The Project Gutenberg eBook ofVieras rouvaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vieras rouvaAuthor: Fyodor DostoyevskyTranslator: Lauri SoiniRelease date: May 14, 2016 [eBook #52067]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIERAS ROUVA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vieras rouvaAuthor: Fyodor DostoyevskyTranslator: Lauri SoiniRelease date: May 14, 2016 [eBook #52067]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Vieras rouva
Author: Fyodor DostoyevskyTranslator: Lauri Soini
Author: Fyodor Dostoyevsky
Translator: Lauri Soini
Release date: May 14, 2016 [eBook #52067]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIERAS ROUVA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
F. M. Dostojevski
Suomentanut Juho Ahava
Kirjallisia pikkuhelmiä VI.
Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1908.
Fedor Mihailovitsh Dostojevski(1821-1881) on Venäjän kirjallisuudessa syvin ihmissielun tutkija. Hän on hämmästyttävällä tavalla paljastanut ja analysoinut sairaan ja särjetyn sielun. Kaikkein mieluummin hän kuvaa teoksissaan sairasta psyykeä, kaksinaisuuden repimää ihmistä, jonka salaisimmatkin sielunvireet hän pystyy myötäelämään ja mestarillisesti ilmaisemaan. Keskeinen asema hänen teoksissaan on vuoropuheluilla, jotka usein huipentuvat ripinomaisiksi tunnustuksiksi.
Dostojevski syntyi Moskovassa sotilasinsinöörin poikana. Hän itsekin valmistui samalle uralle, mutta jo vuoden kuluttua valmistumisestaan omisti koko elämänsä kirjalliselle toiminnalle. Salaiseen seuraan kuulumisen vuoksi hänet vangittiin, tuomittiin kuolemaan, ja vasta mestauslavalla luettiin Nikolai I:n armahduskirje, jossa tuomio muutettiin pakkotyöksi Siperiassa. Siperiasta palattuaan hän julkaisi romaaninsa "Muistelmia kuolleesta talosta" ja "Sorrettuja ja solvattuja". Suurinta huomiota herätti hänen romaaninsa "Rikos ja rangaistus", joka käsittelee rikollisen sielunelämää.
Jo eläessään Dostojevski saavutti suurta mainetta. Hänen vaikutuksensa ulottuu myös Länsi-Euroopan ja Amerikan kirjallisuuteen.
— Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää…
Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseen herraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katua kahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herra puhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla, niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.
Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, — mutta minä… totisesti en tiedä… suotte kai anteeksi. Kuten näette olen hieman hämmentynyt…
Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisen tosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat jokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivat ilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan. Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminen pyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan oli häntä alempi — kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyi kääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön olla jotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntö miehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteeton tummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuin ne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämä kaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perin hämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitä kiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta, jonka itse oli saanut aikaan.
— Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunne minua… Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitä harkinnut uudestaan.
Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.
— Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!
Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivan kangistuneena seisomaan paikalleen.
— Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hän ihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omat asiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömän monikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua — tämä ilahdutti hieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmän huomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkun toivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin. — Suokaa anteeksi…
Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseen hänen edessään.
— Suokaa anteeksi, että jälleen… hän alkoi, — mutta te, te — olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönä yhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain… edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua…
— Jos vain voin… kuinka voin palvella teitä?
— Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinen herra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.
— Mutta, ei suinkaan…
— Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu, melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko…
— Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavasti ja kärsimättömästi päätään.
— Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan — ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni! Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!
Nuori mies tuli hämilleen ja vaikeni.
— Saanko kysyä teiltä suoraan: oletteko nähnyt erästä naishenkilöä? Siinä on koko pyyntöni, sanoi supiturkkinen herra vihdoin päättäväisellä äänellä.
— Erästä naishenkilöä?
— Aivan niin, erästä naishenkilöä.
— Olen, mutta suoraan sanoen, niitä on kulkenut paljon ohitse…
— Juuri niin, vastasi salaperäinen mies katkerasti hymyillen. — Olen hämmentynyt, tahdoin kysyä teiltä jotakin muuta, suokaa anteeksi. Ajattelin kysyä, oletteko ehkä nähnyt naista, jolla on kettuturkki, tumma samettilakki ja musta huntu?
— Ei, sellaista naista en ole nähnyt… luulen, etten ole.
— Niinkö, suokaa sitten anteeksi.
Nuori mies tahtoi kysyä jotakin, mutta supiturkkinen katosi jälleen ja jätti maltillisen kuulijansa uudestaan kummastuksiinsa.
— Piru hänet vieköön! ajatteli nyörinuttuinen ilmeisen äkeissään.
Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisesti kävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.
— Miksei hän tule? hän ajatteli. — Kello on pian kahdeksan.
Jokin torninkello löi kahdeksan.
— Ah! Piru vieköönhänetkin!
— Suokaa anteeksi!
— Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin… Mutta te juoksitte niin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijä rypistäen otsaansa.
— Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta ja omituiselta ihmiseltä!
— Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsia ja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte…
— Teillä on kiire? Nähkääs… Tahdon sanoa teille kaiken suoraan, ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivan eriluontoisia ihmisiä yhteen… Mutta näen, että olette kärsimätön, hyvä herra! Siis… muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästä naishenkilöä — olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyy nimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on… luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.
— No, edelleen!
— Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle…! Suokaa anteeksi… kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksi mieheksi, mutta en tahtonut suinkaan… Lyhyesti, jos tahdotte osoittaa minulle sen ystävällisyyden, että… niin… eräs rouva… tarkoitan, nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä, tuttavapiiristäni — olen ottanut tehtäväkseni — minulla itselläni nähkääs ei ole lainkaan perhettä…
— No!
— Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi, nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys on kallis… Ajatelkaa: tämä nainen… Mutta ettekö voi sanoa minulle, kuka oikeastaan asuu tässä talossa?
— Jaa… siinä asuu paljon väkeä.
— Niin juuri… Tarkoitan, olette aivan oikeassa, vastasi supiturkkinen herra ja naurahti hiljaa. — Tunnen olevani hieman hämmentynyt… Mutta miksi sanoillanne on tällainen sävy? Näettehän, myönnän avomielisesti, että olen hieman hämmentynyt. Jos olette pilkallinen, niin olette nyt nauttinut alennustilastani aivan kylliksenne… Tarkoitan, käytökseltään hieno nainen, se on: sisällöltään keveähkö anteeksi olen niin hämmentynyt — aivan kuin puhuisin kirjoista… sisällöltään keveistä kirjoista! Onhan viisastellen keksitty, että Paul de Kock on sisällöltään kevyt, että koko turmelus johtuu Paul de Kockista… sillä…
Nuori mies katsoi säälivästi supiturkkiseen mieheen. Tämä näytti tosiaankin olevan kaksinverroin hämmentynyt. Hän vaikeni, silmäili toista mielettömästi ja tavoitteli häntä, ilman mitään näkyvää syytä, vapisevin käsin nyörinutun kauluksesta.
— Kysytte minulta, kuka asuu tässä talossa? sanoi nuori mies hieman peräytyen.
— Niin, täällä asuu paljon väkeä, sanoitte te.
— Täällä, tiedän, täällä asuu myös Sofia Ostafjevna, sai nuori mies sanotuksi kuiskaten ja eräänlaisella säälillä.
— No, nähkääs, nähkääs! Onko teillä tarkempia tietoja?
— Vakuutan teille, ei, en tiedä mitään… Päättelin vain teidän kiihtymyksestänne…
— Olen juuri saanut tietää keittäjättäreltä, että hän tulee tänne. Mutta te olette osunut asiaan; tarkoitan, hän ei tule Sofia Ostafjevnan luo… hän ei tunne häntä…
— Eikö? No, suokaa sitten anteeksi…
— Teitä ei tämä kaikki näköjään liikuta yhtään, nuori mies! huusi omituinen mies katkeralla ivalla.
— Kuulkaahan, sanoi nuori mies viivytellen, — enhän oikeastaan tiedä, millainen on asemanne, mutta varmaankin teitä on petetty. Sanokaa se suoraan!
Nuori mies hymyili kehottavasti.
— Me kyllä ymmärrämme toisemme, hän lisäsi ja hän näytti haluavan tehdä pienen kumarruksen.
