"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.
"Kyllä, tiedän sen, herra."
Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.
"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin on parasta, että olemme kahden kesken."
Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.
"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."
"Niin, herra."
"Mitä he tahtoivat?"
Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.
"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"
"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua olemasta kahden vaiheella."
"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin tulee sinun tehdä se epäilemättä."
"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."
"Kerro sitten."
Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herraThéodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.
"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.
"Niin herra, siinä kaikki."
"Entä Talouel?"
Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta, ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä tulemaan hänen puheillensa.
Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.
Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan. Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.
"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua. Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta, jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia, jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se on palkintona sinulle."
Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian; mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.
"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran. "Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen? Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti. Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella, ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni… ja minä olen sokea!"
Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:
"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi, vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta… nyt hän vielä estää häntä tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!…"
Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:
"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin katalasta olennosta."
"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani. Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet eräiltä tahoilta toiveita… Jos poikani ei ole täällä astumassa minun sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee noiden kusymysten takana?"
"Jotakuinkin, herra."
"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä. Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa… minä en. Mitäpä minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa. Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"
Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei voinut sitä nähdä.
"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä juuri tahdoin puhua."
He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.
Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa, mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja huulet olivat kuivuneet.
"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua sitä."
Kolmaskymmeneskahdes luku.
Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.
"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.
Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla. Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja ihailemassa.
Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi valmiina odottamassa herraansa.
"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.
"Kyllä minä olen täällä."
"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."
Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.
"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen asti olet vapaa."
Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena, lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.
Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella tuoksulla.
Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta sisään.
"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.
Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.
Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui sisään.
"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille, neiti, miksikään avuksi."
Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.
"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta… minä en luule tarvitsevani mitään."
"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."
"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot, jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa nappia.
"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta varten."
Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien varjojen peittoon.
"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."
Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna hänelle tapahtunut.
Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi hänen menestymisensä välikappaleena!
Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.
"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi tuhmuuteen."
"Ei suinkaan."
"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"
"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta siistiytyä päivälliselle."
"Päivällisellekö! Arvelen…"
Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja arvella.
"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä arvella."
"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."
"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet. Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on myöskin, sen olen jo kokenut."
Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.
"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä erityisiin kiusauksiin… en hänen itsensä tähden, sillä minä olen varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen… joka pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni…"
Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:
"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni. Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."
Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:
"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi oikeus."
"Niin minäkin luulen."
Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan, haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen, niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.
Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti, ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.
Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.
Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.
Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori, täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja maljat.
Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle avuksi ystävällisesti lausuen:
"Istu, lapseni."
Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.
Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.
"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle, mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä, jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."
"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."
Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä yksinkertaista kuin työväen ruoka.
Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat: lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta houkuttelivat herkuttelemishalua.
"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita, joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.
Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin persikoita ja rypäleitä.
"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat hedelmät… jos minulle olisi semmoisia tarjottu."
Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.
Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi. Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.
"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi viedä kirjasi huoneeseesi."
Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt. Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:
"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille ääneen."
Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen viittauksensa.
"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi herra Vulfran.
"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."
"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."
He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo päässä kuin jaloissakin.
Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava nojatuoli… siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa, vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.
"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.
Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä käärittyinä.
"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."
"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."
Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.
"Pidätkö matkakertomuksista?"
"Kyllä, herra."
"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."
Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:
"Joutua oman itsensä ulkopuolelle — elää muiden elämää, eikä omaansa."
Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:
"Menkäämme kirjastoon."
Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine kirjakaappineen hämärään.
"TunnetkoLe tour du monden?" kysyi herra Vulfran.
"En tunne."
"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."
Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä määräkirjaimelle.
"Mitä minun pitää etsiä?"
"Etsi sana Intia."
Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.
"Lue siitä muutamia alkunimiä."
"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja palatkaamme huoneeseeni."
Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua hämärään.
"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.
Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:
"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."
"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi nähdä sitä, minä valaisen sen."
Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean valovirran.
Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.
"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.
Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä pidättää.
Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:
"Minkä tähden itket?"
Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa muutamia katkonaisia sanoja.
