— Mitä minä siitä välitän, oliko hänellä se vai eikö ollut, sanoi vanha emäntä. — Se selviytyy varmasti hyvin yksinkertaisella tavalla. Te miehet nyt näette siinä jotakin merkillistä. Minä sanon sinulle, että ihminen ei tee sellaista tekoa kuin murha on muuta kuin kiivaudessa, jolloin hän ei hillitse mieltään, ja ennen murhaa on ollut tietysti aina ensin riitakin. Ja me emme ole tienneet Erkin ja Matin riidelleen.
— Mutta jos Erkki olisi ollut vihainen siitä, että Matti tulisi jakamaan perintöjä? sanoi Kalle.
— Ei hänellä siihen ollut mitään syytä, sanoi vanha emäntä. — Minä sanon nyt sinulle eräitä asioita, mutta pidä ne sitten myös omina tietoinasi. Minä olen tehnyt testamenttini, ja laamanni on sen laatinut, ja minä en anna taloa tyttärelleni enkä hänen miehelleen, koska he eivät sitä osaa hoitaa, vaan annan talon Erkille ja Anna saa oman osuutensa rahassa.
— Tietääkö Erkki sen?
— Tietää vallan hyvin, sillä minä olen sen hänelle sanonut, mutta hänen äitinsä ei tiedä. Ja jos sinä hiiskut tästä mitään, niin väännän niskasi nurin.
— Teillä on vahvat kourat, sanoi Kalle, — ja tiedän, että sellaisen voisitte tehdä, ja sen vuoksi, ainoastaan sen vaaran pelosta, pidän suuni visusti kiinni. Mutta jos Erkki ei olisi tahtonut sisarensa menevän naimisiin Matin kanssa.
— Sinä puhut, niinkuin sinulle on järkeä annettu. Milloin sinä olet kuullut veljien välittävän siitä, kenen kanssa heidän sisarensa menevät naimisiin, jos ei heille tästä naimaliitosta tule aineellista vahinkoa? Oletko sinä koskaan ajatellut, kelle antaisit omat sisaresi? Et ole ajatellut, sen minä tiedän. Etkä sinä koskaan sellaisesta välitäkään.
— Sen mukaan, mitä poliisi kertoi, on Erkin asia kaikesta huolimatta hyvin kipeä.
— Totta kai se on kipeä, sitä minä en kielläkään, sanoi vanha emäntä. — Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä Matin tappamiseen, niin ei hän sitä ole tehnytkään. Ihmisen elämä rikoksen tiellä on aivan samanlaista kuin meidän astelemisemme tällä kuraisella maantiellä. Ensin karttaa lokaa ja kävelee tien syrjää ja hyppää pahojen paikkojen yli. Lopulta astuu keskelle jokaista rapakkoa. Ja nyt minäkään en välitä tästä maantiestä enää mitään, vaan kävelen niinkuin tahdon, sillä minulla on kiire kotia, koska tahdon puhua hiukan Annan kanssa. Minulla on sellainen ajatus, että se tyttö tietää kohtia, jotka tämän asian selvittävät. Hän on ollut tuosta illasta asti meillä. Minä en ole häneltä osannut kysellä kaikkea, eikä hän ole myöskään osannut siis kertoa. Mutta nyt minä käännän hänen sielunsa nurin ja nypin sieltä kaikki esiin. Tehköön hänkin tässä asiassa jotakin, kun hänen tähtensä Antti on tehnyt niin paljon.
— Ette kai luule, että Anna olisi ampunut Matin?
— Anna! Älä hölötä! Se tyttö on ollut sellainen lammas, että ei ole tähän asti tietänyt edes vielä, kelle menisi, kelle ei. On totellut isäänsä ja äitiään.
— Eikö niitä sitten pidä totella? sanoi Kalle leikillisesti.
— Pitää katsoa, millainen isä ja äiti on, vastasi emäntä. — Jeesus ajoi pois kauppiaat isänsä temppelistä. Ja Annan isä ei ole mitään muuta kuin kauppias.
He tulivat vanhan emännän kotiin, ja tämä muutti ensiksi lokaisten kenkiensä sijaan toiset. Tätä tehdessään hän sanoi Kallelle:
— Minä olen tänä iltana pelännyt, että sekaantuessani tähän asiaan likaan sieluni. Mutta minä olen siellä tallin ylisillä rukoillut Jumalaa valaisemaan minua ja heikkoa järkeäni. Ja kun minä sen olin tehnyt, niin tiesin, että hän käskee minua viimeiseen asti taistelemaan tässä asiassa. Hän on opettava minut näkemään asiat oikeassa valossaan ja hän on johdattava minut sinne, missä hänen armonsa kirkkaasti valaisee kaiken.
Kun hän oli saanut toiset jalkineet nyörätyiksi, niin hän astui ensin lujasti niillä muutaman askelen saadakseen ne asumaan oikealla tavalla jalassaan, ja sanoi sitten Kallelle:
— Ja nyt me puhumme Annan kanssa.
Hän meni keittiöön, missä Anna oli askareissaan, ja palasi hänen kanssaan saliin.
— Istuhan nyt, lapsi, minä tahdon kysellä sinulta muutamia asioita, sanoi vanha emäntä. — Kävikö veljesi Erkki kodissaan sinä päivänä, jona Matti ammuttiin?
— Kävi kyllä, vastasi Anna. — Mistä te sen tiedätte?
— Minä tiedän sen nyt vain omalla tavallani, sanoi emäntä. — Hän tapasi sinut ja missä hän tapasi?
— Se oli siinä kello neljän aikaan, ja minä tulin juuri Mattilasta, jonne olin vienyt niisiä, kun emäntä oli niitä pyytänyt lainaksi. Erkki ajoi autolla rinnalleni, ja minä kysyin, mitä varten hän oli tullut.
— Ja mitä hän vastasi?
— Hän sanoi, että hänen oli tullut ikävä Ainoa ja että hän oli eräältä tuttavaltaan saanut auton lainaksi. Hänellä oli lomaa aamuun asti ja hän aikoi olla Ainon luona myöhäiseen ja sitten ajaa Helsinkiin yötä myöten.
— Miksi hän ei tullut kotiaan?
— Hän sanoi, että äiti ei päästä häntä lähtemään heti, ja hän tahtoi olla Ainon seurassa. Ja hän ei sitä olisi voinut äidille sanoa, kun äiti ei pidä siitä, että Erkki seurustelee Ainon kanssa.
— Ja mitä sitten tapahtui?
— Hän jätti auton Mattilan riihen luo ja tuli kävellen meille.
— Mitä varten hän ollenkaan tuli kotiaan kohden, jos hän ei tahtonut tavata vanhempiaan?
— Hän sanoi, että hän tahtoo saada pistolinsa, kun hän sotaväessä on ruvennut ampumaan maaliin ja aikoo ottaa osaa kilpailuihin. Hän pyysi, että minä toisin sen hänelle.
— Ja sinä toit?
— Toin. Posti oli tuotu ja oli salin pöydällä. Kun isällä ja äidillä oli sanomalehdet käsissään, niin oli minulla sopiva tilaisuus ottaa pistoli pöydän laatikosta. Isä ja äiti eivät sitä huomanneet, sillä minä seisoin laatikon edessä ja olin selailevinani sanomalehtiä. Minä pistin taskuuni pistolin. Sitten otin Antille tulevan sanomalehden ja sanoin, että vien sen hänelle.
— Mitä varten sinä sen teit?
— Kun Erkki oli sanonut menevänsä talliin odottamaan minua.
Ja kun tulit talliin, oliko Antti siellä myös?
— Hän ja Erkki puhelivat siellä. Antti kyseli, millaista oli armeijassa. He keskustelivat siitä sitten vähän aikaa. Erkki pisti aseen taskuunsa ja meni. Sitä ennen hän pyysi, etten sanoisi kotiväelle hänen käyneen talossa. Ja minä lupasin sen hänelle.
— Ja kun hän meni, jäitkö sinä talliin?
— En. Minä menin sisään.
— Ja vähän ajan päästä lähdit tuomaan minulle postia, eikö niin? kysyi emäntä.
— Niin, vastasi Anna. — Minä otin teidän lehtenne ja tulin tänne.Sitten olin täällä noin kymmeneen asti ja menin kotia.
— Milloin sait tietää Matin kuolemasta?
— Silloin kun äiti tuli sisään soittamaan nimismiehelle. Hän kertoi asian. Minä menin huoneeseeni heti, ja kun minua pyörrytti, niin menin vuoteelle. Äiti tuli vähän ajan päästä katsomaan minua. Hän aikoi jäädä, mutta minä selitin, että tahdoin olla yksin. Äiti meni silloin pois. Minä itkin vuoteella siksi, kunnes te tulitte, ja sen jälkeenhän te tiedätte kaiken, mitä tapahtui.
— Nyt on minulla kaikki selvää, sanoi emäntä. — Sinä et nyt puhu näistä asioista kellekään, kuulet mitä tahansa. Minulla on omat syyni siihen.
— Enhän minä liikoja koskaan puhele, sanoi Anna.
— Et todellakaan sitä tee. Mutta sen minä sanon, että koetat olla menemättä ennen käräjiä kotiasi.
— Miksi?
— On parempi, että et käy siellä nyt. Käräjät ovat lauantaina. Me menemme sinne sitten yhdessä.
— Onko tapahtunut jotakin uutta?