— Te olette voittanut minut! Mutta tunnustan suoraan — niin on laita… Mutta kellepä sellaista ei tapahtuisi! Olen syvästi liikuttunut osanotostanne. Teidän on tunnustettava, nuorten miesten kesken… en tosin ole nuori, mutta tiedättehän poikamiesten tavat; poikamiesten kesken, tiedetäänhän…
— No niin, tiedetäänhän se, tiedetään! Mutta kuinka voin auttaa teitä?
— Sillä… teidän sentään täytyy myöntää: vierailu Sofia Ostafjevnan luona! Muuten en vielä tiedä varmaan, mihin tämä rouva on mennyt. Tiedän vain, että hän on tässä talossa. Mutta kun näin teidän kulkevan edestakaisin — silloin ajattelin… nähkääs, minä odotin tuota rouvaa… tiedän, että hän on täällä — tahdoin tavata hänet ja selittää hänelle, kuinka sopimatonta ja alentavaa… lyhyesti, te ymmärrätte minut…
— Hm! No?
— En tee sitä omasta puolestani. Ettehän ehkä luule… Hän on vieras rouva! Mies odottaa Voskressenskin sillalla. Hän tahtoo saada rouvan kiinni, mutta hänellä ei ole rohkeutta — hän ei vielä usko… sellaisia kuin ne aviomiehet nyt ovat… (Tässä supiturkkinen mies koetti hymyillä). Olen hänen ystävänsä. Myönnättehän itsekin, etten minä, mies, joka ansaitsee jossakin määrin kunnioitusta — minä en voi olla se, jona minua pidätte.
— Tietysti! Ei!
— Niin juuri! Tahdon saada hänet kiinni, olen ottanut sen tehtäväkseni (onneton mies)! Tiedän, että hän on älykäs nuori nainen (hänellä on aina Paul de Kock tyynynsä alla); olen varma, että hän vilahtaa huomaamatta jollakin tavoin ohitseni… Minulle on suoraan sanoen keittäjätär sanonut, että hän tulee tänne. Tuskin olin sen kuullut, kun syöksyin hänen jälkeensä kuin mielipuoli. Tahdoin yllättää hänet, olin sitä jo kauan aavistanut, ja sen tähden pyysin teitä… tulettehan tänne… te — te — en tiedä…
— No niin, mitä tahdotte sitten?
— Jaa-a! Minulla ei ole kunnia tuntea teitä. En voi tyydyttää uteliaisuuttani kysymällä kuka ja kuinka. Kuitenkin, sallikaa minun tehdä kanssanne tuttavuutta, minua ilahduttaa tämä sattuma…
Vapiseva herra pudisteli lämpimästi nuoren miehen kättä.
— Tämä minun olisi pitänyt tehdä jo aivan alussa, hän lisäsi, — mutta olen unohtanut kaiken sopivaisuuden!
Supiturkkinen ei voinut puhuessaan seistä hetkistäkään paikallaan. Hän vilkuili joka puolelle ympärilleen, tepasteli sinne tänne ja kurotti alinomaa kuin hukkuva kätensä kohti nuorta miestä.
— Nähkääs, hän jatkoi, — tahdoin kaikessa ystävyydessä kääntyä puoleenne… Antakaa anteeksi rohkeuteni… tahdoin pyytää teitä menemään tuolle puolelle, sivukadulle, missä ovat takaportaat. Minä puolestani asetun tänne etupuolelle, jottemme lyö mitään laimin. Pelkäsin, että hän yksin ollessani pääsisi ohitseni; en tahdo päästää häntä käsistäni. Jos näette hänet, pidättäkää hänet ja huutakaa… Mutta minähän olen hullu! Nyt vasta näen, miten tyhmä ja sopimaton on ehdotukseni!
— Mutta eihän toki! Ei suinkaan…!
— Älkää lainkaan koettako kaunistella! Olen nolo, hämmentyneempi kuin koskaan ennen elämässäni! Aivan kuin seisoisin syytettynä oikeuden edessä! Tahdonpa tunnustaa teille — tahdon olla vilpitön ja suora teitä kohtaan, nuori mies. Olen pitänyt teitä hänen rakastettunaankin!
— Toisin sanoen, tahdotte yksinkertaisesti tietää, mitä täällä kuljeskelen?
— Te jalo ihminen — hyvä herra, olen hylännyt jo kauas sen ajatuksen, ettäteolisitte se. En tahdo tahrata teitä sillä luulolla, mutta… antakaa minulle kunniasananne, ettei teillä ole mitään suhdetta?
— No, hyvä, annan kunniasanani, että minulla tosin on "suhde", mutta ei teidän rouvanne kanssa. Muutenhan en tällä hetkellä seisoisikaan kadulla, vaan olisin toki hänen kanssaan yhdessä!
— Minun rouvani? Kuka teille on sanonut mitään minun rouvastani, nuori mies? Olen poikamies, minä — tarkoitan minulla on itsellänikin suhde…
— Puhuitteko aviomiehestä… Voskressenskin sillalla…
— Tietysti, tietysti, olen puhunut itseni pussiin; mutta on olemassa muita siteitä! Teidän täytyy toki myöntää, nuori mies, että eräänlainen luonteen keveys, tarkoitan…
— Niin, niin! Hyvä, hyvä!
— Tarkoitan, etten suinkaan ole hänen miehensä…
— Hyvä on. Mutta sanon teille suoraan, että kun nyt teille kerron, tahdon siten rauhoittaa itseäni, ja sen tähden olen teille niin avomielinen. Olette saattanut minut huonolle tuulelle, ja te häiritsette minua. Lupaan huutaa teitä, mutta pyydän kohteliaimmin teitä jättämään minut tähän paikkaan ja poistumaan. Minä itse odotan samoin jotakuta.
— Kyllä, kyllä, minä poistun, kunnioitan teidän sydämenne kiihkeää kärsimättömyyttä. Ymmärrän sen, nuori mies. Oi, kuinka hyvin nyt ymmärrän teitä!
— Hyvä, hyvä…
— Näkemiin! Muuten, suokaa anteeksi, nuori mies, minun täytyy vielä kerran… En tiedä, kuinka sen sanoisin… Antakaa minulle vielä sananne, kunnianne ja omantuntonne nimessä, ettette ole hänen rakastettunsa.
— Ah — taivas, herrajumala!
— Vielä kysymys, viimeinen: tiedättekö rakastettunne miehen nimeä… tarkoitan, sen rouvan, johon olette suhteessa?
— Tietysti tiedän. Se ei ole teidän nimenne, sillä hyvä!
— Mutta mistä tiedätte minun nimeni?
— Kuulkaa kerrankin, menkää nyt! Älkää hukatko aikaa: hän voi sillä välin päästä tuhat kertaa käsistänne… Mitä sitten tahdotte? Teidän rouvallanne on kettuturkki ja lakki, mutta minun rakastetullani väljä vaippa ja heleänsininen samettihattu… No, mitä vielä tahdotte?
— Heleänsininen samettihattu! Väljä vaippa ja heleänsininen hattu, huusi tungetteleva mies ja tuli heti jälleen lähemmäksi.
— Voi tuhat tulimmainen! — No, kaikkea sitä sattuukin… Muuten, mitä puhun! Minun rouvani ei tule tänne!
— Missä hän on — teidän rouvanne?
— Tahdotteko senkin tietää? Mitä se teitä liikuttaa?
— Myönnän, että luulen yhä vielä…
— Hyi, piru! Eihän teillä ole lainkaan häpyä. No, rouvalla on täällä tuttavia, kolmannessa kerroksessa, kadulta sisään. No, mitä tahdotte vielä? Täytyykö minun vielä sanoa teille näiden ihmisten nimet?
— Ah, Jumala! Minullakin on tuttavia kolmannessa kerroksessa, ikkunat ovat kadulle, eräs kenraali…
— Kenraali?
— Eräs kenraali. Tahdon puolestani sanoa, kuka hän on, siis kenraaliPolovizyn.
— Että minä!… Ei, he eivät ole! (Voi perhana, perhana!)
— Eikö?
— Ei.
Molemmat vaikenivat ja katselivat epäillen toisiaan.
— No, mitä minusta noin katselette? huusi nuori mies ja pudisti harmissaan kummastuksensa ja arvelunsa pois. — Herra tuli liikuttuneeksi.
— Minä, minä myönnän…
— Ei, sallikaa, suvaitkaa, emmekö nyt voisi puhua järkevästi.Selittäkää minulle… kuka teillä on siellä?
