ja sieltä kuistin ovelle. Siellä hän pysähtyi kuuntelemaan.
Pihan poikki juoksi hätääntyneenä emännän luokse talon palvelijatarKirsti.
— Kuuliko emäntä laukausta? kysyi hän.
— Kuulin kyllä. Se tuli aivan kuin maantieltä.
Molemmat naiset seisoivat hetkisen paikallaan ja kuuntelivat.
— Ei sieltäpäin kuulu mitään liikettä, sanoi emäntä. — Mitä lienevät humalaisia.
Emäntä palasi miehensä luo.
— Ei sieltä kuulunut enää mitään, sanoi hän.
Isäntä ryhtyi uudelleen lukemaan sanomalehteään,
— Missä Anna on? kysyi hän vähän ajan päästä.
— Sanoi menevänsä mummonsa luo, vastasi emäntä. — Voisi sieltä jo palatakin. Ei ole viisasta näin syyspimeällä kuljeskella maantiellä.
— Veisailevat tietysti taas siellä tapansa mukaan virsiään, sanoi isäntä pilkallisesti. — Onhan sinun äitisi viisas nainen, mutta ei pitäisi virrenveisuuta aina harjoittaa.
Äkkiä ponnahtivat molemmat seisaalleen, sillä pihalta kuului parkaisu. He riensivät kuistille. Samassa saapui siihen Kirsti ja kalpeana nojaten kuistin oven pieleen sanoi:
— Maantiellä makaa mies liikkumattomana! Sitä kai on ammuttu.
Isäntä ja emäntä läksivät kiireesti juoksemaan maantielle päin. Talon aitta- ja vajarakennukset olivat maantien varrella, jota pihalta ei nähnyt. Kun he portista, joka oli aitan nurkan kohdalla, kääntyivät maantielle, näkivät he siellä kolme henkilöä. Kaksi oli tullut polkupyörillään. He olivat naapuritalon Mattilan pojat Väinö ja Kalle. Kolmas oli maantien toisella puolella pienessä torpassaan asuva vanha suutari. He kumartuivat maassa makaavan miehen puoleen valaisten häntä toisen polkupyörästä irroitetulla lyhdyllä.
— Tulkaa, isäntä, jumalan nimessä tänne katsomaan! sanoi suutari. —Peltolan Matti makaa tässä ammuttuna!
Heikkilän isäntä kumartui kiireesti maassa makaavan miehen puoleen ja avasi hänen takkinsa. Sydämen kohdalla olevasta reiästä oli valunut verta, ja miehen liivit olivat aivan tahmeina. Isäntä oikaisi vartalonsa ja sanoi:
— Kuula on mennyt sisään aivan sydämen kohdalta. Hänessä ei ole enää elon merkkiäkään. Näkikö kukaan teistä murhaajaa?
Väinö seisoi kalpeana ja vapisten paikallaan. Hän ei ensin ollut mitenkään löytää sanoja, mutta viimein hän sai selvitetyksi:
— Me tulimme Seuran talolta tanssiaisista. Kun me ajoimme, niin lyhty valaisi maantiellä makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli humalainen.
Kalle jatkoi veljensä selitystä:
— Kun tuliimme kohdalle, niin tunsin hänet heti Peltolan Matiksi. Me koetimme nostaa hänet maasta, mutta hän oli aivan hervoton.
— Silloin minä tulin tänne, selitti vanha suutari Berg. — Olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin en pannut sille mitään painoa, kun luulin humalaisten ampuvan. Sitten läksin kumminkin katsomaan ja näin nämä molemmat pojat ruumiin luona.
Isäntä kääntyi emännän puoleen ja sanoi:
— Mene heti soittamaan nimismiehelle ja pyydä häntä tulemaan tänne.
Emäntä läksi kiireesti taloa kohden.
Isäntä kääntyi nuorten miesten puoleen kysyen:
— Huomasitteko jonkun juoksevan täältä pois?
— Ei ainakaan meitä vastaan tullut ketään, vastasi Kalle.
— Murhaaja ei vielä voi olla kaukana, sanoi isäntä. — Minä kuulin sisälle laukauksen, ja siitä on kulunut vasta lyhyt aika.
— Minä en aivan varmasti voi sanoa, lausui suutari, — mutta kun tulin torppani ovesta ulos, niin olin kuulevinani aivan kuin auton äänen.
— Ei ainakaan meitä vastaan tullut autoa, sanoi Kalle. — Hänen on täytynyt ajaa silloin tietä eteenpäin tuolta tallin taitse ja meidän talon ohi.
— Näkyikö valoja? kysyi isäntä.
— Sehän juuri on merkillistä, sanoi suutari, — että mitään valoja ei näkynyt. Pitäisihän ne näkyä ja on aina ennen näkynyt, kun on maantiellä ajettu. Sitä minä sitten arvelin, että olinkin erehtynyt. Ja enhän minä joutanut enää sitä tuumimaan, kun näin ruumiin. Siinä nyt meni isännältä vävypoika!
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. He eivät olleet siihen asti muistaneet, että Matti Peltolan piti mennä naimisiin Heikkilän Annan kanssa. Tämä seikka muutti nyt heidän menettelynsä. He olivat valmiita tavalla tai toisella auttamaan henkilöä, jota suru oli kohdannut. Senvuoksi suutari hyvin ystävällisesti sanoi Heikkilän isännälle:
— Kai me kannamme vainajan täältä pois. Emmehän me voi jättää häntä tänne maantielle makaamaan.
— Meidän täytyy odottaa ensin, mitä nimismies määrää, sanoi isäntä. — Vaimoni meni soittamaan hänelle. Odottaessamme voimme koettaa ottaa selkoa rikoksesta parhaamme mukaan.
Isäntä kääntyi nuoren, vaaleatukkaisen miehen puoleen, joka nyt lähestyi ruumiin ympärille kerääntynyttä joukkoa.
— Etkö sinä, Antti, kuullut laukausta? kysyi hän.
— Kuulin kyllä, vastasi Antti.
— Missä sinä olit silloin?
— Tallissa minä olin.
— Etkö lähtenyt katsomaan, kuka ampui?
— Hevosten ruokinta oli kesken.
— Olenhan minä sanonut, että hevosille ei pidä näin myöhään enää antaa apetta.
— En minä niille antanutkaan muuta kuin vettä. Sitäpaitsi on valakka ollut sairaana, ja minä menin katsomaan, missä tilassa se oli.
— Tuletko sinä siis nyt vasta tallista? kysyi isäntä.
— Niin, vasta nyt minä tulin, kun ensin olin muuttanut siteen valakan jalassa.
Kirsti, joka siihen asti oli seisonut sanaakaan sanomatta toisten joukossa ruumiin vieressä, katsoi terävästi Anttiin ja sanoi:
— Sinä valehtelet!
Kaikki sävähtivät, sillä tämä lause sanottiin aivan tiukasti.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi isäntä Kirstiltä.
— Sitä, että minä näin hänen heti laukauksen jälkeen tulevan tallin ovesta palava lyhty kädessään, vastasi Kirsti mennen aivan Antin eteen seisomaan. — Uskallatko väittää tämän valheeksi?
Hetkisen olivat kaikki aivan liikkumattomina ja tuijottivat Anttiin. Jokaisessa oli herännyt ajatus siitä, että Antti oli tehnyt murhan ja oli koettanut sitä peittää.
Antti vastasi verkalleen:
— Minä olin kyllä ovella, mutta sitten palasin talliin.
Asioita ei sen enempää selvitetty, sillä emäntä kiirehti paikalle sanoen:
— Nimismies ei ollut kotona. Oli mennyt jonnekin, sanoi hänen tätinsä. Kun hän lähtiessään tavallisesti sanoo, minne hän menee, jos viipyy kauemmin, mutta ei nyt ole puhunut mitään, niin kai hän pian palaa. Tätinsä lupasi lähettää hänet heti tänne. Ja pianhan hän pääsee, kun hänellä on hyvä auto. Ja sitten minä soitin poliisi Salolle. Hän sanoi tulevansa aivan heti tänne. Hän kielsi siirtämästä ruumista pois, ennenkuin hän ensin on tutkinut asiaa.
— Olisit ilmoittanut Matin vanhemmillekin, sanoi isäntä.
