Jälkeisenä päivänä.
Aamu, joka seurasi onnetonta hääpäivää, oli määrätty toteuttamaan huhun, joka kauan oli kulkenut suusta suuhun.
Oli nimittäin kuiskailtu, että keisari oli kuollut. Hänen sanottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Ei kukaan ollut vielä uskaltanut julkisesti lausua ilmi huhua. Se olisi ollut majesteettirikos. Vaan tuskin oli ketään, jonka korviin se ei olisi saapunut.
Kristityt sen uskoivat, koska olivat kauan odottaneet sellaista loppua Julianuksen elämälle. Pakanat eivät sitä uskoneet, koska heillä oli liian paljo pelättävää, jos se oli totta.
Huhu oli sitä paitsi kaunistettu eriskummallisilla lisäyksillä. Kristityt olivat tietävinään, että pakenevien persialaisten riveihin oli ilmestynyt ratsastaja, yllään säteilevän kirkas asepuku, ja että pakanalliseen keisariin, kun hän ajoi vihollista takaa, oli osunut tulenkiiltävä keihäs, jonka tuo tuntematon taistelija oli viskannut.
Huhu lisäsi, että Rooman legionat olivat Julianuksen kuoleman jälkeen huutaneet koko maailman keisariksi halvan henkivartijan, joka oli harras kristitty ja oikeauskoisen homoiuusialaisopin tunnustaja.
Tuosta hirmuisesta, salaperäisestä tapauksesta, johon Karmideen ja Hermionen häät olivat päättyneet, oli tuskin ennätetty jutella kaupungin toreilla ja kaduilla, ennenkuin tärkeämmän tiedon tulo sai puheen siitä vaikenemaan. Sanansaattaja oli Korintoksesta saapunut Akaian prokonsulin luo, mukanaan kirje sotatanterelta. Samaan aikaan oli papillinen kirjeenkantaja tullut patriarkka Makedoniokselta Ateenan vangitun homoiuusialaisen piispan luo.
Noin tunti sen jälkeen nähtiin Annæus Domitius hevosen selässä torille asetetun Ateenan varusväen rintaman edessä; äärettömän kansanjoukon läsnäollessa se tunnusti valtiaakseen uuden keisarin Jovianuksen.
Kristittyjen riemu voitti sotilasten tunnustushuudot. Uusi keisari oli kristitty ja homoiuusialainen. Siitä ei ollut enää mitään epäilystä.
Kristityt joukot riensivät torilta Petroksen vankihuoneeseen vapauttamaan häntä. Vaan kun he saapuivat sinne, oli vankila jo tyhjä. Kaupungin viranomaiset olivat tulleet ennen rahvasta ja antaneet kiireesti vapauden tuolle nyt äkisti taas mahtavaksi ja vaikutusvoimaiseksi tulleelle miehelle.
Samat viranomaiset olivat myös viipymättä avanneet vankilan ovet niille kristityille, jotka olivat joutuneet kiinni siinä metelissä, jonka Simoon pylväspyhimyksen kuolema oli synnyttänyt.
Kristittyjen ihastusta ei suuresti vähentänyt se tieto, joka saapui samaan aikaan kuin sanoma Julianuksen kuolemasta ja uudesta keisarinvaalista, että nimittäin Jovianus oli, huolimatta kaikista Julianuksen voitoista, tehnyt häpeällisen rauhan Persian kanssa, antanut takaisin, ei ainoastaan kaikkia valloitettuja maita, vaan myöskin viisi maakuntaa, jotka jo kauan olivat olleet liitettyinä Rooman valtakunnan yhteyteen, sekä barbareille luovuttanut idän lujan tukiturvan, tärkeän Nisibis kaupungin, jonka asukkaat turhaan olivat polvillaan rukoilleet että heidän sallittaisiin puolustaa muurejaan. Koska keisari oli kristitty, kiitettiin tätä rauhaa yhtä tarpeen vaatimaksi kuin viisaaksi.
Samana aamuna, jona nämä merkilliset tiedot saapuivat Pallas Ateenan ikivanhaan kaupunkiin, kuulutettiin pidettäväksi kansankokous, johon paljo sekä kristittyjä että vanhan opin tunnustajia otti osaa. Jälkimäiset salasivat mielihaikeansa Julianuksen kuolemasta; sen katkeruutta lievensi monen mielestä varmuus, että Kryysanteuksen vaikutusvalta tästä päivästä oli lakannut, ja että nyt saatiin tilaisuus kostaa hänelle sitä häpeätä, johon hänen lahjomaton ankaruutensa oli saattanut niin monen arvossa pidetyn suvun. Kun oli päätetty juhlallisuuksista, joilla Ateenan piti viettämän Jovianuksen valtaistuimelle-nousua, astui joku Kryysanteuksen vastustajista esille tekemään muistutuksia sen vaalin johdosta, jonka nojalla hän oli pysynyt virassaan ensimäisenä arkonttina. Kansankokous julisti vaalin laittomaksi ja Kryysanteuksen erotetuksi virasta.
Tieto tästä päätöksestä tuotiin Kryysanteukselle aikana, jolloin hänen huolenpitoansa vaativat sallimuksen raskaan käden kohtaama tytär, heikkomielinen poika ja vävyvainajan hautaus. Hän kuunteli uutista liikutuksetta; vaan kun sanantuoja oli lähtenyt, putosi hänen poskelleen kyynel, jonka kuitenkin ehkä vähemmässä määrässä oli pusertanut Ateenalaisten kiittämättömyys kuin kirje, joka oli hänen kädessään Ammianus Marcellinukselta; tämä vahvisti siinä sanoman Julianuksen kuolemasta ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään.
Nuoren sankarin kuolema oli hänen elämänsä arvoinen. Verisessä ottelussa, jossa persialaisten suunnattomat ratsujoukot ja elefanttirivit kauan vastustivat roomalaisten jalkaväen hyökkäyksiä, oli Julianus, joka taisteli kovimmassa tappelun melskeessä, saanut haavan heittokeihäästä, joka tunkeutui hänen kylkeensä ja pysähtyi maksan sisäosaan. Koetettuaan turhaan vetää kuolettavaa asetta haavasta ulos, hän oli tunnotonna vaipunut hevosen selästä maahan, ja hänen henkivartijansa olivat kantaneet hänet pois taistelupaikalta.
Kirjeessä Kryysanteukselle Ammianus Marcellinus, joka itse oli ollut saapuvilla, kuvaili Julianuksen viimeisiä hetkiä samoilla liikuttavilla ja juhlallisia tunteita herättävillä väreillä, joilla hän on ne kuvaillut historiassaankin.
Kun Julianus oli kannettu telttaansa ja tointunut tainnoksesta, johon verenvuoto oli hänet saattanut, niin hän käski esille hevosensa ja aseensa. Lääkärin surullinen velvollisuus oli ilmoittaa hänelle, että hänen haavansa oli kuolettava ja ettei monta tuntia ollut jälellä hänen elämästään. Tyynesti hän otti tämän sanoman vastaan. Se mikä nyt seurasi, muistutti Sookrateen viimeisiä hetkiä. "Ystävät ja aseveikot", hän sanoi filosofeille ja päälliköille, jotka ympäröivät hänen vuodettaan, "luonto vaatii minulta lainansa takaisin, ja minä annan sen takaisin alttiin velallisen koko ilolla. Filosofia on opettanut minulle, ettei sielu ole totisesti onnellinen, ennenkuin tämä olentomme jaloin osa on vapautunut niistä siteistä, jotka kahlehtivat sen voimia. Jumalanusko on opettanut minulle, että aikainen kuolema usein on ollut hurskauden palkintona; suosionosoituksena jumalilta otan vastaan sallimuksen, joka poistaa minulta vaaran saastuttaa elämää, mikä tähän asti on pyrkinyt olemaan hyveelle ja miehuudelle uskollinen. Minä lausun nyt kiitokseni korkeimmalle olennolle, joka ei ole määrännyt minua kuolemaan tyrannin julmuuden eikä salaliiton tikarien kautta eikä myöskään riutuvan terveyden tuskiin, vaan on sallinut minun, kesken vaellustani kunniakkaalla radalla, poistua maalta loistavalla ja mainehikkaalla tavalla."
Puhuttuaan tyynellä äänellä näin, Julianus jakeli omaisuutensa jäännökset ystäviensä kesken. Näitä hän kaipasi vuoteensa äärestä yhtä: sotapäällikkö Anatoliosta. Hän kysyi, miksi ei tämä ollut tullut jäähyväisille; silloin ilmoitettiin hänelle, että Anatolios oli kaatunut taistelussa. Kun kuoleman kielissä oleva kuuli tämän sanoman, tuli kyyneleitä hänen silmiinsä, vaan hän malttoi pian mielensä ja nuhteli lempeästi läsnäolevia, kun nämä lohduttomasti surivat poismenevää ruhtinasta, joka pian oli yhtyvä taivaaseen.
Sen jälkeen Julianus kääntyi läsnäoleviin filosofeihin Priskukseen ja Maksimokseen. Heidän kanssaan hän keskusteli sielun kuolemattomuudesta puoliyön seutuihin, jolloin heitti henkensä.
Näin kuvaili omin silmin nähnyt Julianuksen kuolemaa.
Piispa Petroksella sitä vastoin, joka muutama tunti vapautuksensa jälkeen oli noussut pääkirkon saarnastuoliin, kiittääkseen kokoutuneen kristityn seurakunnan kanssa Jumalaa siitä, että tämä oli ottanut maasta pois kristinuskon vihollisen — hänellä oli jo toinen kertomus valmiina samasta tapauksesta. Heti aluksi hän kertoi uskovaisille, että Julianuksen kuolema oli hänelle, Petrokselle, ilmaistu yöllä ennen tapausta, ja että sanan oli tuonut sama enkeli, jonka tulta leimuava keihäs oli paiskannut uskonhylkyrin maahan. Siellä Julianus oli muka pannut kätensä haavalleen ja heittänyt vertansa taivasta kohti sanoen synkästi harmistuneena: Galilealainen, sinä olet voittanut minut! Lisäksi Petros vakuutti, että uskonhylkyri oli kuollut mitä hirmuisimmissa omantunnon vaivoissa, kiroten sitä hetkeä, jolloin luopui puhtaasta homoiuusialaisesta tunnustuksesta, ja kuitenkin kykenemättä uskottomalla sielullaan vastaanottamaan vapahdusta Kristuksen ansion kautta. Hänen kuolemansa, sen Petros terotti kuulijainsa mieleen, oli uusi ja vakuuttava todistus siitä kumoamattomasta totuudesta, ettei kukaan voi kuolla onnellisena paitsi kristityn kirkon helmoissa. Lopuksi piispa ravitsi seurakuntaa sillä vakuutuksella, että vartijat, jotka seisoivat keisarin teltan edustalla, olivat omin silmin nähneet perkeleen lentävän pois, vainajan sielu hirveissä kynsissään.
