"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.
"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo itseäsi!"
Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että kuului melkein koko talossa. —
Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki varovasti pitkin seinänvierustaa.
"Mistä on kysymys? Talouel?"
"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on vaan loukannut kätensä."
"Missä hän on?"
"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.
"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"
"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."
Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen vuoksi.
"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"
"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."
"Onko kovin tuskallista?"
"Ei juuri."
"Minkätähden sitten itket?"
"Sentähden että te ette toru minua."
Talouel kohotti olkapäitään.
"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.
"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."
"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."
Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:
"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti vahingoittunut."
Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:
"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"
"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."
"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."
Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui liikutettuna:
"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."
"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."
"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."
Rosalie ojentautui suoraksi.
"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."
"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"
"Hän ei ajattele muuta."
Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:
"Oletko loukannut itseäsi?"
"Saanut sormeni murskaksi."
"Oi, mikä vahinko!"
Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen, isälleen, lapsilleen — elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan tehtaantyöstä…
Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.
"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.
"Mielelläni."
"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."
Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa, sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:
"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että olet tehnyt sen tahallasi!"
"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.
"Ja niin luulet?"
"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."
Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja huudahti:
"Oletko loukkaantunut?"
"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."
"Täytyy hakea tohtori Ruchon."
"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."
Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.
"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"
"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.
Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.
Kahdeksastoista luku.
Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa, missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?
Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.
Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn? Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.
Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.
Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi, kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan. Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.
Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen makuupaikkansa.
Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina, jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode, lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden toiveiden loppukohta.
Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.
Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla mennessänssä tehtaaseen.
Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen. Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.
Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.
Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi nauttia virkistävää lepoa.
Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen viedäksensä ne metsästysmajaan.
Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse, tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin, polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä nelinkontin päästäksensä eteenpäin.
Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.
Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt, vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.
Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään. Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa, siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.
Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti, kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon viehätti nyt sen levolle meno.
Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan, vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui. Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan vaippansa: oli maatapanon aika.
Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma. Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.
Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa. Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.
Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle puolellensa.
Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:
Hyvän toivonsaari.
Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri erotus saaren ja niemen välillä.
Yhdeksästoista luku.
On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia, eikä naapurivaltioita — silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.
Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.
Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.
Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin, kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti, lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton, joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.
Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle, kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia, hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.
Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä se mahtoi olla?
Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:
"Tyttö raukka!"
"He ovat leikanneet häneltä sormen."
"Minkä sormen?"
"Sakarisormen."
"Entä toiset?"
"Niitä ei ole otettu."
"Valittiko hän?"
"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen kuulivat."
Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu; hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.
Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä englanninkielellä:
"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"
Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:
"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."
"Tuhat kiitosta, herra!"
Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään, ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka piili niissä muutamissa sanoissa.
"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.
Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan tarkkaavaisuutta.
Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin portaille vain.
"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi, mokoma kelvoton letukka!"
Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin saarelleen.
Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.
Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti "tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi, katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä, miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.
Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja vaatteet.
Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.
Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei suoriutunut yhtä helposti.
Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi? Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti. Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen, eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän hankkii rahoja siihen menoon?
Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen. Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän, jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?
Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oliespadrillosja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä, joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta. Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?
Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina, mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.
Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä ryhtyi heti työhön.
Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.
Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä "tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi, jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena, kolmantena, kymmenentenä kertana.
Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi", mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi, mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.
Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.
Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.
Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.
Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua, hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä. Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne kattoon pistettyyn puikkoon.
Kahdeskymmenes luku.
Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat kestää?
Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta kestäisivätkö ne kauan?
Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:
"Mistä olette ostanut nuo kengät?"
"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."
"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"
"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi neljällä sousilla hamppupalttinaa."
"Ne ovat oikein sievät."
Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä, että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä, jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi. Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.
Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin, mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä jonkun aikaa pysyivät koossa.
Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia — josta milloin sai tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin — hän seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia, arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut että semmoinen ilo ei ollut häntä varten — ei ainakaan vielä.
Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden, että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän astuikin sisään.
"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.
Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti häntä eriskummallisesti.
"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa puuvillapaitana — minä tarkoitan halvin laji?"
"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."
Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.
"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"
"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen hintainen…"
"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."
"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa tavaraa."
"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."
Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän oli ikkunassa ihaillut.
"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.
"Tarvitsisin rihmaa myöskin."
"Kerän, vyyhden vai rullan?"