— Minä tein senkin, vastasi emäntä, — He tulevat kohta tänne.
— Missä Anna on?
— Hän on tullut jo kotia, vastasi emäntä. — Hän tietää jo tapauksesta ja on aivan kauhuissaan. Lapsi parka! Häät piti olla ja tulikin hautajaiset.
Kirsti tarttui isännän käsivarteen ja sanoi:
— Viekää nyt toki ruumis täältä maantieltä kaikkien jaloista pois!
— Me emme saa sitä tehdä, ennenkuin viranomaiset ovat tarkastaneet rikospaikan, sanoi isäntä. — Kyllähän minä lautamiehenä sen asian tiedän.
— Mutta maata tässä maantiellä kaikkien jaloissa! sanoi Kirsti.
— Kun hän jo on kuollut, niin eihän hän siitä mitään kärsi, lausui isäntä. — Tärkeää on nyt, että rikollinen saadaan kiinni.
Kukaan ei sen jälkeen sanonut mitään, vaan kaikki odottivat.
Suutari Berg katkaisi vaitiolon sanomalla:
— Tuolla vilkkuu polkupyörän lyhty! Komisarius Salo tulee siellä aivan varmasti.
Vähän ajan päästä ajoi komisarius Salo paikalle. Hän oli yli neljänkymmenen vuotias, toimeensa täysin perehtynyt mies. Ahavoituneilla kasvoilla ei ollut mitään ilmettä, vaan ne olivat aivan kuin puuhun veistetyt. Jätettyään pyöränsä aitan seinän viereen hän nyökkäsi isännälle tervehdykseksi ja ryhtyi asiaa tutkimaan. Taskustaan hän otti voimakkaasti valaisevan poliisilyhdyn. Hän valaisi sillä ruumiin lähistöllä olevaa maata. Hän kirjoitti muistikirjaansa erinäisiä asioita ja tätä tehdessään viittasi Kalle Mattilan pitämään lyhtyä niin, että valo osui muistikirjaan. Kaikki seisoivat paikallaan mitään sanomatta seuraten vain hänen toimiaan. Salo ei kysellyt mitään, hän vain teki huomioitaan. Hän viittasi kaikkia siirtymään syrjään ja tarkasti hyvin huolellisesti lyhtynsä valossa koko ympäristön. Hän valaisi lyhdyllä maata, kulkien kumarassa. Viimein hän pisti muistikirjan taskuunsa ja kysyi:
— Onko ase löytynyt?
— Ei ole, vastasi isäntä.
Salo ei vastannut siihen mitään. Hän viittasi ruumiiseen päin ja sanoi:
— Ruumiin saa nyt nostaa pois.
— Viedään se tuonne vajaan siksi, kunnes vanhempansa tulevat sitä noutamaan, sanoi isäntä.
— Nimismies kai määrää ensin lääkärin tarkastamaan ruumiin, sanoiSalo. — Mutta maantieltä saa sen kyllä jo viedä pois.
Isäntä viittasi Väinöä ja Kallea tulemaan kantamaan. Väinö tarttui ruumiin jalkoihin ja Kalle nosti hartioista. Kun taakka tuli hänelle liian raskaaksi, meni Antti auttamaan. Yhdessä he veivät vainajan vajaan, joka oli rakennettu aitan viereen. Salo valaisi poliisilyhdyllään. Emäntä sanoi:
— Odottakaa hiukan, niin minä vedän hiukan olkia ruumiin alle.
Kantajat pitelivät ruumista koholla siksi, kunnes emäntä Kirstin auttamana oli levitellyt olkia vajan lattialle. Siihen ruumis sitten laskettiin.
— Kukaan ei saa poistua täältä, sanoi Salo. — Nimismiehelle on kai annettu sana tästä?
— On, vastasi isäntä. — Hän ei ollut nyt kotona, mutta tulee kai kohta.
— Kaikki odottavat siksi, kunnes nimismies on kuulustellut jokaista, sanoi Salo.
— Mennään sisälle odottamaan, sanoi isäntä.
Vajan ovi suljettiin ja isäntä läksi Salon keralla taloon toisten seuratessa heitä. Väinö ja Kalle menivät ensin maantielle ottamaan polkupyöränsä. Niihin nojaten he hiljaa keskustelivat.
— Ei kai meitä täällä tarvita, sanoi Väinö. — Mehän voimme mennä kotia.
— Ei mennä, sanoi Kalle. — Me olimme ensimmäiset, jotka näimme Matin ruumiin, ja siis meidän todistuksemme painaa paljon. Jos me nyt poistumme, niin meitä aletaan epäillä syyllisiksi.
— Mutta syyttömiähän me olemme murhaan, sanoi Väinö. — Minkä vuoksi me sen olisimme tehneet?
— Syyttömiähän me olemme, sanoi Kalle, — mutta muistathan, että Matti ja minä riitelimme kaksi viikkoa sitten ja minä sanoin, että ellei hän pysy alallaan, niin hän voi saada kuulan ruumiiseensa. Moni kuuli sen silloin. Jos minä nyt livistän, niin luullaan, että minulla on paha omatunto. Aina joku tuon uhkaukseni muistaa.
— Mutta eihän kukaan voi ajatellakaan, että sinä olisit Matin ampunut, sanoi Väinö. — Eihän sinulla ole ollut mitään varsinaista syytä sellaiseen. Tuollaisia uhkauksia sanoo kuka tahansa.
— Niin kyllä, mutta kun ihmiset alkavat tehdä päätelmiään, niin ei siinä enää järki mitään merkitse, sanoi Kalle. — Ajattelehan nyt. Me tulimme tänne ensimmäisinä. Me olemme veljeksiä. Sinun todistuksesi ei merkitse yhtään mitään, sillä sinä olet jäävi todistamaan. Hyvä veli, me olemme nyt pahassa liisterissä. Kun siis sinua kuulustellaan, niin älä hiisku mitään tuosta minun uhkauksestani.
Juuri kun veljekset olivat menossa pihaan, ajoi portista sisään auto. Siinä istui ohjaajan paikalla pitäjän nimismies Yrjö Valve. Hän oli kolmikymmenvuotias komeavartaloinen mies. Hänen käytöksensä oli varmaa ja hieman suurellista. Nimismiehenä hän oli ollut pitäjässä vasta vuoden ajan asuen kirkonkylässä pitäjän nimismiestä varten ostamassa talossa, missä hänen talouttaan hoiti vanha tätinsä. Tultuaan pitäjään oli nimismies saanut toimeen hyvän järjestyksen, joka hänen edeltäjänsä vanhuuden suoksi oli alkanut löyhtyä. Seurassa hän oli hauska ja sukkelakin. Pitäjäläiset eivät hänestä kuitenkaan oikein pitäneet. Kukaan ei voinut selittää, mistä se johtui. Kaikki tunnustivat kyllä hänen tarmonsa, mutta jäyhät talonpojat eivät sulattaneet hänen heille osoittamaansa suurta kohteliaisuutta.
Nimismies jätti autonsa pihalle ja kiirehti isännän puolelle vievästä kuistista sisään. Portailla tuli Heikkilän isäntä komisarius Salon kanssa häntä vastaan.
— Täällähän on tapahtunut ikäviä asioita, sanoi nimismies katellen isäntää.
— Niin on, vastasi isäntä. — Häät piti tulla ja tulikin hautajaiset.
— Missä ruumis on? kysyi nimismies.
— Se on vajassa, vastasi Salo. — Minä käskin siirtää sen pois rikospaikalta, tehtyäni ensin kaikki tarpeelliset tutkimukset.
— Olisitte voinut odottaa minun tuloani, sanoi nimismies tylysti.
Salo punastui hiukan, mutta vastasi rauhallisesti:
— Kun talosta soitettiin nimismiehelle, niin ei tiedetty, milloin nimismies tulee kotia. Enhän minä voinut jättää ruumista maantielle.
— Hätiköimällä on monta kertaa hävitetty tärkeät rikoksen jäljet, lausui nimismies.
— Mennään sisään, sanoi isäntä, — niin saamme siellä asiaa pohtia.
— Minä olen kieltänyt ketään niistä, jotka olivat maantiellä, poistumasta talosta, sanoi Salo. — He odottavat nimismiehen kuulustelua. Minä en ole tehnyt heille mitään kysymyksiä.