Piispa Petroksella oli vielä kummastuttava ihme kerrottavana, josta Aasiasta palaavat keisarilliset asiamiehet olivat tarinoineet. Maanjäristys, jota seurasi tuuliaispää sekä mahtavat tulenliekit, oli kukistanut Jerusalemin uuden temppelin äsken rakennetut perustukset, ja tulipallot, joita tuon tuostakin nousi maasta, olivat ajaneet Juutalaiset pois, kun he itsepintaisesti ryhtyivät uudestaan rakennustöihin.
Tämän Petros vakuutti, ja hänen jälkeensä ovat Kryysostomos, Ambrosius ja muut kristityt kirjailijat vakuuttaneet samaa.
Seurakunnan ei suinkaan tehnyt mieli epäillä Petroksen sanoja. Ainoastaan Ateenan Juutalaiset uskalsivat heikosti inttää niiden todenmukaisuutta vastaan toisilta matkustajilta saatujen todistusten perustuksella, jotka eivät tienneet mitään maanjäristyksestä, vaan kertoivat ainoastaan, että kristitty väestö oli, tiedon tultua Julianuksen kuolemasta, nostanut metelin ja estänyt Juutalaiset jatkamasta työntekoa.
Karmideen hautauksen valmistuksiin sekaantui samana iltana Petros, joka ilmoitti Kryysanteukselle, että hänen vävynsä, ollen kristillisen kirkon jäsen, oli haudattava kristittyjen tavan mukaan. Petros oli sitä ennen Akaian prokonsulin edessä kahden papin todistuksella ja kastettujen luettelon otteella näyttänyt väitteensä todeksi. Hän meni papistoineen vainajan taloon, hankki pakolla ruumiin haltuunsa ja kuljetti sen, lukuisan kansajoukon seuraamana, soihtujen valossa kristittyjen hautausmaalle, missä sitä haudattaessa luettiin kristillinen ylösnonsemuslupaus ja toimitettiin muut kristilliset hautausmenot. Se odottamaton tieto, että Karmides salaa oli kastettu ja kristitty, herätti Ateenassa erinomaista hämmästystä, ja pahat kielet kiiruhtivat asettamaan tätä seikkaa yhteen hänen salaperäisen kuolemansa kanssa itse hääpäivänä. Niin epätodennäköistä kuin se olikin, niin kuiskailtiin kuitenkin ja uskottiin yleisesti kristittyjen kesken, että Kryysanteus oli vävynsä murhan alkuunpanija — hän oli muka itse hääpäivänä saanut tietoonsa että Karmides oli kristitty, ja tehdäkseen naimaliiton tyhjäksi ja rangaistakseen petoksen hän oli muka palkannut salamurhaajan, päästänyt hänet taloonsa ja neuvonut hänelle sopivan hetken, jolloin saattoi panna murhan toimeen.
Jo sen päivän illalla, jolloin tieto Julianuksen kuolemasta oli ehtinytAteenaan, oli kansanjoukkoja liikkeessä. Ne virtailivat prokonsulinpalatsille ja vaativat suurilla huudoilla Kryysanteusta vangittavaksiKarmideen ja pylväspyhimys Simoonin murhamiehenä.
Heikkomielinen Clemens, joka päivän kuluessa oli lähtenyt kotoaan, nähtiin useiden pappien kanssa rahvaan etunenässä, joka huusi kuolemaa hänen isälleen. Hurjalla innolla hän otti osaa heidän kirkunaansa.
Sillä aikaa kun kristitty väestö tällä tavoin ilmaisi tahtonsa, oli piispa Petros jo käynyt Akaian prokonsulin luona ja vaatinut tätä vangituttamaan Kryysanteusta, koska tämä oli itse tunnustanut surmanneensa hurskaan pylväspyhimyksen.
Annæus Domitiuksen mielestä tämä vaatimus oli paikallaan, eikä hän voinut kieltää suostumustaan.
Kuitenkin prokonsuli päätti lykätä vangitsemisen seuraavaksi päiväksi, jotta ennättäisi varoittaa Kryysanteusta ja antaa hänelle aikaa paeta. Tähän varoitukseen yhtyivät muutamat arkontin jälelle jääneistä ystävistä, jotka näkivät missä vaarassa hänen henkensä oli. Vaan jo ennen heitä oli Teodooros, jonka omaa turvallisuutta homoiuusialainen papisto uhkaili, saapunut Tripodikadun varrella olevaan surutaloon ja kehottanut Kryysanteusta pitämään huolta turvallisuudestaan. Teodooros aikoi samana yönä lähteä ystäväinsä, donatolaisten ja novatianolaisten kristittyjen luo, jotka Kryysanteuksen toimesta olivat saaneet asuntoja Suunionin vuoriseudussa. Teodooros kehotti Kryysanteusta tulemaan Hermionen kanssa sinne hänen kerallaan. Siellä he olivat Ateenan läheisyydessä ja saattoivat palata, niin pian kuin suotuisa tilaisuus ilmautui, tai paeta meren yli muihin maailman tienoihin, elleivät Suunionin vuoret enää riittäisi heitä varjelemaan.
Pako päätettiin, ja Teodooros auttoi tehokkaasti valmistuksissa. Vielä samana yönä Kryysanteus lähti tyttärineen Ateenasta Teodooroksen ja kahden uskollisen palvelijan kanssa.
Suunionissa.
Kryysanteus ja Hermione viettivät Julianuksen kuolinvuoden syksyn ja talven Suunionin vuoriseudussa novatianolaisten ja donatolaisten uutisasukasten keskuudessa.
Nämä, jotka Kryysanteuksessa tunsivat hyväntekijänsä, jolle olivat kiitollisuuden velassa maallisen onnensa elpymisestä, olivat ilolla ottaneet hänet ja hänen tyttärensä luoksensa ja tarjonneet heille turvapaikan vuoriensa keskellä.
Täällä Kryysanteus ja Hermione elivät majassa, jonka uutisasukkaat olivat heille rakentaneet metsäkkään kallion juurelle, lähelle meren rantaa ja pientä satamaa, minkä uutisasukkaat olivat laittaneet kalastusvenheillensä.
Vaaran tullessa oli täällä mitä suotuisin paikka päästä nopeasti pakoon. Sellainen vaara ei todennäköisesti kuitenkaan voinut lähestyä tätä syrjäistä vuoriseutua, jossa ei vieraita käynyt, ilman että vuoristossa karjoineen kiertelevät paimenet ajoissa saivat siitä tiedon. Häiritsemättömässä levollisuudessaan ja rauhallisissa toimissaan nämät olivat yhä vielä säilyttäneet sen epäluuloisen valppauden ulkomaailmaan nähden, johon heidän entinen elintapansa oli heidät totuttanut ja jota heillä vielä oli syytä noudattaa, koska varmaa ei ollut, oliko heille suotu pysyväinen rauha vai ainoastaan aselepo.
Heti Jovianuksen valtaistuimelle-nousun jälkeen oli kuitenkin novatianolaistenkin korviin saapunut rauhoittava julistus, jossa uusi kristitty keisari sääsi täydellisen omantunnon ja tunnustuksen vapauden.
Tämä julistus ei kuitenkaan millään tavoin suojellut Kryysanteusta niiltä syytöksiltä, joita Ateenassa oli häntä vastaan nostettu Karmideen ja Simoon pylväspyhimyksen murhista. Hänen ainoana turvanaan oli hänen olinpaikkansa salaisuus, jota hänen ympäristönsä uskollisesti säilytti. Petroksen mieleen ei sitä paitsi juolahtanut urkkia Kryysanteusta niin likeltä Ateenaa.
Ainoat vieraat, jotka sillä aikaa oli nähty Suunionin vuoriseudussa, olivat keisarilliset veronkantajat, ja nämä poistuivat, niin pian kuin olivat suorittaneet virkatoimensa, se on: kiskoneet mukaansa sen rahan, joka maksuna uutisasukasten karjasta ja viljasta oli eksynyt tähän syrjäiseen seutuun.
Ellei Teodooros, joka vietti aikansa vuorotellen seurakuntansa parissa Ateenassa ja ystäviensä luona Suunionissa, olisi ylläpitänyt yhteyttä Ateenan ja sen kautta muun maailman kanssa, niin Kryysanteuksen ja Hermionen tietoon, heidän ollessaan syrjäisessä, huomaamattomassa turvapaikassaan, tuskin olisi tullut huhuakaan niistä tapauksista, jotka heidän ympärillään myllersivät maailmaa ja panivat aikakirjojen piirtimen liikkeelle.
Kryysanteus sai siis ainoastaan Teodooroksen kautta kuulla, että Jovianus oli kuollut, ennenkuin oli vielä paluumatkallaan Persiasta saapunut valtakunnan pääkaupunkiin, sekä että itämainen sotajoukko oli huutanut keisariksi Valentinianuksen, jonka myös senaatti oli siksi tunnustanut.
Valentinianus oli heti hallitukseen tultuaan nimittänyt veljensä Valensin rinnakkaiskeisariksi ja jakanut hänen kanssaan valtakunnan, niin että jälkimäinen oli itämaiden ja Kreikan hallitsijana.
Vähää sen jälkeen kuin Teodooros oli tuonut Suunioniin tämän uutisen, hän muutti novatianolaisten kristiveljiensä luokse ja jäi asumaan heidän keskuuteensa, sillä Ateena oli hänelle vaarallinen olopaikka. Piispa Petros ja homoiuusialainen papisto alkoivat osoittaa samaa suvaitsemattomuutta ja omavaltaisuutta kuin ennen, ja huhu kertoi, että monin paikoin itämailla oli puhjennut vainoja toisin ajattelevia kristillisiä seurakuntia vastaan, ja että julma Valens innokkaana homoiuusialaisena oli vainojen suosija.
Oliko vaino jonakuna päivänä ulottuva näihinkin rauhallisiin laaksoihin? Niiden asukkailla oli syytä pelätä sitä. Heidän omassa keskuudessaan oli eri mielipiteitä uskonopista. Mutta yhteisen hädän päivinä heidän oli ollut pakko harjoittaa suvaitsevaisuutta, ja tämän vaikutuksesta he olivat vihdoin huomanneet, että pääasia ja ainoa tarpeellinen oli heille kaikille yhteistä, että kaikkien pyrintö ja tarkoitus oli kristinuskon toteuttaminen sydämessä ja töissä, sekä että kristillisen rakkauselämän ensimäinen ja tosiaankin vähin hedelmä on siinä, ettei murhata toisia sen tähden että ollaan eri mieltä jostakin verraten vähäarvoisesta metafysillisesta opinkappaleesta.