— Tuttavako?
— Niin, tuttava…
— No, nähkääs, nähkääs! Näen teidän silmistänne, että olen arvannut…
— Piru vieköön! Mutta ei sentään, perhana! Oletteko sitten sokea? Seisonhan edessänne, en siis ole hänen luonaan. No? Muuten minulle on saman tekevää, puhukaa tai olkaa puhumatta!
Nuori mies pyörähti kaksi kertaa raivoissaan kantapäillään ja huitaisi ilmaa kädellään.
— Minullahan ei ole mitään, sallikaa, hyvänä ihmisenä tahdon kertoa teille kaiken: ensiksikin tuli rouvani tänne yksin. Hän on sukua noille ihmisille, minä en ollut epäluuloinen. Eilen tapasin hänen ylhäisyytensä, hän sanoi jo kolme viikkoa sitten muuttaneensa pois täältä, ja minun rou… tarkoitan, ei minun rouvani, vaan tuon toisen herran, Voskressenskin sillalla olevan miehen rouva, tämä rouva sanoi olleensa vielä toissapäivänä hänen luonaan, tässä talossa… Ja keittäjätär kertoi, että hänen ylhäisyytensä asunnon tässä talossa on vuokrannut eräs nuori mies, eräs Bobynizyn…
— Voi perhana, perhana!
— Hyvä herra, olen hyvin huolissani, minua pöyristyttää!
— Äh — perhana! Mitä minua liikuttaa se, että olette huolissanne ja pöyristynyt! Ah! Tuolla, tuolla vilahti jotakin ohitse, tuolla…
— Missä, missä? Huutakaa vain: Ivan Andrejevitsh, silloin tulen juoksujalkaa…
— Hyvä, hyvä. Voi perhana, perhana! Ivan Andrejevitsh!
— Täällä! huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi henki kurkussa. — No mitä? Mitä? Missä?
— Ei, minä vain olen niin… tahdoin tietää — mikä tämän naisen nimi on?
— Glaf…
— Glafira?
— Ei, ei aivan Glafira… suokaa anteeksi, en voi sanoa hänen nimeään.Mies vaaleni tämän sanoessaan kuin palttinaksi.
— Niin, tietysti, ei Glafira, tiedän itse, ettei hänen nimensä ole Glafira, toisenkaan nimi ei ole Glafira. Muuten kenen kanssa hän on siellä?
— Missä?
— Siellä ylhäällä! Voi perhana, perhana! (Nuori mies oli niin raivoissaan, että saattoi tuskin pysyä paikoillaan.)
— No, nähkääs! Mistä tiesitte sitten, että hänen nimensä on Glafira?
— Hyvä herra, tämä äänensävy!
— Mitä hittoa tahdotte äänensävystä! Missä suhteessa olette häneen, onko hän kenties teidän vaimonne?
— Ei, tarkoitan, olen naimaton… mutta enhän voinut kunniallista miestä, joka on pulassa, miestä, joka — en tahdo sanoa — ansaitsee kaiken arvon, ainakin on hyvinkasvatettu ihminen, enhän voinut häntä alinomaan kestittää pelkillä perhanoilla. Te sanotte aina: perhana, perhana! — No niin, perhana! Siinä on teille, ymmärrättekö?
— Teidät on suuttumus sokaissut ja minä vaikenen. Ah, Jumala, kuka tuolla on?
— Missä?
Kuului kolinaa ja naurua. Kaksi sievää tyttöä tuli alas portaita.Molemmat syöksyivät heidän kimppuunsa.
— Oi, Jumala, mitä nuo ovat miehiään. Mitä tahdotte?
— Korjatkaa luunne!
— Oh, ettehän olekaan se, ketä etsimme!
— Vai niin, etsitte joitakin muita? Ajuri!
— Mihin, neitiseni?
— Pakroviin. Istu Annuska, minä saatan sinua.
— Minä istun tälle puolelle. Hei ajuri, antaa mennä.
Rattaat vierivät pois.
— Mistähän he tulivat?
— Oi Jumala, Jumala! Eikö lopultakin olisi parempi mennä ylös?
— Mihin?
— Bobynizynille tietenkin…
— Ei, se ei käy…
— Miksi ei?
— Minä olisin aivan epäröimättä mennyt ylös, mutta silloin hän sanoo jotakin muuta… kääntää asian nurinniskoin, tunnenhan minä hänet! Hän sanoo silloin: hän on tullut tänne ihan tahallaan keksiäkseen minut huonoilta teiltä; hän lykkää koko syyn minun niskoilleni!
— Menisitte kysymään, onko hän siellä. Mutta te — en tiedä, miksi sitten — no, menkää pois kenraalille…
— Mutta hänhän on muuttanut pois.
— Aivan samantekevää, ymmärrättekö? Hän, rouva, on kuitenkin mennyt sinne, silloin menette tekin sinne — oletteko ymmärtänyt? Olkaa kuin ette tietäisi, että kenraali on muuttanut, olkaa kuin olisitte tullut rouvaanne noutamaan, ja niin edelleen.
— Ja sitten?
— Sitten keksitte etsimänne Bobynizynin luota. Hyi perhana, onko tämän ihmisen pää…
— Mutta mitä se teitä liikuttaa, keksinkö hänet vai en? Nähkääs, nähkääs…
— Mutta rakas ystävä, mitä sitten? Alatteko taas kuten äsken? Voi hyvä isä. Häpäisette minut, te hullu ihminen, te hassu, te…
— Miksi se sitten kiinnostaa niin teitä? Te tahdotte tietää…
— Mitä tahdon tietää? Entä sitten? Piru vieköön, mitä minä teistä enää välitän. Voinhan mennä sinne yksinkin. Menkää, korjatkaa luunne, olkaa varuillanne, juoskaa, alkakaa painua…
— Hyvä herra, unohdatte melkein itsenne, huusi supiturkkinen mies epätoivoissaan.
— Entä sitten? Mitä siitä, vaikka unohdankin? sanoi nuori mies kiristellen hampaitaan ja astuen raivoissaan supiturkkisen miehen eteen. — No sanokaa nyt! Kenen edessä minä unohdan itseni? hän jyrisi kädet nyrkissä.
— Mutta, hyvä herra, suvaitkaa…
— Kuka sitten oikeastaan olette sanomaan, että unohdan itseni? Mikä on nimenne?
— En tiedä, nuori mies, kuinka… Miksi sitten nimeni? Lähden mieluummin mukaanne. Tulkaa, en tahdo jäädä tänne, olen valmis kaikkeen… Mutta uskokaa vain, ansaitsen kohteliaampaa puhuttelua! Ei pidä koskaan menettää malttiaan, ja vaikka olettekin huonolla tuulella — arvaan kyllä miksi — niin täytyy teidän sentään malttaa mielenne, nuori mies!
— Mutta mitä se minuun kuuluu, että olette vanha mies? Suurikin ihme!Menkää tiehenne, mitä te täältä haeskelette?
— Miksi sitten olisin vanha mies? Enhän ole lainkaan niin vanha.Tietysti, asemaan katsoen kyllä, mutta minä en taivastele…
— Näkeehän sen! Menkää nyt vihdoinkin tiehenne…
— Ei, silloin tulen mieluummin mukaan. Te ette voi sitä kieltää minulta. Se kiinnostaa minuakin, tulen mukaanne…
— No, mutta hiljaa sitten!
Molemmat menivät taloon ja nousivat portaita ylös, aina kolmanteen kerrokseen. Oli pilkkopimeä.
— Seis! Onko teillä tulitikkuja?
— Ojaa! Onhan minulla. Pitihän niitä, odottakaa…
— Luulen, että tässä on ovi… No, tulta…
— Niin, tulta, tulta…
Supiturkkinen herra haparoi kaikkia taskujaan.
Vihdoin leimahti tuli.
— Niin, tässä se on, tuossa on messinkikilpi! Siinä lukee Bobynizyn, nähkääs Bobynizyn…
— Näen, näen!
— S-s-s-t! Sammuiko se?
— Sammui.
— Täytyykö koputtaa?
— Täytyy, vastasi supiturkkinen mies.
— Koputtakaa te!
— Ei, miksi minä. Aloittakaa te, koputtakaa vain…
— Te olette pelkuri!
— Pelkuri!