— On, mutta siitä sinun ei vielä tarvitse tietää mitään, sanoi vanha emäntä. — Mutta on vielä yksi asia, josta tahdon sinulta kysyä. Oletko rakastanut Anttia? Minä kysyin tätä jo kerran, mutta kysyn uudelleen.
Anna punastui ja oli vähän aikaa vaiti.
— En minä ole käsittänyt sitä rakkaudeksi, sanoi hän hiljaa. — Minä olen aina pitänyt hänestä, kun olen häneen tottunut.
— Mutta et ole kosikaan ajatellut mennä hänen kanssaan naimisiin?
— En, sillä tiesinhän minä jo heti, että isä ja äiti eivät sitä sallisi.
— Uskotko, että Antti rakasti sinua?
— Kuinka minä sen tietäisin. Mutta kun hänelle tarjottiin hyvä paikka tukkitöissä viime talvena, niin hän sanoi minulle, että hän tahtoi mieluummin olla meillä ja minun seurassani. En minä sitä silloin käsittänyt, että se olisi rakkautta. Mutta nyt minä olen ajatellut, että minäkin tahtoisin aina olla sen lähellä, jota rakastan.
— Puhuiko hän koskaan avioliitostasi Matin kanssa?
— Ei hän koskaan siitä puhunut.
— Etkö sinä edes hänen kanssaan aloittanut keskustelua?
— Kyllä minä sen pari kertaa tein, mutta hän ei sanonut mitään, vaan hänellä oli molemmilla kerroilla kiire töihin.
Vanha emäntä katsoi pitkään Annaan.
— Raamatussa puhutaan eräässä kohdassa siitä, että me olemme joko kylmiä tai kuumia tai… Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?
Anna oli aivan tulipunainen.
— Kyllä minä ymmärrän, että minä olen penseä.
— Niin juuri. Ja minun tekisi mieleni sanoa samaa kuin sanassa, että minä heitän sinut pois.
— Mitä oikeastaan on tapahtunut? huudahti Anna.
— Sinun ei tarvitse kaikkea tietää, mutta pidä se sentään tietonasi, että kun Antti tässä murhajutussa on joutunut ahtaalle, niin ei johdu mistään muusta kuin siitä, että hän on rakastanut sinua. Hänen rakkautensa on ollut tuollainen kirkkaasti palava lyhty, ja nyt se on ihmisten silmissä verellä tahrittu sen vuoksi, että sinä et ole osannut pitää silmiäsi auki. Ja nyt saat mennä omiin hommiisi, sillä minulla on Kallen kanssa neuvoteltavaa.
Anna meni nöyrästi huoneesta pois.
— Kylläpä olitte hänelle ankara, sanoi Kalle.
— Mitä hänestä tulee, ellei hänessä ole ruotoa. Ellei hän tästä nyt herää, niin ei hän sitä tee koskaan. Mutta puhukaamme taas siitä asiasta. Minä sanoin jo matkalla, että Erkki ei voi olla syyllinen. Kun Anna nyt kertoo, että poika jätti autonsa Mattilan riihen luo, niin tiedämme myös, että se auto, jonka pyörän jäljet näimme tallin nurkan takana, ei olekaan hänen autonsa ollut, vaan siinä on tullut murhaaja.
— Minä en sitä heti huomannut, tunnusti Kalle.
— Minä olen ruvennut pitämään kiinni tuosta autosta, sanoi vanha emäntä, sillä minulla on aivan kuin vainu, että me sen kautta vielä saamme syyllisen kiinni. Mutta sen poliisin kertomuksessa on hämärä kohta. Mitä ne ovat ne sormenpäänjäljet?
— Jokaisen ihmisen sormenpäissä on pieniä viiruja, sanoi Kalle. — Ja nämä ovat kaikilla ihmisillä erilaisia. Niissä on koukeroita ja renkaita, ja näistä otetaan jälki, joka sitten joutuu suurennettavaksi ja tarkastettavaksi.
— Kyllä minä ymmärrän, että jäljet voi erottaa, sanoi vanha emäntä, — niinkuin minä heti näen, ovatko kanat vai rastaat olleet minun mansikkamaassani. Mutta että minä voisin erottaa jokaisen kanani, se tuntuu minusta mahdottomalta. Selitä tätä asiaa lähemmin. Ja selitä siihen asti, kunnes minä ymmärrän. Minä olen saanut sen päähäni, että tuon nimismiehen ajatustapa ei ole oikein tasainen. Ja kun minä ehkä joudun hänen kanssaan tekemisiin, niin täytyy minun osata lyödä häntä hänen omilla aseillaan.
— Nimismies on noilla kursseillaan saanut opetusta sormenpäänjälkien talteenottamisessa, sanoi Kalle. — Hän opetti asian Salolle, ja tämä opetti sen kerran minulle. Jos te nyt kosketatte sormillanne esimerkiksi ikkunan ruutuun, niin näkyy siinä pikkuisen aikaa sormien päiden jäljet, mutta sitten ne katoavat. Mutta kun pannaan tuolle kohtaa erästä pulveria hienolla pensselillä, niin tulee sormenpään jälki aivan selvästi näkyviin. Ja siitä se sitten otetaan eräälle paperille talteen, jossa se on ihan kuin valokuvaan jäänyt ihmisen muoto.
— Korjaa nyt, jos minä en ajattele oikein, sanoi vanha emäntä. — Nyt on kysymyksessä tuo Erkin pistoli. Jos hän siis pyyhki sen puhtaaksi Ainon esiliinaan, niinkuin poliisi kertoi Ainon sanoneen, niin mitä silloin tapahtui?
— Jos hän hankasi hyvin, niin kaikki entiset jäljet katosivat aivan samalla tavalla kuin koulun taululta katoaa liidulla tehty kirjoitus, kun sienellä pyyhkäistään.
— Kun sitten Erkki otti sen uudelleen käsiinsä, jos hän sen otti, niin tulivat siihen siis hänen sormiensa jäljet, eikö niin?
— Niin tulivat,
— Ja kun poliisi kertoi, että siinä oli Antin sormien jäljet ja eräät toiset, niin se tietää, että se toinen on sitten se murhaaja?
— Kaiken todennäköisyyden mukaan on.
— Jos Erkki ei olekaan ottanut pistolia, vaan sen on ottanut joku toinen, niin on siis siinä juuri sen toisen ihmisen sormien jäljet.
— Aivan oikein.
— Mutta poliisi Salo piteli sitä nimismiehen läsnäollessa kädessään, siis siinä on hänen sormiensa jäljet.
— Mutta näittekö, millä tavalla hän sitä piteli?
— Odota vähän, sanoi vanha emäntä. — Sinähän sen löysit tallin ikkunalaudalta. Siinä on siis sinun sormiesi jäljet. Ettet vain sinä sekaannu nyt siihen! Sinä olit ensimmäisten joukossa, jotka tulivat ruumiin luo ja sinä olet voinut siis ottaa maantieltä pistolin talteen — ei, senhän otti Antti talteen — mutta sinä olet voinut ampua.
— Jos nimismies saa päätellä, niin hän voi sillä tavalla ajatella kylläkin, sanoi Kalle. — Mutta olkaa rauhassa, minä en ole Mattia ampunut. Ja mitä tulee pistolin pitelemiseen, niin minä tiedän jo vanhastaan, että tuollaisia esineitä ei saa sillä tavalla käsitellä, että sekoittaa sormien jäljet. Minä en siis tarttunut laisinkaan pistoliin, vaan poliisi otti sen, ja hän ei pidellyt sitä laisinkaan päästä vaan piipusta kiinni.
— Nyt minä muistan, sanoi vanha emäntä. — Minä silloin vähän ihmettelin, kuinka poliisi ei osaa pitää oikealla tavalla ampuma-asetta ja aioin jo siitä hänelle huomauttaa. Ja sitten nimismies sanoi, että poliisin oli otettava pistoli sääntöjen mukaan talteen.
— Sillä hän tarkoitti, että se oli käärittävä hyvin hellävaroen silkkipaperiin ja käsiteltävä yleensä niin, että kenenkään käsi ei päässyt siihen enää tekemään mitään merkkejä.
Vanha emäntä mietti hetkisen.
— Jos minun luokseni tulee sellainen henkilö, jota minä epäilen murhaan syylliseksi ja minä tarjoan hänelle esimerkiksi jotakin juotavaa aivan puhtaasta lasista, sanoi emäntä, — ja hänen mentyään käytän tuota pulveria, niin saan kuvan hänen sormiensa jäljistä? Onko se niin? Tai jos minä säilytän tuon lasin oikein tarkasti ja annan ottaa siitä myöhemmin tuon kuvan?
— Minä kehoittaisin tuohon viimeiseen keinoon, sanoi Kalle. — Minä olen nähnyt, että talossa on hyvin paljon laseja, jotenka tiedän hyvin monen ennättävän täällä käydä, ennenkuin näistä puute tulee. Mutta miksi syyllinen, jos hän on tällä paikkakunnalla asuva, tulisi tänne?
— Jos hän vähänkin tietää tämän seudun asioista, niin koettaa hän saada tietää, miten paljon sinä olet päässyt tutkimuksissasi asian perille, tai hän koettaa päästä selville, mitä minä ajattelen.
Emäntä nosti kätensä suulleen ja haukotteli.