Näiden ankarain ja vakavien kristittyjen keskellä vietti vanhan uskonnon ja sivistyksen sankari tyttärensä kanssa elämää, jonka leppoisa, myrskyiltä ja intohimoilta suojattu rauha vaikutti kuin palsami heidän sieluihinsa.
Kryysanteus toivoi ainoastaan saada häiritsemättä nauttia tätä virvoittavaa rauhaa, vaikka se meri, jonka tulvivaa väkivaltaa vastaan hän turhaan oli taistellut, saisikin vieritellä aaltojaan hänen unohdetun hautansa yli. Hän tahtoi lakata muistamasta, että maailma hänen vuoriensa ulkopuolella oli noiden inhottujen voimien yhä jatkuvan voittoretken näyttämönä; hän etsi väsymättömälle toimeliaisuudelleen uusia esineitä siitä ahtaasta piiristä, joka hänelle tarjoutui maamiehen puuhissa ja huolenpidossa niiden ihmisten onnesta, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan.
Tämä rauha tuli hänelle vielä rakkaammaksi, kun hän huomasi, miten se vaikutti Hermioneen. Hermionen omat ja hänen isänsä onnettomuudet olivat syvään masentaneet ja melkein murtaneet hänet, vaan nyt hänen sielunsa oli uudestaan voimistunut luonnon helmassa, taloudenaskareissa, jotka johtivat hänen ajatuksensa pois hänen suruistaan, ja seurustelussa ihmisten kanssa, joiden karkea pinta ei voinut peittää sitä jalostunutta inhimillisyyttä, minkä heidän vakava pyrintönsä elää Jumalassa oli heihin luonut.
Tämä jalostuminen ei ollut sen maailmankatsomuksen ja niiden oppien hedelmä, joita hänen isänsä tunnusti ja joista hän itsekin vielä, vaikka epäillen, piti kiinni. Tämä seikka saattoi pusertaa häneltä huokauksen ja estää häntä isänsä läsnäollessa lausumasta iloaan tuosta ilmiöstä; vaan se ilahutti häntä kuitenkin ja teki hänet onnelliseksi, sillä eihän hän voinut muuta kuin asettaa saavutetun päämäärän saavuttamiskeinoja korkeammalle. Hermionen ahkeruuden ja kauneudenaistin kautta oli pieni maatalo, missä Kryysanteus ja hän asuivat, muuttunut kodiksi, jossa ei mikään osoittanut rikkautta, vaan kaikki hienoa aistia ja hyvää oloa. Tuuheat tammet varjostelivat taloa keskipäivän auringolta, puutarha, missä valikoima seudun kauniimpia kukkasia komeili hyödyllisten talouskasvien rinnalla, erotti sen lahdesta. Kryysanteuksen talon seiniä kaunistivat Hermionen kutomat verhot, ja siihen yksinkertaiseen huonekalustoon, jonka uutisasukkaat olivat valmistaneet, liittyivät kirjat ja kitara, jotka muistuttivat Tripodikadun varrella olevaa taloa ja jotka Teodooroksen oli onnistunut tuoda tänne Ateenasta.
Teodooros oli valinnut asuntonsa Kryysanteuksen talon läheisyydestä, kahden vuoren välisen rotkon suusta; siitä saattoi nähdä viheriöivän laakson yli, jossa uutisasukasten talot siellä täällä pilkoittelivat lehtiryhmistä, ja jonka rinteillä heidän lukuisat laumansa kävivät laitumella.
Oli kaunis kevätilta. Uutisasukkaat olivat koossa Kryysanteuksen luona neuvottelemassa useista heidän yhteiskuntaansa koskevista asioista, mutta Hermione oli lähtenyt huvikävelylle ja kohdannut silloin Teodooroksen.
Heidän keskustelunsa koski nyt, kuten melkein aina heidän yhdessä ollessaan, uskontoa. Teodooros jatkoi hellittämättä käännytystyötänsä ja sitä suuremmalla innolla, koska hänen työnsä nähtävästi edistyi filosofin tyttäressä.
Hermionen ajatukset olivat enemmän kuin koskaan ennen kiintyneet yliaistilliseen, sittenkun hänen maalliset toiveensa olivat vaipuneet hautaan. Hän kaipasi voimakasta lohdutusta, joka virtaisi läpi sielun sisimpien soppien, mutta semmoista lohdutusta hän ei löytänyt filosofiastaan. Hän ei voinut ajatella viimeistä vuotta, jonka oli elänyt syntymäkaupungissaan, noita hirmuisia tapauksia, jotka olivat riistäneet sulhon hänen sylistään, antaneet hänelle rakastetun veljensä takaisin mielipuolena, temmanneet pois sankarin, jonka voimasta hän odotti maailman pelastusta, sekä rakastetun isän hartioille koonneet niin monta surua, pettymystä ja vaaraa — hän ei voinut näitä tapauksia muistiinsa palauttaa tuntematta synkkiä epäilyksiä sen voiman luonteeseen nähden, joka ohjaa maailmaa ja ihmisten kohtaloita, ja hän tunsi että elämän hämärät arvoitukset, saadakseen selityksen, joka sydäntä tyydytti eikä sitä musertanut, vaativat lujaa uskoa rakastavaan isään taivaassa.
Hänen ollessaan tämmöisessä mielentilassa oli evankeliumista tullut hänelle kirja, johon verrattuina Platoon ja Porfyrios olivat kuin yö päivän rinnalla. Tämän kirjan lukeminen teki häneen vielä syvemmän vaikutuksen senkin vuoksi, ettei mikään ennen sen tutkimista häneen juurtunut ajatus Kristuksen luonnosta sitä häirinnyt eikä vähentänyt. Mitä hän tarvitsi, oli esikuva kärsimyksissä; sen hän löysi täältä, vaan hän ei olisi sitä löytänyt, jos Kristus olisi ollut hänen mielestään Jumala itse, joka, tietäen kutsumuksensa pettämättömyyden, oli suorittanut vapahduksen työn lyhytaikaisella vapaaehtoisella kärsimisellä. Suurta, mahtavata ja ehdottomasti valtaavaa oli hänestä evankeliumissa se, että sai nähdä ihmisen, jolta tulevaisuuden kirja oli sinetillä suljettu, jossa siis epäilystä saattoi syntyä, jolle koettelemukset olivat todellisia koettelemuksia ja kiusaukset todellisia kiusauksia, nähdä tämän pelkän ihmisen käyvän voittajana hyvän korkeimpien vaatimusten ja maailman yllytysten välisestä taistelusta, ilmaisevan Jumalan kuvan puhtaana ja siten tulevan ihmissuvun esikuvaksi ja vapahtajaksi; eikä tämä ihminen ollut kutsumustaan varten varustettu suuremmilla tiedoilla jumalallisista asioista kuin muutkaan ihmiset, eikä hänellä ollut valtaa taivaan sotajoukkojen yli; hänellä oli ainoastaan järkähtämätön usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja hyvään isään taivaassa, — se usko, joka jokaisen naisesta syntyneen tulee ja on mahdollista omistaa itselleen.
Kristus, paljas ihminen, kantaa kaikki kärsimykset, joita yhteiskunta voi koota hartioillemme — hänellä ei ole omaa kynnystä eikä mitään, kuhunka hän päänsä kallistaa; väärin arvosteltuna hän kulkee läpi maailman — hänen oma äitinsä ja veljensä eivät häntä käsitä, hänen opetuslapsensa ymmärtävät hänet väärin; huonon menestyksen täytyy herättää hänessä levottomuutta; viha seuraa häntä parjauksillaan: esivalta ja hänen kansansa sivistyneet väijyvät hänen henkeänsä; hänestä luopuvat ne harvat, jotka häntä seuraavat, hän rukoilee turhaan ystävää, joka oli levännyt hänen rinnallaan, valvomaan hänen kanssaan Getsemanessa, lujatahtoisin kieltää hänet ja toinen myy hänet kolmestakymmenestä hopeapenningistä; kansa, jonka hän tahtoo viedä Jumalan luo ja vapauteen, huutaa ristiinnaulitsemista hänelle ja armoa ryövärille; hän ruoskitaan, pilkataan, hän naulataan ristiin ja hän kuolee tuskallisen kuoleman. Hän kärsii kaiken tämän, koska hän, taistellen jokaista kiusausta vastaan, joka viettelee häntä elämään omalle onnelleen rauhassa epäsiveellisen maailman kanssa, seuraa saman hengen kehotusta, joka puhuu meidänkin sydämissämme, vaan jota me useimmiten käskemme vaikenemaan. Ja hänen kärsiessään noita vaivoja hänen rohkeutensa ei väsy yhtä vähän kuin hänen uskonsa, hänen lempeytensä ja rakkautensa niitä kohtaan, jotka häntä vainoavat.
Hermione oppi Jeesuksen elämän tarkastelemisesta, kuinka voi rakastaa, vaikkei olekaan sydäntä, joka vastaa tai ymmärtää rakkauden, ja kuinka voi kärsiä tullakseen kärsimisen kautta vahvaksi ja täydelliseksi.
Hän myönsi itselleen ja Teodoorokselle, että evankeliumin tutkiminen enemmän kuin mikään muu oli pitänyt häntä pystyssä niissä kovissa koetuksissa, joita viimeksi kulunut aika oli kantanut helmassaan. Vaan kutsua itseään Galilealaisen nimellä ja tulla jäseneksi seurakuntaan, joka oli saanut nimensä hänestä, — paljas ajatuskin inhotti häntä. Kun hän nyt Teodooroksen kanssa käveli kevään sulouden ja ihmisten ahkeruuden kaunistamassa laaksossa, suunnittelihe heidän puhelunsa taasen samaan kohtaan. Teodooros oli monessa kohden eri mieltä kuin Hermione; hän käsitti Kristuksen ruumisoloiseksi sanaksi salaisessa, ihmiselle ei täysin ymmärrettävässä merkityksessä, hän uskoi että sakramentteihin olivat yhdistetyt erityiset armolahjat; vaan hän myönsi mielellään, ettei vapahdus ollut sidottu joihinkuihin uskonsääntöihin, ettei Jeesus ole tullut ollakseen aihe filosofisiin aprikoimisiin, ettei hänen sanoissaan, vuorisaarnasta alkaen siihen puheeseen asti, jonka hän piti opetuslapsilleen sinä yönä jona hän petettiin, ole jälkeäkään esitetyistä tai ratkaistuista metafysillisistä ongelmista, vaan että hän päin vastoin torjuu luotaan semmoiset tiedustelemiset, kun fariseukset ja sadukeukset niitä esittävät.