— Korjatkaa luunne!
— Kadun melkein, että olen uskonut teille salaisuuden, te…
— Minä? No mitä minä…?
— Olette käyttänyt hyväksenne minun hämmennystäni, sillä näettehän, että olen hämmentynyt…
— Sille minä vain vihellän! Se on naurettavaa ja siinä kaikki!
— Miksi sitten olette täällä?
— Ja miksi te olette täällä?
— Kaunista moraalia! huudahti supiturkkinen herra tuohtuneena.
— No mitä puhutte moraalista? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä?
— Onhan se epämoraalista!
— Mikä sitten?
— Teidän käsityksenne mukaan on jokainen petetty aviomies yömyssy!
— Oletteko sitten aviomies? Mieshän on Voskressenskin sillalla. Mitä tahdotte? Miksi olette tullut kimppuuni?
— Minusta nimittäin näyttää, että juuri te olette rakastaja…
— Kuulkaahan: jos jatkatte tähän tapaan, niin pakotatte minut tunnustamaan, että juuri te olette yömyssy! Tiedättekö mitä yömyssy on?
— Tarkoitatte siis, että minä olen aviomies? sanoi supiturkkinen herra ja peräytyi kuin hänen päälleen olisi heitetty kuumaa vettä.
— Sst! Hiljaa! Kuulkaapa…
— Hän se on.
— Ei.
— Uh! Kuinka pimeä!
Tuli täysi hiljaisuus. Bobynizynin asunnosta kuului liikuntaa.
— Miksi riitelemme suotta, herra? kuiskasi supiturkkinen mies.
— Mutta perhana, tehän itse olette tuntenut loukkaantuvanne!
— Mutta te olette kiristänyt kärsivällisyyteni liian tiukalle!
— Olkaa vaiti!
— Myöntäkää pois, että olette vielä sangen nuori mies…
— Ol-kaa vai-ti!
— Tietysti teidän mielestänne aviomies sellaisessa asemassa — on yömyssy.
— Olkaa vihdoinkin vaiti! Oh…!
— Miksi pitää vainota näin katkerasti onnetonta miestä?
— Hän se on!
Jälleen kuului liikettä.
— Hän se on?
— Jaa, jaa, jaa! Mutta miksi annatte sen vaivata itseänne, eihän se ole teidän onnettomuutenne?
— Herraseni, herraseni, höpisi supiturkkinen mies kalveten ja huoaten. — Olen tietysti hämmentynyt… Olette nähnyt kyllin alennustani. Nyt on yö, tietysti, mutta huomenna… Muuten huomenna emme varmaankaan enää tapaa toisiamme, vaikkei minua lainkaan pelota teitä tavata — enkähän minä muuten olekaan se mies, hän on ystäväni, hän on Voskressenskin sillalla, totisesti, siellä hän on! Kysymys on hänen rouvastaan, vieraasta rouvasta! Onneton ihminen! Vakuutan teille! Olen hyvä tuttu hänen kanssaan, sallikaa, tahdon kertoa teille kaikki. Olen hänen ystävänsä, kuten voitte itse nähdä, sillä enhän muuten olisi näin hätäillyt hänen puolestaan. — Näette itse, olen hänelle parisen kertaa sanonutkin: "miksi menetkään naimisiin, rakas ystävä? Sinulla on virkasi, hyvät tulosi, olet arvossapidetty ihminen; miksi tahdot vaihtaa kaiken tämän mielistelynhaluisen naisen oikkuihin?" Sanokaapa itse! "Ei, minä tahdon mennä naimisiin", hän sanoo, "perheonni…" Siinä on nyt hänen perheonnensa! Ensin on mies pettänyt vaimoaan, nyt täytyy hänenkin juoda samasta maljasta… Suottehan minulle anteeksi, mutta minun oli pakko antaa tämä selitys. Hän on onneton ihminen, ja hänen täytyy juoda tämä malja — jaa… tässä supiturkkinen mies huokasi ikään kuin hän todellakin itkisi katkerasti.
— Piru vieköön heidät kaikki! Onko sitten liian vähän narreja? Mutta kuka te olette?
Nuori mies kirkui raivoissaan.
— Mutta kaiken tämän jälkeen… Teidän täytyy itsenne myöntää… Minä olin ylevä ja avomielinen teitä kohtaan… Tämä äänensävy!
— Ei, suokaa anteeksi… Mikä on nimenne?
— Ei, miksi nimiä?
— Aa!
— En voi sanoa teille nimeä…
— Tunnetteko Shabrinin? kysyi nuori mies äkkiä.
— Shabrinin!!!
— Niinpä niin, Shabrinin!!! (Tässä nyörinuttuinen mies matki hieman supiturkkista). — Oletteko ymmärtänyt asian?
— En, mitä tässä Shabrinista, vastasi pelästynyt supiturkkinen. — Vaiti Shabrinista! Hän on kunnian mies! Omantunnon vaivojenne johdosta annan anteeksi epäkohteliaisuutenne.
— Hän on lurjus, ostettavissa oleva sielu, lahjottava ihminen, veijari, hän on varastanut valtion kassan. Hän joutuu pian oikeuden eteen!
— Suokaa anteeksi, sanoi supiturkkinen herra kalveten. — Ette tunne häntä lainkaan, hän on teille, kuten näen aivan tuntematon.
— Jaa, henkilökohtaisesti en tosin tunne häntä, mutta tunnen hänet toista kautta, hänelle läheiseltä taholta.
— Mistä kautta, hyvä herra? Olen aivan sekaisin, kuten näette…
— Mokoma tyhmyri! Mustasukkainen narri, joka ei voi pitää vaimoaan aisoissa!
— Suokaa anteeksi, olette erehtynyt hirveästi, nuori mies…
— Ah!
— Ah!
Herra Bobynizynin asunnosta kuului äänekästä kolinaa. Ovi avautui.Kuului ääniä.
— Ah, se ei ole hän, se ei ole hän! Tunnen hänen äänensä. Nyt tiedän kaiken: se ei ole hän! sanoi supiturkkinen herra kalveten palttinan valkoiseksi.
— Vaiti!
Nuori mies nojautui seinään.
— Herraseni, lähden täältä, se ei ole hän; olen niin iloinen.
— No, menkää siis, menkää!
— Mutta miksitejäätte?
— Mitä se teitä liikuttaa?
Ovi aukeni. Supiturkkinen herra ei kestänyt enää, vaan syöksyi päätä pahkaa alas portaita.
Nuoren miehen ohitse kulki herra ja rouva. Hänen sydämensä jähmettyi… Hän kuuli tutun naisäänen ja kohta sen jälkeen käheän, hänelle aivan tuntemattoman miesäänen.
— Ei tee mitään, ajatan reen esiin, sanoi käheä ääni.
— Ah, no minusta on sama. Kuinka vain tahdotte.
— Reki on pian täällä.
Nainen jäi yksin.
— Glafira! Missä on valasi? huusi nyörinuttuinen nuori mies ja tarttui äkkiä naisen käteen.
— Kuka se on? Tekö, Tvorogov? Ah, Jumala! Mitä te teette täällä?
— Kenen kanssa te olette ollut täällä?
— Mutta hänhän on mieheni, menkää pois, menkää pois, hän tulee pian ulos, tuolta… Polovizyniltä. Menkää herran tähden, menkää.
— Polovizyn on muuttanut pois jo kolme viikkoa sitten. Minä tiedän kaiken.
— Ah! Nainen riensi pois. Nuori mies tavoitti hänet.
— Kuka teille on sen sanonut? kysyi nainen.
— Puolisonne, armollinen rouva, Ivan Andrejevitsh. Hän on täällä, hän seisoo edessänne, armollinen rouvaseni…
Ivan Andrejevitsh seisoi todellakin portailla.
— Ai, tekö se olette, huusi supiturkkinen herra.
—A! c'es vouz!huusi Glafira Petrovna ja riensi teeskennellen iloa hänen luokseen. — Ah, Jumala! Olin Polovizynillä. Silloin voit käsittää… tiedät, he asuvat nyt Ismailovskin sillalla, sanoin sen sinulle, muistatko? Otin sieltä reen. Hevoset hurjistuivat, lähtivät karkuun, reki kaatui tuskin sadan askeleen päässä täältä. Kuski otettiin kiinni, olin suunniltani. Onneksi monsieur Tvorogov…
— Kuinka?
