Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.
Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään kovemmaksi.
Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä sylky enää ollut yhtä limaista.
Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen, lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa niin paljon kuin suinkin halutti.
Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.
Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä. Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja kauheata ukkosenjylinää.
Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?
Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen suojaan.
Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.
Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet ikäänkuin ilmituleen.
Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen, hirmumyrskyn kourissa.
Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.
Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.
Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn ulvovan kintereillään.
Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.
Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.
Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää lujana ja rohkeana loppuun asti.
Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut siinä ja taluttanut häntä.
Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman iskusta.
Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan, jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta, rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta — kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena, hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.
Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä. Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.
Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?
Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin. Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen, kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat myrskyr kourissa.
Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin ohikiitävän junan kohina — rankkasade se siinä kohisi ja rakeet rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.
Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.
Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista, sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.
Yhdeksäs luku.
Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.
Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.
Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka, sillä ainakin hän huomaa illan tulon.
Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei kukaan tulisi häntä häiritsemään.
Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa, sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta kuitenkin tyhjää parempi.
Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.
Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.
Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.
Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin ravitsevaiset.
Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.
Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.
Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.
Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia kammoksuttavia kuvia.
Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut, vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.
Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta. Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.
Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.
Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.
Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi. Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen kyllä vielä tulisi lämmin.
Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.
Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.
Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.
Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina. Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta. Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.
Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa. Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän, joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä tuoksu.
Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa? Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla hänelle yhtä suopea.
Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi hänen pelastuksensa.
Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.
Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä päivää.
Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä varten.
Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena, pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan hervottomaksi.
Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien vierustalle tointumaan.
Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?
Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?
Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?
Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.
Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.
Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:
"Mitä täältä tahdot?"
"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."
"Me emme tarvitse apua."
"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."
"Mistä olet kotoisin?"
"Tulen Parisista?"
Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:
"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn kunniallisilta ihmisiltä!"
"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.
Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.
"Tuossa tulevat santarmit — juokse pian pakoon!"
Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.
Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.
Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin tylysti!
Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.
Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään ja hengähtämään.
Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.
Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa kestää loppuun asti?
Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan tukahduttaa hänet.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.
Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.
"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein kuolettava helle."
Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja kuolemantuomioksi.
Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.
Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.
Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin eläin!
Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin iltaisilla nukkuessansa.
Kymmenes loka.
Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään kuvastuneena ylitsensä.
Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.
Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse lähemmin tarkastella aasia.
"Palikar!"
Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun purskahtaen.
"Palikar, rakas Palikar kultani!"
Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset kerrat eivät olisi riittäneet.
Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut edes liekaa jalassa.
Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä huutavan.
"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"
Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä suussa.
"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi, ottamatta piippua suustansa.
Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:
"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"
"Silloin kuin möin teille Palikarin."
"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"
Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat hänen puolestansa.
"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"
Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta heikkoudesta.
"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua vaivaa?"
Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.
Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen muodoissa.
"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.
Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän, juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.
Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.
"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.
Laskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla
"Juo aika siemaus, se virkistää."
Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti liikkumiskyvän.
"Sinun oli varmaankin nälkä?"
"Niin."
"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan vähäsen."
Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.
"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee sinua."
Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien kehotusta.
Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.
"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui LaRouquerie.
"Saanko antaa sille palasen?"
"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on hyvä."
"Niin, eikö ole?"
"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."
Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti luistaa alas.
"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.
"Kyllä, jos vaan saan."
"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu, minkä jo olet syönyt."
Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.
"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."
Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui LaRouquerie:
"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"
"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi, mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin jo sen hajun."
"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"
"Jatkaa matkaani."
"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."
"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"
La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:
"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua. Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja rautaromua!"
Perrine teki niin.
"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."
"Millä? Minulla ei ole rahaa."
"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan, jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä takaisin. Ole varma siitä."
Yhdestoista lukit.
Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.
Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla: Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin, kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.
"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin elatuksesi."
"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."
Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi toisen houkuttelukeinon.
"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."
Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine pysyi yhä sittenkin lujana.
"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."
"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"
"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"
"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."
"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."
La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa. Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän pikku tytön näköinen.
Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä; sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.
Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne, jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu, niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat, sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.
Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin kuivamaan.
Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä. Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen. Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.
Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä: Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan noussut tavallista korkeaa savupylvästä.
Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.
Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.
Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä kysyen:
"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"
"Niin, ihan suoraan."
"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole minkään suora."
"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani, minä olen juuri menossa Maraucourtiin."
"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."
"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."
Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.
"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.
"En. Mutta entäs te?"
"Tietysti olen sieltä."
"Työskentelettekö tehtaassa?"
"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä kehruutehtaassa."
"Mikä se on?"
"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten olette kotoisin?"
"Parisista."
"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."
"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"
"Siitä voi saada kymmenen sousta."
"Onko se vaikeata?"
"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"
"Kyllä, jos minut vaan otetaan."