— Nyt sinä saat mennä tiehesi, sillä minä olen väsynyt, sanoi hän. — Tämä on ollut raskas päivä minulle. Minä tahdon tänä iltana olla vielä kahden Jumalani kanssa. Kun rauhassa jätän asiat hänen huomaansa, niin hän unessa minulle antaa selvityksen ja aamulla herätessäni tiedän, mitä hän tahtoo minun tekevän. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni sillä tavalla jättänyt asiat hänen päätettäväkseen! Hän on nostava minut unessa korkealle vuorelle, josta näen laajan maiseman. Hän vie minut lähteelle ja juottaa minulle viisauden voimaa.
— Minä saan kai tulla ylihuomenna tänne taas, sanoi Kalle, — niin voimme ennen käräjiä keskustella, mitä meidän on tehtävä.
— Ei ylihuomenna, vaan jo huomenna, sanoi vanha emäntä. — Ja kiitos sinulle, poika, kaikesta. Me vanhat ihmiset saamme niin usein tuntea sen, että olemme tarpeettomia. Näinä päivinä olen saanut kokea, että minulla on vielä tehtävää maailmassa.
Tiistai aamuna nousi vanha emäntä vuoteeltaan tavallista myöhempään. Vanha palvelijatar Miina oli monta kertaa raottanut ovea ja kuunnellut. Emäntä nukkui kyljellään vuoteellaan ja hengitti raskaasti. Lopulta ei Miina enää voinut levottomuuttaan hillitä, vaan meni huoneeseen ja lähestyi vuodetta. Hän kumartui emännän puoleen ja hämmästyi nähdessään, miten suuttuneen näköinen tämä oli. Kasvoilla tavallisesti oleva rauhallisuus oli aivan poissa, otsa oli rypyssä ja vanhat huulet lujasti yhteenpuserretut. Hengitys oli raskas, mutta tasainen. Miina laski kätensä emännän olalle ja sanoi:
— Olisi jo aika nousta kahvia juomaan!
Emäntä nousi äkkiä ylös ja katsoi ensin pitkään Miinaan.
— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi hän.
— Kun emäntä ei herännyt, niin minä tulin katsomaan, miten täällä voidaan. Kahvi on jo ollut kauan valmiina.
— Mitä kello on?
— Se lähenee jo kymmentä.
— Minä en saanut eilisiltana pitkään aikaan unta, sanoi vanha emäntä. — Ja kun sitten viimein nukuin, niin olen kaiken aikaa nähnyt hyvin raskaita unia. Mikä lienee painajaisen tuonut. Tavallisestihan minä nukun hyvin.
— Tuo Peltolan Matin murha kai emännän aivoissa askartelee.
— Sehän siellä on ollut. Minä en pääse siitä irti. Yöllä olen sen kanssa taistellut. Olen aivan kuin profeetta, joka pimeässä taisteli enkelin kanssa. Mutta lopulta hän sai voiton. Unessa olen saanut ajatuksia, joita en silloin hämmästynyt, mutta nyt valveilla ollessani säikyttävät mieltäni.
— Eihän sitä ihminen koskaan unessa mitään ihmettele, sanoi Miina. —Kun minä toisinaan lennän, niin on se ihan luonnollista.
— Vai lennät sinä?
— Niin. Minä tunnen olevani aivan kuin kala. Minä nousen ensin maasta ja sitten pitkälläni koukertelen ilmassa. Ja minä tunnen aivan selvästi, kuinka mutkittelen ruumiillani aivan kuin kala päästäkseni eteenpäin. En minä silloin sitä ihmettele. Mutta jos minä äkkiä nousisin tästä ja koettaisin ilmassa luikerrella tuosta ovesta ulos ja sitten menisin pihalle ja nousisin puiden latvojen tasalle, niin totisesti ihmettelisin.
— Syytä minullakin olisi ihmetellä, sanoi vanha emäntä. — Unessani minä juoksin murhamiehen perässä. Hän pakeni ja minä perässä. Hän hyppäsi aidan yli, minä hyppäsin myös, ja kun hän kiipesi katolle, niin minä kapusin sinne. Sitten me kuljimme pitkin katon harjaa. Hän hyppäsi alas ja minä hyppäsin myös. Lopulta sieppasin halon ja se kädessäni ryntäsin eteenpäin. Ja juuri kun olin lyömäisilläni häntä päähän, tulit sinä herättämään.
— Ja emäntä näki tietysti, kuka se oli?
— Olisin nähnyt, ellet sinä olisi tullut.
— No, voi onnettomuuksien onnettomuutta! valitti Miina. — Minä uskon varmasti uniin.
— Eivät ne unet ole muuta kuin kajastusta ajatuksistamme päivän kuluessa, sanoi vanha emäntä. — Minä olen tuota murhajuttua ajatellut, ja tietysti sitten yöllä myös se tulee ajatuksiini.
— Ne kävivät tänään kertomassa minulle, että sitä Heikkilän Erkkiä epäillään nyt. Onko siinä totta?
— Epäilyksiä voi aina olla ihmisillä, mutta epäilysten laita on sama kuin juorujen. Se on hullu, joka niille päätöksensä rakentaa. Muista, että Annan kanssa et saa näistä asioista mitään puhua. Hänen ei tarvitse kaikkia tietää, lapsi kun vielä on.
— Enhän minä, enhän minä, vakuutti Miina.
Emäntä ajoi Miinan huoneesta pois ja ryhtyi verkalleen pukeutumaan.Jalat tuntuivat kummallisen jäykiltä, ja päässä oli kolotus.
— Rasitat suotta itseäsi, vanha ämmä, sanoi emäntä itsekseen. — Kiipeilet vaikka minne ja ajattelet sellaisia ajatuksia, joihin et nuorenakaan pystynyt.
Kun hän oli juonut aamukahvinsa, tunsi hän itsensä jälleen virkuksi.Hän käveli pihamaalla tarkastaen talon askareita ja antaen määräyksiä.Oli kirkas syksyinen päivä, sellainen päivä, jolloin jokaisen esineennäkee jo kaukaa. Luomakunta oli kaunis, mutta samalla tyly. Emäntä etsiAnnan ja läksi hänen seurassaan kävelemään peltoteitä.
— Nyt emme puhu mitään tuosta murhajutusta, sanoi emäntä. — Katsohan, lapsi, meidän ajatuksemme ovat samanlaisia kuin vilja. Senkin täytyy saada rauhassa kasvaa, ja vasta sitten kun se on kypsä, se leikataan poikki. Jos me liian paljon pitelemme viljaa, niin se ei pääse koskaan valmistumaan. Herra meidän Jumalamme pitää kyllä huolen siitä, että oikeat asiat meidän sielussamme kasvavat ja varttuvat ja viimein hedelmälle tulevat, ja Hän antaa meidän kyllä korjata viimein sadonkin. Hän on minunkin sielussani näinä viimeisinä päivinä kypsyttänyt paljon. Ennen en osannut laisinkaan sanoiksi pukea sitä, mitä ajattelen. Kaikki oli epäselvää kuin usvaisella ilmalla on luonto, jolloin ei näe mitään muuta kuin hämärästi kaikki muodot. Mutta nyt on minussa kaikki kirkasta, aivan niinkuin luonnossa tänään, minä näen kauaksi ja minä näen selvästi ja minä osaan sanoa kaiken sillä nimellä, mikä jokaiselle asialle kuuluu. Kaikki, mikä ennen on ollut epäselvää ja vaivalloisesti ymmärrettävää, on äkkiä kirkkaaksi tullut. Niin on ajatuksissani kaikki pysynyt ihan kuin vilja, joka yhtenä päivänä vielä on piilossa tähkäpäässään ja toisena jo jyvänä näkyy. Ja kun me sitten odotamme, niin Herra kyllä sen kypsyttää ja antaa armonsa auringossa kaiken valmistua. Me korjaamme viljan ja uskomme kaiken omaksi ansioksemme. Me tyhmät ihmislapset! Niin on ajatustemme kylvö kuin tuo pelto tuossa. Minä voin sen kyntää ja lannoittaa, minä voin siilien siemenen kylvää, mutta ellei Herra meille otollista säätä anna, niin turhaan me olemme puuhanneet.
He astelivat eteenpäin, vanha vaimo ja nuori tyttö. Ja emäntä verkalleen selvitteli ajatuksiaan tytölle.
— Tämä talo on vuosisatoja ollut samalla suvulla. Kerran on tämä talo jaettu Heikkilästä omaksi taloksi. Mutta sitten minä näin, että sen omistus ei kauaa pysy haltijoittensa käsissä. Minä näin sen jo kaukaa, sillä kukaan heistä ei rakastanut maata niinkuin sitä on rakastettava. Ja minä päätin silloin, että kerran minä tämän talon jälleen suvulle hankin. Ja siitä minä sain innon tehdä työtä ja koota rahaa, jotta oikealla hetkellä voisin sen lunastaa enkä päästäisi sitä vieraisiin käsiin. Ja kun viimeinen isäntä juomisen tähden joutui rappiolle ja talo oli myytävä, niin silloin minulla oli jo rahat koossa ja minä ostin talon. Hulluksi minua sanottiin, kun talosta oli metsä raiskattu ja maa oli huonossa kunnossa. Mutta minä tiesin, että metsä uusii itsensä, kun me vain sitä hoidamme, ja minä tiesin, että maa, jolle me olemme uskollisia, on uskollinen meille. Ja nyt on minulla tämäkin talo, jonka olen tehnyt mallikelpoiseksi. Minä laskin menestykseni siemenen maahan jo aikoja sitten, ja Herra on minulle antanut hyvän kasvuajan. Ja kun minä tätä olen tuuminut, niin olen samalla nähnyt tuon lähellämme tapahtuneen rikoksen myös oikeassa valossaan. Rahaa on ihminen siitä tahtonut itselleen saada, saada äkkiä ja helpolla tavalla. Siksi on Matti ryöstetty, ja siksi on murha tapahtunut. Ja kun ihminen kaikkien tekojensa siemenen on jo aikoja sitten kylvänyt ja teot viimein kypsyvät, niin olen minäkin katsellut, missä olisi ollut sellainen, joka tahtoo tästä murhasta hyötyä. Ja minä olen sen löytänyt. En omalla voimallani, sillä mikä minä olisin sellaisia suuria arvoituksia ratkaistakseni, vaan Herra on tarttunut käteeni ja minua ohjannut.
