The Project Gutenberg eBook ofVihdoinkin kotonaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vihdoinkin kotonaAuthor: Hector MalotTranslator: Alma SuppanenRelease date: December 25, 2017 [eBook #56253]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIHDOINKIN KOTONA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vihdoinkin kotonaAuthor: Hector MalotTranslator: Alma SuppanenRelease date: December 25, 2017 [eBook #56253]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Vihdoinkin kotona
Author: Hector MalotTranslator: Alma Suppanen
Author: Hector Malot
Translator: Alma Suppanen
Release date: December 25, 2017 [eBook #56253]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIHDOINKIN KOTONA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen. Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä rivissä — retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona päästä kaupunkiin.
Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.
Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku:photosanasta, sen alla oleva näytti olevan saksaa:graphie, sen perästä arvatenkin lopputavu italiankielelläfia; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sanaphotographie, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin portille.
Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?
Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja, solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.
Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.
Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon, jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän silminnähtävästi oli elänyt.
Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.
"Palikar, etkö jo lopeta!"
Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli nälkä.
Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:
"Perrine!"
Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.
"Tarvitsetko minua, äiti?"
"Mitä tekee Palikar?"
"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."
"Niin se ei saa tehdä."
"Sen on niin nälkä."
"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme, mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"
"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."
"Emmekö pian pääse Pariisiin?"
"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."
"Kestääkö se vielä kauvan?"
"Oletko nyt sairaampi?"
"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.
Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi kuumeen tuli.
"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyiPerrine.
"Mitä sitten?"
"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle sitruunan. Minä kyllä palaan heti."
"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti! Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta heiniä."
"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."
"No, pidä häntä ainakin silmällä."
Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään saamaan siitä mitään.
Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten vallan hiljaa.
Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös; proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän, antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin, maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.
Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.
Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella tyttöä.
"Tuossapa on kaunis aasi!"
Perrine ei vastanut.
"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."
Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.
"Aasi on Kreikanmaasta."
"Kreikanko maasta?"
"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."
"Vai niin, senkö tähden?"
Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.
"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.
"On, hyvin pitkä."
"Vieläkö pitempi kuin — Kiinaan?"
"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."
"Siis tulette Kreikasta?"
"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"
"Kiinastako?"
"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."
"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"
"Emme."
"Minne aiotte matkustaa?"
"Parisiin."
"Mihin aiotto jättää vaununne?"
"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten luona olevilla bulevardeilla?"
Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.
"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."
"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"
"On kyllä:"
"Kuinka niin?"
"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona. Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"
"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."
"Ja pidättekö aasistanne?"
"Hyvin paljon."
"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa minua; Gras Double teille sen sanoo."
"Onko tuo oikein totta?"
"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollutParisissa."
"En milloinkaan!"
"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä Grain de Selin luokse?"
"En tunne Grain de Seliä."
"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi tnnkeutua sinne yöllä."
"Onko siellä kallista?"
"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous = viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se nimittäin pitää niistä."
"Takaan sen niistä pitävän."
"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."
"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]
"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja: hän myö koiranpanikoita."
"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"
"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edesCharonneakaar?"
"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."
"Vai niin, Charonne on tuonne päin."
Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.
"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia. Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."
"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä — ja jos tahtoisitte jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."
"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle kreikkaa."
"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."
Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika oli sanonut hänelle.
"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt ollaan Parisissa."
"En luule sitä vaikeaksi."
Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:
"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana: 'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine'; viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."
"Sehän ei ole kummallista."
"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."
Toinen luku.
Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.
"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.
"No sen vakuutan."
"Entä jos ajaja suuttuu?"
"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."
Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.
"Tänne päin, roisto!"
Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä katusalvan läpi.
"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."
Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.
"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.
"Ei mitään."
"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"
"Ei mitään."
Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.
— "Hyvä on, saatte kulkea."
Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla, joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään, kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä, parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.
Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.
Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa, olivat parisilaisia.
Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan, kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia. Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu. Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen maassa.
Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.
"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.
Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta, ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista. Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.
"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."
Perrine totteli.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.
"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.
"Niinpä sanotaan."
Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä, jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.
"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin tiedustellen.
"Kuinka paljon?"
"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä aasista."
"Se on kovin kallista"
"Se on hintani."
"Kesähintanneko?"
"Kesähintani."
"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"
"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."
"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä Parisissa."
"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme aasista."
Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta ja antoi ne isännälle.
"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta lisää hengeltä."
"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."
"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"
"Hän makaa sairaana vaunuissa."
"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."
Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.
"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet pitkän matkan."
"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."
Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:
"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."
Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.
"Juokaa lasillinen viiniä.."
"Kiitoksia, minä en juo viiniä."
"Sama se; sitten juon sen itse."
Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan ryysynlajittelemistyöhänsä.
Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.
"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."
"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä Jumala miten maa on suuri!"
"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot syödä?"
"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt, anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."
"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita — en ole milloinkaan nähnyt niitä niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti takaisin."
Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.
Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.
"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"
"Minun ei ole nälkä."
"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan tahdot. Haluatko?…"
"Voinhan syödä riisiä."
Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten mielihyväänsä.
Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei vaunuihin.
Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin lattialle levittäen hameet ympärilleen.
"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."
Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.
"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.
"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."