"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa. Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten myöhästyn."
Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat tasaisesti astumaan eteenpäin.
Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin selvittivät hänelle olot.
"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"
"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oliPicquignystä."
"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"
"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"
"Vai rouva Françoisen luona!"
"Tunnetteko hänet?"
"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."
"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansatähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra EdmondPaindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herraVulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."
"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"
"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herraVulfran on."
"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"
"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan ostamaan jutea…. Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette varmaankaan tiedä mikä jute on?"
"Kasvi varmaankin."
"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään, kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat. Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."
Hän keskeytti puheensa:
"Vaihdetaanko toiseen käteen?"
"Mielelläni neiti…. Mikä on nimenne?"
"Rosalie."
"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."
"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"
Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:
"Aurelie."
"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."
Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.
"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa lähtiessänsä Intiaan."
"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä mitään… ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."
"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"
"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat heille?"
"Sepä kummallista!"
"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond palaisi."
"Hänen isällensä?"
"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin, jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."
"Sukulaisistako?"
"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole sen kanssa mitään tekemistä?"
"Ei tietysti."
Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien, joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän puheluun. Ja niin kävikin.
"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"
"Minulla ei ole enää vanhempia."
"Eikö isää eikä äitiä?"
"Ei, ei isää eikä äitiä."
"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis te olette ihan yksin?"
"Ihan yksin."
"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"
"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan tuntemattomilta sukulaisilta."
"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."
"Niin on."
"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla vastaamatta. Onko teillä rahaa?"
"Vähäisen."
"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava etukäteen."
"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."
"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."
"Suostun kiitollisena siihen."
"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja; herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herraBenndit; hän on englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaanBandit, sillä hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]
"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."
"Osaatteko te englannin kieltä?"
"Äitini oli englannitar."
"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."
Kahdestoista lnkn.
Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat tiilipiiput.
"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."
Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen, jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.
Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta, mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin putosi kori maahan heidän käsistänsä.
"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista — vai mitä?" sanoi Rosalie.
"Erittäin kaunista."
"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä, jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi. Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua. Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä. Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe savupiippujen tänään savuavan."
Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.
Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön, kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein oli kuullut sitä kuvailtavan.
Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa: juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi nähdä kaikki mita sisällä tapahtui — suuressa kaupungissa väkitungos tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.
"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.
"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat juoneet itsensä vallan humalaan."
Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se, että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.
"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille. Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa asuvat täyshoitolaisemme."
Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen näkyi kynnyksellä huutaen:
"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen päivää laiskottelemassa."
"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina niinkään hyvällä tuulella."
"Mitä sinä mumiset?"
"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."
"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."
Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti, sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.
"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.
"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt matkalla. Kori oli kovin painava."
"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."
"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä vasemmalle; rientäkää."
Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.
"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."
"Mutta…."
"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän antoi luvan."
Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi kursailla, vaaa istahti pöytään.
"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty; teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo Françoiselle. — Tuolla saatte asua."
Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.
"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö niin?"
Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.
"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.
Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen luoksensa ja lausui:
"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."
"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.
Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahtiPerrinen puoleen.
"Are you an Englich girl?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän kysyi.
"No sir, but my muther was." [En herra, mutta äitini oli englantilainen.]
Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.
Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.
"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie, ja nousi vilkkaasti.
Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.
"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.
Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina. Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.
Rosalie meni vaunujen luo.
"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.
"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.
"Minä, Rosalie!"
"Käske mummosi tänne minun puheilleni."
Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka yhtä joutuin seurasi häntä.
"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"
"Hyvää päivää, Françoise."
"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"
"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään mttään."
"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."
"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä kokousta pidettävän."
"Hän on arvattavasti luvannut."
"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan. Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."
"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."
"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia, pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi, Françoise."
"Hyvästi, herra Vulfran."
Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.
"Missä on Rosalie?"
"Tässä olen, herra Vulfran."
Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin kappale.
"Tässä on sinulle."
"Oi, kiitos herra Vulfran."
Vaunut läksivät pois.
Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa: Minä en salli sitä kokousta pidettävän… Se on minun tahtoni! Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen kovuuteen.
Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.
"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen rahaansa.
"Minä näin sen."
"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."
"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."
"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."
"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen vieressänsä."
"Niin, kun hän ei näe."
"Eikö hän näe?"
"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"
"Sokea!"
Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.
"Onko hän jo kauan ollut sokea?"
"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua hänen sairaudestansa — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia — he ovat saaneet pitkän nenän."
Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:
"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"
"Olenhan juuri syömässä."
"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."
"Täytyyhän minun sitten mennä."
"Älkää välittäkö minusta."
"Tavataan jälleen illalla."
Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.
Kolmastoista lako.
Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli eteenpäin katsellen kauppalaa.