Nimismies riisui eteisessä päällystakkinsa ja meni isännän seurassa saliin, missä tervehti emäntää.
— Taloa on kohdannut suuri onnettomuus, sanoi nimismies puristaen emännän kättä. — Otan osaa suruun. Vaikka me emme voikaan henkiin herättää vainajaa, niin lupaan tehdä parhaani saadakseni syyllisen rangaistukseen. Ikävä asia, ikävä asia! Tapaus on tietysti koskenut kovasti Anna-neitiin.
— Hän makaa tuolla sisällä vuoteellaan, sanoi emäntä. — Kun hän sai minulta kuulla asian, niin luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Niin kovasti se häneen koski. Hän meni vuoteeseensa ja tahtoo olla yksin.
— Minä pyydän emäntää viemään hänelle sydämellisimmät terveiseni, sanoi nimismies. — Minä tunnen todella suurta osanottoa hänen kohtaloonsa.
— Kiitos, kiitos, sanoi emäntä.
Nimismies meni salin pöydän ääreen istumaan ja sanoi:
— Ryhtykäämme nyt heti asiaan. Salo tekee raportin.
Komisarius seisoi nimismiehen edessä ja ryhtyi verkalleen selittämään.
— Emäntä ilmoitti minulle puhelimella tapauksesta. Lähdin heti polkupyörälläni tänne. Minähän asun vain kilometrin päässä täältä.
— Hyvä on, hyvä on, sanoi nimismies. — Kun tulitte perille, niin mitä näitte?
— Ruumis makasi maantiellä talon aittarakennuksen takana, ja läsnä olivat seuraavat henkilöt: tämän talon isäntä ja emäntä, talon palvelijatar Kirsti, talon renki Antti, tien toisella puolella asuva suutari Berg ja naapuritalon pojat Väinö ja Kalle Mattila. Ketään muita ei ollut.
— Sanoitte, ettette kuulustellut heitä?
— En, koska tiesin nimismiehelle annetun sanan tapauksesta.
— Mitä siis teitte?
— Minä tutkin tarkalleen rikospaikan.
— Ja mitä huomasitte?
— Vainajaa on ammuttu takaapäin.
— Mistä sen päätätte?
— Vainaja makasi kyljellään, oikealla kyljellään nimittäin. Selässä oleva kuulanreikä oli tasainen. Ampuja on ollut aivan murhatun takana.
— Mistä sen tiedätte?
— Selässä olevan kuulanreiän ympäristö on kärventynyt ruudista.
— Mitä muuta olette huomannut?
— Vainaja oli tullut maantietä pitkän kirkolta päin.
— Siis kotoaan päin?
— Niin.
— Mistä sen päätätte?
— Hänellä oli kumipohjaiset kengät ja niiden jäljet näkyivät jonkin matkan päässä maantien syrjässä, kun hän oli koettanut väistää rapakkoa, ja askelet olivat taloon päin.
— Oletteko varma siitä, että joku muu ei ole kulkenut samanlaisissa kengissä.
— Vainajan oikean kengän korosta oli lohjennut pala pois, ja tämä jälki erottui selvästi kosteassa maassa.
— Jatkakaa!
— Tultuaan ammutuksi oli hän hoiperrellut vielä muutaman askelen eteenpäin. Vaikka ruumiin ympärillä olikin moni liikkunut, niin saatoin erottaa, miten hänen jalkansa olivat laahanneet maata. Hän oli ensin pudonnut polvilleen ja siitä sitten kaatunut kyljelleen. Polvet olivat vielä loassa, ja kaatuessa oli oikea jalka jäänyt koukkuun hänen alleen. Kaaduttuaan hän oli verenvuodosta heti kuollut, sillä kaaduttuaan ei hän ole tehnyt enää mitään liikettä.
— Tietysti ette muistanut katsoa, oliko murhaaja jättänyt aseen murhapaikalle? kysyi nimismies hiukan ivallisesti.
— Minulla on hyvä taskulyhty ja tarkastin sen valossa ympäristön.Mitään asetta ei ollut siellä.
— Omituista, sanoi nimismies. — Olen huomannut, että murhaaja tavallisesti joko pudottaa tai tahallaan heittää murha-aseensa murhapaikalle. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että ase oli maantiellä.
— Minä tarkastin hyvin huolellisesti, mutta mitään asetta ei näkynyt.Mutta voinhan nimismiehen kanssa mennä sinne uudelleen.
— Jos katson sen tarpeelliseksi, niin teemme sen myöhemmin, sanoi nimismies. — Tarkastuksenne päätyttyä mitä teitte?
— Käskin kaikkia maantiellä olleita jäämään taloon nimismiehen kuulusteltaviksi ja annoin luvan ruumiin siirtämiseen pois.
Emäntä yhtyi nyt puheeseen:
— Olen ilmoittanut Matin vanhemmille tästä. He tulevat kohta.
— Onko kunnanlääkärille ilmoitettu asiasta? kysyi nimismies.
— Ei vielä, vastasi isäntä. — Kun minä näin, että hän oli aivan hengetön, niin mitä siinä enää lääkäriä tarvittiin. Ja minä arvelin, että nimismies kai antaa piirilääkärille tiedon, jos on tehtävä leikkaus.
— Aivan oikein, vastasi nimismies. — Minä annan hänelle tiedon. Asia on tätä myöten selvä, ja vanhemmat voivat viedä ruumiin kirkonkylään, missä lääkäri voi toimittaa tarkastuksen. Pitää olla hienotunteinen omaisia kohtaan, sillä he tietysti tahtovat saada poikansa ruumiin mahdollisimman pian kotiaan. On se heillekin kova isku! Ainoa poika! Talo ja kaikki rikkaudet joutuvat nyt kai isännän veljenpojalle. Onhan hän ylioppilas ja ehdottomasti lahjakkaampi kuin mitä vainaja oli, mutta ei hän tietysti korvaa koskaan omaa poikaa.
— Luuleeko nimismies, että voidaan päästä selville siitä, kuka on tämän murhan tehnyt? kysyi isäntä.
— Jokainen rikollinen jättää aina jälkiä teoistaan, vastasi nimismies sytyttäen sikaarin. — Ei ole niin ovelaa rikollista, joka muistaisi peittää kaikki jälkensä. Viimeaikainen rikostutkimus on mennyt kovasti eteenpäin, kun tiede on tullut avuksi. Jos me käyttäisimme vanhanaikaisia menetelmiä, niin tämä epäilemättä olisi sellainen rikos, joka ainiaaksi jää selvittämättä, mutta kun käytetään uusimpia menetelmiä, niin olen aivan varma siitä, että me pääsemme oikeille jäljille. Jokaisen rikoksen takana on aina syy, ja siitä on meidän hyvä keskustella, ennenkuin ryhdymme kuulustelemaan todistajia. Oliko vainajalla vihamiehiä?
— Onhan jokaisella nykyaikaan vihamiehiä, lausui isäntä. — Minä luulen, että Matilla oli niitä tavallista enemmän.
— Hänhän oli rikas, sanoi nimismies, — ja sellainen asia herättää aina kateutta.
— En minä luule hänen rikkautensa siinä olleen syynä, sanoi isäntä. — Matti tahtoi kaikessa olla aina ensimmäinen, ja sellainen herätti kiukkua. Eihän hän tullut oikein hyvin toimeen kenenkään muun kuin tuon serkkunsa kanssa.
— Hyvin usein tämänlaatuiset murhat johtuvat siitä, että kaksi miestä on ihastunut samaan naiseen ja syrjäänjäänyt tahtoo poistaa onnellisemman tieltään, sanoi nimismies. — Tiedättekö, onko joku ollut tyttäreenne ihastunut, vaikka Anna-neiti ei ole hänestä välittänyt?
— Annahan on vasta yhdeksäntoistavuotias, sanoi siihen isäntä. —Mistä sellainen hiljainen tyttö olisi saanut monia ihailijoita. Minäen ainakaan ole kuullut, että kukaan olisi tahtonut häntä lähennellä.Oletko sinä kuullut sellaista? kysyi hän vaimoltaan.