Monsieur Tvorogov näytti pikemminkin suolapatsaalta kuin monsieurTvorogovilta.
— Monsieur Tvorogov näki minut täällä ja tahtoi minua saattaa, mutta nythän te olette täällä. Voin vain kiittää teitä lämpimimmin, Ivan Iljitsh…
Nainen ojensi kivettyneelle Ivan Iljitshille kätensä; hän ei puristanut tämän kättä, hän melkein nipisti sitä.
— Monsieur Tvorogov! Tuttava. Skorlupovin tanssiaisissa meillä oli ilo nähdä toisemme, olen sen luullakseni sanonut sinulle. Etkö sitten enää muista, Koko?
— Ah, tietysti, tietysti? Ai niin, minä muistan kyllä, aloitti supiturkkinen herra, jota nimitettiin Kokoksi. — Sangen hauskaa, sangen hauskaa!
Ja hän puristi lämpimästi herra Tvorogovin kättä.
— Kenen kanssa puhelette? Mitä tämä merkitsee? Minä odotan täällä… kuului käheä ääni.
Ryhmän edessä seisoi tavattoman pitkä olento miehekseen. Hän otti lornjettinsa ja tähysti tarkkaavaisesti supiturkkista herraa.
— Ah, monsieur Bobynizyn! alkoi nainen visertää. — Mistä te sitten tulette? Mikä sattuma! Ajatelkaa, minun hevoseni hurjistuivat… Mutta tässä on miehenikin! Jean! Monsieur Bobynizyn, Karpovin kutsuilla…
— Ah, sangen, sangen hauskaa! Otan pian vaunut rakas ystävä.
— Tee se, Jean, ota vaunut. Olen aivan pelästynyt, vapisen, teki kerrassaan pahaa… Tänään naamiaisissa, hän kuiskasi Tvorogoville. — Hyvästi, voikaa hyvin, herra Bobynizyn! Tapaamme varmaankin toisemme huomenna Karpovin kutsuissa…
— Ei, suokaa anteeksi, huomenna en tule. Mitä sitten huomenna, kun tänään jo näin… herra Bobynizyn jupisi vielä jotakin partaansa, raapaisi jättiläissaappaallaan, istuutui rekeensä ja ajoi tiehensä.
Vaunut ajoivat esiin, rouva nousi niihin. Supiturkkinen herra jäi seisomaan; näytti kuin hän ei kykenisi tekemään enää liikettäkään; hän silmäili tylsästi nyörinuttuista herraa. Nyörinuttuinen hymyili hänkin jokseenkin typerän näköisenä.
— Minä en tiedä…
— Suokaa anteeksi, olen iloinnut tuttavuudesta kanssanne, vastasi nuori mies tehden kumarruksen, uteliaana ja hieman ankarana.
— Minua on suuresti ilahduttanut…
— Luulen, että olette hukannut toisen päällyskenkänne…
— Minäkö? Ai niin! Kiitos, suuri kiitos. Taidan tämän jälkeen pitää kumikalosseja…
— Kumikalosseissa hiottaa niin kovasti, sanoi nuori mies, näköjään rajattomalla osanotolla.
— Jean! Tuletko kohta?
— Siinä olette oikeassa, jalat hikoavat. Heti, heti sydänkäpyseni, meillä on vain niin huvittava keskustelu! Aivan niin, olette aivan oikein huomauttanut, jalat hikoavat… muuten, suokaa anteeksi, minä…
— Ei mitään.
- Minua on sangen suuresti ilahduttanut.
Supiturkkinen herra istuutui vaunuihin. Vaunut läksivät liikkeelle. Nuori mies seisoi yhä paikallaan ja seurasi niitä kummastuneella katseellaan.
Seuraavana iltana oli näytäntö italialaisessa oopperassa. Ivan Andrejevitsh lennähti saliin kuin mikäkin pommi. Hänessä ei koskaan ollut huomattu niin palavaa musiikinrakkautta. Tiedettiin vain, että Ivan Andrejevitshia miellytti italialaisessa oopperassa hetkinen — nukkua; olipa hän parisen kertaa siitä puhunutkin, kuinka miellyttävää ja suloista se oli. — Primadonna naukuu kuin valkoinen kissanpoika, hänellä oli tapana sanoa ystävilleen, — se tuutii uneen kuin paraskin kehtolaulu.
Siitä oli kuitenkin jo kauan, kun Ivan Andrejevitshilla oli tapana puhua näin; niin oli laita vielä viime näytäntökauden aikana, mutta nyt — oi surkeutta — Ivan Andrejevitsh ei nuku edes kotonaankaan öisin. Kuitenkin hän lennähti kuin pommi täpötäyteen saliin. Teatterin vahtimestarikin säpsähti ja katsoi syrjäkarein herran taskuun, varmaankin odottaen näkevänsä kaikkien tapausten varalta valmiina pidetyn tikarin kahvan.
On mainittava, että siihen aikaan oli kaksi puoluetta, ja kumpikin puolue puolusti omaa primadonnaansa. Toiset puoluelaiset olivat — — ianeja, toiset sisteja. Molemmat puolueet rakastivat musiikkia niin suuresti, että teatterin vahtimestarit lopulta pelkäsivät kovasti tämän rakkauden erinäisiä ilmauksia — rakkauden joka kohdistui kaikkeen kauniiseen ja ylevään, molemmissa primadonnissa ruumiillistuneena. Sen tähden teatterin vahtimestari nähdessään harmaahapsisen vanhan miehen syöksyvän saliin niin myrskyisästi — muuten ei vielä aivan harmaahapsisen, mutta sentään ainakin viisikymmenvuotiaan, asianomaisine kuutamoineen päälaella, ja muuten näköjään vakavinta lajia — sen tähden hän muisti ehdottomasti Tanskan prinssin Hamletin sanat:
"Me vanhat oomme yhtä taipuvat aatoksin yli maalin ampumahan, kuin nuorisolta puuttuu useasti valpasta malttia." [Oikeastaan Poloniuksen sanat mainitussa näytelmässä. Suoment. muist.]
Ja vahtimestari katsoi syrjäkarein, kuten jo on huomautettu, hänen hännystakkinsa taskuun toivoen näkevänsä siellä tikarin. Siellä oli kuitenkin vain rahakukkaro eikä mitään muuta.
Ivan Andrejevitsh syöksyi saliin ja hänen katseensa lennähti tuokiossa toisen rivin aitioiden ylitse, ja — voi kauhua…! Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä: hän oli täällä! Hän istui eräässä aitiossa. Siellä oli myös kenraali Polovizyn rouvansa ja kälynsä kanssa; siellä oli myös kenraalin adjutantti — mitä nokkelin nuori mies; siellä oli vielä muuan siviiliherrakin… Ivan Andrejevits teroitti koko tarkkaavaisuutensa ja näkökykynsä, mutta voi sentään! Siviiliherra piiloutui salakavalasti adjutantin taakse ja jäi tuntemattomuuden hämärään.
Hän oli täällä ja oli kuitenkin sanonut, ettei tulisi tänne lainkaan!
Juuri tämä kaksimielisyys, joka jonkin aikaa oli käynyt ilmi Glafira Petrovnan jokaisella askeleella, vaikutti niin murhaavasti Ivan Andrejevitshiin. Tämä siviilinuorukainen saattoi hänet kokonaan epätoivoon. Hän heittäytyi aivan murjottuna istumaan paikalleen. Mutta mistä oikeastaan tämä epätoivo? Olihan se aivan yksinkertainen tapaus…
On huomattava, että Ivan Andrejevitshilla oli paikkansa aivan permantoaition vieressä. Lisäksi oli tuo häijynilkinen toisen rivin aitio aivan yläpuolella, eikä hän suureksi harmikseen voinut nähdä kerrassaan mitään siitä, mitä hänen päänsä päällä tapahtui. Sen tähden hän kiehui ja kuohui kuin samovaari! Koko ensimmäinen näytös meni aivan huomaamatta hänen ohitseen, hän ei kuullut ainoatakaan säveltä. Sanotaan, että musiikki miellyttää meitä sen tähden, että sen vaikutelmat soveltuvat jokaiseen tunnelmaan. Ihminen, joka iloitsee, löytää musiikista iloa, surullinen surua; Ivan Andrejevitshin korvissa ulvoi kokonainen myrsky. Kohottaakseen hänen harminsa kukkuloilleen ihmiset hälisivät hänen takanaan, edessään ja molemmilla puolillaan niin äänekkäästi, että Ivan Andrejevitshin sydän oli pakahtumaisillaan. Vihdoin ensimmäinen näytös oli lopussa. Samassa kun esirippu laskeutui, sankarillemme kuitenkin sattui tapaus, jota mikään kynä ei voi kuvailla.
