Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys. Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran tarvitsevan hänen apuaan.
Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet luoksensa:
"Tule tänne!"
Perrine riensi ylös rappusia.
"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä valehtele."
"Äitini oli englannitar."
"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."
"Isäni oli ranskalainen."
"Puhut siis kumpaakin kieltä?"
"Kyllä, herra."
"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee sinua."
Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että tirehtööri huomasi sen ja suuttui.
"Mitäs juonia tuo on?"
Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen liikutukseensa.
"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."
"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."
Ja verannaltaan hän huusi:
"Guillaume!"
Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen siimeksestä.
"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet herra Vulfranin luokse?"
Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihinGuillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.
"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."
Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen juoksua.
"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.
"On."
"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."
Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:
"Kuinka niin?"
"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa. Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."
Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:
"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."
Hän lisäsi nenäkkäästi:
"Pitääkö minun seisahtaa?"
"Ajakaa vaan eteenpäin."
"Sanoin sen omaksi eduksenne."
"Kiitos vaan."
Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.
Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen siellä piti tulkita ja selittää.
Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi, mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.
"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.
Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.
"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.
"Hyvä on, saat mennä."
Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin vastaavan:
"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä ensinkään typerältä."
"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli alustalaisiaan.
Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.
"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."
"Aurelie."
"Ketkä ovat vanhempasi."
"He ovat kuoleet."
"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."
"Kolme viikkoa."
"Mistä olet kotoisin?"
"Tulen Pariisista."
"Puhutko englannin kieltä?"
"Äitini oli englannitar."
"Siis osaat englannin kieltä?"
"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta…"
"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"
"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole ennen kuullut."
"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään hullusti."
"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan päinvastoin."
"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."
Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin käsivarteen.
"Seuraa meitä, lapseni."
Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään, mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten kanssa.
Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan karsaan silmäyksen heihin päin.
He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanatMatter, Platte, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.
Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."
Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.
"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.
"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"
Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta vastauksen:
"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä menneet muutaman päivän takia Englantiin."
"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.
"Veljeksille Avelinelle."
"Mimmoisia koneita ne olivat?"
Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen, että rupesi sammaltamaan.
"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen maltittomasti.
"Se on koneen nimi, jota en tunne."
"Lausu sama nimi englannin kielellä."
"Hydraulic mangle."
"Niin se varmaan on."
Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:
"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä; sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä kädet ristissä."
Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka näytti päällysmieheltä.
"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.
"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita, joita en käsitä."
"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."
"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa…"
Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.
"One hundred and twenty?"
"Yes."
"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen käydessä."
"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"
Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:
"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."
"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti. Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."
Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.
"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan. Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.
Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.
Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen heitä.
Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen sijastaan kuinka työ edistyi.
Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.
"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno, olette heille antanut."
Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.
"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."
Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian ja vastasi melkein huolimattomasti:
"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin oppinut englannin kuin saksan kieltä."
"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen pisteliään keskustelun.
Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat. Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata. Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle pojan sijassa?
Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.
Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:
"Aurelie! Aurelie!"
Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi niineksensä.
Uudestaan tirehtööri huusi:
Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän luoksensa.
"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.
"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."
"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.
Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.
"Osaatko lukea, lapseni?"
"Osaan, herra."
"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"
"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."
"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"
"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."
"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"
"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin sen kääntämättäkin."
"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."
"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."
"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja, joita pyydän."
Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan sanomalehteen Dundee Newsiin.
"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.
"Etsi kauppauutiset."
Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi kärsivällisyyttänsä.
Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.
"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."
"En milloinkaan ennen."
Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.
"Joko löysit?"
"Niin luulen."
"Etsi sitten otsakirjotukset:Linen, hemp, jute, sacks, twine."
"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine tahtomatta.
"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."
Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi häntä virkkaen:
"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."
Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.
Vihdoin hän pääsi loppuun.
"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"
Perrine etsi.
"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."
"Se se on, lue."
"Dakasta saamamme uutiset…"
Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.
"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.
"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."
"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."
Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.
"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.
Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena pisti hänen silmäänsä.
23 p. ohikulkenut englantilainen laivaAlmaKalkutasta Dundeehen; 24 p. norjalainen laivaGrundlovenNaraingaudjista Boulogneen.
Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:
"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."
Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.
Herra Vulfran jatkoi:
"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."
Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.
"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.
"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."
"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."
"Näethän että minä luotankin."
Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli tarvitsevansa ilmottaa.
"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."
Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen nimensä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran."
Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal", erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla — mikä tapahtui aniharvoin — niin hän pysähtyi lisäten:
"Sinähän se olet?"
Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:
Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:
"Huomenna siis."
Kahdeskymmenesviides luku.
Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti, varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset. Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja elävä kasvojen ilme.
Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.
Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin puolen lausuen puoliääneen:
"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen insinööri?"
Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen tarkka korva kuitenkin ne kuuli.
"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."
"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulleDundee Newsiataitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa ensimäisen kerran loki kauppalehteä."
"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"
"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."
"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."
"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."
"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka hänellä on jalassa."
"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"
"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."
"Viekkaanko näköinen?"
"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä. Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."
"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"
"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."
"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."
"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta ryysyläiseltä."
Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:
"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."
"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."
Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta, ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa; hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän oli noin epätarkka.
Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.
"Aurelie!"
Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen omansa.
Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.
Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä vaiheita.
"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän kuoli?"
"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."
"Missä se tapahtui?"
"Me olimme Parisissa."
"Ja isäsi?"
"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."
Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo, syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.
"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"
"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."
"Parisin tienoillako?"
"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."
"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"
"Niin, herra."
"Minkätähden?"
"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun hän — häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten luokse Pohjois-Ranskaan."
"Kuinka sitten jouduit tänne."
"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme, aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun. Silloin päätin mennä jalkaisin."
Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen tarkotusta lausui kiireesti:
"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin asiaan kuulumattomia seikkoja."
"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä, niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa…"
"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa, rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."
"Osaatko käyttää matkakarttaa?"
"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."
Herra Vulrran keskeytti:
"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"
"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."
"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."
Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.
"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.
"Ei, herra, ei milloinkaan."
"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"
"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin ollut hukassa."
Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.
"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin heti käämiosastoon."
"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"
Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.
"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.
"Entä sukulaisesi?"
"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin, ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."
"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"
"Eivät milloinkaan."
"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi. Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle… ja synkkää myöskin."
"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin isältäni…"
"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"
"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen mitään."
"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."
"Oi, jospa niin olisi!"
Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein liikutti.
"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."
"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."
"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"
"Ei ollut."
"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et tiedä mitä on olla yksin maailmassa."
"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."
"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero.Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."
Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin, että unohti vastata.
"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"
"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä eivätkä hylkäisi muukalaisena!"
"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."
"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"
"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."
Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:
"Nyt menemme konttoriin."
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Milloin insinööri Fabry palaa?
Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi parantunut.
Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.
"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi — olisimme saaneet istua täällä kädet ristissä."
Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran sanoi tyytymättömän sävyisesti:
"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."
"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen lähemmäksi.
"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.
"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."
"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne siltä varalta, että minä —"
Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:
"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."
Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu mitään lehtien lukemisesta.
Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.
"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."
Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut. Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa, kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta. Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä, hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin. Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.
Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan, jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.
Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.
Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt, nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.
Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa ulkopuolella.
Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä tarvittaisiin.
Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet. Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä hänellä oli siellä tekemistä.
"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."
"Tämäkö sitten muka on konttori."
"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."
"Tule ylös sitten."
Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.
"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."
Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.
"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"
"Siitä en tiedä mitään."
"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"
"Varmaankaan en sitä tee."
"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä olen?"
"Olette tirehtööri."
"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."
Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet — tuo oli siis kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa, Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.
"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi herra Talouel hiljentäen ääntänsä.
"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."
Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.
"Onko siinä siinä kaikki?"
"On kaikki."
"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"
"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleitaDundee NewsistajaDundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."
"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen kuitenkin tietää, ja silloin — pois täältä."
Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.
"Miksikä en puhuisi totta?"
"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."
"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."
"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."
Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.
Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin, että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin sairauden aikana.
Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.
Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.
"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla kunnianne, ja hän oli oikeassa."
"Oikeassako! vai oikeassa!"
"Älkää sanoko niin."
"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne, lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella. Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty — ei teitä enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin. Niin on asian laita."
"Mutta…"
"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa kuunnella teitä."
Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä sähkökellon nappuloita ja telefoneja.
Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa.Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herraVulfranille läsnäolostansa.
"Minä se olen, minä, Aurelie."
"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö, jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon, tulen olemaan tyytyväinen sinuun."
Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.
"Et vastaa mitään."
"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen… en voi selittää… älkää uskoko…"
Herra Volfran keskeytti:
"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan. Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"
"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia…"
"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."
"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."
"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi, se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono…."
"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen puutteesta."
"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."
Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.
Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden maailmaan:
"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."
Kahdeskymmenesseitsemäs loka.
Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.
Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.
Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin oloihinsa?
Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat hänen sydämessänsä.
Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita, hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.
Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään olevan kirjekuoren.
"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.
Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu:"Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."
Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti Perrinelle tuolin ja kysyi:
"Ja mitä haluatte, neitini?"
Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja hatun.
"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia. Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille vaatetta…"
Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi mennä ulos herra Vulfranin kanssa.
"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan palveliaksensa ja seuralaiseksensa.
Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.
"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"
"Ei."
"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin vaatteenkin puolesta."
"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta halvin."
"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie tule neiden käytettäväksi."
Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa. Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen palvelija.
Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:
"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta sen hintaista."
Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?
Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä. Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!
"Eikä tuon enempää?"
"Ei."
"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.
"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."
"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."
Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita — ja huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin rikkautta Perrinen mielestä — niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.
Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.
"Menettekö ulos?"
"Entä te? Oletteko vapaa?"
Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä, voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska huvimatka.
Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:
"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"
"Niin tosiaankin."
"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"
"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin yksinäni ilman mitään kumppania."
"Niin, se on aivan totta."
Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin. Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin — ainakin hänestä tuntui siltä.
Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.
Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin oli toivonut.
Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia niiden tunteen vivahduksia.
Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.
Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen vihaansa?
Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?
Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.
"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"
"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten pelosta.
"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."
"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."
"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie, Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä sittemmin olet oleskellut."
Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.
"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut lähdettyäni mummo Françoisen luota."
"Ken?"
"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille, jos vielä tahdotte tietää sen."
"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä tuntea sinut lähemmin."