Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.
Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.
Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä, käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin "maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä, kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.
Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?
Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.
Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.
Hän nousi ja hapuili ovelle.
"Ken siellä?"
"Avatkaa, minä se olen?"
"Rouva Bretonneuxkö?"
"Niin."
Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.
"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme paremmin jutella."
Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:
"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."
Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön, niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi mitä sanoo.
"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei tarvitse kaivata Guillaumea."
"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouvaBretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."
"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."
"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä ilo se olisi meille kaikille!"
Siihen Perrine vastasi:
"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."
"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu tähän perheeseen."
Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä yksinkertaisella tavallaan:
"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herraVulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"
"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan poikaansa, rakasta Edmondiansa."
Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.
"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa, saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"
"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen ymmärtäväni."
"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"
Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.
"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."
"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"
Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.
"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.
"Minulla on suru."
"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut villakoira."
Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu, mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus, etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.
"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."
"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla, ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt on tapahtunut."
Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku hölmön osaa.
"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.
"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte puserossanne."
Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun, ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä edessä.
"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa kunnossa. Katsokaamme!"
Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen olkapäitään.
"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"
Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.
"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian omakseni."
Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.
"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux "suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."
Kolmaskymmenesviides Inka.
Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.
Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka kerta kuin tapasi Perrinen yksin.
Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?
Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.
"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa, "kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta kuin seurata sen osotusta."
Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden, tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä katosivat kaikki pelko ja arvelut.
Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan, niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta, sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin oli vanhuksille terveellistä.
Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:
"Jätän teidät Antigonenne haltuun."
Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta. Illalla Perrine jättile Tour du Mondenja luki sen sijaan tuon kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne paikat, jotka soveltuivat häneen.
"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä olen sinulle aivan vieras."
Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä.
"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut minulle."
"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."
"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."
Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli asia liian arka noin vain kosketella.
Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis epäillä?
Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.
"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä, "sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti mietin rohkenematta puhua siitä?"
"Kysy vapaasti."
"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."
"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi. Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa hulluutta… tykkänään mielipuolen tekoa."
"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa, ei ollut mikään kurja olento."
"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni kanssa."
Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:
"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden heti rientää tänne."
"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"
"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."
"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet lähetyskirkossa."
"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin tämän maan lakeja."
"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"
"Minä puratan sen Roomassa."
"Entä hänen tyttärensä?"
"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."
"Laki on siis kaikki kaikessa?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä, lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän meitä."
"Mihin tahdot tulla?"
"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."
"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."
"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."
"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet. Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän — ja minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine rikkauksineen ja kunnianosotuksineen — hän ei suinkaan hylkää sitä pienen mulattitytön vuoksi."
"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin kuvittelette?"
"Hindulaistyttö."
"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan eurooppalaisia kauniimmat."
"Matkustavaisten ylistyksiä."
"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset. Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja tottunoeet työhön…"
"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"
"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun olette taipuisa uskomaan."
"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."
"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava, ehkä vielä pitäisittekin hänestä."
"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."
"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."
Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:
"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen, lahjakkaan, hyvän, hellän…"
"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut puheenalaista naista."
"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän, poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä pienet tehtävät mieliksenne."
"Älä puhu omaksi vahingoksesi."
"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."
"Oikeuden!"
"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen, luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."
Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"
Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.
"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."
Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan ollut nähnyt.
Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.
"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani semmoista?"
Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:
"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön, voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."
Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla äänellä:
"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa minua tuolla tavoin."
"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei olisi pitänyt sanoa mitään."
"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."
Kolmaskymmenesknudes luku.
Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan [neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.
Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.
Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen, että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.
Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa.
"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.
Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.
Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.
"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei ole enää pitkä aika… marraskuussa viime vuonna."
Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa; mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.
Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansaTalouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.
"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietojaEdmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."
Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki liioitellen sitä kertoivat:
"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.
"Onko mahdollista?"
"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herraTalouelia."
Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja tyytyväiseltä.
Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan palaamista:
"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan. Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"
Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.
"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on ranskalaista eikä englantilaista ja puolestaniI am an Englishman, olen englantilainen."
Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia, kaikki kohottivat niille olkapäitään.
"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."
"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan isä."
Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:
"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on helppo seurata."
Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.
"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.
"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on varmaankin eronnut vaimostaan."
Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herraVulfran loukaantui.
"Sinä et sano mitään."
"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."
"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä ajattelet."
"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole kieltänyt minua puhumasta tuosta… nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään taaskin suututtavani teitä."
"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet heidän olevan mukana Bosniassa."
"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."
"Sano se kuitenkin."
"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne pettyvät. Eikö ole niin?"
"Selitä sanasi tarkemmin."
"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa, luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan… pian."