— Ole sitte Kristuksen seuraaja ilman mitään uskonsääntöjä, oliTeodooroksen neuvo.
Vaan toiselta puolen hän nuhteli Hermionea siitä että, vaikka kristillisen jumalanpalveluksen luonnollisimmatkin muodot loukkasivat häntä, hän kuitenkin saattoi suostua vanhan opin menoihin, vaikka näissä nähtävästi eli jotakin, joka soti Jumalan palvelemista vastaan hengessä ja totuudessa. Hermionen täytyi tässä myöntää hänen olevan oikeassa; vaan hän puolusti itseään sillä, että hänen täytyi pitää lukua isästänsä; isän mielestä ne olivat pyhiä tapoja, jotka hänen silmissään olivat yhteydessä sen maailmankatsomuksen kanssa, joka tunnustaa järjen, vapauden ja inhimillisen arvon. Vaan kun kristinusko ei ainoastaan tunnusta näitä totuuksia, vaan esittelee ne kirkastetussa valossa, ja kun Hermionelle oli tämä selvänä, niin Teodooroksen mielestä ne syyt, jotka vaikuttivat Kryysanteukseen, eivät saattaneet vaikuttaa Hermioneen. Jos Hermione taistelisi sitä tunnetta vastaan, joka vaati sellaista arkailemista, niin hän siis vain osoittaisi vähäisessä määrin sitä kieltäytymistä, jonka kristinopin perustaja vaati opetuslapsiltansa. Jos Hermione tahtoi mestarikseen tunnustaa Galilealaisen, ei ainoastaan suullaan, vaan sydämellä ja työllä, niin hänen pitäisi taistelemalla hankkia itselleen voimaa katkaistaksensa viimeisen siteen, joka kiinnitti häntä vanhaan oppiin.
Tämä Teodooroksen vaatimus pusersi kyyneleitä Hermionen silmistä. Hän ajatteli sitä tuskaa, minkä sellaisen vaatimuksen täyttäminen vaikuttaisi Kryysanteuksessa.
Vaan siitä hetkestä hän sai selvemmän käsityksen tilastaan ja huomasi varmasti, ettei hän enää tunnustanut Julianuksen ja Kryysanteuksen uskoa, että jumalaistarut, joita niin suurella mielihalulla oli selitellyt ja joiden kauneutta hän oli ihaillut, olivat ainoastaan verhoon käärittyjä — ja, kun ne oli paljastettu — ainoastaan vaaleita kuvia samoista ikuisista totuuksista, joita Jeesus niin selvästi ja yleistajuisesti oli esitellyt kaikelle ihmissuvulle, eikä vaan muutamille vihityille; hän tajusi, että hän itse asiassa oli kristitty ja ettei hänen pitänyt suullaan kieltää häntä, jota hän tahtoi ajatuksissaan ja elämässään seurata esikuvanansa voimiensa mukaan.
Juuri kun tämä tunnustus pääsi hänen huuliltaan, häiritsi keskustelua kolmas henkilö, joka äkisti tuli näkyviin heidän läheisyydessään. Hermione ja Teodooros olivat istahtaneet eräälle leposohvalle, joka oli laitettu kummun juurelle rehevälehtisten puiden varjoon. Nämä olivat estäneet miehen näkymästä, joka sattumalta oli saapunut niin että kuuli heidän keskusteluansa ja nyt katsoi olevan syytä tulla esille.
Hänen pukunaan oli karkea kaapu, matkavyö, nauloitetut sandaalit, ja kädessä oli suuri sauva.
Mies oli Eufeemios. Hänen esiintymisensä hämmästytti vastenmielisellä tavalla Teodoorosta, jota vastoin kohtaus näytti suuresti miellyttävän häntä itseään.
— Veli, mikä tuo sinut tänne? kysyi Teodooros nousten kiireisesti ylös ja mennen presbyteriä vastaan kääntääkseen hänen huomionsa pois Hermionesta.
Eufeemios ei näkynytkään huomanneen tai tunteneen neitoa. Hän vastasi:
— Terve, Teodooros! Sinua ehkä kummastuttaa nähdä minut täällä, enkä itse vähemmin ihmettele, että vihdoin tässä vuori- ja laaksosokkelossa olen voinut löytää oikean tien, joka vei veljeni Teodooroksen luo. Sitä ei kuitenkaan ole mikään ihmetyö saanut aikaan; hyväntahtoiset paimenet, jotka tapasin vuorilla, ja ne ihmiset, jotka kohtasin majoissa, ovat neuvoilla ja tiedoilla ohjanneet kulkuani, ja heidän kauttaan tiesin olevani lähellä sinun asuntoasi, kun nyt tapasin sinut täältä.
— Hyvä, tule kanssani majaani, salli minun siellä pestä jalkasi ja valmistaa sinulle ateria, sanoi Teodooros. — Epäilemättä on tärkeä asia pannut matkasauvan käteesi. Puhumme siitä sitten, kun olet virkistänyt itseäsi kattoni alla.
Eufeemios suostui Teodooroksen kutsumukseen ja seurasi häntä hänen asuntoonsa.
Sittenkun mustatukkainen presbyteri siellä oli nauttinut aterian vahvalla ruokahalulla, jommoisen saa vuorivaelluksesta, ja sillä aikaa mitä sävyisimmällä äänellä tehnyt väsyttävän joukon kysymyksiä Teodooroksen ja hänen seurakuntansa oloista, hän esitti vihdoin varsinaisen asiansa.
Hän oli vyöttänyt kupeensa ja ottanut matkasauvan käteensä tuodakseen veljellensä Teodoorokselle sanoman hänen isältänsä Petrokselta. Hän otti matkavyöltään kirjeen ja antoi sen isännälleen.
Petros kehotti isällisin sanoin Teodoorosta palaamaan Ateenaan, koska hänen olonsa ilmeisten vääräuskolaisten luona täytyi luoda lisää varjoa hänen jo muutoinkin syystä epäilyksen alaiseen oikeauskoisuuteensa. Jos oli totta, mitä Petros oli kuullut, että Teodooros ei ainoastaan käyttänyt hyväkseen novatianolaisten ja donatolaisten uskonluopioiden vieraanvaraisuutta elääkseen heidän keskellään, vaan myöskin toimitti papinvirkaa heidän seurakunnassaan, niin oli huonoinkin ajatus Teodooroksesta vahvistettu, ja hän oli tuskin pelastettavissa siitä ajallisesta ja ijankaikkisesta kadotuksesta jonka itse oli saattanut päällensä. Kuitenkin piispa tahtoi siinäkin tapauksessa jättää hänelle tien auki vapahdukseen; siinä tarkoituksessa hän oli nyt lähettänyt poikansa Eufeemioksen tuomaan Teodooroksen Suunionin vuorista Ateenaan. Piispa vakuutti, että hän otettaisiin siellä vastaan isällisellä hyvyydellä, ja että menneisyys unohdettaisiin, jos vain Teodooros katuisi luopumustaan ja osoittaisi tahtovansa hyljätä hairahduksensa.
Piispan kirjeessä oli vielä katkeria valituksia Suunionin uutisasumuksesta. Sen läheisyys muka uhkasi Ateenan ja seudun turvallisuutta, koska uutisasukkaat eivät olleet ainoastaan vääräuskolaisia, vaan sen ohessa pahantekijöitä, rosvoja ja kapinoitsijoita, tunnettuja siitä asti kun oleskelivat Parnassoksella. Rikokset ihmisiä ja omaisuutta vastaan, jotka Attikassa yhä lisääntyivät, katsottiin asukkaiden luulon mukaan, varmaankaan ei syyttä, noiden muukalaisten ansioksi; ja sitä paitsi valitettiin, että he soivat turvapaikan karanneille rikollisille ja orjille, jotka olivat luopuneet herroistaan. Sellaista ei voitu ajan pitkään sietää, ja Petros lausui vakaumuksenaan, että maailmallinen valta oli yhdistyvä hengelliseen rangaistaksensa rikolliset ja palauttaaksensa eksyneet.
Piispa lopetti kirjeensä toistetulla hartaalla kehotuksella, ettäTeodooros palaisi veli Eufeemioksen rinnalla Ateenaan.
— Kas niin, sanoi Eufeemios, kun Teodooros pani kirjeen pois kädestään, — mitä päätät?
— Hyvä veli, sinä saat huomenna yksin palata Ateenaan. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.
— Oi, veljeni, mieti tyystin, ennenkuin teet tämän päätöksen, huokasi Eufeemios. — Minä vakuutan, että piispa tahtoo sinun onneasi. Yhtä suuresti kuin häntä pahoittaa, että on sinut kadottanut, yhtä suuren riemun hän saisi nähdessään kadotetun pojan palaavan syliinsä. Ole varma, ettei syötetty vasikka silloin ole puuttuva. Petros sanoo aina, että sinä olit aiottu johonkin suureen, Teodooros, että ne harvinaiset armolahjat, jotka Herra on lahjoittanut sinulle, jos niitä käyttäisit oikein, tekisivät sinusta pylvään hänen seurakunnallensa. Jos tulet minun kanssani, Teodooros, niin tiesi kulkee loistavaa tulevaisuutta kohti. Mitä minä olenkaan sinun rinnallasi? Eufeemioksella, joka kauan on ollut Ateenan seurakunnan vanhin presbyteri, ei ole mitään toivoa, vaan ei myöskään mitään vaatimuksia eikä haluakaan tulla miksikään muuksi. Se, jolla on voimia kuin sinulla, on velvollinen katsomaan itselleen vaikutusalaa, joka niille sopii — jolla niitä täysin määrin voi käyttää. Veli, sinä olet aiottu piispaksi ja olet, jos tahdot, pian pääsevä siihen kunniaan. En sano tätä yllyttääkseni ylpeyttäsi; sanon sen pikemmin nöyryyttääkseni sinua, sillä sinä olet tähän asti tehnyt kaikki käyttääksesi huonosti lahjojasi ja turmellaksesi onnesi.