— Kuka se siis on? kysyi Anna.
— Ennenkuin kaiken voin todistaa, ei minun sovi sitä ilmaista, sanoi vanha emäntä. — Mutta minä olen huomannut, että se, joka rikoksensa tahtoo muilta peittää, hän sen tekee suurella huolella, mutta hän peittämiseen samalla kätkee ilmitulemisen siemenen. Koska rikollisen mieli usein on terävä, niin hän terävästi kaiken myös harkitsee. Mutta niin on Herra senkin asian järjestänyt, että hän syyllisen pakottaa liian paljon tekojansa peittämään. Äitivainajani jo sanoi, että murhamies tulee aina murhapaikalle katsomaan, mitä muut asiasta tietävät, ja sillä tavalla hän lopulta tekonsa ilmoittaa. Ei syytön murhapaikalle himoitse tulla, sillä kauhistuu hän sellaista paikkaa, mutta syyllinen uskoo näyttävänsä viattomuutensa tulemalla sinne. Mutta olen minä tässä rikoksien suuressa vainiossa nähnyt huonojen aineitten joukossa myös suuren ja kauniin tähkäpään nousevan, niin ihmeellisen, että minun sydämeni on siitä iloinnut. Katsohan, lapsi, kun kauan on elänyt, on nähnyt niin paljon huonoa ja kurjaa elämässä, että lopulta uskoo kaiken hyvän kadonneen kokonaan. Mutta Herra antaa meille suuria lahjoja monta kertaa. Hän avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan iankaikkisuuden ihmeellisiä asioita.
Kun he olivat taloon palanneet ja aamiaisensa syöneet, tuli taloon vieraita. Nimismies saapui Heikkilän isännän ja emännän seurassa autollaan.
— Nimismiehellä olisi teille, äiti, asiaa, sanoi Heikkilän emäntä. —Hän kävi meillä ja pyysi meitä tänne mukanaan tulemaan.
Vanha emäntä vei heidät istumaan.
— Mistä sitten olisi kysymys? kysyi hän.
— Nimismies kävi kertomassa, että asiat Erkin suhteen ovat hyvin murheellisella kannalla, selitti Heikkilän isäntä. — Kun kohta ovat käräjät, niin pitäisi hänellä olla puolustusasianajaja.
— Jos hän on syytön, niin mitä hän puolustajaa tarvitsee, sanoi vanha emäntä, — vanhurskaan elämä loistaa aina kirkkaudessaan.
— Kyllä, kyllä, sanoi nimismies. — Minä olen aina uskonut lujasti, että oikeus pääsee voittoonsa. Mutta elämässä ei aina auta usko, ei ainakaan tuomioistuimen edessä. Siinä tarvitaan ihmisiä, jotka estävät vääryyttä tapahtumasta. Ja sitä varten ovat asianajajat olemassa.
— Kyllä minä siksi usein olen käräjillä ollut, sanoi vanha emäntä, — että en usko asianajajien sitä varten niillä käyvän. Monta kertaa olen nähnyt, miten he ovat etsineet lain seulasta reikää, josta päämiehensä saisivat pujotelluksi läpi. Ja laki näyttää monta kertaa taipuvan mihin tahansa.
— Aivan oikein ja hyvin viisaasti sanottu, lausui nimismies kumartaen kohteliaasti. — Minä olen kuullut muilta ja itsekin sen huomannut, että emäntä osaa asioita nähdä hyvin terävästi. Ja siihen luottaen olenkin tullut tänne. Virkani puolesta minä olen yleinen syyttäjä. Kun pistoli on todettu siksi, jolla murha tehtiin, ja kun on myös tullut ilmi, että Erkki Heikkilä on ollut paikkakunnalla juuri samoihin aikoihin kuin murha tapahtui, niin täytyy minun hänet pidättää ja asettaa syytteeseen. Se ei vielä tietysti tiedä sitä, että hän todella olisi syyllinen. Juuri hänen puolustamistaan varten tarvitaan asianajaja. Kun juttu on hyvin vakava, niin olisi viisainta siihen ottaa mahdollisen etevä. Minä olen puhelimessa asiasta alustavasti keskustellut helsinkiläisen tuomari Hallan kanssa. Hän on tunnettu siitä, että hän juuri rikosasioissa on toiminut erittäin suurella menestyksellä.
— Nimismies tarkoittaa kai, että hän on voinut ilmeisesti syyllisen pelastaa rangaistuksesta? sanoi vanha emäntä.
— En minä sitä tarkoita?
— Olen minäkin sanomalehtiä lukenut, jatkoi vanha emäntä. — Ja minä olen nähnyt hänen nimensä usein oikeusjutuissa, ja hän on tavallisesti ajanut syytetyn asiaa. Hän on ajanut silloinkin, kun syytetty on aivan selvästi tehnyt tekonsa.
— Emännällä on hiukan väärä käsitys oikeuslaitoksesta, sanoi nimismies. — Minä pyydän anteeksi, kun uskallan niin sanoa. Ketään ei saa tuomita, ellei rikos ensin tule täydellisesti selvitetyksi. Halla on terävyydellään voinut näyttää, missä kohdin todistelu on ollut heikko, ja siis auttaa siihen, että tuomio on ehdottomasti ollut oikea. Me emme voi ylimalkaisesti tuomita ihmistä. Tässä asiassa on se aivan selvää. Talon renki Antti on ensimmäisessä kuulustelussa esiintynyt tavalla, joka viittaa siihen, että hän olisi murhaan syyllinen. Olen häntä sittemmin kuulustellut moneen kertaan, ja hän pysyy yhä vaiti. Vaikka alussa uskoin minäkin, että hän oli syyllinen, niin en sitä usko enää. Mutta hänen oman esiintymisensä vuoksi ovat syytökset hänen suhteensa hyvin raskauttavia. Kaikesta päättäen hän koettaa suojata jotakuta. Kuka tämä toinen on, sitä me emme vielä tiedä, ja hän ei suostu sitä sanomaan. Minä voin siis oikeudessa tehdä kaiken voitavani hänen pelastamisekseen ja teenkin sen mielelläni, koska uskon miehen syyttömäksi, mutta jos hän koko ajan on vaiti, niin oikeuden täytyy sittenkin hänet langettaa.
— Millä tavalla tämä siis koskee Erkkiä? sanoi vanha emäntä. — Yksi murhan teki, ei kai kaksi.
— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi nimismies. — Mutta kun meillä ovat todistukset heikot Antin suhteen ja vahvemmat Erkin suhteen, niin tuomioistuin langettaa jommankumman, ellei voida kumota minun väitteitäni, oikeammin sanoen, aivan päivänselviä todistuksia. Me puhuimme äsken siitä, että oikeus tulee itse saamaan voiton. Mutta jos me luotamme ainoastaan ihmisten omiin ajatteluihin, niin on tuomio ehdottomasti väärä. Olen kuullut, että naapurit syyttivät talon palvelijatarta murhasta. Jos he siis olisivat istuneet oikeudessa, niin he olisivat hänet langettaneet. Tällaisissa tapauksissa juuri, joissa meidän järkemme pyrkii määräämään asioiden kulun, tarvitaan nerokas asianajaja, joka huomauttaa, missä kohdin todistelussa on aukkoja.
— Eikö nimismies itse voi noita aukkoja näyttää? kysyi vanha emäntä.
— Tavallinen järki sanoo noin, ja sen minä ymmärrän varsin hyvin, sanoi nimismies. — Mutta nimismiehen täytyy aina syyttää jotakuta Hän ei voi jättää asiaa sikseen, sillä hän ei ole mikään tuomari. Vasta sitten tuomioistuin harkitsee asian ja langettaa tuomion. Jos nimismies joutuisi syytteeseen siitä, että hän on väittänyt syyllisiksi viattomia, niin ei kukaan voisi olla nimismiehenä enää. Ja hyvin usein tapahtuu, että me varmasti tiedämme jonkun syylliseksi, mutta sittenkin tämä pääsee vapaaksi juuri sen vuoksi, että todistuksia ei ole olemassa. Tämä rikosjuttu on siinä suhteessa hyvin vaikea, että ei ole olemassa ainoaakaan todistajaa, joka olisi todella nähnyt tapauksen. Minun velvollisuuteni on älyni perustuksella koota yksityiskohdat mahdollisimman selvään järjestykseen, ja sitten tuomioistuin harkitsee jokaista kohtaa ja muodostaa kaikesta lopullisen mielipiteensä. Tuomaria ja lautamiehiä auttaa tässä tehtävässä etevä asianajaja, nimenomaan sellainen, joka on tottunut rikosasioita selvittämään, sillä hän pakottaa meidät kaikki, minutkin, hankkimaan sellaiset todistukset, että asia lopullisesti selviää.
— Ja miksi minulta kysytään, otetaanko tuo tuomari Erkkiä puolustamaan vai ei? kysyi emäntä.