Sattuu useinkin, että jostakin ylemmän rivin aitiosta putoaa alas teatteriohjelma. Kun kappale on pitkäveteinen ja katsojia haukotuttaa, on tämä heille kokonainen tapaus. Erityisellä kiinnostuksella he seuraavat tämän keveän paperin lentoa ylemmältä riviltä ja heitä huvittaa katsella sen leijailua permantoa kohden, jossa se varmaankin asettuu päähän, joka ei ole lainkaan sitä odottanut. Oikeastaan onkin omituista katsoa kuinka tämä pää joutuu neuvottomaksi (sillä se joutuu neuvottomaksi).
Ivan Andrejevitshille tapahtui kuitenkin jotakin, jota ei vielä koskaan ole nähty. Hänen kuten ennen on huomautettu, jokseenkin kaljuun — päähänsä ei lentänyt mitään teatteriohjelmaa. Myönnän, että minusta on melkein kiusallista sanoa mitä hänen päähänsä lensi, sillä onhan hieman ilkeää lausua, että mustasukkaisen, kiihtyneen Ivan Andrejevitshin arvoisaan ja paljaaseen, tarkoitan, osaksi tukattomaan päähän putosi niin sopimaton esine kuin esimerkiksi hajuvedellä pirskoteltu rakkauskirje. Ivan Andrejevitsh-parka, joka ei ollut lainkaan valmistautunut tähän onnettomaan ja iljettävään tapaukseen, hätkähti kuin hänen päähänsä olisi tarttunut hiiri tai jokin muu petoeläin.
Että kirje sisälsi rakkautta, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Se oli kirjoitettu hajuvedellä pirskotetulle paperille, juuri niin kuin rakkauskirjeet kirjoitetaan romaaneissa, ja taitettu petollisen pieneksi, jolloin sen mukavasti saattoi piilottaa naisen hansikkaaseen. Pyydettiinpä esimerkiksi teatteriohjelmaa ja samalla pistettiin pieni kirje näppärästi ohjelman sisään; kirje oli eräässä tietyssä kädessä, mutta — ehkä äkillinen, varomaton sysäys adjutantin kädestä lappunen luiskahtikin pienestä, levottomasti vapisevasta kädestä, ja siviilinuorukainen, joka jo oli ojentanut viattoman kätensä, saikin äkkiä kirjeen sijaan ainoastaan ohjelman, jolla hän ei osannut tehdä mitään. Kiusallinen, omituinen sattuma! Aivan oikein: mutta tunnustakaa pois: Ivan Andrejevitshille tämä oli vielä kiusallisempi.
—Prédestiné!hän kuiskasi kylmää hikeä valuen ja rypisti lappusen kädessään kokoon. —Prédestiné!Luodit sattuvat syylliseen, välähti hänen päässään. — Ei, ei niin! Onko minulla mitään syytä siihen? Mutta sanotaanhan: kaljuun päähän putoavat suurimmat rakeet ja niin edelleen.
Mitä kaikkea voikaan pälkähtää päähän, jonka tuollainen odottamaton tapaus huumaa! Ivan Andrejevitsh istui tuolillaan kivettyneenä, kuten tavallisesti sanotaan, puolikuoliaana. Hän oli varma siitä, että tapahtuman oli joku huomannut, vaikkakin salissa tähän aikaan syntyi pelottava meteli, kun yleisö huusi laulajatarta esiin. Hän istui siinä aivan hämillään, hän tuli tulipunaiseksi, hän ei uskaltanut kohottaa silmiään, ikään kuin hän olisi odottamatta tehnyt jotakin hävettävää — keskellä suurta seuraa. Vihdoin hän päätti kohottaa silmänsä.
— Miellyttävästi laulettu, hän huomautti vasemmalla puolellaan istuvalle keikarille.
Keikari oli innostuksen huipuilla. Hän taputti käsiään, mutta hänen vahvin puolensa oli pääasiassa jaloissa. Hän vilkaisi hajamielisesti Ivan Andrejevitshiin, asetti samassa kätensä kilveksi suunsa yläpuolelle, jotta ääni kuuluisi selvemmin ja huusi laulajattaren nimen saliin. Ivan Andrejevitsh, joka ei vielä ikinä ollut kuullut sellaista kurkkua, oli ihastunut.
— Hän ei ole huomannut mitään, hän ajatteli kääntyen ympäri. Paksu herra, joka istui hänen takanaan, seisoi selin häneen ja tähysteli lornjetillaan aitioita.
— Sekin on hyvä! ajatteli Ivan Andrejevitsh.
Etupuolella ei tietysti ollut huomattu mitään. Hän silmäili arasti ja iloisessa toivossa permantoaitiota, jonka vieressä hänen istuimensa oli. Silloin häntä värisytti kiusallinen tunne. Aitiossa istui kaunis nainen: hän peitti suutaan nenäliinallaan, istui tuolissaan selkä kenossa ja nauroi kuin riivattu.
— Ah, ne naiset, ne naiset, tuumi Ivan Andrejevitsh ja lähti pujottelemaan katsojain jalkojen ylitse ovelle. Ja nyt pyydän lukijoita arvostelemaan, tuomitsemaan minun ja Ivan Andrejevitshin välillä. Oliko hän todellakin oikeassa tällä hetkellä? Suuressa teatterissa on, kuten tietty neljä riviä aitioineen ja sitten vielä viides — parveke. Miksi on välttämättä edellytettävä, että paperi on pudonnut juuri määrätystä aitiosta, ehdottomasti tästä ainoasta aitiosta eikä mistään muusta — esimerkiksi viidenneltä riviltä, jossa myös istuu naisia? Mutta intohimo on yksisäikeinen, ja mustasukkaisuus on yksisäikeisin kaikista intohimoista maailmassa.
Ivan Andrejevitsh syöksyi lämpiöön, asettui lampun alle, mursi kirjeen auki ja luki:
"Tänään, heti näytännön jälkeen, G-kadulla — — — kujan kulmassa, K:n talossa, kolmas kerros oikealle, ensimmäinen ovi. Tule,sans faute, Jumalan tähden!"
Käsialaa Ivan Andrejevitsh ei tuntenut, mutta epäilemättä oli kysymys kohtauksesta. — Yllättää hänet, saada kiinni ja tukahduttaa vaara kohta alussa, oli Ivan Andrejevitshin ensi ajatus. Hänen mieleensä johtui myös heti paikalla todistaa vaimonsa syylliseksi, mutta miten hän tekisi sen? Ivan Andrejevitsh oli jo juossut melkein toiselle riville, mutta kääntyi sentään takaisin.
Hän ei ensinkään tiennyt, mihin hänen oli juostava. Vain jotakin tehdäkseen hän juoksi toiselle puolelle ja silmäili vieraan aition avonaisesta ovesta vastakkaiselle puolelle. Tosiaankin! Kaikilla viidellä rivillä istui hänen paikkansa yläpuolella pystysuorassa rivissä nuoria naisia ja miehiä. Lappunen olisi yhtä hyvin voinut pudota kaikilta viideltä riviltä, sillä Ivan Andrejevitsh vainusi vilppiä kaikilta viideltä riviltä. Mutta se, mitä hän sieltä oli saanut nähdä, ei parantanut asiaa. Koko toisen näytöksen ajan hän juoksi käytävässä ympäriinsä eikä löytänyt mistään lepoa. Hän tahtoi mennä kysymään teatterin kassastakin toivoen sieltä saavansa tietoonsa henkilöt, jotka olivat ottaneet aitioita neljältä riviltä, mutta kassa oli jo suljettu.
Vihdoin kuului hillittömiä huutoja ja suosionosoituksia. Näytäntö oli lopussa. Nyt ryhdyttiin huutamaan esiintyjiä esiin, varsinkin kaksi ääntä jyrisi kaiken ylitse — molempien puolueiden johtajat. Mutta Ivan Andrejevitsh ei ajatellut niitä. Hänen päässään pyöri jo koko suunnitelma, miten hän menettelisi edelleen. Hän otti turkkinsa ja lähti G-kadulle keksiäkseen, yllättääkseen ja viedäkseen hänet pois ja yleensä esiintyäkseen hieman pontevammin kuin edellisenä päivänä.
