Ja sitte hän rupesi huutamaan:
"Markiisitar! La Carpe!"
Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.
"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.
"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."
Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi huviksi ja riemuksi.
"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole uskonut sitä todeksi."
"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.
"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."
"Teistäpä tulisi oiva pari."
Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin, selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan jos joutuisi heidäo kynsiinsä.
Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta, kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla, kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää, mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa. Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes ollut käsitystä julmuudestansa.
Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.
He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas, niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka vei suureen puutarhaan.
"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä ole ainoatakaan näin komeata aasia."
"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä kuin elää mielensä mukaan.
Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.
"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi "eihän se ole byvä… sillä katsos virkamiehet!…"
Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin luottamusta.
Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat, ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen viimein ottivat osaa.
Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.
Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin vetäen Perrineä mukanaan.
Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.
"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen", kuului yksi ääni.
Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.
"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."
"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli lausunut äskeisen arvelun.
"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"
"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"
"No, toden totta!"
— 43 —
Ja he kättelivät toisiaan.
"Teidänkö on tuo aasi?"
"Ei, vaan tuon pienen tytön."
"Tunnetteko elukan?"
"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin, niin suosittelen teille tätä."
"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."
"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa siellä sen puolesta?"
"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."
"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."
"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."
"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullutKreikasta asti."
"Kreikastako?"
Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.
Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta, jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi, etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.
Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä ynnä kaksi lasia.
Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.
"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel täyttäen lasinsa.
Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.
"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.
Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.
"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani, kaniininahka-kuormaani."
"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta asti."
"No, se muuttaa asian."
Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata frangia ja mainitsi siis sen hinnan.
Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin asti. "Kaksikymmentä frangia — sen suuremman arvoinen se ei suinkaan ole — tuskin sitäkään…"
"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä, "huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."
Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet. Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen suorittamiseen?
"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveliLa Rouquerie.
Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta mutkitta laskihe maata keskelle katua.
"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena,"Palikar kulta!"
Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.
Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.
"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.
"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.
"Potkaiskaa elukkaa!"
Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.
"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt, muuten ostan toisen."
Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi ankarasti käski hänen väistymään syrjään.
"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"
Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa, niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen korvillaan myöntymykseksi.
"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château des-Rentiers ei ole kaukana täältä."
Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen mielestänsä liian pitkä.
"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä ihminen."
"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt vasta oikein alkoi oivaltaa.
"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."
Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista, eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.
Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen kiinni.
"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï LaRouquerie.
"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."
Viides luku.
Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?
Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän täytyi käyttää niitä.
Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.
"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."
"Jaksatko lähteä matkaa?"
"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani, enkä minä kuitenkaan parane — en ainakaan täällä, ja odottaessamme sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä. Meidän täytyy, täytyy lähteä."
"Tänäänkö?"
"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä, tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen rata: ja aseman nimi on Picquigny."
Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua, jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa, toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.
"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne, kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."
Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin oli jo liian pitkä.
"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole levoton, kyllä se kohta menee ohitse."
Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli, sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen pyörtyneenä.
"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette voi matkustaa — — — ette ainakaan nyt."
Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän uudestaan pyörtyi.
"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."
Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli asettunut työhönsä.
"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?" hän kysyi.
La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.
"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — "tiedättehän että hän on kovin heikko: se ei voi enää kestää kauan."
La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.
"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."
La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."
Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.
Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti, ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.
"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen huulianne."
Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen. ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.
Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi hukkaan.
"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä virkistää teitä."
Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri: ehkä hän voi tehdä jotakin.
Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan parantamiseksi:
"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."
Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan, ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.
Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi? Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla, häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:
"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei varmaankaan kuole."
"Niin, eikö totta?"
"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."
Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?
Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota piti omassansa.
"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena todellisuuteen.
"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."
"Oi äiti, äiti!"
"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava, niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."
Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.
"Meidän täytyy erota…"
Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.
"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu Jumalan tahto — sinä jäät yksin — ehkä muutaman tunnin kuluttua — ehkä huomenna —"
Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän jaksoi lisätä:
"Kun minua — ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille, jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"
"Kyllä, äiti, kyllä!"
"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua tuskan valtaan kun — kun jäät yksin — yksin Parisiin. Silloin sinun pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun; parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin. Lupaathan minulle!"
"Sen lupaan, äiti."
"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta ajatella sinun joutuvan täältä pois."
Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.
Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen ylitsensä huutaen:
"Äiti, äiti!"
Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.