— Jättäkäämme tämä hyödytön keskusteluaine, sanoi Teodooros. — Minulla on täällä Suunionissa siunauksekas vainio, liiankin riittävä minun voimilleni. Vaan vaikka en siis persoonallisesti seuraa sinua Ateenaan, hyvä veli, niin saat kuitenkin viedä minulta kirjeen Petrokselle. Minun täytyy torjua syytös, että uutisasukkaat muka tekevät seudun epäturvalliseksi. Rauhallisempia ja lainkuuliaisempia ihmisiä et ole tapaava mistään, ja ennenkuin jätät meidät, pitää sinun omin silmin nähdä, etteivät heidän asuntonsa ole rosvojen luolien kaltaisia, vaan työteliästen, tyytyväisten ja siveellisten perheitten koteja. Että olemme ottaneet luoksemme karanneita orjia, on totta, emmekä aio niitä lähettää takaisin heidän herroillensa, kuten Paavali menetteli Oneesimoksen suhteen. Orja, kuten sotavankikin, saakoon paeta minne vain voi; kun hänellä ei ole mitään oikeutta herransa luona, ei hänellä myöskään ole velvollisuuksia häntä kohtaan; vaan hänellä on velvollisuuksia itseänsä ja vertaisiansa kohtaan, ja ensimäinen niistä on vetäytyä pois orjuudesta. "Jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä paremmin," sanoo sama Paavali.
— Oi, hyvä Jumala, mitä oppia sinä levität, veli Teodooros, huokasi Eufeemios. — Etkö ajattele, että meidän pyhä kirkkokin kiitollisuudella ottaa vastaan orjia perintönä hurskailta vainajilta, ja että se suurella siunauksella käyttää heidän työtään maallisen hyvänsä vaurastuttamisessa?
— Minusta, sanoi Teodooros, — tämä on kehnoimpia todistuksia orjuuden oikeudenmukaisuudesta. Sinä unohdat, hyvä veli, että minä kiellän kirkon.
— Valitettavasti, se on totta, sanoi Eufeemios katsahtaen surullisena taivasta kohti.
— Et näy, jatkoi Teodooros, — tuntevan näiden donatolaisten käsitystä iloisesta sanomasta. He ovat kärsimyksien ja vainojen kautta tulleet sellaiseen johtopäätökseen kristinopista, johon eivät ehkä muutoin olisi päässeet. He selittävät yksinvaltiuden ja orjuuden jumalattomiksi laitoksiksi.
— Ja sinä, sanoi Eufeemios, — sinä, Teodooros, hyväksyt nämä hirmuiset erehdykset, sinä ajattelet samoin, koska olet näiden ihmisten opettajana?
— He ovat väitelleet minun kanssani ja saaneet minut vakaumukseensa, vastasi Teodooros. — Toivoisin Petroksenkin tulevan tänne saamaan tämän vakaumuksen.
— Minä tiedän, sanoi Eufeemios, — että Afrikan donatolaiset olivat kirjoittaneet lippuunsa sanat:yhdenvertaisuusjaveljeys. Jos sellaisia mielipiteitä levitettäisiin maailmaan, niin se kääntyisi nurin. Ja kirkkoko luopuisi orjistaan … ei, ei, nuo ovat pirullisia mielipiteitä ja suorassa ristiriidassa pyhien kirjoituksien kanssa, sillä lähettihän Paavali, kuten sanoit, Oneesimoksen tämän herralle Fileemoonille. Vaan kuinka sopivat nämä mielipiteet yhteen sen lainkuuliaisuuden kanssa, jota sanot lampaittesi harjoittavan?
— Lampaitteniko? Lampaat eivät ole minun. Minä tunnen ainoastaan yhden paimenen, joka on Kristus, enkä itse saata vaatia tätä nimeä. Kuuliaisuus inhimilliselle järjestykselle, veli Eufeemios, on ainoastaan epätäydellinen, kun ei siihen liity ajatus siitä, että tämä järjestys on saatettava täydellisemmäksi, niin että se, jos mahdollista, tulee virheistä vapaaksi ja jumalallisen järjestyksen kuvaksi. Mielipiteitämme yhdenvertaisuudesta ja veljeydestä tahdomme levittää samalla lempeällä keinolla, jota apostolit käyttivät levittäessään evankeliumin muita totuuksia: vakaumuksemme voimalla, joka vaikuttaa toisten vakaumukseen. Veljeni Suunionissa ovat riisuneet yltään väkivallan aseet, kun väkivalta ei enää pakota heitä puolustautumaan… Mutta nyt, Eufeemios, on iltaa kulunut pitkälle ja sinä tarvitset lepoa. Me jatkamme huomenna keskusteluamme, kun kuljet minun kanssani vuorilla tarkastelemassa hyvää oloamme. Kaikkivaltias suokoon, ettei kukaan vihollinen tule sitä häiritsemään!
— Olet oikeassa. Olen hyvin väsyksissä vaivalloisen vaellukseni perästä. Kuka tuo nainen oli, hyvä veli, jonka kanssa puhelit kun sinut tapasin?
— Erään naapurini tytär.
— En nähnyt hänen kasvojaan, vaan kuulin muutamia sanoja hänen huuliltaan, ja huomasin hänen puhuvan kaunista Hellaan kieltä. Onko siis sivistyneitä helleenejäkin näiden Afrikasta ja Aasiasta tulleiden muukalaisten keskuudessa?
— Täällä on ihmisiä kaikensäätyisiä ja kaikenkielisiä, vastasi Teodooros, viedessään vieraansa erääseen majansa kamariin, jossa osoitti hänelle vuoteen.
Teodooros käytti osan yötä kirjoittaakseen Petrokselle.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun Eufeemios vielä nukkui, hänen isäntänsä meni Kryysanteuksen luo varoittamaan häntä ja Hermionea, etteivät tarpeettomasti tulisi Eufeemioksen näkyviin.
Suunionin sota.
— Julianus oli tosin suuri sotapäällikkö, sanoi Annæus Domitius ystävälleen Olympiodoorokselle, kun viruivat pöydän ääressä komeassa teltassa, joka oli pystytetty eräälle Suunionin kummulle avaran leirin keskelle; — kieltämättä hän oli sotapäällikkö, joka veti vertoja sekä Aleksanterille että Caesarille, mutta yhtä sotataidon pääasiata hän ei ymmärtänyt.
— Ottaa nimittäin vihollisilta selkäänsä, näyttää tyytyväistä naamaa ja syödä vahvasti, sanoi Olympiodooros.
— Sinä keskeytät minua, sanoi Annæus Domitius, — minä huomaan välttämättömäksi tukkia suusi pikarillisella parasta Falernolaisviiniä… Terve, uskollinen ystäväni, minun sotilasteni Tyrtaios ja oma Homeerokseni! En kuitenkaan tahtonut puhua siitä asiasta, vaikka silläkin on tärkeytensä ja vaikka todellisen sotapäällikön täytyy sekin osata nipasta nappaan. Minä tarkoitan sitä sotataidon osaa, joka koskee sodan vaivojen lieventämistä hyvällä ruoalla. Hyvä ystävä, mitä pidät imukalasta? Eikö se ole oivallista?
— Jumalallista, Zeus auttakoon, ja kastike on oikea taideteos, ihanampi kuin Efesoksen Artemiin muinainen temppeli.
— Olympiodooros, sanoa imukalaa jumalalliseksi on vanhaa egyptiläistä taikauskoa. Sellaisesta taikauskosta sinun olisi jo pitänyt päästä, koska egyptiläisetkin ovat sen voittaneet ja muuttuneet maailman hurskaimmiksi kristityiksi. Enkä myöskään ole hyvilläni, kun sinä vannot Zeus vanhuksen kautta. Anna ukon olla rauhassa — hän lienee nyt joka tapauksessa hyljännyt meidät ja muuttanut Hyperboreiolaisten luo. Sinun pakanalliset valasi loukkaavat korvaani, Olympiodooros. Sinä unohdat, etten ole enää vain kirkonoppilas, vaan kastettu ja opetettu kaikissa uskoni salaisuuksissa. Hurskas, jalo Eusebiani, joka voitti viimeiset epäilyni ja vei minut suolineni sorkkineni totuuden helmaan! Minä en voi kylliksi kiittää Moiria ja Hyymeeniä … tahdon sanoa: en kylliksi kirota Moiria ja Hyymeeniä, ja kiittää Kaitselmusta ja kaikkia hyviä pyhimyksiä, jotka lahjoittivat minulle sellaisen puolison. Nyt, hyvä ystävä, jatkoi prokonsuli, kun muuan orja astui sisään tuoden paistetun linnun hopeavadissa, — nyt palanen lintua ja vielä pikari falernolaista, sen jälkeen vaatimaton jälkiruoka …. paras piirakkainleipojani on sairastunut sotaelämän rasituksista … sitte tulet kanssani tarkastamaan etuvartioja. Minun historioitsijani ei saa koskaan olla poissa vierestäni. Olympiodooros, toivon, että olet ottanut mukaasi papyrusta kylläksi, voidaksesi laveasti kertoa sankarityöni.
— Hoo, huudahti Olympiodooros, kiitä sinä jumaliasi tai, jos mieluummin tahdot, repaleisia apostolejasi ja pyhimyksiäsi, että olet saanut niin verrattoman historiankirjoittajan kuin ateenalainen Olympiodooros on. Kas tässä, jatkoi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, vetäessään vyöltään muutamia kokoon käärittyjä paperilehtiä, — sill'aikaa kun syöt lintuasi — joka, meidän kesken sanoen, on vähä sitkeätä — ja odotat piirakkaa, tahdon lukea tuoreimman luvun: molempien viime päivien sotatapauksista. Se on, hyvä ystävä, ruokalaji, jota voi verrata yksin jumalien ambrosiaan. Nauti nyt täysin määrin!
— Ei, ei nyt, hyvä ystävä. Mitä olet ennättänyt kirjoittaa on tietysti ainoastaan luonnos.Saepe vertere stylumsanotaan meidän roomalaisten kesken. Tarkoitan, ettet vielä ole ennättänyt viimeistellä teostasi.
— Oh, sellaiseen käsityöläis-askareeseen ei Olympiodooros koskaan ryhdy. Hänen teoksensa ovat täydellisiä jo syntyessään, eivätkä tarvitse pesusammiota. Curtiuksen värit, kun hän kuvailee Alexanterin retkeä Persiaa vastaan, ovat epäilemättä vaaleita niiden värien rinnalla, joilla minä kuvailen Annæus Domitiuksen retkeä Suunionia vastaan. Muinaisajan historioitsijat pikemmin käyttivät veistintä kuin sivellintä. Ainoastaan me osaamme antaa historialle taivaan ja maan kaikkien värien loiston. Sinun pitäisi kuulla, kuinka kuvailen joukkojesi kulkua, mitenkä ne kierrellen nousevat vuorille aseiden kimallellessa auringon säteissä, kuinka ne painuvat laaksojen varjoihin ja jakautuvat siellä tunkeakseen eri säteinä vuorisolien läpi ja uudestaan yhdistyvät pelottavaksi taistelurintamaksi. Lisäksi sinun täytyy kuulla ja ihailla, kun kuvailen viime yötä … se oli ihana yö, hyvä ystävä.