Hän löysi pian talon ja aikoi juuri astua ovesta sisään, kun äkkiä aivan kuin hänen kainalonsa alitse nuori päällystakkiin puettu keikari livahti ohitse, jätti hänet ja nousi kolmanteen kerrokseen. Ivan Andrejevitsh luuli näkevänsä, että hän oli äskeinen keikari oopperasta, vaikkakaan hän ei silloin ollut nähnyt selvästi vierustoverinsa kasvoja. Hänen sydämensä pysähtyi. Nuori keikari oli jo kaksi kerrosta hänen yläpuolellaan. Vihdoin hän kuuli kuinka muuan ovi aukeni kolmannessa kerroksessa ovikelloa soittamatta, tulijaa oli siis odotettu. Nuori mies pujahti asuntoon. Ivan Andrejevitsh saapui kolmanteen kerrokseen ennen kuin tätä ovea ehdittiin sulkea. Hän tahtoi jäädä tuokioksi oven eteen seisomaan, harkita järkevästi askeleitaan ja sitten lopullisesti päättää jotakin ratkaisevaa. Samassa kuitenkin vaunut ajoivat kolisten talon eteen, katuovi aukeni melulla ja raskaat askeleet alkoivat ähkyen ja yskien kiivetä kolmanteen kerrokseen.
Ivan Andrejevitsh ei voinut kauempaa malttaa mieltään. Hän avasi oven ja astui asuntoon petetyn aviomiehen koko juhlallisuudella. Hänen vastaansa syöksyi sangen kiihtyneenä joku palvelustyttö, sitten näyttäytyi eräs mies, mutta Ivan Andrejevitshia oli mahdoton pidättää. Hän lennähti asuntoon kuin pommi, hän kulki kahden pimeän huoneen lävitse, sitten hän katsoi nuoren, kauniin naisen makuuhuoneeseen nainen vapisi koko ruumiiltaan ja tuijotti häneen niin kauhistuneena kuin ei lainkaan ymmärtäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. Samassa kuului sivuhuoneesta raskaita askeleita, jotka tulivat suoraan makuuhuonetta kohti: ne olivat samat askeleet, jotka olivat nousseet ylös portaita.
— Ah, Jumala! Hän on mieheni! huudahti nainen. Hän löi kätensä yhteen ja kalpeni vaaleaksi kuten aamupukunsa.
Ivan Andrejevitsh tunsi joutuneensa väärään paikkaan, tehneensä typerän ja lapsellisen kolttosen, ja ettei hän ollut kylliksi harkinnut askeleitaan. Nyt ei kuitenkaan enää ollut mitään tehtävissä. Ovi aukeni jo, ja — raskaista askeleistaan päättäen — arvokkaan painava mies astui huoneeseen.
En tiedä, kenä Ivan Andrejevitsh tällä hetkellä piti itseään! En tiedä, mikä häntä esti menemästä suoraan miestä vastaan ja sanomasta joutuneensa tänne erehdyksessä, tunnustamasta tietämättään menetelleensä näin sopimattomasti, pyytämästä anteeksi ja poistumasta — luonnollisesti hän ei olisi poistunut kovinkaan kunniakkaalla tavalla, mutta joskaan ei loistavasti, niin sentään soveliaalla ja suoralla tavalla. Mutta ei sinnepäinkään: Ivan Andrejevitsh käyttäytyi jälleen kuin pojannulikka, ikään kuin olisi yksinkertaisesti pitänyt itseään jonakin Don Juanina tai Lovelacena!
Ensin hän piiloutui vuodeverhon suojaan, ja myöhemmin, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi, hän vaipui maahan ja ryömi vuoteen alle. Pelko oli väkevämpi kuin järki, ja Ivan Andrejevitsh, joka itse oli petetty aviomies tai ainakin piti itseään sellaisena, ei sietänyt kohdata toista aviomiestä — kenties siksi, että pelkäsi loukkaavansa häntä läsnäolollaan. Olipa nyt niin tai näin — hän joutui vuoteen alle käsittämättä kuinka se tapahtui. Kummallisinta asiassa oli se, ettei nainen vastustanut.
Hän ei alkanut huutaa nähdessään miten sangen kummallinen ikämies etsi pakopaikkaansa hänen makuuhuoneestaan. Hän oli nähtävästi niin pelästynyt, ettei ilmeisestikään voinut käyttää kieltään.
Puoliso astui sisään ähkyen ja puhkuen ja tervehti vaimoaan sekä heittäytyi raskaasti istuimelle aivan kuin olisi hinannut ylös halkokasan. Kuului käheää ja lakkaamatonta yskintää. Ivan Andrejevitsh, joka oli muuttunut raivoavasta tiikeristä vapisevaksi karitsaksi, pelkäsi ja vapisi kuin hiiri kissan edessä. Hän uskalsi tuskin hengittää, vaikka hänen omasta kokemuksestaan olisi pitänyt tietää, etteivät kaikki petetyt aviomiehet pure. Tämä ei kuitenkaan johtunut hänen mieleensä — olipa sitten syynä älyttömyys tai jokin muu seikka. Varovasti, hiljaa, hiljaa kopeloiden hän alkoi vuoteen alla laittautua joten kuten mukavammin lepäämään. Mutta kuinka suuri olikaan hänen kummastuksensa, kun hän kädellään sysäsi jotakin esinettä, joka alkoi liikkua ja puolestaan tarttui hänen käteensä!
Vuoteen alla oli toinenkin!
— Kuka siinä on? kuiskasi Ivan Andrejevitsh.
— No, olenhan jo sanonut teille kuka olen, kuiskasi merkillinen tuntematon. — Maatkaa vain hiljaa, kun kerran olette joutunut ansaan!
— Mutta tahtoisin toki…
— Hiljaa!
Ja tämä ylimääräinen ihminen (sillä vuoteen alla riitti yksikin hyvin) puristi Ivan Andrejevitshin sormia niin lujasti kädellään, että hän oli melkein huudahtamaisillaan kivusta.
— Herra…
— Sst!
— Älkää sitten puristelko minua, muuten huudan!
— No, huutakaa sitten! Koettakaapa vain!
Ivan Andrejevitsh punastui häpeästä. Tuntematon oli raaka ja tuittupäinen. Kenties hän oli ihminen, jota kohtalo oli useamminkin vainonnut ja joka useamminkin oli ollut näin ahtaassa asemassa. Ivan Andrejevitsh sen sijaan oli aloittelija sellaisissa asioissa ja tässä ahtaudessa tukehtumaisillaan. Veri nousi hänen päähänsä. Mutta mitäpä tehdä, täytyi vain loikoa vatsallaan. Ivan Andrejevitsh alistui ja vaikeni.
— Sydänkäpyseni, alkoi puoliso puhua, sydänkäpyseni, olin Paul Ivanovitshilla. Aloimme pelata korttia, preferenceä, mutta sitten, kh-khkh (hän alkoi yskiä) sitten… kh! Ah, se selkä… kh! Kirottu selkä… kh-kh-kh!
Ja vanhus syventyi yskintäänsä.
— Selkäni, hän vihdoin sai sanotuksi kyynelsilmin. — Silloin alkoi selkääni särkeä… kirottu perätauti! Ei voi seistä ei kävellä… kävellä! Akh-kh-kh!
Näytti siltä kuin tämä viimeinen yskänpuuska kestäisi kauemmin kuin itse vanhus, jota yskä vaivasi. Vanhus mutisi jotakin itsekseen yskän väliajoilla, mutta sanoja oli mahdoton ymmärtää.
— Herraseni, väistykää herran tähden hieman, kuiskasi onneton IvanAndrejevitsh.
— Mihin sitten? Tilaa ei ole mihinkään päin.
— Mutta täytyyhän teidän myöntää itsennekin: en mitenkään voi… olen ensi kertaa näin ilkeässä asemassa.
— Ja minä näin epämiellyttävässä seurassa.
— Minun täytyy sentään pyytää, nuori mies…
— Vaiti!