— Ei meidän talon nurkissa ole nuoria miehiä juossut, sanoi siihen emäntä vihaisesti. — Jos olisi ollut, niin kyllä minä pian olisin siitä lopun tehnyt.
— Jos pysymme näissä tunnekysymyksissä, sanoi nimismies, — niin jää se ajatus, että olisi ollut toinen nainen, jota vainaja olisi mielistellyt ja sitten hylännyt.
— Ei kai sitä sentään meidän maassamme nainen mene miestä ampumaan, sanoi isäntä.
— Onhan sitä sellaistakin nähty, lausui nimismies. — Tiedättekö sellaista naista, jonka vainaja olisi hylännyt?
— Ainahan nuorella miehellä on pieniä mielistelyjä, sanoi isäntä. — Mutta en minä ole kuullut mistään vakavammasta jutusta. Jos olisi ollut, niin kyllä akkaväki sellaisen olisi tiedoittanut pitkin pitäjää.
— Jos me saamme tietää, että vainajalla oli suhde johonkin naiseen, sanoi nimismies, — niin silloin pääsemme pian selville siitä, kuka mies nykyään on mieltynyt tuohon samaiseen naiseen ja siis nyt tahtoo kostaa vääryyden, joka on tehty hänen morsiamelleen. Sellaista näkee usein.
— Jos minä tähän saan sanoa jotakin, lausui Salo, — niin tämä vainaja oli humalassa hyvin riidanhaluinen. Ellei hän olisi ollut pitäjän rikkaimpia, olisi hän monta kertaa joutunut vastaamaan oikeudessa. Hän saattoi kimmastua aivan pienistä syistä. Pari kertaa minä sain mennä vaatimaan hänen vanhemmiltaan kipurahoja, kun hän oli toista pidellyt pahoin. Mutta en minä usko, että kukaan niistä, joiden kanssa hän on tapellut, olisi mennyt häntä sentään murhaamaan, ei ainakaan takaapäin ampumaan. Minun ajatukseni on sellainen, että tämän kaiken takana on sellainen syy, jota emme vielä tunne, ja että tämä on sellainen vyyhti, jonka selvittäminen tuottaa meille paljon päänvaivaa.
— Jota vaikeampi rikosjuttu on, sitä suuremman tyydytyksen tuottaa sen selvittäminen, sanoi nimismies Salolle. — Te tietysti tahtoisitte kaiken tulevan samantien kuntoon. Ei, hyvä komisarius, uudenaikainen rikostutkimus on tavallisesti tulos järjen käytöstä. Me voimme saada langan päästä kiinni aivan odottamatta, ja sitten kysytään harkintaa ja malttia. Ehkä kuulustelemalla todistajia saamme tietää jotakin tärkeää. Saan kai minä pitää kuulustelun täällä?
— Tietysti, vastasi isäntä.
— Kutsukaa siis, komisarius, tänne todistajat siinä järjestyksessä kuin he tulivat murhapaikalle, sanoi nimismies.
Salo meni ovesta ja palasi vähän ajan päästä Väinö Mattilan seurassa.Nuori mies oli aivan kalpea.
— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.
Väinö seisoi levottomana paikallaan saamatta ensin sanaakaan suustaan.
— Kas niin, kas niin, sanoi nimismies, — rauhoittukaa! Me tahdomme tietää vain, mitä olette nähnyt.
— Minä, sopersi Väinö, — minä tulin veljeni Kallen kanssa Seuran talolla polkupyörällä. Kun tulimme tämän talon kohdalle, niin pyörän lyhty valaisi maassa makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli humalainen, ja pysähdyimme. Mutta kun minä katsoin lähemmin, niin näin, että se oli Peltolan Matti. Sitten tuli siihen suutari Berg ja sen jälkeen tämän talon väki. Enkä minä muuta tiedä, kuin että sen jälkeen kuin siihen saimme luvan, olin kantamassa vainajaa vajaan.
— Kuulitteko laukausta? kysyi nimismies.
— Kyllä minä muistelen kuulleeni vähää ennen laukauksen, mutta en minä sille pannut mitään painoa, kun siellä Seuran talolla oli ollut maaliinammuntaa ja joku saattoi ampua pyssynsä tyhjäksi. Enkä minä voinut tarkalleen sanoa, mistäpäin laukaus kuului. Ei sitä voi aina tietää, ei varsinkaan näin kostealla ilmalla.
— Tuliko teitä vastaan tiellä ketään?
— Ei tullut.
— Huomasitteko, lähtikö Seuran talolta ketään ennen teitä?
— Minä viivyttelin maantiellä puhelemassa poikien kanssa vähän aikaa ennen lähtöämme, enkä minä muista silloin kenenkään lähteneen tännepäin. Ja eihän sieltä Seuran talolta kukaan vielä olisikaan mennyt, kun silloin vasta näytelmäkappale oli loppunut ja tanssi alkoi.
— Te ette siis tiellä nähnyt mitään liikettä?
— En nähnyt.
— Tiedättekö, oliko vainajalla vihamiehiä?
— Ainahan nuorella miehellä vihamiehiä on milloin mistäkin syystä.
— Tiedättekö ketään, joka varsinaisesti olisi häntä vihannut, sanokaamme esimerkiksi naisen tähden?
— En minä sellaista tiedä.
— Ei teillä ole ollut mitään vihaa häntä kohtaan?
— Ei ollut, sillä enhän minä ole koskaan joutunut hänen kanssaan mihinkään erikoisiin tekemisiin. Ja minä olen hiljainen ihminen, en minä tahdo riitaa rakentaa.
— Ette siis ole kuullut hänellä olleen mitään varsinaista riitaa kenenkään kanssa?
— Onhan niistä puhuttu, mutta en minä ole sellaisiin mitään painoa pannut.
— Saatte siis mennä, sanoi nimismies.
Väinö kumarsi ja poistui.
— Hän teki hyvin hiljaisen miehen vaikutuksen, sanoi nimismies isännälle.
— Hiljainen hän onkin, lausui isäntä. — Hän istuu tavallisesti kotonaan ja työn jälkeen lueskelee. Hän on jumalinenkin, mutta ei niin pahoin, jotta ei toisinaan kävisi juhlissakin.
— Kai hän ampua osaa?
— Onhan hän ollut sotaväessäkin jo, vastasi isäntä. — Mutta kun tahtoivat hänet saada suojeluskuntaan, niin hän vastusti sitä.
— Minun tietääkseni ei hän ole pyytänyt aseenkantolupaakaan, sanoiSalo.
— Ehkä lääkäri voi sanoa meille jotakin siitä, millaisella kuulalla on ammuttu. Voimme sitten tiedustella, onko kaikilla vielä aseensa tallella, sanoi nimismies. — Minä en pääse siitä ajatuksesta, että murhaaja on jättänyt aseensa jonnekin ja että sen vielä löydämme. Kutsukaahan seuraava todistaja sisään.
Vähän ajan päästä Salo toi Kalle Mattilan sisään.
— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.
Kalle kertoi samalla tapaa kuin veljensä.
— Tiedättekö te, oliko vainajalla vihamiehiä? kysyi nimismies.
— Oli kyllä.
— Vihasitteko te häntä?
Kalle epäröi hetkisen ja vastasi sitten:
— Peltolan Matti oli humalassa kovin pahasuinen. Olen kai minäkin sanonut hänelle yhtä ja toista. Mutta kyllä kysyttiinkin kärsivällisyyttä, jos jaksoi olla vaiti silloin, kun hän ryhtyi riitaa rakentamaan.
— Mistä teille kahdelle on syntynyt riita?
— Hän on humalapäissään aina puhunut pahaa naisista eikä ole säästänyt ketään.
— Onko hän puhunut pahaa tämän talon tyttärestä ja siis tulevasta vaimostaan?
— Eihän hän nyt toki sellaista ole tehnyt, sillä Annassa ei ole mitään moitittavaa, sellainen hiljainen ja kaino tyttö kun on. Mutta muista hän kyllä on puhunut vaikka mitä.
— Sanokaahan esimerkiksi yksi sellainen.
— Puhuihan hän tämän talon palvelijattaresta Kirstistäkin vaikka mitä.
— Millaista?
— En minä sitä nyt enää tarkalleen muista, mutta ei hän tytön maineesta jättänyt mitään jäljelle. Kun minä en omasta kohdastani tiennyt Kirstistä mitään pahaa, niin tiuskaisin kerran hänelle ja käskin olemaan vaiti.