— Peltolat ovat ottaneet asianajajakseen tuomari Koskenrannan Helsingistä, sanoi nimismies. — Hänen velvollisuutensa on tietysti vaatia, että murhaaja löydetään, ja hän tietysti pitää kiinni jokaisesta sellaisesta todistuksesta, joka voi syyllisen langettaa. Hän aivan varmasti kohdistaa kaiken voimansa saadakseen Erkin langetetuksi. Tarvitaan ehdottomasti hänen vastustajakseen yhtä etevä mies, ja muita kuin tuomari Halla ei ole olemassa. Kun hän on vanha tuttavani, niin minä voin aina antaa hänelle sellaisia tietoja, joiden avulla hän voi pelastaa Erkin. Mutta tuomari Hallan kaltainen mies on hyvin kallis. Hän vaatii viisituhatta markkaa käräjiä kohti. Kun tämä juttu ei tietystikään pääty ensimmäisillä käräjillä, vaan voi tulla monta kertaa esille, niin tarvitaan siihen suuri summa rahaa.
— Ja meillä ei ole sellaisia varoja, sanoi Heikkilän emäntä. — Te äiti olette varakas ja te voisitte suojella Erkkiä, sillä onhan hän kuitenkin omaisenne.
— Jos Erkki on syyllinen, niin saakoon hän rangaistuksensa, sanoi vanha emäntä. — Jos hän on syytön, niin täytyy kaikkien todistusten raueta tyhjiin.
— Te ette siis suostu auttamaan meitä? kysyi Heikkilän emäntä.
— Minä en niin jyrkästi vastaa, sanoi vanha emäntä. — Me katsomme ensin, mihin suuntaan tutkimus menee. Ensimmäisellä kerralla voi todellinen syyllinen tulla esiin. Ellei tule, niin me voimme aina pyytää lykkäystä. Olenhan minäkin saanut, ikävä kyllä, toisinaan käräjien kautta oikeuttani valvoa ja tiedän siis, että lykkäys saadaan helposti aikaan. Jos myöhemmin minä katson tarpeelliseksi sen, että Erkki saa lainopillista apua, niin minä kyllä hommaan hänelle asianajajan, vaikka saisin sitten myydä taloni, sillä minä en usko, että hän on syyllinen.
— No, me olemme siis kuitenkin päässeet suotuisaan tulokseen, sanoi nimismies. — Minä pyytäisin, että ei mainita mitään siitä, että olen tähän asiaan sekaantunut tällä tavalla. Minä en tietysti virka-asemani vuoksi olisikaan sitä tehnyt kenelle tahansa. Mutta minulla on suuri kunnioitus ja voin sanoa suorastaan kiintymys tätä taloa kohtaan. Minun arvonantoni on vilpitön teidän suhteenne, emäntä, sillä olen huomannut teidät hyvin älykkääksi naiseksi. Arvaatte varsin hyvin, että minulle, jonka kaikki harrastukset ovat juuri älylliseen suuntaan, tuottaa suoranaista iloa saada olla valistuneen ja älykkään naisen seurassa. Sellaisella on suuri kasvattava vaikutus. Ja minulla on ollut mitä vilpittömin ihailu Anna-neitiä kohtaan. Rohkenen sanoa aivan suoraan, että heti ensimmäisestä hetkestä tajusin, miten onnellinen on se mies, joka hänen kaltaisensa naisen saa vaimokseen. Ja tunnustan, että, ellei hän olisi ollut kihloissa, olisin tehnyt kaiken voitavani saavuttaakseni hänen suosionsa. Kun nyt hänen oma veljensä on pelastettava mitä ankarammasta syytöksestä, niin tietysti tahdon auttaa kykyni mukaan. Mutta tässäkin asiassa minun täytyy menetellä varovaisesti, sillä jos selvästi näytän pitäväni Erkin puolta, vahingoitan hänen asiaansa arvaamattoman paljon.
— Tänä vaikeana aikana olette te, nimismies, ollut ainoa, joka on ollut meille ystävällinen, sanoi Heikkilän emäntä kyynelet silmissään. — Kaikki muut ovat tulleet meille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Jokainen on tahtonut saada kuulla lisää tietoja, ja kaikki he ovat vakuutuksistaan huolimatta uskoneet, että Erkki on syyllinen ja että Antti on ottanut syyn niskaansa hänen tähtensä. Ja vihjaistiin tässä eilen ihan suoraan, että Antti tällä tavalla toivoo saavansa Annan omakseen ja sen kautta talon.
— Ihmisten pahuus on kovin suuri, sen vanha emäntä pitkänä elinaikanaan on tietysti nähnyt, sanoi nimismies. — Onhan tuollainen johtopäätös aivan luonnollinen, sen tunnustan kyllä, mutta väärin olisi uhrata nuoren naisen onni sen vuoksi, että hänen veljensä pääsisi vankilasta.
— Ei puhuta nyt koreita asioita, sanoi vanha emäntä, — vaan otetaan rikos käsille. Mitä Erkki on tunnustanut?
— Minä olen puhelimessa saanut tiedot viranomaisilta Helsingistä, sanoi nimismies. — Erkki Heikkilä on tunnustanut, että hän tuona rikospäivänä läksi lomalle sotaväestä ja tuli kotipitäjäänsä autolla, jonka hän sai lainaksi eräältä tuttavaltaan. Hän tuli kello neljän tienoissa kotiaan, mutta ei mennyt vanhempiaan tapaamaan, kun hänellä oli kiire muualle. Hän näki sisarensa Annan ja pyysi tätä tuomaan sisältä pistolin, koska hän tarvitsi sitä kilpa-ammunnassa Helsingissä. Anna-neiti toi sen hänelle talliin, jossa Erkki puheli Antin kanssa. Hän ajoi sitten autolla kirkonkylään Uotilaan, jossa hän seurusteli talon tyttären Ainon kanssa iltamyöhään ja läksi siinä kymmenen tienoissa pois. Hän väittää nyt ajaneensa suoraan Helsinkiin poikkeamatta enää laisinkaan kotiaan. Kukaan ei tietysti ole matkalla häntä nähnyt, joten ei voida hänelle hankkia todistajia siihen, että hän esimerkiksi murhan sattuessa olisi ollut muualla, esimerkiksi maantiellä Helsinkiin päin menossa. Pistoli oli hänellä ollut Uotilassa, sen hän muistaa aivan varmasti. Hän arvelee ottaneensa sen taskuunsa. Mutta kun hänellä ei tietysti Helsingissä ollut asettaan, niin tulee hyvin todennäköiseksi — minä en sano, että se olisi totta, vaan ainoastaan todennäköistä — että hän sittenkin olisi käynyt kotonaan, koska pistoli on sieltä tavattu. Ase on hänelle näytetty Helsingissä, ja hän on tunnustanut, että se on hänen ja että se on sama, joka hänellä oli silloin, kun kotoaan läksi ja oli Uotilassa. Kun hän väittää, ettei hän murhan tapahtuessa ollut kotonaan, niin tulee tämä hänen väitteensä sen kautta heikoksi, että suutari Berg jo ensimmäisessä pitämässäni kuulustelussa kiven kovaan väitti kuulleensa maantieltä auton äänen. Minä teen väärin, kun tällä tavalla ilmaisen tutkimusten tuloksia, mutta teen sen ainoastaan sen vuoksi, että näkisitte, kuinka raskauttavia nämä syytökset ovat ja kuinka välttämättömästi hän tarvitsee asianajajan avukseen.
— Sanoiko Erkki, mihin hän pysäytti autonsa silloin, kun hän iltapäivällä tuli taloon? kysyi vanha emäntä.
— Hän sanoo sen jääneen Mattilan riihen luo, vastasi nimismies. — Tosin on vaikeaa käsittää, että murhapaikalta olisi kukaan niin pian ennättänyt juosta autoon, koska suutari Berg väittää kuulleensa auton äänen heti laukauksen jälkeen, mutta tämä on sellainen yksityiskohta, jossa suutari voi muistaa väärin, erehtyä nimittäin ajan suhteen. Joka tapauksessa on tämä autokin hyvin raskauttava kohta Erkille.
— Voihan olla mahdollista, että on ollut olemassa toinenkin auto, sanoi vanha emäntä. — Onko kukaan ajatellut sitä, että murhaaja on tullut taloon yhdessä Peltolan Matin kanssa?
— Tietysti sellainenkin seikka on otettu varteen, sanoi nimismies. —Mutta kukaan ei tiedä, millä tavalla Peltolan Matti on tullut taloon.Hän on lähtenyt kotoaan sanomatta, minne hän menee.
— Eikö siellä kukaan muista, mihin aikaan hän lähti? kysyi vanha emäntä.
— Vanhemmat eivät voi sitä tarkalleen sanoa, vastasi nimismies. — He muistelevat hänen lähteneen puoli kymmenen aikaan, mutta he eivät ole siitä aivan varmoja, koska eivät osanneet siihen panna mitään painoa silloin.
— Jos Matti läksi kello puoli kymmenen sieltä ja murha tapahtui kymmenen aikaan, niin hänen olisi täytynyt juosta koko matka, sillä muulla tavalla hän ei olisi ennättänyt, sanoi vanha emäntä terävästi. — Kun joku lähtee kirkonkylästä, niin aina siellä on liikettä vielä illallakin siihen aikaan, ja siis joku hänet voi nähdä. On kai sellaista tiedusteltu?