"Aivan oikein."
"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."
"Siihen johtopäätökseen en suostu."
"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän voinut kadota."
"Kadotako?"
"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan… tahi lähteä muuanne, vaikkapaAmerikkaankin."
"Ei saa arvata noin umpimähkään."
"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään vastenmieliset mahdollisuudet joutuu…"
"Mihin?"
"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä, punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se saavuttuaan on… toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku, juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat. Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että tekin…"
Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.
"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran, "äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."
Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.
Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.
Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja. Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja suuntavan askeleensa konttoriin päin.
Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.
Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:
"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"
"Huonoja."
Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.
Herra Talouel jatkoi:
"Mutta…"
"Huonoja."
Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:
"Onko herra Vulfran konttorissaan?"
"Kyllä."
"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."
"Mutta ehkä minä…"
"Ei käy päinsä."
Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.
Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:
"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet taskuissa.
Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.
Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului sisältä:
"Sisään!"
Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:
"Hyvää päivää, herra Vulfran!"
"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"
"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."
Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi mitä sitten seurasi.
"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.
"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me kaikki toivoimme."
"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"
"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."
"Hän ei siis tiedä mitään."
"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat… onnetonta kyllä."
"Onnetontako?"
Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.
Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.
"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän kysyi.
"Ei ole."
"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja luotettavia?"
"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen todenperäisyyden."
"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."
"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon… valokuvaajana."
"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone mukanaan."
"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän valokuvasi eräällä torilla…"
Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin pöydänkulmalle.
"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy pikemmin", lausui herra Vulfran.
"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta lähteäkseen…"
Hän etsi uudestaan papereistansa.
"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien kaupunkien välillä olevaan kylään."
"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"
Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon edessänsä.
"Tehän olette lujaluontoinen mies…"
"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani…"
"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond… Busovatshin kylässä keuhkojen tulehdukseen."
"Se on mahdotonta!"
"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit, vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus: Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin kuollut'."
Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.
Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria huoneeseen.
Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.
"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"
Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.
"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin ja Flexellesin kirkoissa."
"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä suusta.
Mutta hän keskeytti heidät.
"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."
Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.
"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.
Hän vastasi purskahtamalla itkuun.
"Mennään kotiin."
Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.
Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.
Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:
"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle eikä kukaan puhutella minua."
Perrinen mennessä hän jatkoi:
"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"
"Oi, jospa saisin…"
"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia. Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan toisella siihen?
Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun olivat perijät.
Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes, taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa toisiin vaunuih.
Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin ehtiä kirkkoon.
Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä. Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?
Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä, heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan rukoilemaan.
Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä, mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo Françoisen viereen.
"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"
Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin liikutettu.
Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin, samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia. Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.
"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.
"Menen."
"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."
Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.
"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että hän on sokea."
"Minkätähden?"
"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."
"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."
"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."
"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."
"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin…"
Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:
"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas, lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia…"
Hän hiljensi ääntänsä:
"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä; mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä sitä… mitä äsken näimme."
Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä. Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.
Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.
"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut sijaa perhepöydässä.
"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."
"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."
Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa, ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.
"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa seurassa!"
"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"
"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy auttaa meitä."
"Minäkö? Mitä minä voin?"
"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."
"Pitääkö minusta?"
"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."
Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen. Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan seuraamaan häntä konttoriin.
"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."
Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana, vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden liikkeellä selitti yön olleen vaikean.
"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.
Perrine lähestyi kiireesti.
"Täällä olen, herra."
"Astukaamme vaunuihin."
Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.
Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.
"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme selvästi väitti valheeksi.
"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on velvollisuuteni."
"Sitä minä juuri tarkoitinkin…"
Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski taluttamaan itseään sisään.
Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä tahi nukkuisi.
Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit, sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi alenemista?
Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi, että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.
Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin kahden vaiheilla.
"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia syitä sekä myödä että ostaa."
Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli erittäin hämillään.
Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät olivat käännetyt isäntään.
Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?
Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:
"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."
Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!
Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman tahtonsa hallitsija.
Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan, välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.
"Saadaan nähdä… myöhemmin", lausui isäntä viimein.
Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta sanaakaan.
Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin kivettyneenä.
Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys. Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua, seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen, höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen, valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!
Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin masentavalta.
Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:
"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen rikkonut, kun niin rankaiset minua?"
Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.
Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut siihen yhtymiseen ja… hänen poikansa oli kuollut.
Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?
Hän ei voinut käsittää,… ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.
Mitä hän oli ollut?
Mitä hän oli?
Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan Talouelin käsiin.
Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut, niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.
Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.
"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."
Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:
"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."
Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia takeita sen onnistumisesta.
Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?
Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina, kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:
"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."
Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti hyväksyvän.
Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli tirehtöörien selityksiä.