— Onko teillä siis ollut suhteita tähän Kirstiin?
— Ei ole ollut. Minä olen jo katsonut itselleni toisen tytön.
— Eikä siinä välillä edes ole sattunut mitään?
— Minä en ole ajatellut muuta kuin sitä yhtä, ja se ei ole Kirsti.
— Onko vainaja lähennellyt tuota teidän tyttöänne?
— Ei ole päässyt lähelle, kun ei ole päästetty.
Nimismies mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Minulla ei nyt ole teiltä muuta kysyttävää. Saatte siis mennä.
— Saanko mennä jo kotiakin?
— Jääkää tänne vielä, jos sattuisi olemaan muuta kysyttävää.
Kalle kumarsi ja meni.
— Mitä isäntä tietää tästä nuoresta miehestä?
— Hän on aivan toisenlainen kuin veljensä, on iloinen ja huoleton, käy tanssiaisissa ja urheilee paljon, vastasi isäntä. — Kiivas hän kuuluu olevan, mutta en tiedä hänen koskaan käyneen toiseen käsiksi. Pohjaltaan hän on hyvin auttavainen, sillä hän pelasti viime talvena oman henkensä uhalla jäistä erään isännän.
— Niin, niin, nyt minä muistan sen tapauksen, sanoi nimismies.
— En minä usko, että hän olisi koskaan ampunut Mattia, ei edes vihapäissäänkään, sanoi isäntä. — Ja jos olisi suuttunut niin, että olisi ampunut, näin edestäpäin hän sen olisi tehnyt aivan varmasti. Minä olen tuota poikaa katsellut aivan pienestä pitäen, ja on hän aina tehnyt hyvin reilun vaikutuksen.
Nimismies nyökkäsi ja kääntyen Salon puoleen lausui:
— Kutsukaa seuraava todistaja sisään! Kuka se on?
— Suutari Berg, vastasi Salo.
— Kutsukaa siis hänet.
Vähän ajan päästä tuli suutari Berg Salon seurassa sisään ja kumarsi syvään nimismiehelle.
— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.
— Minä asun tuolla maantien toisella puolella, sanoi suutari, — ja olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin minä en siihen pannut mitään painoa, mutta menin sitten vähän ajan päästä kuitenkin katsomaan ja näin Mattilan veljekset maantiellä.
— Mistä te näin pimeässä sen voitte nähdä? kysyi nimismies.
— Heillä oli polkupyörälyhtynsä ja ne valaisivat heidät. Kun minä menin katsomaan, mitä he maantiellä tarkastivat, niin näin Peltolan Matin maassa kuolleena.
— Mistä te heti tiesitte, että hän oli kuollut? kysyi nimismies.
— Näkihän sen toki aivan heti. Hän oli aivan kalpea, makasi toisella kyljellään toinen jalka taivutettuna alleen eikä liikkunut ollenkaan. Samassa tuli tämä isäntä siihen, avasi Matin takin ja sanoi sitten vähän ajan päästä, että Matti oli kuollut.
— Onko teillä mitään ajatusta siitä, kuka rikoksen on tehnyt?
— Mistä minulle sellainen ajatus olisi tullut? sanoi suutari. — Mutta minä muistan sellaista, että tullessani tupani ovelle olin kuulevinani auton ääntä tämän talon tallin takaa sieltä, missä tie tekee mutkan. Minä muistan katsoneeni maantielle, joka näkyy vähän kauempana, kun on avonaisia peltoja, mutta en nähnyt mitään.
— Äänihän voi tulla kauempaakin, sanoi nimismies.
— Ei se kaukaa tullut, mutta ajoivat kai ilman lyhtyjä, sanoi suutari. — Ajaahan näin syksyllä niitä viinankuljettajia monta kertaa ilman sytytettyjä lyhtyjä, niinkuin nimismies varsin hyvin tietää. En minä siihen silloin ensin pannut mitään painoa, mutta kun kerran on kaikki kerrottava, niin totta kai tämäkin. Ja minä olen tässä odotellessani tuuminut sellaista, että se murhaaja mahdollisesti läksi sillä autolla pakoon. Ja minä olen ajatellut sitäkin, että se Matti ja murhamies ovat varsin hyvin voineet tulla yhdessä autolla ja jättäneet sen sinne Mattilan riihen luo ja kävelleet sitten taloon.
— Minkä tähden he olisivat jättäneet sen Mattilan riihen luo? kysyi nimismies hymyillen hiukan ivallisesti. — On hauskaa kuulla, millä tavalla te tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisette.
Suutari jatkoi innostuneena:
— Maantie on siinä aitan luona ja sitten vähän matkan päässä talon tallin luona niin kapeaa, ettei siihen voi autoa pysäyttää, ellei tahdo maantietä tukkia aivan kokonaan. Mutta siellä Mattilan riihen luona on sopiva pysähdyspaikka. Ja sitten he molemmat tulivat taloa kohden ja se toinen ampui Matin.
— Ja luuletteko, että murhaaja olisi ennättänyt tekonsa tehtyään paeta murhapaikalta, juosta esimerkiksi autolleen ja sitten ajaa pois?
— Kyllä tavallinen mies varsin hyvin olisi ennättänyt mennä, jos auto oli tallin takana, sanoi suutari, — onhan se matka niin lyhyt, mutta ei Mattilan riihelle asti, sillä se matka on liian pitkä.
Nimismies naurahti ja sanoi:
— Kuulkaahan, tämä selitys ei laisinkaan pidä paikkaansa. Ei ole olemassa mitään syytä ajatella, että he olisivat pysähtyneet Mattilan riihen luo, jos nyt ensiksikin murhaaja ja nuori Peltola olisivat tulleet samalla autolla. Enhän voi mitenkään ajatella, että tuo murhaaja olisi tehnyt tekonsa aivan ihmisasuntojen lähellä, jolloin ilmitulemisen vaara oli mahdollisimman suuri, kun hän olisi voinut tekonsa suorittaa esimerkiksi metsätaipaleella, jos he nimittäin ovat ajaneet samalla autolla. Me emme voi ruveta kuvittelemaan mitään, sillä silloin joudumme aivan ehdottomasti väärille teille, vaan meidän on pidettävä kiinni yksityiskohdista ja vasta kun ne ovat meillä selvillä, luotava niistä kokonaisuus.
— Mutta kyllä minä sentään pyytäisin, että pöytäkirjaan merkittäisiin tämä, että minä kuulin auton äänen, sanoi suutari. — Minä en pääse minnekään siitä, että tässä voisi olla johtolanka.
— Koska sitä nimenomaan tahdotte, niin merkitsen kyllä, sanoi nimismies. — Tiedättekö, oliko tällä Matti Peltolalla vihamiehiä?
— En minä tiedä ketään varsinaista vihamiestä, mutta kai hänellä sellaisia oli, kun oli rikas ja pahantapainen toisinaan.
— Oletteko te riidellyt hänen kanssaan?
— Minä en koskaan riitele kenenkään kanssa.
— Mutta jos olisitte ollut hänen vihamiehensä, niin olisitteko te ampunut hänet?
— Enhän minä osaa ollenkaan ampua, sanoi suutari. — Lestillä minä olisin häntä lyönyt ja sitten kai saanut häneltä selkääni. Kyllä kai minä sentään aina olisin mennyt mieluummin pakoon kuin olisin tapellut. Minä en ole vielä koskaan tapellut.
Nimismies viittasi kärsimättömänä.
— Jo riittää, sanoi hän. — Teillä ei siis ole aavistustakaan murhaajasta?
— Jos se minulla olisi, sanoi suutari, — niin totta kai minä olisin toimittanut heti paikalla sen miehen kiinni.
— Te tiedätte siis, että se on mies?
— Vaikka nainen ampuisi miestä aivan läheltä, niin menisi kuula aina jonnekin muualle kuin sinne, minne on tarkoitettu. Ja tämä kuula on lävistänyt sydämen aivan keskeltä. Totta kai sen silloin on laukaissut mies.
— Jo riittää, jo riittää, sanoi nimismies. — Saatte mennä, mutta älkää poistuko talosta, jos tahdon vielä jotakin kysellä.