— Tunnustan suoraan, että sitä ei ole vielä tehty, sanoi nimismies. — Tässä asiassa on siksi paljon ollut suurempia ja tärkeämpiä kohtia, että tämä on jäänyt huomaamatta.
— Minun mielestäni tämä juuri on yksi niistä suurimmista, sanoi vanha emäntä.
— Aivan oikein, aivan oikein, lausui nimismies, — ja minä annan heti kuulustella, kuka olisi nähnyt Matin ja mihin aikaan sinä iltana.
— Minä en ymmärrä, miksi ei ole ollenkaan tutkittu sitä asiaa, milloin ja millä tavalla Matti kodistaan tuli tänne, sanoi vanha emäntä. — Jos hän käveli koko matkan, niin kai joku hänet silloin näki, sillä hän ei ole mikään outo henkilö paikkakunnalla. Jos taas hän ajoi hevosella tai autolla tänne, niin pitäisihän senkin tulla selville. Mitään hevosta tai autoa ei ole tavattu talon lähettyviltä, siis on jonkun täytynyt saattaa hänet, ja se henkilö voi löytyä myös, kun oikein etsitään.
— Tämä on hyvin viisaasti ja aivan johdonmukaisesti ajateltu, sanoi nimismies. — Lisään tähän vielä sen, että Matti on voinut pyytää päästä jonkun ohiajaneen autoon. Kun tämän pitäjän läpi kulkee suuri liikenne, niin voi olla hyvin mahdollista, että auton omistaja, sillä autohan tässä lähinnä tulee kysymykseen kaikesta päättäen, on ollut vieraspaikkakuntalainen, joka ei siis ole Mattia tuntenut eikä jutun tällä asteella ollessa, kun selityksiä ei vielä ole ollut sanomalehdissäkään, ole viranomaisille antanut mitään tietoja. Jos niin olisi asian laita, niin epäilen, ilmoittaako sellainen itseään, sillä jokainen pelkää sekaantumista murhajuttuun.
— Minä olen tahtonut sanoa, että tässä kohdassa on heikko paikka, sanoi emäntä. — Jos se selvitetään, miten Matti sinne tuli, niin selviää moni muu kohta.
— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Mutta koska minulla on ilo ja kunnia käsitellä tätä juttua näin älykkäässä seurassa, niin haluaisin mielelläni jatkaa keskustelua.
— Nimismies puhuu vain, sanoi vanha emäntä.
— Pistoli on ollut tutkittavana rikostutkimuskeskuksessa, sanoi nimismies. — Silloin on todettu, että siinä selvästi näkyvät Antin sormenpäänjäljet verisinä.
— Ja oliko siinä myös Erkin sormenpäänjälkiä? kysyi vanha emäntä.
— Ei ollut.
— Ja siis se todistaa, että hän ei sitä käyttänyt?
— Ei, sillä Erkki oli saanut auton omistajalta lainaksi hänen nahkahansikkaansa, joita hän kertoo ajaessaan käyttäneensä. Tietysti ei silloin ole jäänyt mitään hänen sormensa jälkiä. Minä sanon aivan suoraan, että tämä hansikas juttu on jälleen hyvin ikävä kohta Erkille.
— Oliko pistolissa muita merkkejä?
— Oli kyllä, vastasi nimismies. — Minä kerron kaiken sen mukaan, mitä olen puhelimessa kuullut, sillä virallista selostusta en ole saanut. Minulle ilmoitettiin, että paikka, jossa pistoli oli ollut, oli sisältänyt olkia, koska verisiin Antin sormenjälkiin oli kiintynyt muutama kaikesta päättäen rukiinoljen murunen. Kun tänään tulin tänne, tarkastin maantien murhapaikan lähellä ja huomasin, että tämä pitää hyvin paikkansa, sillä äskettäin on tuotu rukiinolkia taloon ja aivan aitan nurkan kohdalla, lähellä sitä kujaa, mistä päästään talliin, on kuormasta niitä pudonnut. Murhaaja on teon tehtyään paennut sinnepäin ja heittänyt pistolin pois luotaan. Hänen tarkoituksensa oli kai heittää se kauemmaksikin, mutta se putosi juuri sille kohtaa, missä oli olkia. Jos ase olisi pudonnut kuraan, niinkuin murhaajan tarkoitus mahdollisesti oli heittäessään sen pois, niin mitään sormenjälkiä ei olisi ollut.
— Muuta merkkiä ei siis pistolissa ollut? kysyi vanha emäntä.
— Siinä oli — sanon vain sen, mitä puhelimessa kuulin, ja siis on tämä vielä hiukan epävarmaa, ennenkuin asiakirja tulee tänne, — muita sormenpäänjälkiä, ja ne olivat jääneet siihen siksi, että sen henkilön sormet olivat olleet rasvaiset.
— Sanottiinko, mitä rasvaa se oli?
— Sitä erikoistutkimusta ei vielä oltu saatu valmiiksi. Minulle ilmoitettiin vain, että kaikki viittaa siihen, että se on auton koneen rasvaa. Helsingissä on suuri kokoelma rikollisten sormenpäänjälkiä. He tietysti etsivät näiden joukosta, sillä voihan olla mahdollista, että teon on tehnyt varsinainen ammattirikollinen, joka jollakin tavalla oli saanut käsiinsä Erkin pistolin. Jos sellainen löydetään, niin sitten asiat ovat Erkin suhteen hyvällä kannalla. Hänen syyttömyytensä on täydellisesti todistettu. Minä en mitään niin hartaasti toivo, kuin että nämä jäljet saadaan sopimaan jonkun tunnetun rikollisen sormenpäänjälkiin. Yksi mahdollisuus olisi vielä olemassa, se nimittäin, että nämä sormenpäänjäljet ovatkin komisarius Salon. Hän toi pistolin. Tosin hän väittää pidelleensä sitä sääntöjen mukaan, mutta me emme aina voi muistaa kaikkea tarkoin. Ne voivat myös olla Kalle Mattilan, joka ensin löysi pistolin tallista. Tutkimus todistaa tämän kaiken. Minä olen pyytänyt, että rikostutkimuskeskuksen virkamies tulee käräjille, koska voi tulla tarpeelliseksi itse paikalla tehdä vielä eräitä tutkimuksia.
— Ellei löydetä sitä henkilöä, jonka käden jäljet ovat tuossa pistolissa, sanoi vanha emäntä, — niin miten sitten käy?
— Me emme yksinkertaisesti tunne häntä, ja nämä jäljet eivät siis johda minnekään.
— Se seikka ei siis pelasta Erkkiä?
— Hänen täytyy voida sanoa, kuka henkilö on pistolia käsitellyt, ja meidän täytyy silloin kuulustella tuota henkilöä päästäksemme selville siitä, puhuuko Erkki totta. Tuo toinen henkilö voi aivan yksinkertaisesti selittää, että näki pistolin Uotilan eteisen pöydällä ja siinä piteli sitä. Silloin asia on aivan selvä. Se henkilö, jonka sormenjäljet ovat Antin sormenjälkien keralla aseessa, ei ole ehdottomasti syyllinen, jos hän vain todistaa, miten ase on joutunut hänen käsiinsä. Jos esimerkiksi poliisi Salo olisi pidellyt pistolia kädessään, sen sijaan että hän tarttui sen piippuun, niin eihän se vielä todista, että hän on tehnyt murhan. Samalla tavalla olisin minä voinut tarttua siihen, ja olisihan kerrassaan naurettavaa, jos minua syytettäisiin Matti Peltolan murhaajaksi.
Heikkilän emäntä sanoi:
— Se olisi vihoviimeinen syytös. Yhtä hyvin voisi ajatella, että Mattilan Väinö on tehnyt murhan, kun tästä kaikesta on niin säikähtynyt, että äitinsä aivan pelkää, menettääkö poikansa järkensä. Hän puhuu vain synnistä ja synnin sovituksesta.
— Ellen tietäisi, miten varovaisesti rikosasioiden tutkimisessa on liikuttava ja miten paljon vältettävä kaikenlaista kuvittelua, sanoi nimismies, — niin voisin pikemmin epäillä hänen veljeään Kallea.
— Mistä syystä? kysyi Heikkilän emäntä.
— Hän on aivan liiaksi innostunut tämän asian tutkimiseen, vastasi nimismies. — Sellainen ei aina merkitse hyvää. Miksi joku ryhtyy asioihin, jotka eivät häneen laisinkaan kuulu? Olen huomannut, että hän on omin päin tehnyt tutkimuksia. Sellainen voi viedä siihen, että hän hävittää joitakin erittäin tärkeitä todistuskappaleita. Sen lisäksi hän on koetellut urkkia poliisi Salolta yhtä ja toista. Minä en pidä sellaisesta, sen sanon suoraan. Joko viranomaiset hoitavat asian tai eivät sitä tee. Jos kaikki sivulliset saavat sekaantua asioihin, jotka vaativat erikoisia taipumuksia ja aivan erikoista tekniikkaa, niin olemme hukassa. Tämä johtuu siitä, että nuo nuoret ovat lukeneet kaikenlaisia rikoskertomuksia ja kuvittelevat osaavansa sellaista, mihin vaaditaan opinnot, koulutus ja ennen kaikkea muuta erikoislahjat. Jos Kalle Mattila aikoo oikeudessa esiintyä jonkinmoisena asiantuntijana, niin minun täytyy antaa hänelle siitä pieni näpsäys. Minä tunnustan kyllä, että hän on terävä poika, mutta hänen on asetettava lahjansa viranomaisten käytettäväksi, silloin voimme tulla kunnollisiin tuloksiin.