— Niin, kaunis näkö, sanoi Annæus Domitius.
— Ah, kun ei, niinkuin Nerolla, ole varaa polttaa Roomaa nähdäkseen maailmankaupungin liekkien nuoleskelevan yöllistä taivasta, niin ei sovi halveksia kyliä eikä istutuksia, huomautti Olympiodooros. — Mieltä ylentävää oli nähdä niitä rovioita, jotka loimottelivat vuorien huipuilla ja laaksojen pohjissa. Ne olenkin mitä vilkkaimmalla tavoin kuvaillut kertomuksessani sinun teoistasi.
— Huomauta kuitenkin uskollisena historioitsijana, että kunnia näistä liekeistä ei tule minulle, vaan piispa Petrokselle, sanoi Annæus Domitius. — Sillä jos minä olisin saanut määrätä, niin olisi tuon kapinallisen roskaväen kylät ja istutukset jätetty rauhaan, sillä erämaata ei keisari voi enää verottaa. Vaan minä taivun jumalallisen oikeuden alle, jonka edestä kaikkien inhimillisten aprikoimisien tulee väistyä. Kapinalliset ovat vääräuskolaisia, ja Petros tietää, että Jumalan oikeus käy keisarin oikeuden edellä.
— Minä lupaan huomauttaa sitä, sanoi Olympiodooros, pistäen papyruskääryn vyölleen ja alkaen tutkia jälkiruokaa.
— Vaan vielä kauniimpi oli seuraava aamu, kun auringon ensimäinen säde näytti meille kapinoivien sotarinnan, joka levisi vuoren rinteellä, ja miesten tummien rivien takana heidän vaimonsa ja lapsensa levottomissa ryhmissä ylemmillä kummuilla. Minä olen arvostellut taistelukuntoiset kapinoitsijat kahdeksikymmeneksi centuriaksi — kahdeksi tuhanneksi mieheksi.
— Mitä sanot? huudahti prokonsuli. — Kaksituhatta miestäkö? Mikä historioitsija sinä olet? Kirjoita viisikymmentä tuhatta, sinä hupsu! Niitä oli vähintään viisikymmentätuhatta. Muista, että Aleksanteri ei koskaan voittanut vähempää kuin satoja tuhansia vihollisia jokaisessa tappelussa. Minä olen vaatimaton ja tyydyn viiteenkymmeneen tuhanteen.
— Minä kirjoitan kymmenentuhatta, sanoi Olympiodooros.
— Muista, että historian jumalatar vaatii mitä ankarinta totuutta.Ethän toki tahdo, että kyhäisin minkään mahdottoman valesepustuksen?
— Ei, ei, ankaraa totuutta, hyvä ystävä! Kirjoita kymmenentuhatta! Se voi riittää, koska oma voimani ei ole kuin neljätuhatta miestä.
— Taistelu, joka nyt alkoi, jatkoi Olympiodooros, — on kerrottu niin, kuin ainoastaan näkijä voi sen tehdä.
— Luonnollisesti unohtamatta vihollisen sitkeätä vastarintaa…
— Tietysti.
— Vielä vähemmin sen hurjaa pakoa tappion kärsittyään, aseilla ja kaatuneilla peittynyttä tannerta, ja niin edespäin, sanoi Annæus Domitius hymyillen ja täytti Olympiodooroksen pikarin.
— Hyvä ystävä, vastasi entinen epigrammain runoilija, nykyinen historioitsija, — ei saa yhdessä ainoassa luvussa tyhjentää kaikkea mikä sotaretkellä voi värisyttää hermoja ja ansaitsee kuvaamista. Minä aion säästää tuon hurjan paon johonkin toiseen lukuun, sittenkun se todellakin on tapahtunut. Tällä kertaa annan vihollisen vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Enempää ei salli minun totuudenrakkauteni, sillä itse asiassahan kuitenkin juuri sinun joukkosi … no niin, sinä jo ymmärrät minua.
— Tuo kirottu pappi! mutisi Annæus Domitius. Petroshan sekautumalle taistelusuunnitelmaan sai aikaan tappion. Muutoin olisin tuhonnut vihollisen, huolimatta Kryysanteuksen taitavuudesta ja melkein voittamattomasta asemasta.
— Sitä vastoin kuvailen toisen näön lumoavan kauniisti, jatkoi Olympiodooros itseensä tyytyväisenä. — Ja kaunista, hurmaavan kaunista olikin todella nähdä komean rautapukuisen ratsuväen ratsastavan suohon, tarttuvan kiinni sinne ja joutuvan tuhoon kapinoitsijain nuijien, kankien ja kivien iskuista. Komeampaa näytelmää ei vanhan Rooman amfiteatteri ole koskaan voinut tarjota loistavimpinakaan päivinään … se täytyy sinun myöntää, hyvä prokonsuli.
— Se on totta, sanoi Annæus Domitius silmät loistavina kun hän muisteli tätä tapausta; — olin itse vähällä taputtaa käsiä ja huutaa:bene, optime!Olisin sen ehkä tehnyt, jos minä kuten sinä olisin ollut paljas katselija. Mutta, paha kyllä, minä olen keisarin sotapäällikkö, ja keisarin sotilaathan ne hukkuivat. Petros se taaskin käski tuon onnettoman liikkeen. Minä kiitän kuitenkin taivasta, että niin kävi, sillä kun piispa näki tuon surkean lopun, niin hän pyysi minulta anteeksi ja otti itseensä sen säkeen, jonka hymyillen lausuin Homeeroksesta:
Ei hyvä oo moniherraisuus; yks' herrana olkoon!
Toivon tästä lähtien saavani hallita yksin.
— Hämmästyttävä havainto oli, hyvä Annæus, että kapinallisten johtaja ei ollut kukaan muu kuin vanha ystävämme Kryysanteus. Kryysanteus johtamassa kristittyjä kiihkoilijoita! Zeus auttakoon, kohtalo leikkii ihmisillä.
— Älä unohda, Olympiodooros, merkitä teokseesi, että Kryysanteus on ollut Julianuksen opettaja viisaustieteessä ja sotataidossa. Voit lisätä, että Julianus tunnusti hänet mestarikseen, ei ainoastaan edellisessä, vaan myös jälkimäisessä. Jälkimaailma on antava arvon voitoilleni, kun ne saavutetaan sellaista miestä vastaan, joka sitä paitse taistelee ylivoimaisen, kiihkeän ja sotaan harjaantuneen joukon etunenässä, sekä puolustautuu vuoriseudussa, jota on vaikeampi valloittaa kuin linnaa. Mutta nyt toiseen asiaan. Minä odotan tänä iltana kylpyorjiani ja kylpytelttaani leiriin…
— Sepä suloista, hyvä ystävä.
— Ja palattuamme etuvartioista pitäisi kaiken olla järjestyksessä jotenkin mukiinmenevää kylpyä varten. Oi Korintos, kuinka kaipaan sinun mainioita kylpylaitoksiasi! Vahinko, ettei niitä voi kulettaa mukanaan sotaretkellä… Vielä yksi malja! Karmideen muistoksi!
— Karmideen! Hän oli viime aikoina vakaantunut ja ikävä. Vaan siitä huolimatta … kuolema sovittaa kaikki, ja varsinkin sellainen kuolema… Eläköön kaikkina aikoina hänen varjonsa!
— Juokaamme myös hänen ihanan leskensä malja!
— Minä olen ottanut lohduttaakseni häntä, sanoi Olympiodooros, — kohta kun hän on joutunut meidän käsiimme. Kaikki riippuu sinun voitostasi, jalo sotapäällikkö. Siis sama malja Karmideen varjolle, hänen leskelleen ja sinun voitollesi, joka on minun voittoni alku.
— Valitettavasti, hyvä ystävä, ei maksa vaivaa lohdutella leskeä.Toinen on saamaisillaan hänen kultaisia hempeitään…
— Mitä sanot?
— Hänen rahaiset hempeensä, samoin kuin ne, jotka eivät ole rahassa vaan taloissa ja puutarhoissa, ovat saaneet mahtavan kosijan, joka on soveliaampi niitä nauttimaan kuin sinä…
— Prokonsuli, älä puhu arvoituksia! Tänään olen Davus enkä Oidipuus.Mitä tarkoitat? Kuka kosija on?
— Kirkko.
— Minä en ymmärrä sinun kirottua kristillistä siansaksaasi. Kuka kirkko on? Kirottu olkoon se kosija, olipa hän kuka tahansa!
— Onneton pakana, sinulla ei siis ole aavistustakaan korkeimmasta ja merkillisimmästä, mitä on olemassa maan päällä.
— Sinä tarkoitat joko Olymposta tai Atlasta…
— En, en, minä tarkoitan kirkkoa. Vaan selittääkseni sinulle mitä kirkolla tarkoitetaan, minun täytyisi ryhtyä jumaluusopilliseen esitykseen, joka koskisi uskontomme salaisuuksia. Vaan tämä ei ole minulle luvallista. Sinä et saa siis tietää, kuka kirkko on. Sinulle on kylliksi tietää, että se tulee Kryysanteuksen perilliseksi, eikä Hermione.
Keskustelun katkaisi muuan centurio, joka tuli näkyviin teltan aukosta, sai muutamia määräyksiä päälliköltään ja poistui.
Sen jälkeen Annæus Domitius jatkoi puoleksi kuiskuttaen:
— Minä näen, hyvä Olympiodooros, hyödyttömät ponnistuksesi selvittää arvoitustani. Tahdon itse sen selittää. Kryysanteuksella on poika…
— Minä tiedän … se mielipuoli pyhimys…
— Vaiti, ei mitään herjausta! Pyhimykset eivät ole koskaan mielipuolia. Kylliksi on sanoapyhimys, jos hyvänä reetorina tahdot välttää pleonasmeja. No niin, poika perii isän omaisuuden, eikä tytär…
— Se riippuu Kryysanteuksen testamenttimääräyksistä, keskeytti lainoppinut Olympiodooros. — Jos hän tahtoo tyttärelleen turvata osan omaisuudestaan, niin hänellä on siihen valta. Muutoin on Hermionella, jos hän menee naimisiin, täysi perintöoikeus pyhimysveljensä jälkeen, joka luultavasti ei mene naimisiin ja yhtä luultavasti pian vaihtaa maallisen majansa kristittyjen autuuden maahan.