"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"
"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä. Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä sitten vati kohta tyhjenee."
Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan suussaan voimatta sitä niellä.
"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä katseihin.
"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas, kolmas vieläkin paremmin."
Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski ottimensa lautaselle lausuen:
"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."
"Oi äiti kulta."
"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin palaa."
Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:
"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."
"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."
Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.
"Näetbän että se käy!"
"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."
"Tohdi vaan, lapseni!"
"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa minäkin sinulle sanoin."
"Mutta minähän olen sairas."
"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä lääkäreitä."
"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."
"Maksetaan heille."
"Mutta millä?"
"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"
Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen, syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja itävaltalainen floriini.
"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."
"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."
He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi, saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen centimeen.
"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.
"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin rohtoja ja millä ne maksamme?"
"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin, etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit, muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin. Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän luoksensa?"
"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa, hieman häpeisivät semmoista tuloa."
"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."
"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"
"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten meillä vielä on matrassi ja —"
"Tarkoitatko kaikkea?"
"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"
"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."
Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita postiaan.
"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että rupesin puhumaan siitä!"
"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella puolestasi, en järjestää mitään — olenhan tässä avuton kuin lapsi, avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on. Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä…"
Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.
"Palikar", lausui Perrine.
"Oletko ajatellut sitäkin."
"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä vaivojen perästä."
"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta ovea…"
"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"
"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."
"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin kaunis, hän puhutteli minua."
"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen päättäneet. Se on niin surullista — ja minä olen niin uupunut."
Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.
"Tahdotko nyt nukkua?"
"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."
"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna yllesi puhdas paita?"
"Älä rasita itseäsi."
"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."
Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa. Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin, asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.
Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut, Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.
"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.
Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä, niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se intohimoisesti rakasti.
Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa, lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja tyytyväisyyden merkiksi.
Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.
Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.
Kolmas luku.
Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin, heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.
Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut, sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja osotetta?
Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta kuin seurata rautatietä asemalle asti.
Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen tarkoituksensa.
"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista. Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää sinun maksaa hänelle etukäteen."
Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella, kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.
Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin kuuluisaksi.
Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin näköiseksi.
Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä lausumassa pyyntönsä.
"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"
"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."
"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"
"Me olemme valokuvaajia."
Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine veti esiin kahden frangin kappaleensa.
"Me voimme maksaa teille."
"Vai niin, se maksaa kolme frangia."
Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne liivinsä taskuun.
"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."
Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä uutisista.
"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."
Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas joutui yhä enemmän uuvuksiin.
Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos hänelle vastaan.
Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.
"Me asumme vaunuissamme."
Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.
"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."
Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan; vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.
"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.
Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.
"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä äänellä.
Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.
"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.
"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi saada täällä."
"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"
"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."
"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun kädessäni."
"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"
"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."
"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa, hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."
"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän täällä joutuisi?"
"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt velvollisuuteni."
Hän huusi "Lapsi!"
Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä muutamia riviä ja repi irti lehden.
"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."
Perrine saattoi hänet ulos.
"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."
"Luuletteko hänen parantuvan?"
"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne; hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."
Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui vaunuihinsa ja ajoi pois.
Sitten tyttö palasi vaunuihin.
"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.
"Hän sanoi sinun paranevan."
"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki rahat."
Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli tutkivasti Perrinea ja kysyi:
"Onko teillä millä maksaa tämä?"
Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.
"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti apteekkari laskettuaan hinnan.
Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.
"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa floriinin?"
"Ken semmoista huolisi?"
Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen seisomaan käsi avoinna.
"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille toiste loput."
Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.
"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."
Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ Guillotiin.
"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"
"Kyllä, sydänkäpyni."
Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi. Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli: miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus, niin hän on velvollinen sen sanomaankin.
Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.
"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.
"Vastedes se käy vieläkin paremmin."
Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja Palikario myödyksi.
Vaunutko — no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita, työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.
Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin. Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa ja käydä laitumella kauniilla niityllä!
Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista frangia.
"Viisitoista frangia!"
"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette minun oikeastaan tekevän niiila?"
Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi kohottaen olkapäitään.
Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä, sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.
Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.
Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta, mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita, raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia, tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä, kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.
Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää, mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:
"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."
"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.
"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoitiMarkiisitarta."
Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä, ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua toisessa.
"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel, "paitsi maksua aasista ja vaunuista."
"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"
"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on kohtuullista että maksattekin niistä."
Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot mitään.
Neljäs luku.
Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu pesty eikä pyyhitty.
Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen, naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt, mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä, tuoksunsa ja suloutensa.
Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.
"Myödäksesikö ne ottaisit?"
"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."
"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta, minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."
Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän huoneen seiniä.
Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa, huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa, jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.
Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.
"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.
"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa sinulle iloa, äiti."
Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?
Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?
Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa, he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia, jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä. Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille, jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan. Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin lapseksi.
Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä tästä vielä paranen! — niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut: äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous eneni enenemistänsä — ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä päivältä.
Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan, joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.
"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.
Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi
"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä ennenkuin huomenna; silloin…"
Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:
"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä — voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."
Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen parantumisestansa.
Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta, Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä, jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta. Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta. Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna katselevan häntä.
"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen pois.
"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.
Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä, ehkä vähän enemmänkin.
"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä kurkkua.