Suutari kumarsi ja meni.
Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:
— Hän on juuri sellainen todistaja, joka oikeudessa saattaa tuomarin hermot pingoitukseen. Hän on valmis puhumaan mitä tahansa, kaikkia kuvitelmiaankin. Jos esimerkiksi ottaisi täytenä totena tuon hänen juttunsa autosta, niin muodostuisi tutkimus hyvin sekavaksi. Me olisimme heti kuvittelujen alalla, ja silloin ei rikosasia koskaan selviä. Kuka tämän jälkeen tuli rikospaikalle?
— Minä tulin sitten, sanoi isäntä.
— Jaha, minun täytyy siis ottaa isännänkin lausunto tähän pöytäkirjaani, sanoi nimismies. — Onko siinä mitään tähän asti uutta?
— Ei juuri paljoa. Meidän palvelijattaremme Kirsti tuli meille ilmoittamaan, että joku oli ammuttu. Sitä ennen olin vaimoni kanssa kyllä kuullut laukauksen, ja vaimoni kävi kuistilla katsomassakin, multa tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, sen me saimme vasta Kirstin kautta. Kun tulin vaimoni kanssa maantielle, olivat siellä Mattilan veljekset ja tuo suutari. Minä avasin vainajan takin ja tarkastin, oliko hänessä vielä elonmerkkejä. Kun näin, että reikä oli aivan sydämen kohdalla ja verta oli valunut niin paljon, että liivit olivat aivan tahmeina siitä, niin ymmärsin kyllä, että me emme voineet enää millään tavalla auttaa. Lähetin vaimoni silloin puhelimella ilmoittamaan asiasta teille. Hän teki sen ja kutsui samalla komisariuksen ja ilmoitti Matin vanhemmille. Olenhan minä lautamiehenä hiukan tullut huomaamaan, että rikosasioissa helposti jäljet sekoitetaan, ja kielsin senvuoksi siirtämästä ruumista minnekään, ennenkuin komisarius tai te, herra nimismies, olitte tullut paikalle ja antanut siihen luvan. Sillä välin koetin kysellä, mitä kukin oli nähnyt, jotta eivät myöhemmän pääsisi kuvittelemaan kaikenlaista.
— Niin, niin, sanoi nimismies, — mehän olemme saaneet juuri äsken nähdä, mihin tutkimus voi mennä kuvittelujen kautta. Ellen olisi ehkäissyt tuota suutaria, niin hän varmastikin olisi viimein uskonut nähneensä murhamiehenkin. Kun sitten komisarius Salo tuli, niin selititte hänelle kaiken, eikö niin?
— Hän ei kysellyt mitään, vastasi isäntä. — Minä en hänelle selittänyt mitään.
Samassa aukeni eteiseen johtava ovi ja Kalle Mattila tuli hyvin kiihoittuneena sisään. Hän piti kättään ojolla ja riensi nimismiehen luo. Hän avasi kätensä ja laski pöydälle kuulan.
— Mitä tämä on? kysyi nimismies.
— Verinen lyhty.
— Minä menin maantielle uudelleen, sanoi Kalle, — ja jalkani luiskahti hiukan jonkun pyöreän esineen päällä. Kumarruin alas ja otin sen ylös. Se oli tämä kuula.
Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:
— Mistä tiesitte ottaa sen ylös? Eihän kengän läpi jalka voi tuntea, oliko se kuula. Sehän olisi voinut olla vaikka kivi.
— Minä olen siksi paljon ampunut suojeluskunnan ampumaradalla, sanoi Kalle, — että minä aina tunnen, milloin kuula on jalan alla, ja siellä radalla niitä on vaikka miten paljon. Ja kyllä jokainen ampuja heti erottaa, onko jalkansa alla kuula vai kivi.
— Te näytte olevan hyvin terävä nuori mies, sanoi nimismies hiukan ivallisesti. — Jatkakaa!
— Kun tässä kerran on murha tehty ampumalla, sanoi Kalle, — niin minä koko ajan olen tuuminut, miten pitkälle kuula on voinut lentää lävistettyään ruumiin. Jos kuula olisi ammuttu pitemmän matkan päästä, niin sen nopeus olisi ollut suurempi. Mutta kun se ammuttiin aivan läheltä, niin ei sen nopeus ollut yhtä suuri eikä se siis ole voinut lentää pitkällekään lävistettyään ruumiin. Tätä minä ajattelin. Ja kun sitten tuo kuula osui jalkani alle, niin tarkastin ympäristön ja huomasin, että se oli osunut portin kiviseen pylvääseen ja kimmonnut siitä takaisin. Mutta kun vauhti ei ollut kova, niin se putosi keskelle portin aukkoa, ja siitä minä sen sitten löysin.
— Ja mistä te tämän kaiken päätätte? kysyi nimismies hymyillen.
— Jos katsoo kuulaa, niin huomaa, että sen pää on hiukan litistynyt, selitti Kalle. — Se on siis kohdannut sellaisen esteen, jonka läpi se ei enää ole voinut mennä, vaan on ponnahtanut takaisin. Ja kun se oli portin aukossa, niin ei se ole voinut osua mihinkään muuhun kuin portin kiviseen pylvääseen. Minä tarkastin polkupyöräni lyhdyn valossa pylvään, ja siinä on selvä kuulan jälki.
— Tämä on kyllä hyvin huolellisesti päätelty, sanoi nimismies. — Mutta mistä te tiedätte, että kuula oli ammuttu aivan läheltä? Tehän ette ole tarkastanut ruumista, vaan sen teki komisarius Salo, ja hän kertoi huomionsa tulokset vasta nyt minulle.
— Kun minä kannoin Matin ruumista vajaan, selitti Kalle, — niin kannoin talon rengin Antin kanssa pääpuolesta. Kun meidän piti odottaa sitä, että emäntä panisi olkia lattialle ruumiin alle, niin jouduin näkemään Salon poliisilyhdyn valossa, että takki oli kuulanreiän ympärillä palanut ja siis ruuti oli sen polttanut. Ja tietäähän siitä heti, että Mattia oli ammuttu aivan läheltä.
— Mutta verihän valui kuulanreiästä, miten tällaista siis siitä saattoi huomata? sanoi nimismies.
— Kun vainaja kaatui kyljelleen, niin ei veri päässyt valumaan reiästä, vaan valui takin alle, sanoi Kalle.
— Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten te ruumista nostaessanne voitte nähdä vainajan selässä olevan kuulanreiän, koska kaiken tähän asti annetun selityksen mukaan kuula on ammuttu takaapäin?
— Kun takki oli tovin tahmeana verestä, selitti Kalle, — niin täytyi minun, joka kannoin juuri vasemmalla puolella, vetää takkia hiukan, ja silloin tuo kuulanreikä tuli kainalokuopan kohdalle. Ja meidänhän piti odottaa hiukan siinä, ennenkuin pääsimme laskemaan ruumiin alas, ja siinä minä sitten huomasin sen kaiken.
— Kyllä se on niin kuin tämä nuori mies sanoo, lausui Salo verkalleen.
— Hyvä on, sanoi nimismies, — saatte mennä ja odottakaa, jos teitä vielä tarvitsen.
Kalle poistui huoneesta luoden suuttuneen katseen nimismieheen.
— Minun täytyy ottaa selko siitä, missä hänen puheensa ovat totuudenmukaisia, sanoi nimismies. — Tuollainen pienten seikkojen huomaaminen ei ole tavallista talonpojissa.
— Jos minä saan sanoa ajatukseni, lausui Salo, — niin tämä Kalle Mattila on erittäin terävä nuori mies. Täällä oli pitäjässä varkaus tapahtunut. Se oli jo ennen kuin nimismies tuli pitäjään. Tämä Kalle oli silloin poika, mutta hän tutki sen asian niin tarkoin, että syyllinen saatiin oikeastaan hänen ansiostaan kiinni.
