Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja tarkastamatta.
Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana, jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä saavuttaisi.
Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen.Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.
Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä, käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.
Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen seudun asukas sen hänelle kertonut.
Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä, kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.
Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna. Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta. Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille, mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan sähköverkon ympäröimänä.
Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin, mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.
Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.
Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha, joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin. Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja semmoisia kuinRahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui lentohiekkaan, Hangestin ihmissusija kymmenittäin muita, jotka kaikki siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne edellisenä päivänä.
Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana. Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut.
Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?
Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi. Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa, että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta, neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta — ei ainoatakaan tuon äiti raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja turvana.
Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi voinut häntä auttaa ja pelastaa:
"Äiti, rakas äiti kulta!"
Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet, vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin viimeisiä sanoja: "minä näen sinut… niin, minä näen sinut onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?
Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä. Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."
Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?
Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.
Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi erosivat rehevästä ruohosta. — Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi niistä muutamia.
Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti kukan valkolehtiä kuiskaten:
"Onnistun, vähän… hyvin .. täydelleen… en ollenkaan…"
Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia valkolehtiä.
Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin repi irti loputkin.
Onnistun… vähän… hyvin… täydelleen.
Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin milloinkaan ennen.
Neljästoista luku.
Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä. Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.
Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä. Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt — ja sitä vailla oli niin vaikea elää — katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.
Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista, jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää, tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.
Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa syventyneenä.
Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet.Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:
"A good night's rest to you." [Hyvää yölepoa teille.] "Good evening sir. Hyvää yötä sir."
"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.
"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.
"Ihanko yksin?"
"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."
"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."
"Minulla ei ole kirjoja."
"Oletteko katolilainen?"
"Olen, herra."
"Minä kyllä lainaan teille muutamia:farewell. Jääkää hyvästi."
"Good-bye sir. Hyvästi herra."
Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.
"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.
"Niin, kyllä mielelläni menisin."
"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."
Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.
"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise lempeästi ja hyväntahtoisesti.
"Niin, jos vaan mahdollista."
"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."
"En toivo parempaa."
"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä; siinähän on jo koko rikkaus… ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat syödä."
Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta, ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet repaleiksi.
Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä, naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika. Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?
Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:
"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"
Hän tyytyi vaan vastaamaan:
"Jotensakin."
"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."
"On tietysti."
Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.
"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä olevaa vuodetta.
Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.
"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie. "Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja, sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä, vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään tarkkoja."
Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.
"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."
Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin riittävä.
"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan työhön. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, kiitoksia."
"Ei kestä kiittää."
Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään, eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.
Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan, vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen naulaan huomispäivää varten.
Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat huoneen omistajaan.
"Mokomakin pesä!"
"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."
"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."
"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"
Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.
Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita. Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista, riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista, joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.
Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa kuunteleminen.
Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin jotenkin siihen tapaan kuin:
"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."
"Niin, ja oikeutta noudattava myös."
"Paras on olla siitä puhumatta."
Mutta heti joku toinen lisäsi:
"Eihän se estä…"
Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden todisteita.
"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"
Vähitellen puhe taukosi.
"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.
"Mikä sinua estää?"
"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."
"Minä näin hänet tunti sitten."
"Mimmoinen hän oli?"
"Sikahumalassa tietysti."
"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"
"En tiedä sitä."
"Entä jos panisimme oven salpaan."
"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."
"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."
"Ehkä vielä pahempikin."
Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.
"Siinä hän nyt onkin."
Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan, senperästä valitusta ja itkua.
"Kas niin, nyt hän kaatui."
"Ehkei hän voikaan nousta."
"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."
"Ja me nukumme paremmin."
Valituksia kuului ja väliin huutoja.
"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."
"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.
"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"
Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.
"Hän on nukkunut."
"Sepä onni!"
Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:
"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni,Laïde, Laïde!"
Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:
"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"
Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.
"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja silloin olet sinä vastaamatta."
"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.
"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa vielä pahemmin."
"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"
"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."
"Mene itse."
"Sinuahan hän huutaa."
Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.
"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle itkien liikutuksesta.
Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen ajatuksen.
"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."
Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.
"Tule nukkumaan kanssani.""E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."
Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:
"Pi-hikkainen la-hasi!"
"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.
"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."
"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."
"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."
Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava, kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.
Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"
"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä elämää kestää huomiseen asti."
Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan liikkeellä?
Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi huoneeseen.
"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"
Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja itkuaan.
"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi, ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"
Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.
Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan muu."
Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.
"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka, pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan, humalaan, humalaan, humalaan."
Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.
"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt?Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."
"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."
"Sinäpä sitä juuri tahdoit."
"Viemmekö hänet ulos takaisin?"
"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."
Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?
Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi. Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.
Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi kaikuvasti kuorsaamaan.
Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.
Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.
Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.
Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä väliä täytyi uudistaa se temppu.
Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän hengittää niin hän tulee sairaaksi.
Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon paperin.
Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet viimeinkin saavutti.
Viidestoista luku.
Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi tuloaan.
Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana, painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.
Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.
Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaanhuoneessa herännyt. Hän säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut siitä tavattomasta räminästä.
Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä, otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.
Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran, joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.
Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin — rahalla maksettu oikeus.
Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä. Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden. Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.
Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.
Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä oli.
Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?
Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten, joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.
Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan, jota paikkakunnan murteella sanotaanaumuche'ksija jommoista talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan kuin tavallinen sade.
Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun, joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille, ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja ovi aukeni.
Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä, puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä, kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia. Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.
Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon auringon suuteloista.
Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan, kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi, joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.
Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.
Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi väen alkaessa päivätyötänsä.
Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa viimeksi käyty.
Kuudestoista loka.
Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.
Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä, Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa, ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään työhön.
Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa. Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.
Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä, ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.
Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.
"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.
"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."
"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."
"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina varhain."
Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa hiipiä ohitse.
"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri Talodlin.
"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.
"Tietysti."
Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa. Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin annettiin?
Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään ujostelematta hän kysyi:
"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."
Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".
"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.
Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen kanssa.
Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat tervehtien.
"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.
Tirehtööri riensi vaunujen luo.
"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui hattu kädessä.
"Hyvää huomenta, Talouel."
Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.
Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.
"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.
Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä. Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää pystyssä hän tähysteli tielle päin.
Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet. Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.
Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin, etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.
"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui.
Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli vallan toisenlainen.
"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"
"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi minuuttia."
"Niinkö?"
"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen, vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän tulee."
Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein askelin.
Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä lausumatta ainoatakaan sanaa.
Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.
"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"
Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.
"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.
Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sittenRosalielle:
"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta sukkelaan!"
"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset. Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui voisiko hän pysyä siellä?
"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen helpompaa."
Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia huimasi.
"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule sanaakaan."
"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"
"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"
"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."
"Ja entä käämi? Mikä se on?"
"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille, joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"
"En oikein."
Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:
"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."
Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.
"Tässä se on."
Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja pauhun.
Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:
"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"
"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."
"Mistä tulet?"
"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."
Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies, joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä, vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.
"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusiRosalielle puiden nyrkkiään.
"Onko se minun syyni?"
"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"
Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.
"Mikä on nimesi?"
Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti vastata.
Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja huusi polkien puujalkaansa:
"Minä kysyn mikä on nimesi."
Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.
"Aurelie", hän vastasi.
"Aurelie, mitä muuta?"
"Ei mitään muuta."
"Hyvä, seuraa minua."
Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:
"Ymmärrätkö?"
Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.
Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä vitkastele matkalla!"
Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus lentää minne halutti.
Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi puron varrella sammuttaa janoansa.
Seitsemästoista Inka.
Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä. Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä. Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli palava halu siihen.
Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan, mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti pahempi uupumus kuin konsanaan.
"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.
Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta, mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen, puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja jaksaneeko hän kestää siihen asti.
Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!
Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta, surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni keskeytti:
"Oi, oi, oi!"
Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:
"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"
Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.
"Mikä häntä vaivaa?"
Rosalie vastasi itse:
"Käteni on murskaantunut."
Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri tippui loukatusta kädestä lattialle.
Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi pahasti litistynyt.
Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.
"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"
"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului joukosta mumiseva ääni.
Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:
"Korjatkaa luunne kaikki!"
Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.
"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"
Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan puhetta rangaistuksesta.
"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.
"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua, sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.
"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"
"Minäkö olen siihen syypää?"
"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."
Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:
"Pakottaako kovasti?"
"Ei niin varsin pahasti."
"Menkää matkoihinne sitten molemmat."
Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä oikeassa.
"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.
"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."
"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"
"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata — se tuntuu vasta myöhemmin."
"Kuinka se tapahtui?"
"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."
"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.
"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"
"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."
"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."
"Älkää välittäkö siitä."
"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"
Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta muutamat siitä kovasti suuttuivat:
"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"
"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"
He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit. Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita myöten.
Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin mikäkin kapteeni laivansa kantta.
Hän näytti kovin kiukustuneelta.
"No, mikä nyt?" hän huusi.
Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.
"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.
Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän seisahtui tytön eteen:
"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.
Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.
"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"
Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia, sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.
Sen herra Talouel heti anasti.
"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."
"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.
"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No, mikä sinun sitten on?"
"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."
"No, mitä luulet minun siihen voivan?"
"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."
Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.
"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"
"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.
"No, mitä sitten täällä teet?"