— Oikein, huomautti prokonsuli, — vaan unohdat toiselta puolen, että Kryysanteuksella on toinen perillinen, jonka oikeus käy kaikkien muitten edellä…
— Ja tämä perillinen on?…
— Valtio, ystäväni, jolla on oikeus ottaa takavarikkoon valtionkavaltajan omaisuus ja joka olisi jo ottanut käsiinsä Kryysanteuksen omaisuuden ellei…
— Ahaa, olet oikeassa. Minä unohdin valtion ja valtionkavalluksen…
— Ellei, jatkoi prokonsuli, — perillinen, jolla on vielä pyhemmät oikeudet, olisi saanut valtiota pysymään alallaan.
— Ja kuka tämä perillinen on? Tässähän kuhisee perillisiä kuin muurahaispesässä.
— Kirkko, Olympiodooros.
— Siinähän se taas on, tuo kirottu kirkko!
— Rauhoitu! Jätetään kirkko syrjään ja puhutaan sen edustajasta ja oikeudenhaltijasta, joka on Petros…
— Piispako?
— Piispa ja sotapäällikkö. Sama juuri…
— Oi, silloin jääköön hyvästi kaikki toiveeni.
— Petros on Makedonioksen jälkeläiselle, patriarkka Eudoksokselle näyttänyt asiakirjan, jonka kautta Clemens, tuo nuori pyhimys, luovuttaa sen omaisuuden, jonka perii isältään, pyhälle kirkolle ja määrää Petroksen sitä hoitamaan saman kirkon eduksi. Eudoksos, jolle epäilemättä on luvattu osa saaliista, on antanut keisarille, meidän armollisimmalle herrallemme, viittauksen, että hän ummistaisi toisen silmänsä, joka valvoo valtion etua, ja katsoisi asiaa yksinomaan toisella, joka valvoo kirkon etua. Oli miten oli, kirkko — eli oikeammin: Petros — tulee Kryysanteuksen perilliseksi.
— Kas sitä viekasta roistoa! mutisi Olympiodooros. — Onpa sentään surullista ajatella, että jalon Ateenalaisen peritty omaisuus — ja mikä omaisuus sitten! — joutuu epäfilosofisen ja alhaissäätyisen piispalurjuksen käsiin. Me elämme viimeisinä aikoina. Deukalioonin tulva on uudestaan paisumassa. Se tulkoon, vaan ei ennenkuin Olympiodooros on tomua ja tuhkaa!
Ystävykset poistuivat pöydästä. Tunti, jonka Annæus Domitius oli määrännyt levokseen ja virvoituksekseen, oli kulunut. Hän pukeutui kypäräänsä ja haarniskaansa, vyötti miekan kupeelleen ja lähti teltastaan.
Heti sen jälkeen hän nähtiin tribunien ja centurioiden ympäröimänä ja uskollisen historioitsijansa seurassa lähtevän tarkastamaan etuvartioita ja vihollisen asemaa.
Piispa Petros seurasi häntä.
Samana iltana saapui prokonsulin leiriin melkoisia vereksiä sotajoukkoja lisää. Vaikka prokonsulin sotavoima oli vääräuskolaisten miehistöä ison joukon suurempi, oli tämä lisä kuitenkin tervetullut ja tarpeellinen, koska joukkojen itseensäluottamus näkyi vähenneen äsken tapahtuneen taistelun jälkeen, jossa he olivat kärsineet täydellisen tappion vääräuskolaisten hurjan urhollisuuden ja heidän johtajansa viisaiden määräysten johdosta.
Prokonsuli palasi vasta yön tullessa päämajaansa. Hän kiirehti silloin kylpytelttaansa, joka sillaikaa oli saapunut orjineen kaikkineen, nautti sen jälkeen tunnin unta ja istui aamun koittaessa uudestaan hevosensa selässä, jaellen käskyjä alapäälliköilleen.
Prokonsulin vieressä ratsasti piispa Petros muulilla; hänenkin vyöllään riippui miekka.
Piispan takana ratsasti niin ikään muulilla hänen ajutanttinaan mustakutrinen Eufeemios, huolellisesti kaapuunsa kääriytyneenä, sillä aamu oli viileä, ja kylmät sumut peittivät vuoria.
Joukot olivat aseissa. Niiden eri osastot marssivat toinen toisensa jälessä eri teitä vuoriseudun sisäosiin.
Annæus Domitius oli päättänyt samana päivänä hyökätä uudestaan uutisasukkaiden kimppuun.
* * * * *
Sotaretki Suunionin novatianolaisia ja donatolaisia vastaan ei ollut yllättänyt heitä varustamattomina. Koska eivät paljoa luottaneet sen rauhan pysyväisyyteen, jota siihen asti olivat nauttineet, he olivat viimeisenä vapautensa vakuutena säilyttäneet ne aseet, joihin entiset vainot olivat pakottaneet, heidät tarttumaan, ja joiden käyttämisessä he rauhattoman elämänsä kestäessä olivat hankkineet itselleen pelottavan taitavuuden. Homoiuusialaisen papin odottamaton käynti Suunionissa oli uutisasukkaiden mielestä tulevien kovien kohtalojen enne; eipä sanansaattajan ulkomuotokaan ollut omiaan herättämään valoisia toiveita hänen todellisesta asiastaan. Uutisasukkaiden epävarmat luulot, jotka heidän asemassaan olivat luonnollisia, vahvisti pian Teodooros, joka eräistä veli Eufeemioksen lausunnoista, samoin kuin piispa Petroksen kirjeen hengestä sai syytä aavistaa, että koko uutisasutusta uhkaava myrsky oli tulossa. Pelko muuttui varmuudeksi, kun päivittäin alkoi vuorille saapua pakolaisjoukkoja, ei ainoastaan Attikasta, vaan myöskin Saroonilaisen lahden toiselta puolelta, Peloponneesoksesta; nämät pyysivät uutisasukkailta turvapaikkaa ja kertoivat julmista vainoista, jotka uudestaan olivat leimahtaneet ilmituleen koko maassa.
Niinä päivinä värisytti rauhallisen laakson asukkaita levottomuus, joka sai auran ja viinitarhamiehen sirpin lepäämään ja suuntasi paimenten silmät pohjoista kohti, missä Ateena oli Hymettoksen vuorenselänteen takana. Mökkien asukkaat ottivat esille aseensa ja hioivat niitä; heidän vanhimpansa pitivät kokouksia ehtimiseen kuullakseen pakolaisten kertomuksia ja neuvotellakseen mihin olisi ryhdyttävä. Antautumista hallitsevan kirkon alaisiksi — ainoata hintaa jolla he olisivat voineet torjua vaaran — he olisivat pitäneet syntinä pyhää henkeä vastaan. Ei kukaan tuonut esille sellaista ehdotusta; se olisi ainoastaan herättänyt vihaa innokkaimmissa ja surua muissa. Ei kukaan edes ajatellutkaan sellaista alistumista. Oli ainoastaan valittava pitikö vastuksetta antautua vihollisen valtaan ja sidotuin käsin kärsiä martyyrikuolema vaiko mennä vihollista vastaan aseet kädessä, koettaa jäykällä vastarinnalla, jolle maan luonto oli avuksi, pakottaa vainoojilta oikeus elää rauhassa, tai kaatua taistelussa sen asian puolesta, jota he pitivät Jumalan asiana, eivät omanaan.
Jälkimäinen mielipide voitti. Uutisasukkaat varustautuivat vastustamaan viimeiseen saakka. Sotaiset intohimot heräsivät uudestaan eloon monessa ankarasti koetellussa rinnassa, jossa ne kauan olivat uinailleet, ja tekivät odotetun taistelun tervetulleeksi. Uutisasukkaiden joukossa oli sadoittain miehiä, joiden luonteeseen pakollinen sotaelämä oli jättänyt leimansa, — miehiä, jotka olivat kasvaneet kodittomien, yhteiskuntaa vastaan aseissa, olevien joukkojen keskuudessa ja jo äidin maidon kanssa imeneet itseensä inhon sortavaa kirkkoa kohtaan, ja joiden lapsuudenmuistoina olivat muistot poltetuista kylistä ja tapetuista omaisista.
Sellaiset miehet ehtivät pian tottua siihen ajatukseen, että rauhallinen toimi oli jätettävä sikseen, että heidän ahkeruutensa hedelmät olivat tuhoon menevät, että toivo saada itselleen ja lapsilleen rauhan siunaama tulevaisuus oli petollinen; ja kun he olivat tämän toivon hyljänneet, oli taistelu heidän halunsa, ja miekka pyhä ystävä, joka ei saanut luopua heidän sivultaan.
Uutisasukkaat olivat siis hyvästi valmistuneet, kun eräänä aamuna paimenet, jotka laumojansa vuorilaitumilla kaitessaan olivat myös etuvartijoina ja vakoilijoina — kun nämä paimenet eri haaroilta tulivat juoksujalassa viljeltyihin laaksoihin ja ilmoittivat, että keisarillisia legioneja, jalkaväkeä ja ratsumiehiä, lippuineen ja sotamerkkeineen näkyi kaukana ja läheni Suunionin vuoria.
Kryysanteukselle oli vaarasta jo ennakolta annettu tieto, ja Teodooros oli kansankokouksen puolesta esittänyt hänelle kysymyksen, tahtoiko hän lähteä pois heidän vuoriltaan, jotka eivät enää olleet turvallinen pakopaikka — siinä tapauksessa kaksi reipasta kalastajaa otti viedäkseen hänet ja hänen tyttärensä pienellä aluksella, jommoisia heillä oli käytettävissä, Aigiinan saareen tai Peloponneesoksen rannan lähimpään kohtaan — vai pitikö hän parempana ottaa osaa ystäviensä kohtaloon, vaikka heidän asiansa ei ollut hänen.
Vastaukseksi tähän kysymykseen Kryysanteus oli astunut Hermionen kanssa miesten kokoukseen ja ilmoittanut tahtovansa jäädä, koska heidän asiansa oli hänellekin pyhä.
Tapa, jolla hän tämän ilmoituksen jälkeen otti osaa neuvotteluun, vahvisti hänen vaikutusvoimansa ja sai aseissa olevat uutisasukkaat toivomaan yksimielisesti, että hän olisi heidän päällikkönsä ja ottaisi johdon käsiinsä, koska muuten saattoi syntyä erimielisyyttä niiden monien kesken heidän piirissään, jotka pitivät itseään yhtä kelvollisina ja kokeneina olemaan vastustuksen johtajia.