Nimismies keskeytti Salon sanoen:
— Hyvä on, hyvä on! Meillä on siis tässä kuula, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on juuri se, joka on lävistänyt vainajan sydämen. Kuulasta päättäen on se ammuttu parabellumpistolista. Muistattehan, että olen jo pari kertaa kaivannut murha-asetta. Olin aivan varma siitä, että se oli jäänyt murhapaikalle. Nyt on meillä ainakin kuula. Tämän avulla olemme päässeet siihen, että murhaaja on käyttänyt parabellumpistolia. Kotonani on luettelo kaikista niistä henkilöistä, joilla on aseenkanto-oikeus tässä pitäjässä. Sen mukaan voimme siis nähdä, kellä tässä pitäjässä on tuollainen ase. Kun lähetän tämän kuulan rikostutkimuskeskukseen Helsinkiin, niin siellä voidaan tutkia, mitkä erikoisuudet ovat olleet sen aseen rihlauksessa, jota murhatilaisuudessa on käytetty. Jokaisen aseen rihlaus on aina hiukan erilainen. Ammuttaessa jää kuulaan pieniä naarmuja, jotka suurennuksen avulla voidaan sitten määritellä. Moni hämäräperäinen rikos on tämän avulla ratkaistu. Me voimme koota kaikki pitäjässä olevat parabellumit, ampua niillä, numeroida kuulat ja me voimme sillä tavalla ehdottoman tarkasti sanoa, millä aseella tämä kuula on ammuttu. Ja sitten saa sen aseen omistaja selittää, missä hän on ollut tänä iltana ja missä on ollut hänen aseensa.
— Minun pojallani on myös parabellumpistoli, sanoi isäntä. — Kun hän meni sotaväkeen, niin hän jätti sen tänne.
— Sehän oli eilen tuolla kirjoituspöydällä, sanoi nimismies. — Minä muistan sen varsin.
— Muistan minäkin, sanoi isäntä. — Nimismieshän käski panna sen laatikkoon ja täällä se tietysti on.
Isäntä meni ikkunan luona olevan kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon.Hän penkoi siellä, oikaisi vartalonsa ja sanoi hyvin vakavana:
— Pistoli on kadonnut laatikosta!
Huoneessa vallitsi hetkisen aikaa kuolemanhiljaisuus.
— Sen on sieltä joku varastanut, sanoi emäntä.
— Niin, joku sen sieltä on vienyt, sanoi isäntä. — Eihän mikään vielä todista sitä, että pistoli olisi sama, jolla murha on tehty, mutta onhan sitä voitu käyttää siihen, sen ymmärrän. Ellei olisi aivan selviä todistajia siihen, että laukauksen aikana olin täällä sanomalehteä lukemassa, niin epäilykset voisivat kääntyä vaikka minuun.
— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Ja tästä me näemme, miten varovaisia meidän täytyy olla päätelmiä tehdessämme. Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että isäntä olisi ampunut miehen, jonka aikoi ottaa tyttärensä mieheksi. Ja minä olen aivan varma siitä, että isäntä siinäkin tapauksessa olisi tehnyt murhan jotenkin muuten kuin oman poikansa aseella. Kyllähän isäntä lautamiehenä on tullut oikeudessa huomaamaan, että niin tyhmä ei saa olla rikosta tehdessään. Minä olen aivan varma siitä, että vainuni oli oikeassa, kun kaipasin asetta. Tuo laatikosta kadonnut ase voi olla juuri murha-ase, ja se voi vielä olla talon lähettyvillä. Nyt meillä on täysi syy tutkia asiaa oikein perinpohjin. Meidän tulee ajatella, ketkä ovat tienneet tuosta aseesta ja siis voineet sen myös siepata. Odottakaahan vähän.
Nimismies nojasi päätään käsiinsä ja mietti.
— Poikanne on tietysti ampunut tällä pistolilla maaliin, vai mitä? kysyi hän.
— On, vastasi isäntä. — Hänellä oli tuolla navettarakennuksen takana maalitaulu.
— Siellä voi maassa olla kuulia. Meidän täytyy etsiä niitä.
— Lapsethan niitä sieltä kokoilivat ja myivät sitten pojallemme niitä takaisin, sanoi isäntä. — Täällä pitäisi olla niitä kuulia jossakin laatikossa.
Hän etsi kirjoituspöydän laatikosta ja otti sieltä rasian, jossa oli joukko kuulia.
— Tässähän näitä on! sanoi hän.
Nimismies otti rasiasta muutamia kuulia käteensä. Sitten hän taskustaan otti suurennuslasin ja alkoi tarkastaa kuulia. Vähän ajan päästä hän kutsui isännän luokseen:
— Jos nyt, isäntä, katsotte tätä kohtaa kuulassa, niin huomaatte, että siinä on rinnatusten kaksi naarmua, sitten heikko naarmu ja sitten taas vahvempi. Ne johtuvat rihloista ja ovat muodostuneet kuulan lentäessä eteenpäin. Kun nyt tarkastamme tätä kuulaa, joka otaksuttavasti on se, jolla murha on tehty, niin huomaatte, että siinä on aivan samanlaiset naarmut. Lopullisen ratkaisun tähän antaa tietysti vasta rikostutkimuskeskus. Mutta meillä on jo täysi syy etsiä tuota pistolia, ennenkuin se voidaan piilottaa tai kokonaan hävittää.
— Jumalan rauhaa! kuului ovelta.
Tämä tervehdys kuului niin oudolta juuri sinä hetkenä, että kaikki hiukan hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan. Ovesta oli tullut sisään noin seitsemänkymmenvuotias nainen, joka verkalleen astui eteenpäin.
— Nimismies ei kai vielä koskaan ole tavannut minun anoppiani? sanoi isäntä.
— Ulkomuodolta minä tietysti olen jo kauan tuntenut niin huomattavan henkilön, sanoi nimismies nousten ja kohteliaasti kumartaen, — vaikka minulla tähän asti ei ole ollut tilaisuutta keskustella vanhan emännän kanssa. Laamanni on puhunut emännästä mitä suurimmalla arvonannolla. Ja pitäjällä aina tavantakaa kuulee mainittavan emännän nimen.
— Ei ole hyvä, että ihmisestä puhutaan paljon, sanoi vanha emäntä hymyillen. — Kun puhutaan paljon, niin on ihmisen elämässä huonoja kohtia, sillä hyvistä ei koskaan puhuta paljoa. Ja jos ei puhuta mitään, niin ei ihminen ole elämässään saanut mitään aikaan.
— Minä olen kuullut paljon puhuttavan emännän suuresta viisaudesta, sanoi nimismies kohteliaasti.
Vanha emäntä katsoi häneen aivan suoraan ja vastasi:
— Minä olen koettanut oikealla tavalla käyttää sitä lahjaa, jonkaJumala on minulle antanut.
— Sanotaan, että leskeksi jäätyänne ryhdyitte tarmolla hoitamaan taloa ja että osasitte tehdä aivan ensiluokkaisen hyviä kauppoja.
— Minun oli säilytettävä talo lapselleni, vastasi vanha emäntä. — Ja mitä kauppoihin tulee, niin olen niissä aina ollut rehellinen. Jos olen koonnut aikoinani rahaa, niin on raha ollut vain se puntari, joka on näyttänyt, miten suuri on ollut taitoni ja miten siis olen leiviskääni osannut käyttää. Mutta kysymys ei ole nyt minusta. Mikä vaara täällä on olemassa? Tulin äkkiä kotona levottomaksi, ja Jumalani käski minua tulemaan tänne.
— Anoppini on hyvin uskonnollinen, sanoi isäntä nimismiehelle aivan kuin anteeksipyynnellen.
— Tämän talon edessä, tuolla maantiellä, sanoi nimismies, — on tänä iltana ammuttu talon tuleva vävy Matti Peltola. Kuka tämän rikoksen on tehnyt, emme tänä hetkenä vielä tiedä, mutta alustava kuulustelu on jo antanut meille eräitä lankoja, jotka voivat johdattaa syyllisen kiinnisaamiseen.
Vanha emäntä seisoi hetkisen aivan liikkumattomana ja sanoi sitten verkkaan:
— Minä tiesin jo kauan, että Herra oli hänet kuoleman leimalla leimannut, sillä hänessä oli se levottomuus, mikä niihin tulee, jotka pelkäävät sekä elämää että kuolemaa. Mutta minä en tiennyt, että Hänen kätensä jo näin pian tarttuisi tähän nuoreen mieheen.