"Halvinta lajia."
"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä kahdeksantoista sousta."
Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on: käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa mitään vuokraa.
Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä. Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden, että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.
Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät. Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta, kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.
Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuliRosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.
"Joko olette terve?"
"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."
Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan, mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.
"Mitä maailmassa se merkitsee?"
Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:
"Missä siis nykyään asutte?"
Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:
"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin ja ruokaan."
"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"
"En maksa mitään."
"Ettekö mitään?"
Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi voitolle.
"Kenen luona sitten asutte?"
Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.
"Minä kerron sen teille myöhemmin."
"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."
Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen vuokrahuoneessa?
Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat tuoksuivat.
Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti. Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi; niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.
Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle. Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. — Perrine jatkoi matkaansa, ja kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin vesilintuja — kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä, pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen häiritsijän perässä.
Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt, että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.
Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näkiomanpikku pesänsä niin vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä, että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.
Kahdeskymmenesyhdes luku
Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.
Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä, saartaan, majaansa, kotiaskareitaan — kenkien ja vaatteiden valmistusta — puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi; milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.
Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä ja jonka makua hän tunsi huulillansa.
Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.
Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä, kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu, etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.
Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa. Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa luokse.
Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä, sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.
Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.
Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa? Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.
Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen; pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.
Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa, ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain kalinaan.
Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä. Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä, josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä ja neliskulmaisia.
Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit, lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä, viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.
Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma niiden toteuttamisesta.
Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla kätkenyt.
Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt kahtia.
Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä, ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.
Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä ainoastaan voita ja kasviksia.
Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä, kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.
Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria, vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta siltä kyllin hyvät hänelle.
Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen. Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.
Kahdeskynnneneskahdes luku.
Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa. Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa, kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.
Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi iloisesti, osaksi moittivasti:
"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."
"Minulla on ollut kiire."
"Mitä sitten olette tehnyt?"
Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.
"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyiRosalie kummastuneena.
"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."
"Jokaîsellahan on sakset."
Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien, niin hän päätti kertoa kaikki:
"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.
"Mahdotonta!"
"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."
"Älkää tehkö minusta pilaa."
"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."
Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia, onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön kivilouhikossa.
Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.
"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.
"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka; en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani lusikkaani kuperaksi."
"Minä ajattelen keittoanne."
"Se olikin maukas koitto."
"Sen kyllä uskon."
"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti saakaan mitään lämmintä ruokaa."
"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja sokurijuuria?"
"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia, ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja paljon muutakin."
"Pitää osata käyttää niitä."
"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."
Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän epäröiden lausui:
"Saanko käydä teitä katsomassa?"
"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä asun."
"Sen kyllä lupaan."
"Mutta milloinka tahdotte tulla?"
"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."
Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.
"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."
Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä, että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.
Perrine keskeytti:
"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."
"Niin olen minäkin."
"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne, sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."
"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"
"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut keittiöstäni."
Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?
Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.
Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia. Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia, jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.
Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.
"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."
Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.
Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen saarelle ja sen teki Perrine.
Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä, oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.
"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."
Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja, jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut suuret kirjavat kukkavihot — keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut "päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan lyöden kätensä yhteen huudahti:
"Oi, kuinka kaunista!"
Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.
"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.
Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.
"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja keitto on niin hyvää."
"Miksikä ette olisi päässyt?"
"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin tähden, joka on sairastunut."
"Mikä herra Benditiä vaivaa?"
"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."
"Minunko? Minkätähden?"
"Olen ajatellut jotakin."
"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."
"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa. Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa. Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa…"
"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta kumpaako kieltä se oli."
"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa sen hänelle, eikö niin?"
"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille avuksi."
"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti — pääasia on että osaat englannin kieltä."
"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on vallan toista."
"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."
"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."
"Kyllä minä sanon hänelle."
Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.
"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä puutarhastani."
"Missä on teidän puutarhanne?"
"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan tukeena."
"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"
"Toki talveen asti, luulemana."
"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa?Silloin käytetään aina tätä majaa."
"Oi, herranen aika!"
Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin Perrine oli nukkunut oman katon alla.
Minne hän sitten joutuisi?
Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän niillä tekisi?
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.
Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia, jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä, onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.
Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.
Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari seisautti hänet.
"Mene heti konttoriin!"
"Mitä minun pitää tehdä siellä?"
"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene nyt."