"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta häntä."
"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro siis."
Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.
"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"
"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen, köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi välttää kuolemaa."
"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"
"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne asuvan semmoisessa."
"Jatka."
Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut ampumamajaan.
"Etkö pelännyt ollenkaan?"
"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."
"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn päin?"
"Niin, herra."
"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"
"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri huoneesta itseäni varten."
"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"
"Jos tohtisin kertoa kuinka…"
"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."
"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"
"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä — ja kolkko."
Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan, tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja, köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää, puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä tuskallisten muistojen seurauksia.
Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa, hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.
Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi kertomuksensa:
Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani siihen.
Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.
Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja osanottavaisuutta.
"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen häntä.
Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:
"Ja sen osasit tehdä!"
Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:
"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen tärkeitä asioita.
Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin. Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla. Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.
Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa. Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.
Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin atrioitsivat mummo Françoisen luona.
"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.
Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui äkkiä ja vastasi nöyrästi:
"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."
Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että rohkaisemista.
"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux, joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.
"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööriFabry.
"Se oo ihan sama asia."
"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."
"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme häntä siinä."
"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle vahakynttilän — jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää kynttilän muille kuin itseänsä varten."
Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.
Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä. Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä. Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa käytöksensä olevien olojen mukaan.
Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä, rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.
Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.
"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon muutakin sitäpaitse."
"Mitä muuta sitten?"
"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."
"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania kertomuksellani."
"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."
"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."
"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."
"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."
"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."
"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."
Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä, niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset. Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata kadotetun näkönsä.
Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja pellavaa.
Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa, ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.
"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausuiPerrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinunsilmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja.Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"
Perrineä epäilytti.
"Tahi ennemmin helmiharmaa?"
"Helmiharmaa, kyllä, herra."
"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"
"Kyllä jotensakin, luullakseni."
"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä tarkasti ja mainitse sitten sen väri."
Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:
"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."
"Anna tukko minulle."
Herra Vulfran haisteli sitä.
"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."
Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön ihmettelyä hän jatkoi:
"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"
"Ihan niin herra."
"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."
Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.
"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen mielestäsi tämä on?"
"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."
"Anna tukko tänne."
Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.
"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."
He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten konerakentajien työ kun oli tarkastettava.
Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa luokse siellä ollutkaan ajajaa.
"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööriBenoistille.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan odottamiseen.
Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä, jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.
"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin Benoist?"
"Teiltä ei voi salata mitään."
"En ole kuuro, Jumalan kiitos."
Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.
"Mistä tulet?"
"Niin herra… katsokaa… minä tulen…"
"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."
"Niin, herra… saanko sanoa…"
Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta, mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä käteensä.
"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti tirehtööri.
"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.
"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."
"Herra… tahtoisin… sanoa…"
Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.
"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."
"Osaako hän ajaa?"
"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän useia ajoi heidän vaunujansa."
"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."
"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie ellei kukaan sitä sinne aja."
Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.
"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.
"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."
"Onhan sitä tässäkin."
Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin, vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa, sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa. Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä.
"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."
Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä, niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen puolestansa Pihdille.
"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta kiittäminen."
Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?
Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.
Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten edessä.
"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.
"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herraVulfran hymyillen.
"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herraTalouel.
"Aivan oikein."
Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen, joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.
"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen ajatuksensa."
Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:
"Arvelenpa tahtovanne…"
Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:
"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!
"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen, jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan ansaitsevansa luottamuksenne."
"Aivan niin."
"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te sen kyllä vielä huomaattekin."
Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi ilmaisi ajatusta:
"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi tehdä minulle vastapalvelus."
Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei kukaan muu kuulisi:
"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"
Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen ja vastasi siihen todenmukaisesti:
"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani tekemistä."
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:
"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti juomarin ansainneen kohtalonsa.
"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja, sillä ajoihan hän vallan hurjasti…"
"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."
"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."
"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut joku, johon turvautua…"
Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.
"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."
"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"
"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."
"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."
"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan, että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa sentähden?"
"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."
"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."
"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."
Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.
Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel ja että sen uhri oli herra Vulfran.
"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?" kysyi herra Mombleux.
"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan. Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan oikein'."
Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.
"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?" sanoi herra Mombleux.
"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."
"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."
"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja, jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."
"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui täältä pois."
"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."
"Niinkö luulette?"
"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli hänelle eduksi."
"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas,Fabry."
"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa — en sano sitä osaa jota hän on siinä näytellyt — vaan jota hän olisi voinut näytellä huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta äkkiä oli tullut"
"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli Mombleux.
"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"
"Tarkoitatte että…"
"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."
"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa, jos he tekevät virheità… ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa… jos niin käy, niin luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä vallankumouksia."
"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."
"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan. Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan jotenkin epävarmaa."
"Niin minustakin."