"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi — mutta en muista mitä jo olen sanonut — odota vähäsen."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile; sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi… Toimi niin, että sinua rakastetaan… itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon… minä tiedän että he vielä rakastavat sinua… ken voisi olla sinua tskastamatta… Silloin kova onnesi on lopussa."
Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.
"Näin sinnt… niin, näin sinut ooneliisena… Oi! Jospa saisin kuolla siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä sydämessäsi!"
Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää hänen läähättävästä hengityksestänsä.
Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä, kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.
Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.
Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.
Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.
"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.
"Kyllä."
"Kas tässä, ota nämä…" hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "… makeiset tekevät hyvää?"
Kuudes luku.
Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, muttaPerrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. SilloinMarkiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä jatarttui hänen käteensä.
"Meidän täytyy mennä", hän lausui.
"Oi, täytyykö meidän?"
"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.
Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.
He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa, hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan äitinsä luokse.
Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa. Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat kätkeneet viimeiseen lepoon.
"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."
"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."
"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea ammatti."
La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.
Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.
"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.
"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.
"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.
"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti lähteä sukulaisteni luokse."
"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät mahda olla mistään kotoisin.
"Missä ovat sukulaisesi?"
"Lähellä Amiensia."
"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"
"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä jalkaisin."
"Osaatko sinne?"
"Minulla on kartta taskussani."
"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä PariisissaAmiensiin vievälle tielle."
"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle…"
Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät keskeytti.
"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä. Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle, siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"
"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."
"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis, mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."
Toiset pudistivat hänen kättänsä.
Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen; silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:
"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."
"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.
Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.
"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.
"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.
Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:
"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"
Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle. Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi perillä kuuden vuorokauden perästä.
Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua kolmekymmentä kilometriä?
Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos, joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta aamuun?
Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.
Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.
Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia päiviä.
Oliko se mahdollista?
Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.
Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen mielestänsä oli turvallisin paikka.
Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine'.
Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut, vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat väkijoukot ja sen häikäisevä valo.
Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin perästä ihan varmaan tulee maaseutu.
Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis leipurinmyymälään.
"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."
"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.
Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.
"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."
Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.
"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.
"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."
"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"
"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."
"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."
Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.
"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.
"Sentähden että olet varas…"
"Enhän, rouvaseni!"
"… joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus, maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"
Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen silïoio kävisi?
Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti, mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa, rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet tukahuttaa.
"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.
"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"
Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.
"Mitä on tapahtunut?"
"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon varastaaksensa."
"Semmoiselta hän näyttääkin."
"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."
Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä ajettiinko häntä takaa.
Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta, hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!
Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana päivänä aamiaiseksi.
Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää, ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän nyt söisi?
Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-, porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä vaeltaja.
Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä maailmassa.
Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?
Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.
Kuinka hän pääsisi sinne?
Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.
Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa; hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.
Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle. Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.
Settsemls Inka.
Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle, kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.
Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.
"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.
"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."
"Entäs Monneau?"
"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä enminäainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi peltonsa jo korjatuksi."
Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta, joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti heidän valvoessaan.
"Sepä olisi todellakin mainiota!"
"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme tuossa tuokiossa loppuu."
Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat sieltä pois.
Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja, jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?
Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä — illan hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.
Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin, hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.
Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni hänellekin koittaa.
Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.
Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.
Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua. Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä nukkumasta sydän täynnä toiveita.
Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne, joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika atrioida.
Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan.
Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään. Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja näin keskellä yötä!
Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin jotakin hakattaisiin poikki.
Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat "korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois, jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.
Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat; hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.
Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.
Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!
Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko pellon.
Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes Perrine voinut heitä nähdä.
Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa uutterammio.
Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin heidän mukanansa.
Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.
Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.
Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin vievää tietä.
Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja vangitsisivat hänet.
Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään. Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja ilmoittaen päivän tuloa.
Kahdeksas loka.
Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi, savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet pysyivät pimeässä.
Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti, mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti kuolleelta.
Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän saattaen askeleensa horjumaan.
Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna, hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka vei häneltä kaiken tarmon.
Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki voimansa?
Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.
Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi jatkamaan matkaansa.
Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa, niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa leipää.
Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi aika onnen lehden kääntyä.
Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä. Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.
"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.
Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä, mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.
"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."
"Ottakaa sitten tämä."
Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.
Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta tavallista.
Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä, niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat, olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän kunnes pääsi Amiensin tienoille.
Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan, oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena — hän kun tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut hännello kupillisen lihalientä.
Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen, että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.
Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi samallainen nälän puuska kuin äskeinen.
Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen, saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen. Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.
Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.
Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea, vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot, pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä puro — semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.
Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.
Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas, joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi seurueelleen.