— Ettekö te, nimismies, koskaan ajattele sitä, että rehellinen ihminen tahtoo pelastaa toisen rehellisen ihmisen hädästä ja ahdistuksesta? kysyi vanha emäntä.
— Sielullisesta hädästä lie voivat pelastaa, jos pystyvät siihen, mutta tällaisissa asioissa, joissa oikeuslaitos tulee kysymykseen, ei sivullisten väliintulo ole suotava. Jos kaikki ryhtyvät asioita järjestämään, niin käy samalla tavalla kuin tuossa kuulemassani naisten kokouksessa, jossa kaikki hyökkäsivät Kirstin kimppuun. Ellei meidän maassamme lynkkaus olisi mahdoton, niin he olisivat aivan varmasti tuon naisen siihen paikkaan tappaneet. Ja silloin olisi tämä ollut vain tulos siitä, että kuka tahansa katsoo oikeudekseen tehdä päätelmiä rikosasioissa.
— Minä olen ainoastaan tavallinen ymmärtämätön kansannainen, sanoi vanha emäntä, — mutta minä ajattelen aina sillä tavalla, että jokainen ammatti jättää ihmiseen erilaisia jälkiä. Suutari katsoo ihmisten kenkiä ja räätäli vaatteita. Eikö rikosasioiden tutkiminen voi tehdä ihmistä sellaiseksi, että hän näkee jokaisessa ihmisessä mahdollisuudet rikoksiin?
— Jokainen ihminen on mahdollinen tekemään rikoksen, sanoi nimismies, — kun hän vain joutuu määrättyyn kiihoitustilaan. Suuttumus, loukattu itsetunto, rakkaus, kaikki ne ovat voineet saada aikaan sen, että siihen asti aivan kunnollinen ihminen on tehnyt aivan törkeän rikoksen.
— Mutta eikö mikään siis ihmistä niin suuresta synnistä suojele? sanoi vanha emäntä. — Minä olen aivan varma siitä, että turvaamalla Jumalaan ja pitämällä hänet mielessämme olemme elämässä vahvoja heikkoutemmekin hetkinä. Hän on meidän suojamme ja turvamme omaa itseämmekin vastaan.
Nimismies kumarsi vanhalle emännälle ja sanoi:
— Minä en tahdo millään tavalla loukata emännän uskonnollisia tunteita, kaukana siitä, mutta onhan niin usein nähty, että ne, jotka sanovat itseään uskonnollisiksi, oikeammin sanoen jumalisiksi, ovat mahdollisia kaikenlaisiin halpamaisiin tekoihin ja siis myös rikoksiin, kun vain sellainen kiusaus tulee heidän tielleen.
— Silloin he eivät ole todella jumalisia, sanoi vanha emäntä. — He ovat ottaneet Herramme sanan ja opit ainoastaan vaatteeksi, jonka he pukevat ylleen peittääkseen omaa huonouttaan. Jumalan opin pitää meissä olla niin elävä, että voimme sen sovelluttaa aivan kaikkeen omassa elämässämme.
— Jospa niin olisi, niin elämä olisi aivan toisenlaista, sanoi nimismies huokaisten, — ja meidän nimismiesten tehtävät supistuisivat vain kansliatöihin.
— Kun ihminen saattoi jumalisella ololla saada itselleen etuja, sanoi vanha emäntä, — niin kaikki ottivat sen omakseen. Mutta kun nyt vaaditaan uskallusta tunnustaa olevansa Herran opin seuraaja, niin pitäisi toki silloin uskonnon suojella meitä. Mutta turhaa meidän on tästä puhua, sillä me emme ajattele vähääkään samalla tavalla.
Nimismies näytti hyvin pahastuneelta.
— Minua surettaa, jos emäntä luulee minun halveksivan kaikkea moraalista nuhteettomuutta ja uskovan, että maailma on täynnä huonoutta, sanoi hän. — Kaukana siitä! Minä tunnen hyvin monta sellaista, jotka eivät voisi mitään pahaa tehdä, sillä heidän koko ajatusmaailmansa on täynnä kauneutta. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka kulkevat elämän synkän metsän kautta petojen uskaltamatta käydä heihin käsiksi. Minä olen aivan vakuutettu siitä, että esimerkiksi Anna-neiti on tuollainen jalo olento. Ja minulle on jo tämä lyhyt keskustelumme selvästi todistanut, että emäntä on niitä ihmisiä, jotka ovat ympäristölleen ja siten myös koko yhteiskunnalle suurena siunauksena.
Nimismies nousi.
— Nyt minun on jo lähdettävä, sanoi hän, — virkatoimet kutsuvat. Minä olen erittäin tyytyväinen tähän käyntiini. Olen saanut kuulla, että tarvittaessa voimme saada oikein etevän asianajajan Erkki-paralle. Ja toiseksi olen saanut nähdä, miten syvästi ja järkevästi emäntä on ajatellut tämän murhajutun suhteen. Minähän olen saanut kuulla kaiken sen, mitä emäntä on pitkän elämänkokemuksensa ja suuren henkilötuntemuksensa kautta saanut selville tästä rikosasiasta. Eräät kohdat ovat antaneet minulle uusia virikkeitä, ja minä olen niistä hyvin kiitollinen.
Emäntä seisoi huulet yhteen puristettuina nimismiehen edessä. Hänen ryppyisille poskilleen oli noussut puna.
— Minä en osaa sovitella sanoja samalla tavalla kuin nimismies osaa, sanoi hän. — Tahtoisin kysyä vain yhtä seikkaa.
— Emäntä on niin hyvä.
— Jos minä tulen käräjille ja todistan, kuka on syyllinen?
— Todistatte, kuka on syyllinen?
— Niin.
— Te tiedätte sen siis?
— Tiedän.
— Kuka sen on sanonut teille?
— Minun Herrani ja Jumalani on sen minulle ilmoittanut, sillä hän näkee kaiken ja tietää kaiken.
— Emäntä voi varsin hyvin ilmoittaa laamannille oikeudessa, mitä Jumala on sanonut, lausui nimismies. — Tietysti emännällä on siihen täysi oikeus. Mutta jos emäntä on oikeudelta salannut sellaista, joka voisi tätä rikosta selvittää, niin voi siitä olla myös ikävyyksiä. Minä antaisin sen ystävällisen neuvon, että emäntä mieluummin ilmaisisi epäilyksensä minulle kuin menisi itse niitä esittämään. Ei ole hauskaa vanhalla iällä joutua naurun alaiseksi.
— Ihminen ei ole koskaan naurunalainen silloin, kun hän tekee mitäJumala on hänelle tehtäväksi asettanut.
— Ei tietystikään, vastasi nimismies, — mutta ihminen voi niin kovin usein kuvitella omia halujaan Jumalan käskyiksi. Sellaista on hyvin usein todettu meidänkin maassamme. Minä en tahdo tästä asiasta nyt väitellä. Kun tämä rikosjuttu on selvitetty, niin me voimme kerran rauhassa ottaa tämän asian käsittelyn alaiseksi, sillä minulle on siitä ehkä hyvinkin paljon hyötyä.
Nimismies kumarsi emännälle kohteliaasti ja meni Heikkilän isännän ja emännän seurassa.
Vanha emäntä seisoi paikallaan pitkän aikaa. Sitten hän vaipui istumaan aivan vapisten. Anna, joka oli seurannut vanhempiaan kuullakseen lisää Erkistä, sillä nyt vasta hän sai tietää, mistä veljeään syytettiin, palasi mummonsa luokse ja sanoi itkien:
— Nyt nuo tunnottomat ihmiset syyttävät Erkkiäkin murhasta.
— Ole rauhassa, Erkki on aivan syytön.
— Mutta he ovat hänet vanginneet.
— Herra on avaava hänen vankilansa ovet. Mene huoneeseesi ja ota raamattu, lue sieltä, miten Pietari oli vankeudessa ja miten enkelit hänet pelastivat sieltä. Tuo nimismies on herättänyt makeilla sanoillaan ja katalilla ajatuksillaan vihan, ja minun on se poistettava itsestäni. Käräjäpäivä ei ole vielä ollut, ja vielä ei ole veljesi tuomittu.
Sanaakaan enää sanomatta Anna poistui huoneesta.
Vanha emäntä meni rukkinsa luo ja koetti kehrätä, mutta lanka ei pysynyt hänen sormiensa välissä ja rukin polkeminen oli epätasaista. Hän siirsi rukin syrjään ja mutisi itsekseen:
— Makea kuin käärme ja katala kuin käärme. Minä en ihmettelisi, vaikka hän itse olisi tehnyt tuon murhan.
Hän säikähti omaa puhettaan, risti kätensä ja sanoi:
— Minun Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä minä en tahdo sanoa väärää todistusta lähimmäistäni vastaan.
Hän tunsi itsensä kovin uupuneeksi, meni vuoteelleen ja vaipui virkistävään uneen.
Siinä tapasi Kalle hänet tullessaan taloon. Hän istui tuolille vuoteen ääreen ja katseli nukkuvaa tohtimatta häntä herättää. Näin hän oli puolisen tuntia odottanut, kun emäntä avasi silmänsä.
— No, miltä uni maistui? kysyi Kalle.