"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta ole tarjoilijaa."
"Eikä minustakaan."
"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja kykynsä, niin…"
"Lisätkää konnamaisuutensa."
"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."
"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."
"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan, että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."
"Kunniani kautta se on erinomaista!"
"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä, että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo: 'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."
Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.
Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti väsymystä ja meni kotiin.
Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa menettelynsä.
Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.
Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt päästäksensä toiveidensa perille.
Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista puhuivat.
Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän, Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.
Miten hän osaisi pitää puoliansa?
Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?
Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä, mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.
Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä mitä vähää ennen oli kuullut.
"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."
Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!
Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.
Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.
Kolmaskymmenes luku.
Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.
Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen, joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä ja silloin ilmoitti Théodore:
"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä toukokuuta."
"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.
"Ei, englanniksi."
"Mikä allekirjoitus?"
"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"
"Ei, jätä se tänne."
Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen välinpitämättömiltä.
"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.
"Ei, anna se minulle!"
Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti Perrineä.
Perrine saapui heti.
"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.
Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut miten hän kalpeni ja vapisi.
"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."
"Entä allekirjoitus?"
Perrine katsahti viimeistä sivua.
"Isä Fildes."
"Oletko varma siitä?"
"Kyllä herra, isä Fildes."
"Mitä se sisältää?"
"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"
"Tietysti, mutta joutuun."
Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät hänen silmiensä edessä.
"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.
"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun on niin pitkät lauseet."
"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"
Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.
"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi, että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."
"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.
"En ole vielä ehtinyt siihen asti."
Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.
"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen, siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada tietää sen sisällys."
Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.
"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää — ei kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."
"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."
"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."
Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi työhön.
Dakka 29 p. toukok.
"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin, jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan, osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko kirjoittaa englannin kielellä…"
Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.
Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki sen ja ojensi Théodorelle.
"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.
"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."
"Kuinka niin?"
"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."
Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa pöydällä olevaa kirjotusta.
"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"
Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla, hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.
"Niin", hän vastasi.
"Ja sujuuko käännös?"
Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui ylösalaisin.
"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain töherrystä."
"Se ei tee mitään."
"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä…"
Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen esimiehistäkin.
Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen mielistelevästä:
"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"
"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."
"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."
Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.
"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."
"Tämähän on leikkiä vain."
"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen häntä."
"Minähän sen arvasinkin."
"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."
"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."
"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan; minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen. Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."
Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.
Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän huoneeseen.
"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä asioista."
Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta. Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.
Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.
"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"
"Olen vasta sen alulla."
"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"
"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."
"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"
"Sitä hän ei sanonut."
"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"
"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."
"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"
"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."
"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."
Perrine ei vastannut.
"Mutta nyt kysynminäsinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja vastaat siihen."
"En voi vastata."
"Minkätähden et?"
"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."
"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani; minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."
"Hänen yksityiset asiansakin?"
"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"
Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin rauhallisesti:
"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."
"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta, niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."
Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista käytöstänsä.
Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin hän jatkoi:
"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon. Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen sijaisenansa."
Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät, hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta, vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.
Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta kuitenkin vakavalla äänellä:
"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."
Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:
"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herraVulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."
Perrine ei vastannut.
"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.
"Varmaankin olen."
"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois. Ymmärrätkö sen?"
"Kyllä, herra."
"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon vastauksesi."
Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Kolmaskymmenesyhdes luku.
"Mieti!"
Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herraVulfran odotti?
Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli tehtävä.
'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen, niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.
Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia, kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin kiintyneelle sydämelle.'
Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.
'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on, hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan. Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi pariaksi, hylyksi.
Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher (ranskalainen).
Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä, että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.
Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi?Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.
Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle. Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.
Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen, pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.
Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava, mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.
Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.
En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa niitä.'
Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin estääksensä törmäyksiä vasten seinää.
"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.
"Kirje on pitkä ja vaikea."
"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."
Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä tyydyttävää vastausta.
"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."
"Ah, vai niin!"
Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja lisäsi:
"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."
Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin kovalla äänellä.
Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.
"… Aviokumppanien esikuvat…"
"… Maallisia huvituksia…"
"… Englantilaisia kauppahuoneita… mitä kauppahuoneita?"
"… Eräs heidän ystävistänsä… kuka?"
"… Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"
Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen sisällyksestä seuraavaan:
"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä. Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat epäkäytännöllisiä!"
Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.
"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin kielestä ranskaksi?"
"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."
"Sähkösanomiakin?"
"Kyllä luulen."
"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."
Hän saneli:
'Isä FildesLähetysasemaDakka.
Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä? Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.
Paindavoine.'
"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin selvästi."
Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.
"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.
"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."
Herra Vulfran laski ääneen:
"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle niin että hän ei voi erehtyä."
Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään, sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja konttorirakennusten edustalla.
"Minne menet?" hän kysäsi.
"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."
Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan englannin kielellä.