"Tuo kuva tuossa… poikanne… te, hänen isänsä… se muistuttaa…"
Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten säälivästi:
"Se muistuttaa ehkä omaasi?"
"Niin, herra… niin paljon."
"Pikku raukka!"
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.
Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää naamaansa."
Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään, huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin vihollisina ja myöskin toinen toisensa.
Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa… noista herroista, jotka mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.
Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.
"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon… tuon pienokaisen saaneen työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.
Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.
"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."
Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa. Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.
Hän jatkoi:
"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."
"Mutta ken on tuo tyttö?"
"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herraVulfrankaan."
"Entä vielä?"
"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi uskoa salaisimmat aikeensa."
"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.
"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että heillä on yhteinen tarkoitusperä."
Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.
"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:
"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee? Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä… minä ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi kiusauksiin… ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota, olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"
Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata.Herra Talouel jatkoi:
"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."
Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat täydelleen tasapainosta.
"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin, vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."
"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.
"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."
Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:
"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne… tietysti näkymättä."
Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän konttorirakennusta.
"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin? Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."
Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel riensi vilkkaasti häntä vastaan.
"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.
"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"
Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.
"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"
"Aivan oikein."
Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:
"Se onkin englanninkielellä!"
"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka vaati ehdotonta kuuliaisuutta.
Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.
'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan hänelle tahtonne mukaan.'
"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"
Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin valituksiin.
"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut.Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja.Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettäväsähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppiasLeserrelle."
Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.
"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"
"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."
"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"
"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä. Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa. Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."
"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"
"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa opetelllut."
"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan. Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta ajateltavaa."
Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herraVulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.
"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"
"En ole."
"Miksikä et?"
"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni niin onnelliseksi."
"Et siis tahtoisi jättää minua?"
"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni kiitollisuutta… ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene ilmi tuoda."
"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan… et ainakaan vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi, niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"
"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan kammoksu työtä."
"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar; paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies [Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle, alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."
Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.
Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.
"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä että niillä on semmoiset silmät."
Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.
"Olisi ollut korvaamaton vahinko…", neiti Belhomme käytti mielellään voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "… oikea onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"
"Siis lahjakas, eikö niin?"
"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."
"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin tarvitsi Perrinen apua.
"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."
"Ja oikeinkirjotus?"
"Heikko."
"Mutta mikä siinä sitten on?"
"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki. Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille, mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa… kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin, ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte nähdä etten liiottele."
Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys, jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon, että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat, joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.
Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.
"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"
"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä tänne asti."
"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut hänet luoksenne."
"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa. Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen taipumuksiansa hyvään päin."
Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta suutansa puhtaaksi.
"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun. Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."
Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua luonteen- ja tahdonlujuutta.
Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät" lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin käsittänyt.
Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia, kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia, vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.
Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä luotettavampia tietoja kuin Rosalie.
Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton, vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä, tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta. Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.
Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.
Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi, miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä terveyttä.
Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa, niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren tytön luonnetta?
Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti suljetut huulet.
Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen, samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä äkkijyrkän reunalla.
Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.
"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."
"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"
"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin hyödyksi.."
"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein pelottaa."
"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla…. eikö niin?"
"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."
"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa, lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä? Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme, abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman päivän perästä."
Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:
"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema, uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat, voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin. Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi itse asiassa olet."
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet, niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman, joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.
Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen "liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada poikansa ainoaksi perilliseksi — yhtä paljon kälyään kohtaan tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.
Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.
Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan. Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille, joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli sietämätöntä joutua Parisista — setänsä kutsusta — pikkukaupunkiin, joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin, joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.
Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä soi hänelle.
"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"
"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain Parisin-muistoissa."
Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä, että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen, ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.
Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina poikina ja seuraajina.
"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen vastauksensa.
Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.
Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.
Mitä se merkitsi?
Ken oli tuo pikku tyttö?
Tarvitsiko heidän peljätä häntä?
Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää asiasta.
Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.
Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina, milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit edestakaisin hankkien herkkuja.
Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen joka aina oli valmiina häntä varten.