— Vaitiko! Mutta käyttäydyttehän sangen epäkohteliaasti, nuori mies…Jollen erehdy, olette vielä sangen nuori, olen vanhempi teitä.
— Vaiti!
— Hyvä herra, unohdatte itsenne, ette tiedä kenelle puhutte!
— Puhun herralle, joka makaa vuoteen alla.
— Mutta minut on vain sattuma… erehdys — teidät sitä vastoin, ellen erehdy, siveettömyys…
— Siinäkin erehdytte.
— Herraseni, olen teitä vanhempi; sanon teille…
— Herraseni! Tiedättekö, että nyt olemme samassa asemassa. Pyydän, älkää koskeko kasvojani.
— Hyvä herra, en voi nähdä mitään. Suokaa anteeksi, ei ole lainkaan tilaa.
— Mutta miksi olettekin niin paksu?
— Ah, Jumala! En ole koskaan ollut näin alentavassa tilanteessa!
— Jaa, alempana ei voi olla.
— Mutta herraseni! En tiedä, kuka olette, en käsitä kuinka tämä tapahtui, mutta olen täällä erehdyksestä; en ole se, joksi minua luulette.
— En olisi luullut teistä mitään, jollette olisi tyrkkinyt minua.Vaietkaa nyt vihdoinkin.
— Herraseni, jollette väisty, saan halvauksen. Saatte vastata kuolemastani. Vakuutan teille… olen kunniallinen mies, olen perheenisä. Enhän voi jäädä tänne…
— Itsehän olette tänne ryöminyt. No, siirtykää! Siinä on teille tilaa, mutta kauemmaksi en voi mennä.
— Jalo nuori mies! Hyvä herra, huomaan erehtyneeni teidän suhteenne, sanoi Ivan Andrejevitsh ihastuksissaan ja kiitollisena saamastaan lisätilasta kangistuneita jäseniään oikoen. Ymmärrän myös teidän ahtaan asemanne, mutta minkä sille voi? Huomaan teidän ajattelevan minusta pahaa. Suvaitkaa, että nostan mainettani silmissänne, sallikaa minun sanoa kuka olen. Olen tullut tänne omaksi vahingokseni; vakuutan teille, etten ole täällä siitä syystä kuin luulette… olen hirveän huolissani.
— Vaietkaa nyt vihdoinkin! Ettekö sitten käsitä, että joudumme helvetin kattilaan, jos joku kuulee meidät. Sst… hän puhuu. Vanhuksen yskä näytti tosiaan helpottavan.
— Niin sydänkäpyseni, hän sanoi valittavalla äänellään. — Niin, kh-kh! Ah! Tämä onnettomuus! Fedossei Ivanovitsh sanoo myös: koettakaa kamomillateetä. Kuuletko sydänkäpyseni?
— Kyllä, ystäväni.
— No, niin hän sanoo. Ja minä sanoin silloin: olen imettänyt iilimadolla. Siihen hän sanoo: ei Aleksander Demjanovitsh, kamomillatee on parempaa, se ulostuttaa… kh, kh! Ah, herrajumala! Mitä tuumit sydänkäpyseni? Kh-kh! Ah! Jumala, Jumala! Kh-kh! Onkohan se parempaa, mitä luulet? Kh-kh-kh! Ah! kh, jne.
— Luullakseni ei olisi vahingoksi, jos kerran koettaisi tuota lääkettä, vastasi rouva.
— Niin, se ei olisi vahingoksi! Teillä on hivutustauti, hän sanoo, kh-kh! Mutta minä sanon: ei, vaan leini ja vatsanväänteet, kh-kh! Mutta hän sanoo: kenties myös hivutustauti. Mitä tuumit, kh-kh? Mitä ajattelet, sydänkäpyseni: onko minussa hivutustauti?
— Oh, Jumala, mitä puhutkaan?
— Niin, hivutustauti! Riisuudu nyt vain, sydänkäpyseni, pane levolle, kh-kh! Minulla on tänään, kh, nuha.
— Voi, huudahti Ivan Andrejevitsh. — Väistykää herran tähden vähän!
— Minun täytyy tosiaan ihmetellä, mitä kaikkea te hommaatte; ei, te ette osaa maata rauhassa…
— Olette minulle raivoissanne, nuori mies, tahdotte loukata minua.Näen jo. Olette todennäköisesti tämän naisen rakastaja.
— Vaiti!
— Enkä ole vaiti. En salli komennella itseäni. Olette varmaan hänen rakastajansa. Jos meidät keksitään, olen viaton, en tiedä mitään.
— Jollette ole vaiti, sanoi nuori mies hammasta purren, — jollette ole vaiti, sanon minä, että olette houkutellut minut tänne. Sanon että olette minun setäni, joka on tuhlannut omaisuutensa. Silloin ainakaan kukaan ei ajattele, että minä olen tämän naisen rakastaja.
— Hyvä herra, te teette minusta pilaa. Kärsivällisyyteni on pian lopussa.
— Sst! Muuten panen teidät pian vaikenemaan! Olette minun onnettomuuteni. No, sanokaa itse: miksi olette täällä? Ilman teitä olisin maannut täällä rauhassa aamuun asti ja mennyt sitten ulos.
— Mutta minä en voi maata täällä aamuun, olen järkevä mies, minulla on luonnollisesti asiani… Mitä luulette — tuleeko hän viettämään täällä yönsä?
— Kuka?
— No, tuo vanhus…
— Tietysti. Eiväthän kaikki aviomiehet ole samanlaisia kuin te. Monet nukkuvat kotonaankin.
— Herraseni! Herraseni! huusi Ivan Andrejevitsh kalveten vihasta. — Uskokaa pois, minäkin makaan tavallisesti kotona, ainoastaan tänään, ensi kerran… Mutta, Jumalani, huomaan, että tunnette minut. Kuka olette, nuori mies? Sanokaa minulle heti, kuka olette, rukoilen teitä aivan sulasta ystävyydestä, kuka olette?
— Kuulkaa! Minä tuskin…
— Mutta suvaitkaa, suvaitkaa, että kerron teille, hyvä herra… että selitän teille koko tämän harmillisen jutun…
— En halua selityksiä, en tahdo tietää mitään. Olkaa hiljaa taikka…
— Mutta enhän toki voi…
Vuoteen alla syntyi pieni ottelu, ja Ivan Andrejevitsh vaikeni.
— Sydänkäpyseni, minusta tuntuu kuin täällä kissat kehräisivät.
— Mitkä kumman kissat? Mitä kaikkea teidän päähänne pälkähtääkään!
Nähtävästi rouva ei tiennyt, mitä puhuisi miehelleen. Hän oli niin pelästynyt, ettei vielä voinut päästä tasapainoon. Nyt hänelle tuli aivan vilu ja hän terotti korviaan.
— Mitkä kumman kissat?
— Kissat, sydänkäpyseni. Äsken kun tulin, istui kissamme työhuoneessani; hrr-hrr-hrr, se hyrräsi niin omituisesti. Sanoin sille: Mikä sinun on, Vassenjka? Ja se hyrräsi edelleen: hrr-hrr-hrr! Ja niin edelleen. Ja minä ajattelin: Ah, kaikki pyhimykset! Ennustaako tuo jo kuolemaani?
— Mitä tyhmyyksiä te tänään puhutte! Teidän pitäisi tosiaankin hävetä!
— No, eihän se ole mitään, älä vain suutu, sydänkäpyseni; huomaan, että sinusta on ikävää, jos kuolen. Minähän sanoinkin sen muuten vain. Sydänkäpyseni, riisuutuisit mieluummin ja rupeaisit nukkumaan. Minä jään tänne siksi kunnes olet käynyt levolle.
— Jumalan tähden, lakatkaa, myöhemmin…
— No, älä ole vihainen, älä ole vihainen! Mutta tosiaankin, aivan kuin hiiret…
— Hyvä isä! Milloin kissat, milloin hiiret! En tosiaankaan tiedä, mikä teidän on tänään.
— Ei kerrassaan mikään, ei… kh! Ei, kh! Jumalani, Jumalani, kh!
— Kuulkaas, te haparoitte täällä niin ympäriinsä, että hän on sen jo kuullut, kuiskutti nuori mies.
— Mutta jospa tietäisitte, miten on laitani. Nenästäni on alkanut vuotaa verta.
— Antakaa vain vuotaa ja odottakaa kunnes lakkaa.