— Tämä on todella kiintoisaa, sanoi nimismies. — Minä olen tiennyt, että moni nainen on saanut lahjan tietää salaisia asioita. Niin, tunnen tapauksia, joissa he ovat tuon salaisen voimansa avulla ratkaisseet rikoksiakin. Mehän saamme ehkä nyt emännästä tuollaisen avun tähän erittäin pulmalliseen juttuun.
Vanha emäntä katsoi nimismiestä suoraan silmiin ja lausui:
— Ei se ole ihminen, joka ratkaisee, vaan Jumala, joka meidän kauttamme tahtoo rikoksen rangaista.
Nimismies ei ollut huomaavinaan emännän soimaavaa ääntä, vaan jatkoi:
— Kaikki viittaa siihen, että murha on tehty pistolilla, joka kuuluu talon pojalle, joka nyt on asevelvollisuuttaan suorittamassa. Asetta ei ole tähän asti löydetty.
— Minä en tahdo estää tutkimuksia, sanoi vanha emäntä. — Missä Anna on?
— Hän makaa huoneessaan. Te voitte mennä sinne, äiti, se tekee hänelle hyvää.
— Niin, hän kaipaa nyt kai enemmän kuin koskaan ennen ystävää luokseen, sanoi vanha emäntä mennen huoneen toisella puolella olevasta ovesta.
Hänen mentyään sanoi nimismies:
— Hyvin arvokas nainen! Hänessä on jotakin aivan ruhtinaallisen ylevää.
— Mutta kova kuin rauta, sanoi isäntä. — Se nainen hallitsee yhä vielä tätä taloa, vaikka asuukin vähän matkan päässä toisessa talossa, jonka aikoinaan liitti tähän.
— Onko se totta, että hän ei ole vielä luovuttanut edes taloa teille, omalle vävypojalleen? kysyi nimismies.
Harmin ilme tuli isännän kasvoille, mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi:
— Minä en ole häneltä sitä vaatinut, kun hän vielä tahtoo määrätä kaikesta.
— No, kerran hänenkin täytyy kaikesta luopua, sanoi nimismies taputtaen isäntää ystävällisesti olalle. — Ehkä me taas jatkamme kuulustelua. Kuka on seuraava?
— Talon palvelijatar Kirsti Majanen, vastasi Salo.
Hän poistui ja palasi hetken päästä Kirstin seurassa.
— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.
— Minä olin pihamaalla, kun kuulin laukauksen maantieltä.
— Ja mitä sitten teitte?
— Minä näin emännän tulevan kuistille ja kysyin häneltä, kuuliko hän laukausta. Kun emäntä oli mennyt sisään, niin minä menin maantielle, josta laukaus oli kuulunut.
— Odottakaahan, sanoi nimismies. — Kun pihalta mennään maantielle, niin päästään kahta tietä. Toinen tie on portista, joka on lähempänä tätä päärakennusta. Toinen tie on kuja aittarakennuksen ja tallin välillä. Kumpaa te käytitte?
— Tietysti minä menin portista, koska kerran olin juuri puhunut emännän kanssa kuistin luona.
— Ja kun tulitte maantielle, niin mitä näitte?
— Minä näin miehen makaavan maassa liikkumattomana.
— Siellä ei siis sitä ennen vielä ollut ketään?
— Ei. Ne toiset tulivat sinne myöhemmin.
— Te siis mahdollisesti näitte myös murhaajan tai ainakin tiedätte jotakin hänestä.
— Minä olin näkevinäni miehen varjon liikkuvan aittarakennuksen toisessa päässä. Mutta kun oli pimeä, niin minä en voinut tuntea häntä.
— Juoksiko hän? kysyi nimismies.
— Ei juossut. Hän hiipi eteenpäin.
— Tämä on hyvin tärkeä asia, sanoi nimismies. — Siis oletettu murhaaja hiipi eteenpäin.
— Niin.
— Ja mitä sitten teitte? Otitteko selkoa siitä, kuka vainaja oli?
— Eihän niin pimeässä sitä voinut nähdä.
— Mitä siis teitte?
— Minä parkaisin ja lähdin hakemaan apua.
— Mistä?
— Täältä talosta. Kun tulin kuistille, niin isäntä ja emäntä tulivat juuri ulos, ja minä sanoin heille, että maantiellä oli mies kuolleena.
Isäntä kääntyi Kirstin puoleen ja kysyi:
— Ja mihin aikaan sinä näit Antin tulevan tallista?
— Kuka on Antti? kysyi nimismies.
— Hän on meidän renkimme, vastasi isäntä.
— Ja mistä tässä nyt on kysymys?
— Tämä Kirsti kertoi nähneensä Antin tulleen tallista lyhty kädessään, selitti isäntä.
— Milloin minä sellaista olen kertonut? kysyi Kirsti.
— Sinä kerroit sen minulle siellä maantiellä, sanoi isäntä.
— Nyt minä muistan, sanoi Kirsti. — Kun minä juoksin hakemaan talosta apua, niin minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään.
— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.
— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa kohden.
— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?
— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.
— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?
— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.
— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.
— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.
— Ja näittekö, minne hän meni?
— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis vietiin vajaan.
Nimismies kääntyi isännän puoleen ja kysyi:
— Muistaako isäntä rengillä olleen lyhdyn silloin, kun hän oli maantiellä. Tarkoitan samaan aikaan kuin isäntä oli siellä.
— En minä nähnyt hänellä mitään lyhtyä, vastasi isäntä. — Muistan aivan varmasti, että me valaisimme Mattia ensiksi Mattilan veljeksien polkupyöränlyhdyllä ja myöhemmin Salon taskulampulla.
Isäntä ja nimismies katsoivat toisiinsa, ja nimismies nyökkäsi.Nimismies kääntyi jälleen Kirstin puoleen ja kysyi:
— Sanokaahan, minne olitte menossa silloin, kun kuulitte laukauksen?
— En minä ollut minnekään menossa, vastasi Kirsti. — Minä odotin.
— Ketä?
— Peltolan Mattia, vastasi Kirsti.
Kaikki huoneessa olevat säpsähtivät.
— Mitä odottamista sinulla oli? kysyi isäntä tiukasti.
Kirsti kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Kun hän nyt on kuollut, niin mitä salaamista siinä enää on. Hän lupasi aikoinaan mennä minun kanssani naimisiin.
— Milloin? kysyi nimismies.
— Se oli siihen aikaan, kun minä palvelin hänen kodissaan, vastasi Kirsti. — Mutta kun minä sain lapsen, niin hän ei enää välittänyt minusta.
— Elääkö lapsi vielä? kysyi nimismies.
— Ei, se kuoli muutaman kuukauden vanhana, sanoi Kirsti. — Minä en kertonut kellekään, että lapsi oli ollut hänen. Minä luulin, että hän sittenkin menisi minun kanssani naimisiin. Mutta kun päätettiin, että hän menisi tämän talon Annan kanssa naimisiin, niin minä uhkasin ilmaista kaiken.
— Tämä on ilmeinen valhe! huudahti isäntä suuttuneena.
— Kuulustelua ei saa keskeyttää! sanoi nimismies ankarasti.
Hän kääntyi Kirstin puoleen sanoen:
— Jatkakaa!
— Minä sanoin, että jos hän maksaa minulle kolmekymmentätuhatta markkaa kerta kaikkiaan, niin minä pidän suuni kiinni.
— Ja suostuiko hän siihen?
— Ensin hän suuttui aivan tavattomasti eikä millään tahtonut maksaa. Mutta sitten hän alkoi jo sovitella ja koetti tinkiä summaa. Hän lähetti serkkunsa, sen ylioppilaankin, siitä puhumaan kanssani. Minä en tinkinyt, ja silloin Matti lupasi hankkia rahat ja lupasi tulla niinkuin tänä iltana tuomaan ne minulle.
— Jos te valehtelette, sanoi nimismies.
— Niin totta kuin elän, niin minä en valehtele, sanoi Kirsti kiivaasti. — Juuri tänä iltana hänen piti tuoda rahat minulle, ja häntä odottamassa minä olin pihalla.
— Jos tyttö puhuu totta, niin kai rahat ovat vielä vainajan taskussa, kuului ääni sisähuoneen oven luota.
Vanha emäntä oli jälleen tullut huoneeseen ja istui oven pielessä olevalle tuolille.