— Sinäkö siinä olet, sanoi vanha emäntä nousten istumaan. — Minulla oli vähää ennen heräämistäni sellainen hyvä tunne, aivan kuin rakas ystävä olisi istunut rinnallani. Ja eihän se ollutkaan mitään muuta kuin rakas ystävä, kun sitten näin sinut. Tunsin itseni niin kovin raukeaksi. Nimismies oli täällä, ja minä väittelin hänen kanssaan. Olen minä ennenkin miesten kanssa väitellyt enkä ole siitä väsynyt. Mutta se mies on niin makea, että tekisi mieli pestä kätensä aina vähän päästä, kun tuntee ne tahmeiksi. Eivät ne sellaiset ihmiset sovi meidän maalaisten kanssa yhteen. Niillä on niin kovin toisenlainen puhetapakin.
Kalle vilkaisi ympärilleen, jotta kukaan ei häntä vain kuulisi, ja sanoi sitten:
— Kamreeri soitti minulle ja käski ilmoittamaan teille, että viisi seteleistä on tullut takaisin pankkiin.
Vanha emäntä oli vähän aikaa aivan liikkumaton.
— Sanoiko hän, kuka ne on tuonut?
— Ei sanonut. Pyysi vain teille ilmoittamaan.
— Eikö hän luottanut sinuun?
— Ehkä ei tohtinut, jos puhelinkeskuksessa olisi kuunneltu.
— Se on viisas ja varovainen mies. Sanoiko hän todellakin, että setelit ovat tulleet pankkiin takaisin?
— Ei siinä muodossa. Hän sanoi, että viisi emännän merkillä varustettua lammasta on löydetty.
— Viisaasti sanottu. Kun minulla on lampaita, niin kukaan ei osaa siitä mitään päätellä. Käskikö hän minua tulemaan sinne?
— Siitä hän ei puhunut mitään. Ehkä odottaa teidän tulevan.
— Parasta on, että sinä yksinäsi menet, sanoi vanha emäntä. — Jos heti on jotakin toimitettavaa, niin osaat sinä sen paremmin tehdä kuin minä osaan.
Vanha emäntä istui pitkän aikaa kädet ristissä mietteissään,
— Ota hevonen tallista ja aja kiireimmän kautta, sanoi hän viimein. —Saat ottaa oriin.
— Minä voin mennä polkupyörällä, sanoi Kalle. — Jos minun pitää kylällä viipyä, niin sen voi aina helpommin sijoittaa minne tahansa.
— Siinä olet kyllä oikeassa. Mutta ei koskaan tiedä, miten käy ja mitä sinun pitää tehdä. Voit tarvita rahaa ja tarvita runsaasti, jotta kaikki luistaa. Raha on hyvä asia toisinaan, sen avulla saa monta ihmistä liikkeelle.
Emäntä meni pöydän luo ja otti sen laatikosta lompakon.
— Minä en kotona pidä koskaan suuria summia, mutta on täällä sentään neljätuhatta markkaa. Ota ne ja käytä parhaan ymmärryksesi mukaan. Älä suotta tuhlaa, mutta älä myöskään tarvittaessa säästä. Käytä kaikki viisaasti ja kirjoita summat muistiin.
Kalle hymähti, kun emännän huolellisuus näin vakavanakin hetkenä tuli esiin.
— Jos asia on kovin tärkeä, niin tee kaikki, mitä voit sekä omilla että toisten voimilla. Jos joku, jota tarvitset, on sellainen, että häntä et rahalla saa, koska hän ei rahaa tarvitse tai ei tahdo olla sinun palkattavasi, niin sano, että teet kaiken minun käskystäni. Ja jos hän ei sitä usko, niin vie hänet kamreerin luo ja sano sanat siellä. Hän voi ne vakuuttaa tosiksi. Jos rahat eivät riitä, sillä eihän koskaan tiedä, mitä tapahtuu, niin ota säästöpankista lisää. Minä voin kirjoittaa sinulle mukaan lapun sitä varten. Ei, ei sitä tarvita. Kamreeri uskoo kyllä, kun kerran olit minun kanssani siellä. Ja ellei hän usko, niin ota sitten auto ja aja tänne, niin minä kirjoitan sinulle shekin. Ja silloin kirjoitankin sellaiselle summalle, että kamreeri saa panna kauppansa muutamaksi päivää kiinni rahojen puutteessa.
Kalle hymyili taas. Emäntä katsoi häneen ja sanoi:
— Mitä sinä naurat?
— En ole koskaan ennen kuullut teidän kerskaavan rahoillanne. Se tuntui niin hullunkuriselta teidän suussanne.
— En minä sano sitä ylpeydestä suinkaan, lausui vanha emäntä, — mutta näin meidän kesken minä voin sinulle ilmoittaa, että siellä on minun tililläni hiukan toista miljoonaa.
— Hyvänen aika, oletteko te niin rikas!
— Pidä suusi kiinni! Minä olen paljoa rikkaampi kuin tiedetäänkään. Se on rahassa ja sitten on vielä paljon muutakin.
— Mitä verotuslautakunta sanoo?
— Siellä se kyllä tiedetään. Minä olen kaikki heille selvästi ilmoittanut. Ja kai sieltä sitten on kerrottu muillekin, kun monta kertaa saa kuulla sellaisen kateellisen lauseen: "Niin, te, joka olette rikas!" Olisivat säästäneet ja tehneet työtä niinkuin minä, niin olisi heidän käynyt aivan samalla tavalla. No niin, ei puhuta siitä nyt. Sinä otat nyt selkoa kaikesta ja ota varovaisesti, jotta ei sitä huomata. Nimismies ei saa mitään tietää, muista se.
— Miksi ei saa?
— Hän täällä ollessaan moitti sinua siitä, että sekaannut asioihin. Hän oli huomannut sinun tätä asiaa tutkivan eikä siitä pitänyt ollenkaan. Jos hän nyt saa tietää, että sinä olet murhaajan jäljillä, niin hän tekee kaiken voitavansa, jotta et veisi käräjillä häneltä kunnian kruunua. Hänen itserakkautensa on niin suuri, että hän panee vaikka syyttömän vankilaan, ennenkuin tunnustaa erehtyneensä. Hän kävi täällä Erkin isän ja äidin kanssa pyytämässä, että minä kustantaisin asianajajan oikeuteen Erkille. Se oli hänen tuttavansa, niinkuin hän sanoi. Hinta olisi viisituhatta käräjiä kohti. Tietysti he olivat yhdessä juonessa siinä. Minä en suostunut, en ainakaan nyt, vaan sanoin ensin odottavani, miten käräjillä käy. Ja jos minun pitää rahoja panna likoamaan, niin mieluummin annan sinun hoitaa tätä asiaa ja hyötyä siitä, mitä hyödyt. Mutta älä tässä viivy ja puhu turhia, vaan mene.
— En minä ole puhunut juuri mitään, sanoi Kalle nauraen.
— Odota vielä, sanoi vanha emäntä. — Nimismiehen selityksistä päättäen, sillä hän selitti kaikki tarkoin, olen tullut siihen ajatukseen, että murhamies ja Matti tulivat yhdessä autolla. Se on ollut se auto, jonka renkaan jälki sinulla on. Kun saat tietää, kuka on tuonut seteleitä pankkiin, niin ota selko siitä, missä hän on ollut murhayönä ja onko hän ajanut autolla ja kenen autolla. Ellet sillä tavalla saa selkoa, niin koeta tutkia kylässä olevien autojen renkaat. Jos se ei auta, niin koeta löytää jokin muu keino. Mutta sinä et saa tulla sieltä pois, ennenkuin olet koonnut sellaiset todistukset, että käräjillä sillä saadaan aikaan jotakin. Ja vielä yksi asia. Moni ei tahdo tulla todistajaksi, kun palkka on niin pieni. Lupaa jokaiselle, jonka haastat käräjille — ei, ei, älä anna ottaa haastetta, pyydä heitä tulemaan, se näyttää paremmalta — ja maksa jokaiselle heti etukäteen viisikymmentä markkaa ja lupaa sama summa käräjien jälkeen. Ei pidä antaa ihmisille heti koko maksua, he voivat olla tulematta. Äläkä selitä ihmisille, minkä tähden tahdot heitä sinne. Älä millään muotoa sitä tee, sillä nimismies muuten sekaantuu asiaan, koska hän saa tietää niiden avulla, mätä olet saanut selville. Minä tahdon, että sinä olet käräjillä viisaampi kuin nimismies, vaikka hän onkin kaikenlaiset koulut käynyt. Mene nyt!
Kalle oli jo ovella, kun emäntä vielä kerran pidätti hänet.
— Tuo tieto minulle vielä tänään. Ota auto, jotta pääset pikemmin. Jos viivyt myöhään, eivätkä tahdo tulla ajamaan, niin maksa kaksinkertainen taksa. Ja jos olen nukkumassa, niin naputa tämän huoneeni ikkunaan. Minä valvon siksi, kunnes sinä tulet.
Kun Kalle oli mennyt, istui emäntä tuolille, pani kätensä ristiin ja sanoi:
— Minä kiitän sinua, Jumala, että olet minua kaikessa auttanut. Minä kiitän sinua siitä, että et ole vaaran hetkenä minua heittänyt, vaan näyttänyt missä tie kulkee oikeuteen. Minä kiitän sinua siitä, että olet kaikki toimeni siunannut niin, että tarvittaessa on minulla keinoja, joilla voin sinun tahtosi täyttää, jotta synti ja rikos saisivat ansaitun palkkansa. Sinä olet aina ollut minun pääni päällä kuin kukoistava seppele. Sinä olet aina seisonut minun rinnallani. Ylistetty olkoon sinun nimesi!