* * * * *
Heti keisarillisen armeijan etujoukon jälessä näkyi parvi pappeja täydessä virkapuvussa ratsastavan muuleilla ja ympäröivän vaunuja, joille oli sälytetty suuren suuri kastemalja sekä muita pyhiä astioita ja kapineita.
Armeija seisahtui ja asettui leiriin, ennenkuin oli saapunut jylhempään vuoriseutuun, jonka laaksoista sen tuli etsiä vihollisensa; ja piispa Petros lähetti kaksi pappia viemään uutisasukkaille kirjeen, jossa tarjottiin rauhaa ja anteeksiantoa kahdella ehdolla: että empimättä laittoivat luotaan kaikki rikoksentekijät, karanneet orjat ja pakolaiset, jotka eivät olleet uutisasumuksen jäseniä sitä perustettaessa; sekä että julkisesti luopuivat harhauskostaan ja palasivat oikeauskoisen kirkon helmoihin.
Papit, joille tämä lähetys oli uskottu, näkivät, saapuessaan ensimäiseen asuttuun laaksoon, että asukkaat olivat jo matkalla vaikeampikulkuiseen sisäseutuun, vieden mukanaan irtaimen omaisuutensa. Niitä oli pitkä jono aseellisia miehiä, naisia ja lapsia, karjalaumoja ja juhtia, joille oli kuormitettu tyhjäksi jätettyjen kotien vaatimattomat aarteet ja pelloilta ennen aikaansa leikattua laihoa.
Illan suussa lähettiläät palasivat, mukanaan vastaus, että uutisasukkaat olivat hyljänneet rauhan ehdot mahdottomina.
Heidän entinen veljensä Teodooros oli kapinoivien puolesta antanut tämän vastauksen.
Kryysanteuksesta ja hänen tyttärestään eivät lähettiläät olleet nähneet vilahdustakaan, eivätkä myöskään olleet voineet saada urkituksi, olivatko nämä henkilöt niillä seuduin vai eivätkö. Presbyteri Eufeemios pysyi kuitenkin lujana väitteessään, että vuoristossa käydessään oli nähnyt Hermionen.
Että Eufeemios oli oikeassa, tuli selville sittemmin, kun prokonsuli Annæus Domitiuksen johtamat joukot suorittivat ensimäisen taistelunsa pientä vääräuskolaisarmeijaa vastaan. Ratsastaja, joka kapinoitsijain puolella antoi käskyjä, johti liikkeitä ja välistä otti osaa käsikahakkaan, tunnettiin Kryysanteukseksi.
Ensimäisen taistelun päätöksen jo tunnemme. Sotajoukkojen hyökkäys novatianolaisten miehittämää asemaa vastaan torjuttiin, ja ryntääjät kärsivät suuren mieshukan; Annæus Domitius näki olevan viisainta peräytyä hiukan ja asettua puolustusasemaan, kunnes odotettu lisäväki ennätti saapua.
Vakoojainsa kautta hän sai kuitenkin tietää, että voittajatkin seuraavana yönä olivat jättäneet sen aseman, jota vastaan hyökkäys oli tehty, ja valinneet toisen etelämmältä, Laurionin aikoja sitten hyljättyjen kaivantojen läheisyydestä.
Tässä asemassa oli heidän hallussaan ainoastaan rajoitettu ala, vaan heidän selkäänsä turvasivat äkkijyrkät kalliot, jotka suistuivat mereen; siellä oli sitä paitsi laidunta karjalle ja vesirikkaita lähteitä, ja pääsö näihin olisi muutoin voinut tulla heiltä ehkäistyksi.
Pääasiallisesti viimeksi mainitun seikan tähden Kryysanteus oli valinnut tämän aseman. Hänen liikkeensä näytti kuitenkin peräytymiseltä, ja Annæus Domitiuksen ystävä ja historioitsija Olympiodooros sai sen vuoksi aiheen lausuakseen Suunionin sotaretken historiassaan:
"Kapinoitsijat, jotka lukuisemmuudestaan huolimatta menettivät taistelukentän, käyttivät yön pimeyttä kiireiseen peräytymiseen".
* * * * *
Yön sumut peittivät uutisasukasten leirin. Sinne tänne kallioiden väliin oli sytytetty vahtitulia, ja niiden ympärillä oli miehiä ja naisia koolla. Useimmille naisille ja pienille lapsille oli paremmaksi suojaksi yökylmää vastaan määrätty erään temppelin jäännökset, joka ennen oli ollut pyhitetty Pallas Ateenalle ja oli hyvin tunnettu merimiehille, jotka kiersivät Suunionin nientä; sen pylväsrivit olivat loistaneet vuosisatoja niemen äkkijyrkkien kallioiden päältä. Siellä Hermionekin vietti yönsä…
Vahtitulien ympärille kokoutuneista sotilaista useimmat nukkuivat väsyneinä päivän vaivoista; toiset istuivat ja keskustelivat kuiskutellen; toiset hioivat aseitaan tai pienensivät kivien välissä viljaa leipoakseen siitä leipää huomiseksi.
Yleisen äänettömyyden katkaisi ainoastaan virsi, jonka joku tulien ympärillä valvovista miehistä viritti. Silloin tällöin nähtiin joku patrulli sitä väkeä, joka sinä yönä oli vuorossa, kulkevan ohitse. Vartiostoja oli ulotettu melkoisen matkan päähän kaikista niistä leirin kohdista, johon oli mahdollista päästä, ja ankarinta varovaisuutta noudatettiin, ettei tapahtuisi äkillistä yllätystä.
Uutisasukkaiden asekuntoinen miehistö — nuoret pojat ja hopeahapsiset ukot siihen luettuina — teki tuskin kaksi tuhatta miestä. Melkoinen joukko oli hengellään ostanut voiton edellisessä taistelussa. Vähempään hintaan ei sitä olisi voitu saada. Kryysanteuksen määräykset todistivat, että hän oli visusti laskenut, miten voisi säästää miehiensä henkeä.
Kryysanteus ja Teodooros sekä ne miehet, jotka olivat pienen armeijan sotaneuvostona, olivat koolla päämajassa. Semmoisena oli kallioseinää vasten rakennettu risumaja; luontoperäinen paasi oli pöytänä; kaksi soihtua oli sitä valaisemassa.
Seuraavaksi aamuksi oli hyökkäys odotettavissa, ja jo oltiin sovittu toimista, jotka olivat tarpeen sen vastustamiseksi.
Keskustelu koski nyt toista asiaa: kaukaisempaa tulevaisuutta.
Hyökkäjää voitiin kerta torjua — sitä ei epäilty — vaan eikö sodan päätös ollut jo välttämättömästi ratkaistu? Oliko kourallisen ihmisiä mahdollista ajan pitkään puolustautua vihollista vastaan, jolla tarpeen vaatiessa kaikki roomalaisen maailmanvallan apuneuvot olivat käytettävissä?
Vanha donatolaispappi, jonka kanssa Kryysanteus kerran oli keskustellut Parnassoksella, istui nyt kallionkielekkeellä hänen edessään, ja soihdun valo heijastui haarniskasta, johon hän oli pukenut hopeakarvaisen rintansa. Hänen vieressään seisoi kalliota vastaan hänen israelilaisensa, raskas nauloitettu nuija — ja että hänen käsivartensa jaksoi sitä vielä heiluttaa, sen oli edellinen taistelu todistanut tavalla, joka legionalaisissa oli herättänyt kauhua.
— Minne puheemme nyt eksyy? hän sanoi — Tulevaisuuteenko? Se on Herran eikä meidän. — Huomenna taistelemme amalekilaisia vastaan, ja jos me lyömme heidät, niin taistelemme ylihuomenna taas ympärileikkaamattomia vastaan — ja taistelemme kunnes ei yksikään meistä voi miekkaa liikuttaa. Mitä enempää tahdommekaan?
— Olet oikeassa … mitä enempää tahdommekaan? sanoi joku toinen läsnäolevista, jolla oli yllään täydelliset palatiinolaistamineet, mitkä oli voittanut saaliiksi viime taistelussa; hänen silmissään loisti uskonnollisen innostuksen tuli. — Emmehän mitään enempää toivokaan. "Jos meidän aikamme on tullut, niin tahdomme kunniallisesti kuolla emmekä sallia kunniaamme häpeäksi muuttaa".
— Vaan muistakaa, että kun miehet ovat kaatuneet, niin naiset ja lapset ovat turvattomat. Baalin papit kastavat väkisin vaimomme ja opettavat lapsemme kukkuloilla uhraamaan. Meidän lapsemme ja heidän lapsensa tulevat heidän itsensä kaltaisiksi ja kokoutuvat kärpäiskuninkaan ja hänen perkeleittensä alttarien ympärille. Meidän kylvömme ei ole tekevä terää Herralle, vaan tuleva muun rikkaruohon kaltaiseksi, minkä vihollinen on kylvänyt. David, jatkoi novatianolainen, joka puhui näin, kääntyen vanhaan donatolaispappiin, — mitä teemme vaimoillemme ja lapsillemme? Neuvotelkaamme siitä!
— Minä tiedän neuvon, lausui donatolaispappi syvällä äänellä. — Ukot, joilla on vielä voimaa heiluttaa veistä, ja pojat, jotka ovat kyllin vanhoja purraksensa, saavat paikan meidän riveissämme ja kaatuvat meidän kanssamme, kun olemme taistelleet ihanasti Herran silmien edessä. Vaan naiset eivät tule väkisin kastettavaksi eivätkä pienet lapsemme tule uhraamaan kukkuloilla … ei, ei, nähtyään viittauksen kädestäni ja kuultuaan sanan suustani he syöksyvät kallioilta mereen. Minä tunnen kansani.
— Tapahtukoon Jumalan tahto! sanoi novatianolainen.
— Hyvät ystävät, sanoi Teodooros, — kuulkaamme, mitä Kryysanteuksella, joka on johtajamme ja on yhdistänyt kohtalonsa meidän kohtaloomme, on tästä asiasta sanottavaa.
— Anna meidän kuulla mieltäsi, Ateenalainen, sanoi vanha David. — Sinä, joka vielä odotat pakanoiden esikartanolla, vaan jolla on otsallasi Herran merkki, että kerran olet astuva temppelin pyhyyteen, sinä olet urhoollinen kuin Juudas Makkabeus ja neuvokas kuin hän. Sen vuoksi kuulisimme sinua mielellämme, vaikka et olisikaan meidän vapaaehtoisesti valitsemamme päällikkö. Mitä ajattelet?
Kryysanteus, joka vaiti ollen oli kuunnellut edellistä keskustelua, sanoi nyt: