— Jokaisen taistelun tarkoitus on taistelijan pelastus. Kuinka pimeältä pelastuksen toivo näyttääkin, tulee meidän kuitenkin tehdä toinen suunnitelma kuin se, että hukumme vihollisen miekan kautta.
— Olet oikeassa, sanoi novatianolainen. — Vaan muuta loppupäätöstä en näe silmieni edessä.
— Me saamme vielä voittoja ja ruhjomme monen vihollisen, niinkuin ruhjotaan saviastioita; vaan meidän kohtalomme on kuitenkin ratkaistu, ellei Herra ihmeen kautta tahdo meitä pelastaa, sanoi palatiinin puvussa oleva mies.
— Asema, johon olemme nyt asettuneet, jatkoi Kryysanteus, — ei ole vahvin, mitä seutu meille tarjoo; minä valitsin sen siksi että siinä emme tarvitse nääntyä veden puutteeseen, ja siksi että se joksikin aikaa tarjoaa karjalle, josta elämme, riittävää laidunta. Vaan lujien miesten, jotka eivät pidä elämää kuolemaa parempana, täytyy voida vastustaa pelokkaamman, vaikka paljoa väkevämmänkin vihollisen hyökkäyksiä. Jos meidän kimppuumme käydään huomenna ja jos meidän onnistuu voimakkaasti torjua vastustajamme, niin luulen, että he suovat itselleen ja meille muutamien päivien levon. Ei ole mahdotonta, että voimme puolustautua tässä asemassa neljätoista päivää.
— Ja sitte? sanoi vanha David.
— Sillaikaa teurastamme karjamme ja valmistaudumme lähtemään tästä maasta pois.
— Mitä sanot? Kuinka se olisi meille mahdollista? kysyivät läsnäolijat.
— Laaksoissa ja merituulilta suojassa olevilla vuorenrinteillä kasvaa metsää. Meillä on kirveitä kaataaksemme sen, ja salvumiehiä, jotka kaiketi osaavat liittää kaadetut rungot lautoiksi. Nämä lautat varustetaan korkeilla partailla, mastoilla ja purjeilla. Sanalla sanoen: ne rakennetaan matkaa varten myrskyisen meren yli. Purjeet laitamme peitteistä ja eläinten nahoista. Ei ole olemassa mitään tarvetta, jota ei keksintökyky hädän kiihottamana osaisi tyydyttää. Ja tämä kaikki saadaan valmiiksi neljässätoista päivässä, kun teemme työtä siinä toivossa, että voimme pelastaa vaimomme ja lapsemme, ja omassa pelastuksessamme näemme sen asian pelastuksen, jonka puolesta taistelemme.
— Sinä olet oikeassa. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, sanoi novatianolainen. — Me kyllä voimme neljäntoista päivän kuluessa saada alukset valmiiksi, ja niitä niin monta ja niin suurta, että kaikin niihin mahdumme. Meidän joukossamme on laivanrakentajia, jotka voivat johtaa työtä. Meidän kalaveneemme ovat heidän tekoaan. Ehdotuksesi on hyvä. Meidän tulee se hyväksyä.
— Onhan se ainakin keino rauhoittaa naisiamme, sanoi vanha donatolaispappi. — Koettakaamme sitä. Onnistuuko se vai eikö, se on Herran kädessä. Minä otan vastaan, mitä hän tahtoo meille antaa. Ihanaa olisi päästä takaisin Afrikkaan. Kun kerran olemme niin pitkälle päässeet, että lautat ovat valmiit, eikä mikään estä meitä niille astumasta, niin minä äänestän Afrikkaa. Se on synnyinmaani; sen aavikoita on vaikeampi valloittaa kuin näitä vuoria; me kiiruhdamme sinne ja löydämme tuhansittain uskonveljiä, jotka taistelevat ja kärsivät totisen kirkon puolesta. Niihin me yhdymme. Tämä olkoon sanottu.
Kokoontuneet miehet ilmoittivat hyväksyvänsä vanhan Davidin sanat.
Kryysanteus jatkoi:
— Lähin maa rannikoltamme on Aigiinan saari. Itätuuli, joka tähän vuoden aikaan vallitsee, vie meidät sinne tai johonkin paikkaan Peloponneesoksen rannikolla. Tämä sopii tuumaani. Meidän tulee siellä hankkia itsellemme laivoja, joilla nopeammin kuin lautoilla voidaan purjehtia meren yli Afrikkaan.
Keskustelun kestettyä hetkisen kokous hajaantui. Muutamat menivät levolle, toiset heille uskotuille asemille. Teodooros jäi Kryysanteuksen luo.
— Jos Herra sallii, sanoi nuori pappi, — että tuuma, jonka tässä olet asettanut meidän silmäimme eteen, onnellisesti toteutuu, niin sinun on aika erota meistä ja kulkea omaa tietäsi. Sinun on omasta puolestasi tärkeitä asioita valvottavana. Jos joskus saavumme Afrikan rannalle, niin sinun tulee sieltä purjehtia Italiaan, käydä keisari Valentinianuksen luona ja laskea kohtalosi hänen käsiinsä. Valensin veli on jalo ja oikeutta harrastava mies. Hän on kuunteleva sanojasi ja tekevä sinulle oikeutta; minulla on se vakaumus. Hänen kauttansa käy sinulle mahdolliseksi saada aikaan puolueeton ja ennakkoluuloton tutkinto niistä rikoksista, joista sinua on syytetty, sinut vapautetaan, sinut asetetaan jälleen omaisuuteesi ja saat palata Ateenaan.
— Neuvosi on minusta hyvä, ja jos saan elää, tahdon sitä seurata Hermionen tähden. Vaan jos kaatuisin taistelussa, niin on tässä risumajassa kirje keisarillisten joukkojen päällikölle, Annæus Domitiukselle, jossa hänelle muistutan sitä hyväntahtoisuutta, jota hän aina on minulle osoittanut, uskon turvattoman tyttäreni hänen haltuunsa ja pyydän häntä panemaan toimeen päätökseni tyttäreni tulevaisuuteen nähden. Hermionen tulee lähteä Aleksandreiaan, joka kilpailee Ateenan kanssa tieteiden viljelyssä. Siellä on seura mainehikkaita miehiä ja sivistyneitä naisia, Muuseionin turvatteja, joiden joukossa minulla on monta ystävää. Olen varma, että he osoittavat tyttärelleni myötätuntoisuutta, ja että, jos maailmassa on lohdutusta sellaisille suruille kuin hänen, jaloin lohdutus tarjoutuu hänelle siinä kunnioitettavassa piirissä. Rahasumma, joka Ateenasta lähteissäni oli käytettävänäni, ja joka tällä hetkellä on kaikki, mikä minulla on, riittää turvaamaan Hermionelle itsevaraisen ja hänen halunsa ja elintapansa mukaisen tulevaisuuden. Muutoin minä jätän hänet kaikkivaltiaan Luojan haltuun, sillä ihmisten aikeet ovat hauraita kuin kuivettunut ruoko, Teodoorokseni, ja niiden rikkominen on kohtalon tavallista leikkiä… Olen paljon oppinut teidän keskuudessanne, jatkoi Kryysanteus hetken vaitiolon jälkeen. — Tiedän hyvästi, että sinun opetuksesi, Teodooros, on suuresti vaikuttanut Hermioneen. Älä pelkää että se on synnyttänyt minussa harmia. Olen kadottanut onnettoman poikani Filippoksen. Perikles pani omin käsin ruumisseppeleen viimeisen poikansa päähän, kun rutto oli temmannut heidät pois toisen toisensa jälkeen. Minä olen, kuten hän, nähnyt viimeisen toivoni sammuvan, nurisematta taivasta vastaan. Miehen sopii kantaa kohtaloaan. Ja mitä tyttäreeni tulee, niin hän seuratkoon sinua tielle, jonka olet hänelle viitoittanut. Olen sen näkevä tuskatta, koska tässä piirissä olen tullut huomaamaan, että erotus sen välillä, mitä sinä ja minä katsomme pyhäksi, ulottuu ainoastaan muotoon eikä henkeen. Kristinusko kantaa kuten filosofiakin katoamattoman totuuden helmassaan. Täällä olen nähnyt edellisen saavan aikaan semmoista, johon jälkimäinen ei kykene. Olen nähnyt synkimpienkin kasvojen säteilevän ilosta ja kovimpienkin lempeydestä, kun he kuuntelivat mestarisi opetuksia. Miesten, jotka kurjuus ja vaino olivat tehneet rosvoiksi, joista verenvuodatus oli huvina ja lempeät tunteet häpeänä, olen nähnyt näissä majoissa leikkivän kuin lapset lastensa kanssa ja kohtelevan heitä sillä kunnioittavalla hellyydellä, jonka ainoastaan tieto kuolemattoman olennon äärettömästä arvosta voi synnyttää. Sanalla sanoen, minä olen huomannut, että on olemassa filosofia koko ihmiskuntaa varten, ja että korkeimmat totuudet ja lämpimin rakkaus totuutta ja hyvää kohtaan voidaan istuttaa oppimattomimpienkin rintoihin. Vaan jos tämä on kristinusko, jota en epäile, niin se seisoo sorrettujen riveissä niiden rinnalla, jotka taistelevat järjen, vapauden ja ihmisarvon puolesta. Sen vuoksi minä sanoin kansankokouksessa, että teidän asianne on minun asiani. Taistelkaamme ja kuolkaamme yhdessä! En tahdo salata sinulta, hyvä Teodooros, että olen kyllästynyt elämään. Meidän asiamme on saava toisia ja voimakkaampia taistelijoita, ellei näihin aikoihin, niin sitte kun vuosisatoja on vierinyt hautojemme ylitse.
Kryysanteus toivotti Teodoorokselle hyvää yötä ja meni nauttimaan muutaman tunnin lepoa.
Jo ennen aamun koittoa herätti hänet lähetti etuvartiosta ilmoittamalla, että keisarilliset joukot olivat lähteneet liikkeelle ja eri teitä lähestyivät leiriä.
Kryysanteus nousi hevosen selkään. Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen kajahtelivat aamuauteressa torvien toiotukset läpi laajan leirin; ne kutsuivat taistelukuntoisen väen kokoon aseisiin, kunkin centurian määrätylle paikalleen.
* * * * *
Kun merituuli aamun tullessa hajoitti sumun, seisoivat molemmat armeijat toistensa näkyvissä.
Uutisasukasten rintama ulottui pitkin jokseenkin jyrkkää vuorenrinnettä, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä luopääsemättömiä kallioryhmiä.
Heidän vasen siipensä nojautui merta vasten; oikealla oli kenttä joka vietti ahdasta notkoa kohti; notkon toisella reunalla olivat keisarilliset joukot.
Oikealle siivelle, joka siis oli novatianolais-donatolaisen joukon heikoin kohta asemaan nähden, oli heidän sotavoimansa paras osa koottu.
Heidän rintamansa, joka oli järjestetty pieniin kolonniin, joiden välissä oli aina loma, päättyi sillä puolen heidän ratsujoukkoonsa; tätä oli korkeintaan viisikymmentä miestä.
Vähentääksensä oikean kyljen aseman heikkoutta uutisasukkaat olivat laahanneet sinne kaadettuja puita ja tähän murrokseen, joka ulottui aseman selkäpuolella oleviin kallioihin asti, jättäneet ainoastaan kaksi salaista aukkoa, joiden kautta heidän pieni ratsujoukkonsa saattoi tehdä ulosryntäyksiä.
Uutisasukasten aseet olivat hyvin kirjavaa laatua. Toisilla olivat nuijat, toisilla keihäät, toisilla jouset, toisilla lyhyet roomalaiset miekat, toisilla taas niitä pitkiä kalpoja tai niitä n.s. sakseja (lyhyeitä miekkoja), joita allemannit ja gootit käyttivät. Ratsujoukon aseet olivat yhdenkaltaisimmat. Sillä oli kypärit ja haarniskat.
Vuorilla, uutisasukasten sotarinnan takana, näkyivät heidän vaimonsa ja lapsensa tiheissä ryhmissä.
Keisarilliset joukot oli asetettu yhtämittaiseen rintamaan sille verrattain tasaiselle kentälle, joka levisi notkon toisella puolella.
Kun itätuuli poisti sumun ja vieritteli sitä valkeankeltaisena savuna pitkin Saroonilaista lahtea, valeli aamuaurinko tuolle jylhän ihanalle seudulle säteitään, jotka kimaltelivat keihäiden metsässä, minkä yli kullatut kotkat ja liehuvat liput kohoilivat.
Keisarillinen ratsuväki, joka yöllä oli tehnyt vaikean retken, oli asetettu sankkoina joukkoina jalkaväen aukkojen taakse. Nyt, kun keisarillisten sotajoukkojen ylipäällikkö oli tarkastanut vihollisen asemaa, törähtivät sotatorvet pitkin rintamaa, ratsuväki lähti liikkeelle, osasto toisensa perästä katosi rotkelmiin ja tuli näkyviin niiden toisella puolen, kunnes kaikki solat, jotka vastapäätä uutisasukasten oikeata kylkeä veivät notkoon, olivat miehitetyt.
Sillaikaa kun keisarilliset joukot tekivät tämän liikkeen, uutisasukkaat olivat virittäneet vanhan rakkaan sotavirtensä, jonka sävelillä vanhemmat heidän joukossaan ja varsinkin kaikki taistelunhaluiset donatolaiset niin monta kertaa myrskyisessä elämässään olivat vihkineet itsensä taisteluun ja kuoloon uskonsa puolesta.
Sotarinnassa olevat miehet aloittivat ja heidän vaimonsa yhtyivät laulamaan:
Jumalan tuntee Israel, hänt' ylistääpi Juudan maa,Majans' on pyhä Salem, linnans' Sionilta kohoaa,Hän kalvat, peitset pirstailee,Eteensä korskat vaipuvat;Vavisten mailma valkenee,Kun sinkoo koston salamat.
Hän vilkkuu: Rosmotunturit horjahtaa perustuksiltaan.Aseensa urhot uupuen ne heittää, kun hän viittaa vaan.Hän seisottaa sotavaljakon;Sotitorven ääni vaikenee;Mies, orhi vaipuu hortohon,Kun Herra kerran vihjasee.
Virren viimeisten sävelten kaikuessa näkyi eräs ratsastaja, papin puku yllä, vaan miekka vyöllä, yhden centurion seuraamana lähtevän notkoon. Centurio huusi, että tahdottiin puhua uutisasukasten ylipäällikön kanssa. Tämän sijasta tuli alas toinen mies, hyvissä aseissa ja sotaisen näköinen. Hän oli sama novatianolainen, jonka olemme kuulleet ottavan osaa uutisasukasten sotaneuvotteluun.
— Mitä tahdotte? huusi novatianolainen, kun seisoi vielä matkan päässä.
— Hieroa sovintoa, vastasi pappi, joka ei ollut kukaan muu kuin piispaPetros.
— Hyvä, sanoi novatianolainen lähestyen, — olemme siis käsittäneet aikeenne oikein. Päällikkömme on minut lähettänyt kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa.
— Me tahdomme puhua itse korkeimman päällikön kanssa emmekä kenenkään alemman, ilmoitti Petros.
— Hän on tuleva, kun teidän ratsuväkenne on saanut käskyn seisahtua, ja teidän oma korkein päällikkönne on tullut saapuville häntä kohtaamaan.
— Paljonpa vaatiikin kapinanpäällikkö, joka ennen auringon laskua on oleva minun vallassani. Minä tahdon siis puhua itse kansalle, ja se on kuuleva minun ääneni, sanoi Petros pannen jälleen hevosensa liikkeelle.
Novatianolainen tarttui hevosen ohjaksiin ja pakotti sen seisahtumaan.
— Mitä tahdot? tiedusteli hän. — Älä ratsasta likemmäksi, sillä se voisi olla kuolemasi.
— Te uskaltaisitte siis tappaa lähettilään? Se sopisi teille, te halveksittavat kapinamiehet. Vaan sinun uhkauksesi ei pelota minua. Minä tulen herramme ja keisarimme, pyhän majesteetin nimessä vakuuttamaan anteeksiantoa ja unohdusta jokaiselle teistä, joka tällä viimeisellä hetkellä tahtoo laskea aseensa ja palata kotiansa elämään rauhassa ja lainkuuliaisuudessa niiden esivaltain ja paimenien alla, jotka keisari suvaitsee teille asettaa. Tästä armosta ja anteeksiannosta ovat osattomia ainoastaan sinun kaltaisesi, se on: joukon yllyttäjät ja johtajat. Hellitä ohjaksista, tai riistät väkivallalla itseltäsi lähettilään oikeuden ja maksat sen hengelläsi. Olemme tässä kaksi yhtä vastaan.
Novatianolainen päästi hevosen ohjakset ja sanoi:
— Keskustelu on siis loppunut. Me hylkäämme teidän tarjoumuksenne.Menkää ja sanokaa tämä päälliköllenne.
— Sinun kanssasi emme keskustele, etkä sinä määrää vastausta. Eksyneet valitkoot itse kuoleman ja sen armon välillä, joka on avattu ainoastaan heille eikä sinulle ja sinun kaltaisillesi.
Tämän keskustelun aikana vanha donatolaispappi oli astunut hiukan alemmaksi vuorenrinnettä ja lähestynyt heitä. Koska Petros puhui äänellä, joka kuului laajalle ympäri, oli David täydellisesti käsittänyt mistä puhe oli, ja kun novatianolainen palasi kohtauksesta, korotti ukko äänensä ja huusi:
— Sinä väärä profeetta! Jos tahdot puhua kansan etkä sen päällikköjen kanssa, niin et ole rauhan hieroja, vaan yllyttäjä, joka täytyy miekalla hakata maahan. Vaan jos luulet olevasi tekemisissä pelkurien kanssa, niin tule tänne, ja kansa on itse vastaava sinulle, että tämä on oleva julmuuden päivä, rajuilman ja myrskyn päivä, pimeyden ja sumujen päivä, pasuunain ja sotatorvien päivä, jona Herra vähäisellä kansansa jäännöksellä on tekevä suuria ihmeitä filistealaisia vastaan. Tule ylös vuorelle, ja jos löydät yhden ainoan, joka sanoo: myöntykäämme tällä kertaa ja peräytykäämme — tai jos löydät yhden ainoan, joka ottaa vastaan porton kalkin, jota sinä sanot armoksi ja anteeksiannoksi, sinun kädestäsi, niin rangaiskoon minua Herra Herra. Voi porttoa ja hänen palvelijoitansa, jotka sanovat ilkeätä, rietasta, vereen ryvettynyttä Valensia pyhäksi majesteetiksi. Me syljemme tälle majesteetille, joka on saastainen eläin ja jonka tuomarit ovat susia iltasin, jotka eivät jätä mitään aamuksi. Katso, tuolla ovat ne kodit, joihin kehotatte meidän kansaamme palaamaan, jatkoi valkopartainen ukko ja osoitti mahtavalla nuijallaan savupilviä, jotka tuprusivat palavista asunnoista. — Te olette pakottaneet rauhallisen Israelin hylkäämään majat, joissa se oli onnellinen. Tule nyt ylös katsomaan, kuinka rauhan miehet ovat valmiit taistelemaan Jumalan kasvojen edessä. Minä vien sinut pitkin pelättävien sotilasten rivejä, ja jos löydät, sanon sen vielä kerran, ainoankaan miehen, joka laskeutuu maahan ja palvelee tuota uutta Nebukadnetsaria tai sitä ilettävää Isebeliä, jota te sanotte kirkoksi, niin tulkoon kaikki hänen häpeänsä minun päälleni.
Vanhan donatolaispapin kutsumus vakuutti Petrokselle, että keskustelu hänen tarjoamillaan ehdoilla ei hyödyttäisi mitään. Hän palasi centurion kanssa keisarilliseen taistelurintamaan; seuraavassa silmänräpäyksessä se pitkin pituuttaan lähti liikkeelle.
— Ylistetyt olkoot jumalat, sanoi Olympiodooros, joka oli prokonsulin seurassa; — tuon kirotun papin ei onnistunut varastaa minulta komean näytelmän huvia eikä sinulta, hyvä Annæus, voiton kunniaa. Keskustelu on loppunut siten, että vaihdettiin vain kristillisiä haukkumasanoja, ja siinä taistelussa Petroksen on nähtävästi voittanut suulas ukko, jolla on tuo Heerakleen nuija.
Annæus Domitius, puettuna keveään ja loistavaan haarniskaan, jakeli hevoseltaan käskyjä tribuuneille ja centurioille, jotka nopeasti saattoivat ne armeijan eri osastoihin.
Siltä paikalta, jonka hän oli itselleen valinnut, saattoi nähdä vastustajien koko rintaman ja samalla myös heidän oikean siipensä, jota vastaan hänellä oli aikomus karauttaa rautapukuiset ratsumies-joukkonsa.
Petros oli palannut ja asettunut paikalleen Annæus Domitiuksen viereen. Piispan silmät loistivat taistelunhalusta, ja hänen olennossaan näkyi kärsimättömyys ja hallitsijatahto, joita ainoastaan vaivoin saattoi hillitä. Vaan tänään prokonsuli oli päättänyt käskeä itse. Petros tiesi sen ja tahtoi pysyä vaiti ja olla sotamies, koska ei saanut olla sotapäällikkö.
Kun keisarillisen jalkaväen etulinja lähti liikkeelle painuakseen notkoon ja käydäkseen uutisasukasten rintaman kimppuun, johon ratsuväki maan laadun tähden ei voinut hyökätä, näkyi vastustajain puolella valkovaippainen ratsumies, joka juuri tuli oikealta siiveltä. Prokonsuli ja piispa tunsivat tämän ratsastajan Kryysanteukseksi. Hän oli eräältä kummulta murroksen sivulta tarkastanut vihollisen ratsuväen asemaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä uutisasukasten pienet kolonnat huutaen:Herran ja Gideonin miekka, ryntäsivät jyrkän vuorenrinteen partaalle ottamaan vastaan keisarillisen jalkaväen hyökkäystä.
Legionalaiset kehottivat toisiaan suurin huudoin, kiivetessään kilpi selässä ja miekka kädessä vuorta ylös. Vaan ennenkuin he ennättivät sen reunalle, karkasivat uutisasukkaat hurjaa vauhtia heidän kimppuunsa toistellen sotahuutoaan:Herran ja Gideonin miekka, ja ennenkuin he olivat ennättäneet järjestää rivinsä he heitettiin notkoon ja kärsivät suurta mieshukkaa.
Heidät johdettiin uuteen hyökkäykseen. He tekivät sen, vaan epäröiden; toisen kerran uutisasukkaat työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heitä takaa kappaleen matkaa vuorenrinnettä myöten; he jättivät jälkeensä suuren joukon kuolleita ja haavoittuneita, joiden aseet uutisasukkaat heti korjasivat saaliikseen.
Mutta centuriat täyttivät kuitenkin notkon, marssien toinen toisensa perästä alas vuoritasangolta, jolle keisarilliset olivat asetetut. Siinä oli lopulta tiheä joukko sotureja, jonka täytyi, takana seuraavien rivien painalluksesta, tunkeutua ylöspäin ja hyökätä taukoamatta.
Kryysanteus ratsasti pitkin uhattua rintamaa ja katsoi, että harvalukuiset puolustusvoimat olivat tarkoituksenmukaisesti jaetut vahvemmille tai heikommille kohdille. Hänen ei tarvinnut kiihottaa soturiensa rohkeutta. He hehkuivat taisteluintoa. Joukko naisia oli rientänyt esille auttamaan taistelevia miehiä. Pelottavaa kolonnaa, joka nyt lähestyi ja jonka viimeiset rivit eivät olleet ehtineet notkoon, kun ensimäiset jo olivat ennättäneet ylös vuorelle, tervehdittiin, ennenkuin päästiin käsikahakkaan, nuolilla, heittokeihäillä ja kivillä, jotka saivat aikaan suuren mieshukan tuossa sakeassa miesjoukossa. Seutu kajahteli hyökkäävien ja hyökättyjen sotakarjunnasta — huudoista:Jumala ja keisari, jonka kaikuessa legionalaiset ryntäsivät esiin, jaHerran ja Gideonin miekka, jolla uutisasukkaat tulistuttivat itseään taistelemaan mies miestä vastaan.
Pian taisteltiin pitkin koko rintamaa. Maan laatu ei sallinut keisarillisten joukkojen muodostaa suljettuja rivejä. Ensimäiset, jotka ennättivät vuorenrinteen reunalle, saivat surmansa uutisasukasten miekaniskuista ja nuijankolauksista, vaan kaatuneitten sijaan tuli paikalla toisia, joita takaa tunkeva joukko vasten heidän tahtoansakin ajoi eteenpäin. Sysäys, jonka tämä joukko sai aikaan, oli hirvittävä ja olisi katselijasta, joka näki vähäisen vastustajajoukon, näyttänyt mahdottomalta kestää. Vaan taistelun päätös oli ratkaistu, jos hyökkääjäin onnistui voittaa itselleen jalankaan leveydeltä tasaista maata vietoksen yläpuolelta, ja uutisasukkaat, jotka tämän älysivät, taistelivat jokaisesta tuumasta kuin hengestään. Ei kukaan väistynyt paikaltaan; tappelu ikäänkuin heilui kapealla vuorenreunalla, ja vasta kun legionalaiset olivat tehneet mitä kiivaimpia ponnistuksia ilmaantui yksi ainoa kohta, mistä murrettiin aukko uutisasukasten rintamaan.
Tuskin oli tämä aukko syntynyt, ennenkuin joukko keisarillisia sotilaita tunkeutui sen lävitse. Hetki näytti ratkaisevalta. Uutisasukasten sotapäällikkö oli muualla, sillä taistelu oli alkanut myös oikealla siivellä murroksen ympärillä, ja Kryysanteus oli tällä tärkeällä kohdalla. Vaan hän oli aavistanut tämmöistä tapausta ja asettanut erilleen vähäisen apujoukon, yhden centurian, jonka oli määrä tukea rintamaa, missä se näytti heikoimmalta tai oli murtumisen vaarassa.
Tässä joukossa oli paljaita donatolaisia, miehiä, jotka olivat otelleetAfrikan hiekka-aavikoissa ja Parnassoksen notkoissa.
Niitä johti vanha David.
Donatolaispappi oli miehineen palavoissaan odottanut hetkeä, jolloin saisivat ottaa osaa taisteluun.
— Veljet, huusi nyt David, — tuolla he ovat, amorealaiset ja jebusealaiset. Eteenpäin, te Herran sotilaat! Me lyömme heidät ja ajamme heidät aina suureen Sidoniin asti ja aina Mitspan tasangolle asti itään päin ja tuhoamme heidät, ettei ainoatakaan jää jälelle. Seuratkaat minua, te Israelin valitut!
Ja pieni donatolaisjoukko syöksähti eteenpäin tunkeutuvaa vihollista vastaan hurjan taistelunhimon vastustamattomalla raivolla. Keihäät murrettiin legionalaisten käsistä, kypärät halkeilivat kalpojen iskuista, kilvet murtuivat raskasten, nauloitettujen nuijain alla. Muutaman minuutin taistelu, ja se osa säännöllistä voimaa, jonka oli onnistunut saada jalansijaa vuorella, makasi maassa donatolaisten jaloissa tai oli hurjasti paeten heittäytynyt vuoren reunalta alas ja jättänyt voittajain käsiin lipun, jossa nuori kristillinen risti komeili niiden kirjainten välissä, jotka muodostivat vanhan kunnianarvoisan kirjoituksen: "Rooman Senaatti ja Kansa".
Tästä voitosta riensivät David ja hänen miehensä jokaiseen paikkaan, missä uutisasukasten rintama tarvitsi tukea. Pelottavan ukon vertatippuva nuija nähtiin heiluvan tiheimmässä taistelun tuoksinassa, ja hänen ääntänsä kuultiin, kun hän lakkaamatta kehotti miehiään ja kiihotti omaa ja heidän taisteluraivoaan sellaisilla sanoilla kuin:
— Lyökää heidät, lyökää heidät! Surmatkaa heidät miekan terällä, tuhotkaa heidät kuten Mooses Herran palvelija on käskenyt! Surmatkaa kaikki missä henkeä on! Älkää säästäkö heitä!
Taistelun näin raivotessa pitkin uutisasukasten rintamaa, Annæus Domitius oli ratsastanut vasemmalle siivelleen ja käskenyt hyökätä kapinoitsijain kylkeen.
Torvien törähdykset kajahtivat tältä puolelta notkoon vievien solien läpi, ja ne ratsujoukot, jotka olivat prokonsulin käytettävänä, karauttivat järjestetyin rivein rinnettä ylöspäin, murrosta kohti.
Uutisasukasten vaimot ja lapset, jotka seisoivat takalikon luoksepääsemättömillä kukkuloilla, päästivät yhteisen hämmästyksen huudon, kun tämä vihollinen, jota siihen asti ei oltu nähty, äkkiä ilmestyi hyökäten ratsuillaan niin huimasti eteenpäin, ettei sitä mikään näyttänyt voivan vastustaa.
Tällä ratsujoukolla ei ollut ulkomuodon puolesta mitään paitsi sotamerkit — kultaiset kotkat — mikä muistutti Rooman ratsuväen muinaisia aikoja. Paljassääriset, kevythaarniskaiset, komeakypäriset ja lyhytmiekkaiset ratsumiehet olivat muuttuneet haamuiksi, jotka kiireestä kantapäähän olivat eriskummallisen rautapuvun peitossa. Näiltä "rautapatsailta" — siksi heitä sanottiin — Rooma nyt, sotataidon yhä enemmän huonotessa, odotti voittojaan taistelussa persialaisia, gootteja ja allemanneja tai omia alamaisiaan vastaan. Jalkaväki oli ainoastaan Julianuksen lyhyen päällikköajan kuluessa saavuttanut entisen merkityksensä kadottaaksensa sen toisissa käsissä uudestaan ja vuosisadoiksi.
Näissä "rautapatsaissa" kangasti keskiaika.
Hyökkäävät rauta-aallot murtuivat kuitenkin murrosta vastaan; ainoastaan harvojen onnistui kannustaa hevosensa sen yli; toiset koettivat tunkeutua sisään sen ahtaista, monimutkaisista aukoista. Rivit joutuivat epäjärjestykseen. Syntyi tungos. Ne yksityiset ratsastajat, jotka olivat päässeet murroksen yli tai takertuneet kiinni yhteensullottujen puunrunkojen väliin, jäivät ilman apua. Muutamien onnistui päästä takaisin omaistensa luo; toiset kaatuivat taistelussa, jossa heidän haarniskansa olivat tehottomana turvana niitä puolialastomia mutta rohkeita vihollisia vastaan, jotka heitä heti joka taholta ympäröivät.
Annæus Domitius näki harmistuen, kuinka liike päättyi, josta hän oli odottanut voimakasta vaikutusta. Kun hän sen käski, oli häntä siihen kehottanut ratsuväen päällikkö, kerskaavainen ja ylpeä gootti; tämä oli vakuuttanut prokonsulille, joka ei tuntenut "rautapatsaiden" ominaisuuksia, että hän, goottilainen tribuuni, oli sellaisten sotilasten etunenässä valloittanut vaikeampiakin vallituksia, kuin tämä. Purettuansa harminsa pakanalliseen kiroustulvaan — vieläpä aivan oikeauskoisen piispan vieressä — Annæus Domitius käski puhaltaa peräytymismerkin; peräytyminen pantiin toimeen hyvässä järjestyksessä. Ratsuväki vetäytyi hitaasti notkoihin, joihin se ennen oli ollut asetettuna, ja heti sen jälkeen annettiin myöskin uutisasukasten rintamaa vastaan taistelevalle, uupuneelle jalkaväelle käsky vetäytyä takaisin ja entiseen asemaansa. Taistelu seisahtui hetkeksi koko rintamalla. Peräytyvät legionalaiset kuulivat takanaan novatianolaisten ja donatolaisten voitonhuutoja. Nämä eivät olleet puolituntisen verilöylyn kestäessä kadottaneet maata kämmenen leveydeltäkään suurempivoimaiselle viholliselle; heidän omat tappionsa olivat vähäpätöisiä, mutta vuoren rinne heidän allaan oli kaatuneisiin legionalaisiin peittyneenä.
Taistelu leimahti kuitenkin pian uudestaan tuleen. Prokonsulin valiojoukko, kaksi centuriaa palatiineja, jotka oli koottu Akaian eri kaupunkien linnaväestä, käskettiin valloittamaan ryntäyksellä murros ja avaamaan se ratsujoukolle. Osa muusta jalkaväestä, joka oli vastapäätä uutisasukasten rintamaa, vedettiin asemastaan tukeaksensa palatiinein hyökkäystä.
Muiden centuriain oli pysyminen toimetonna — ja lepo olikin heille tarpeen sen verisen ja sitkeän taistelun perästä jonka olivat kestäneet — jollei huomattaisi uutisasukkaiden paljastavan rintamansa auttaakseen uhattua kylkeään. Siinä tapauksessa legionalaisten piti käyttää tilaisuutta ja suuremmalla menestyksen toivolla uudistaa hyökkäyksensä rintamaa vastaan.
Kryysanteus oli ankarasti kieltänyt miehiään liikkumasta asemistaan, vaikka kuinkakin kipeästi heidän apuaan näyttäisi kaivattavan toisilla, uhatuilla paikoilla.
Davidin oli kuitenkin vaikea viihtyä siinä toimettomuudessa, johon hän nyt vihollisen peräydyttyä oli joutunut. Mitä oikealla sivulla oli tekeillä, sitä hän ei tiennyt. Sitä vastoin hän näki, että legionalaisten rintama notkon toisella puolen oli heikontunut eikä nähtävästi odottanut mitään hyökkäystä — sillä rivit olivat hajautuneet ja monta miestä laskeutunut maahan levolle.
David tahtoi käyttää tilaisuutta. Miestensä etunenässä hän astui alas vaikeakulkuisten kallioiden keskitse, jotka uutisasukasten vasemmalla siivellä erottivat notkon merestä, ja hänen onnistui kenenkään huomaamatta kiertää notko.
Häntä seurasi noin sata miestä, kaikki taistelunhimoisia kuten hänkin.
Käyttäen hyväkseen maan epätasaisuutta he olivat pian kenenkään huomaamatta lähestyneet legionalaisten oikeata kylkeä ja kiivaasti karanneet varomattoman vihollisen kimppuun.
Hurjasti pakenevat legionalaisjoukot ilmoittivat muutama minuutti sen jälkeen, että uutisasukkaat olivat tehneet hyökkäyksen siltä puolen.
Tribuunit ja centuriot kiirehtivät järjestämään joukkojaan vihollista vastaanottamaan. Annæus Domitius riensi itse paikalle vasemmalta siiveltään, jossa taistelu nyt oli alkanut murroksen ympärillä, palatiinit kun toistamiseen koettivat sitä valloittaa.
Annæus Domitius hämmästyi yhtä paljo kuin tyyntyi nähdessään kuinka vähälukuinen hyökkäävien joukko oli. Tämä oli kuitenkin jo merkinnyt tiensä verivirroilla. Prokonsuli komensi seitsemän tai kahdeksan centuriaa sen ympärille. Ennenkuin käsky ennätettiin täyttää, donatolaisten miekat ja nuijat olivat läjänneet kokonaisia ruumiskasoja. He kulkivat eteenpäin sokeassa raivossa murtaen jokaisen esteen, minkä ne hajautuneet joukot, jotka tähän asti olivat ajaneet edellänsä, olivat koettaneet asettaa heidän tielleen. SotahuutoHerran ja Gideonin miekkakaikui niin voimakkaasti, että se yleisen metelin läpi kuului notkon toiselle puolelle novatianolaisten rintamaan, ja vasta nyt saattoi nämät aavistamaan, mihin David pienine joukkoineen oli ryhtynyt.
Vasta sitten kun keisarillinen jalkaväki oli tehnyt prokonsulin käskemän liikkeen ja kaikilta suunnilta syvin, järjestynein rivein marssi esiin saartaakseen ja musertaakseen tuon pienen joukon, äkkäsi tämä vaarallisen asemansa. Joka puolella keihäsmetsä, haarniskamuuri, joka läheni. Täytyi murtaa tämä muuri ja notkon kautta raivata paluutie, tai kaatua viimeiseen mieheen.
— Olemme saarretut, kuuli David huudettavan. — Meidän täytyy koettaa murtauda lävitse.
Vanha soturi lepäsi silmänräpäyksen ajan nuijaansa nojautuneena. Hän tähysteli vihollisten joukkoja.
— Tälle suunnalle, veljeni, tälle suunnalle, te valitut soturit, hän huusi osoittaen joukkoja, jotka sulkivat paluutien notkoon. — Eteenpäin amalekilaisia vastaan! Herra on tänäpäivänä antanut heidät meidän käsiimme. Me ruhjomme heidät ja ajamme heitä takaa aina Asekaan ja Makedaan saakka. Eteenpäin!
Donatolaisjoukko, yhä vielä pelottava, huolimatta vähäisestä lukumäärästään, seurasi urheata johtajaansa heittäytyäkseen vihollisen keihäitä vastaan ja murtaakseen jos mahdollista tien itselleen sen rivien lävitse. Heidän aiettaan auttoi hyökkäys, jonka heidän aseveljensä tekivät sotajoukkojen selkään, luopuen vahvasta asemastaan toisella puolen notkoa tullakseen heille avuksi. Hirveä käsikahakka syntyi. Sen keskipisteenä oli David. Muuan korkeakasvuinen, kiireestä kantapäähän rautapukuinen centurio oli astunut esiin koettelemaan voimiaan kaksintaistelussa pelätyn urhon kanssa. Centurio oli, kuten monet keisarillisten joukkojen riveissä, goottilainen barbari, joka palveli palkasta, ja kun hän vaati Davidia kaksintaisteluun, niin hän seurasi siinä kansansa tapaa.
— Valkopartainen ukko, minne sinä riehut? sanoi hän. — Laske nuijasi ja antaudu vangiksi. Sinulla jolla ei ole hampaita purraksesi sotamiehen kovaa leipää, onko sinulla vielä käsiä heiluttaa aseita?
— Magogin sikiö, vastasi David, — sinä olet veljiesi kaltainen, et ainoastaan siinä, että olet kookas kuin Goliat, vaan myöskin suurisuinen ja kopea kuin hän. Mitä on sinulla ja kansalaisillasi kerskattavaa? Teidän isänne ovat tulleet niin monilukuisina kuin heinäsirkat Egyptin maan yli, ryntääksensä meidän maanääriemme kimppuun, ja katso, kourallinen roomalaisia löi ja hajoitti heidät kuin akanat. Vaan tämä ei estä sinun kieltäsi lärpättämästä. Minäpä vaiennan sen. Sinä olet tänään ja ainaiseksi kuoleman mies.
David torjui nuijansa varrella iskun, jonka barbari oli tähdännyt hänen päähänsä. Miekka luiskahti, osui Davidin vasempaan käteen ja leikkasi siitä sormet poikki. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä verinen nuija oli sattunut goottilaisen olkapäähän ja lyönyt haarniskan lomoon.
Isku hervaisi centurion käsivarren. Davidkin tunsi, ettei hän saamansa haavan vuoksi enää voinut voimakkaasti heiluttaa nuijaansa. He heittivät sen vuoksi yhtaikaa aseensa luotaan ja ryntäsivät, vihasta vaahdoten, toistensa kimppuun. Davidilla oli iästään huolimatta vielä hyvät ruumiinvoimat. Lyhyen nyrkkitaistelun jälkeen miehet tarttuivat toisiaan vyötäisiin ja kaatuivat painiskellen maahan, jolloin centurion kypärän hihna katkesi ja hänen päävaruksensa vieri pois. Silloin muuan Davidin miehistä, joka äsken oli suorittanut kaksintaistelun aivan lähellä ja voittanut, syöksähti esiin päällikkönsä avuksi ja halkaisi miekallaan goottilaisen pään, vaan kaatui samalla hetkellä itse erään legionalaisen iskusta uhrinsa vereen. Vanha donatolaispappi, vihollisestaan vapaana, nousi jälleen pystyyn Heerakleenkaltaisille säärilleen ja tarttui uudestaan nuijaansa. Hänen ympärillään hänen jälellä olevat miehensä taistelivat henkensä puolesta tai olivat jo kaatuneet keskelle vihollisten rivejä. Ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella johtajaansa, kun tämä nousi ylös ja tarttui aseeseensa; usean keihään lävistämänä hän kaatui maahan, ja ryntäävät rivit tallasivat hänen ruumiinsa.
Taistelu pienen uutisasukasjoukon ja keisarillisten sotilasten välillä oli tällä kohdalla pian lopussa. Tuskin kymmenkunta miehiä edellisistä onnistui päästä verilöylystä ja pelastua pakenemalla asemalleen notkon toiselle puolelle.
Vaan tätä ei voitu enää puolustaa ylivoimaista vihollista vastaan. Miehet, joille Kryysanteus oli uskonut tämän linjan suojelemisen, makasivat suurimmaksi osaksi kaatuneina. Davidin omavaltainen menettely ja se seikka, että hänelle avuksi rientäneet uutisasukkaat olivat unohtaneet Kryysanteuksen käskyn, ratkaisi päivän ja koko tuon pienen armeijan kohtalon. Annæus Domitius antoi joukoilleen käskyn rynnätä ylängölle. Hän näki, ettei mitään vakavaa vastarintaa enää voitu tehdä sillä puolella. Legionalaiset lähenivät huutaenJumala ja keisari.
Sillä välin oli taistelu lakkaamatta riehunut uutisasukasten kyljellä murroksen ympärillä. Palatiinit ja ne joukot jotka heitä tukivat olivat kerta toisensa perästä hyökänneet murrosta vastaan ja saaneet peräytyä. Taistelu jatkui vielä uupuneiden novatianolaisten ja keisarillisten välillä, jotka alati toivat vereksiä joukkoja käsikahakkaan. Kryysanteus oli astunut alas hevosensa selästä ja taisteli, missä vaara oli suurin, uutisasukasten rinnalla. Murroksessa ja sen ympärillä oli ruumiskasoja.
Ratkaiseva hetki oli nyt tullut täälläkin. Palatiinein oli vihdoin piispa Petroksen kiihottamina — hän oli kiiruhtanut persoonallisesti ottamaan osaa taisteluun — onnistunut valloittaa eräs vallituksen osa ja asettua sen eteen; sillaikaa heidän toverinsa hajoittelivat puunrunkoja raivataksensa tietä ratsuväelle, joka kärsimätönnä odotti tilaisuutta saada ottaa osaa taisteluun.
Tämä onnistui. Ratsuväki sai merkin lähteä liikkeelle.
Nähden sen vaaran, joka uhkasi, vaan tietämättä vielä mitä oli tapahtunut eturintamassa, Kryysanteus kokosi kaikki tarjona olevat voimat estääkseen tai ottaakseen vastaan "rautapatsaiden" hyökkäyksen. Ennenkuin nämä olivat ennättäneet perille, oli uutisasukasten kokoutunut voima epätoivoisella ponnistuksella heittänyt palatiinit vallituksen toiselle puolelle. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä "rautapatsaat" tunkeutuivat tehdystä aukosta sisään. Kapeassa aukossa otti heidät vastaan uutisasukasten pieni ratsujoukko, joka puolusti sisäänpääsyä. Murroksen aukon tukkivat pian kaatuneet miehet ja hevoset.
Sillä kannalla taistelu oli, kun Teodooros, joka Kryysanteuksen käskystä oli kiiruhtanut eturintamaan, ottaakseen selkoa sen tilasta, palasi ja ilmoitti, että asema oli melkein suojaton, ja että legionalaiset paraikaa painuivat laaksoon ottaaksensa sen valtaansa. Sanoma oli tuskin tuotu, kun ryntääväin ääni kuului.
— Tappelu on kadotettu, sanoi Kryysanteus. — Teodooros, riennä täältä ja vie Hermionelle tervehdykseni ja siunaukseni!
Kryysanteus oli taasen noussut hevosen selkään ja palasi toivottomaan taisteluun. Sen kohtalo oli muutaman minuutin kuluttua ratkaistu. Uutisasukasten pienen jäännöksen kimppuun hyökkäsi molemmilta puolilta Annæus Domitiuksen koko voima. Naisten ja lasten tuskanhuutojen räikyessä vuoritasangon toinen puoli peittyi jalkaväen syvien joukkojen, toinen puoli "rautapylväiden" eskadroonain alle. Uutisasukasten vastustus hajaantui yksityisotteluiksi, yksi monta vastaan. Keskellä melskettä näkyi vielä hetken valkovaippainen ratsumies. Annæus Domitius ja Petros tunsivat hänet yhtaikaa ja kannustivat hevosiaan siihen kohtaan, jossa hän taisteli. Mutta ennenkuin olivat ehtineet perille, oli valkovaippainen ratsastaja kadonnut rautalaineiden alle ja hänen hevosensa laukkasi ilman isäntää kentän ylitse.
Kryysanteuksen ruumis löydettiin taistelun loputtua. Hän makasi maassa pitkänään miekka kädessä ja mantteli punaisena verestä, joka tulvasi hänen lävistetystä rinnastaan. Kun Annæus Domitius kunnioittavaisesti lähestyi vihollisensa ruumista, seisoi Petros katsellen sitä, ja Eufeemios, hänen ajutanttinsa, pani litteän jalkansa kauniin sankariruumiin rinnalle ja sanoi: — Näin kirkko tallaa pakanuuden lohikäärmeen.
Loppu.
Eräänä iltana, kuukausi Suunionin sotaretken perästä, presbyteri Eufeemios istui hengellisen isänsä piispa Petroksen luona juuri samassa kapeassa, pitkulaisessa, pienellä ikkunareiällä varustetussa huoneessa piispan palatsissa, jossa lukija jo on kerran kuullut heidän keskustelevan.
Petros asteli nytkin, niinkuin silloin, vilkkain askelin pitkin huoneen lattiaa, ja Eufeemios oli asettunut nöyrälle paikalleen, tuolille oven viereen.
Eufeemioksen matala otsa ei ollut enää valkeankeltaisena, vaan ruskeankeltaisena juovana mustan hiusrajan ja yhtä mustien kulmakarvojen välissä; sillä sotaretken aurinko oli polttanut hänen ihonsa ruskeaksi. Hänen päänsä oli, kuten aina, eteenpäin kumarassa ja hänen mustat silmänsä katsoivat ylöspäin, puoleksi silmäripsien peitossa.
Petroksen kasvoissa oli ylpeämpi ilme kuin ennen koskaan. Niistä loisti voitonvarmuus. Luultavasti joku hänen suurisuuntaisista toiveistaan oli toteutunut tai toteutumaisillaan. Sotainen kunnia, jota hän oli saavuttanut retkellä vääräuskolaisten uutisasumusta vastaan, tuskin riitti semmoista vaikutusta aikaansaamaan, vaikka Ateenan kaikki homoiuusialaiset puhuivat siitä.
Kun se keisarillisten joukkojen osasto, joka kuului Ateenan varusväkeen, marssi kaupunkiin, oli Petros nähty ratsastavan miekka vyöllä virmalla hevosella joukkojen etunenässä. Kulku oli ollut juhlallinen, melkein riemukulkueen kaltainen. Ensimäisenä, kuten mainitsimme, Petros, ja hänen vieressään jovianolaisen kaartin tribuuni. Niiden jälessä osasto legionalaisia. Heidän jälessään pieni joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, Suunionin donatolaisten ja novatianolaisten uutisasumuksen surkea jäännös — miehiä ainoastaan yhdeksän tai kymmenen luvultaan, sotakentällä vangituita, haavoja täynnä ja raskaissa kahleissa; naisia useampia, vaan kuitenkin harvoja verrattuina niihin, jotka hurjat "rautapatsaat" teurastivat tappelun loputtua; lapsia oli enimmin; toisia kantoivat äidit, toiset kulkivat äitien sivulla, toiset taasen, jotka hävityssodassa olivat tulleet orvoiksi, ja tämmöisiä olivat useimmat, astuskelivat yksikseen. Vankien takana oli kulkenut komeasti koristetut vaunut, joissa olivat pyhät kirkkoastiat ja niiden keskellä mahtava kastemalja, jossa vääräuskolaisten tappion jälkeen heidän lapsillensa oli annettu kasteen armo. Vaunujen vieressä oli nähty mustatukkainen Eufeemios, ratsastaen aasin selässä ja kantaen pyhää ristiä. Viimeisinä kulkivat muutamat centuriat jalkaväkeä.
Hermionea ei oltu nähty vankien joukossa. Kryysanteuksen kirje tuli onnellisesti Annæus Domitiuksen käsiin; Hermione, ainoa vanki jonka hän pidätti itselleen, kun jätti muut Petrokselle, oli otettu hänen erityiseen suojaansa ja viety Korintokseen.
Kuitenkin liikkui Ateenassa nyt huhu, että Kryysanteuksen tytär oli palannut synnyinkaupunkiinsa prokonsulin puolison, hurskaan Eusebian seurassa, ja että sureva tyttö asui prokonsulin palatsissa mainitun jalon roomalaisnaisen kanssa, jonka sanottiin käytöksessään häntä kohtaan osoittavan sisaren lämmintä osanottoa.
Yleensä puhuttiin näinä päivinä Ateenassa paljo Hermionesta. Kristittyjen ja myöskin vanhan opin tunnustajain kesken kuiskailtiin, että Petros oli kääntänyt filosofin tyttären kristinuskoon. Tuo erinomainen piispa hankki siis pyhälle opilleen voiton toisensa perästä. Pääpakanan poika ja tytär Petroksen toimesta käännetyt! Ja tytärtä oli kuitenkin lapsuudesta saakka kasvatettu vihassa ja ylenkatseessa kristinuskoa kohtaan, vieläpä hän oli ollut puettuna haarniskaan, joka oli osoittanut torjuvansa ilmoitetun totuuden nuolia paremmin kuin viha ja ylenkatse: filosofian haarniskaan.
Jopa liikkui huhu, joka levisi nopeasti ja jota yleisesti uskottiin todeksi, että Hermione halusi kasteen kautta tulla erottamattomasti yhdistetyksi kristillisen kirkon kanssa.
Sinä päivänä, jolloin tämä oli tapahtuva, oli Ateenan tuomiokirkko varmaan tuleva täpö täyteen hartaita katselijoita.
Teodooros oli pelastunut pakenemalla, vietyään Kryysanteuksen tervehdyksen ja siunauksen Hermionelle ja annettuaan risumökissä säilytetyn kirjeen eräälle uskolliselle palvelijalle, joka toisten keralla oli seurannut Kryysanteusta Ateenasta ja taistelun kestäessä ollut Hermionen luona.
Tältä palvelijalta Annæus Domitius oli saanut kirjeen.
Millä tavoin Teodooros oli päässyt pakoon, on vaikea sanoa. Kenties hän oli käyttänyt jotain kalastusvenettä, jommoisia oli rannalle vedettyinä niiden kallioiden alapuolella, jotka olivat suojelleet uutisasukas-joukon asemaa. Jollakulla niistä pienistä veneistä hän saattoi, koska meri oli tyyneenä, helposti soutaa kappaleen matkaa vihollisen leirin ohitse, nousta sen jälkeen maalle ja kiirehtiä maata myöten Ateenaan.
Oli miten oli; hänen sikäläiset ystävänsä, Myroo niiden joukossa, olivat nähneet hänet ja puhuneet hänen kanssaan. Luonnollista oli, että hän pysyi piilossa kaikkien muiden silmiltä, sillä hän ei suinkaan tahtonut tulla homoiuusialaisen papiston eikä keisarillisen oikeuden kätyrien vangiksi. Hänellä oli paljo toimitettavaa elämässä.
Odotettuaan muutamia päiviä turhaan Korintoksessa tilaisuutta saada puhua Kryysanteuksen tyttären kanssa, hän oli sieltä lähtenyt vaaralliselle jalkamatkalle, jonka päämäärä oli Italia.
Teodooros oli tehnyt rohkean päätöksen: hän aikoi astua länsimaiden keisarin eteen, rukoilla häneltä turvaa Hermionelle ja saada keisarin armosta aikaan, että Hermione tunnustettaisiin sen omaisuuden omistajaksi minkä isä jälkisäännöksessään oli hänelle määrännyt.
Menestyksen toivon hän perusti Jumalaan sekä siihen, että julman ja taikauskoisen Valensin jalompaa veljeä kiitettiin inhimilliseksi ja oikeutta harrastavaksi hallitsijaksi.
Me palaamme huoneeseen, jonne jätimme Petroksen ja Eufeemioksen keskustelemaan.
— Asialla on kyllä arveluttavakin puoli, vakuutti edellinen seisahtuen ja luoden silmänsä Ptolemaioksen karttaan.
— Minä ei voi sitä mitenkään huomata, hyvä isä, lausui Eufeemios nöyrällä äänellä. — Kun ei edes Clemensillä ole mitään perintöoikeutta, niin on Hermionella sitä vielä vähemmin. Onhan keisari eli valtio, joka tässä kohden on sama asia, pannut kapinoitsijan omaisuuden takavarikkoon ja lahjoittanut sen kirkolle.
— Asiallisesti on kyllä niin kuin sanot, vaan muodon puolesta on toisin. Tiedäthän että on jo olemassa, varsinkin senaatissa, armeijassa ja virkamiehistössä, jumalaton puolue, joka korottaa ääntään sitä tapaa vastaan, että kirkko ottaa vastaan lahjoja ja läänityksiä. Sitä huutoa tukevat täällä itämailla homouusialaiset ja muut vääräuskolaiset, koska lahjat ja läänitykset eivät tule heidän, vaan meidän oman oikeauskoisen homoiuusialaisen seurakuntamme hyväksi. Länsimailla sitä vastoin, jossa homouusialaiset vielä ovat vahvemmat, he itse ovat vaiti ja siellä meidän omat oikeauskoiset veljemme ottavat huutoon osaa. Oli miten oli, keisari Valens, joka on kirkkomme vilpitön ja innokas ystävä, arvelee kuitenkin, että rähinässä on jonkunmoista perää. Hänen omatuntonsa on takertunut kiinni sellaisiin väärin ymmärrettyihin pyhiin lauseisiin kuin se, ettei Jumalan valtakunta ole tästä maailmasta, ja sen kaltaisiin. Sen vuoksi, kun minun hurskas ystäväni ja kunnioitettu esimieheni, patriarkka Eudoksos, esitti meidän tärkeän asiamme hänelle, emme edes ehdottaneetkaan, että keisari suoraan kirkon hyväksi luopuisi oikeudestaan, vaan toivoimme että hän armosta asettaisi Kryysanteuksen viattoman pojan suvun jälkeenjättämien varojen omistajaksi, ja ainoastaan tukeaksemme rukouksemme vaikutusta esitimme keisarille sen perintösäännöksen, jossa Clemens luovuttaa tuon omaisuuden kirkolle. Siis on tässä Clemens välikätenä. Vaan tätä muotoasiaa Karmideen sukulaiset uhkaavat käyttää hyväkseen. He arvelevat, että sisaren oikeus on turvattu samalla kuin veljenkin, ja aikovat tarpeen vaatiessa kääntyä itse keisariin saadakseen aikaan, että Hermione saapi perintöosuutensa.
— Älyämme kyllä heidän tuumansa, sanoi Eufeemios. — Eivätköhän toivone, että Clemens pian kuolee ja Hermione siten tulee yksin perilliseksi, ja että hänen oikeutensa joutuu vihdoin Karmideen sukulaisille, jonka kanssa hän oli naimisissa vaikkapa vain muutamia tuntia?
— Epäilemättä se on heidän tuumansa.
— Se on verratonta jumalattomuutta, huomautti Eufeemios.
— Asian tekee jossakin määrin arveluttavaksi se seikka, jatkoi piispa, — että Clemens on kristitty ja Hermione vielä oli ulkopuolella kristillisen seurakunnan yhteyttä.
— Hyvä isä, miksi tämä tekee asian arveluttavaksi? kysyi Eufeemios.
— Keisari Valens on kristittyjen vääräuskolaisten vihollinen, vaan osoittaa suurta suopeutta vanhan opin tunnustajia kohtaan. Häntä viehättää valitettavasti se väärä kunnianhimo, että hän voisi sanoa käyttävänsä oikeutta tasapuolisesti kristittyjen ja pakanain välillä. Sen vuoksi pelkään että hän, välttääkseen puolueellisuuden ulkonäköäkin, on suopeammin kuunteleva Karmideen sukulaisia, kun he puoltavat Hermionen oikeuksia.
— Ahaa, senkö vuoksi siis lähetät minut Hermionen luo taivuttamaan häntä jos mahdollista kääntymään julkisesti kristilliseen kirkkoon?
— Niin. Itselläni ei ole mitään menestyksen toivoa Kryysanteuksen tyttären luona, sillä hän vihaa minun kasvojani. Sinä olet kaunopuheinen, Eufeemios, ja osaat luikertautua naisten suosioon. Minä toivon että yrityksesi menestyy, sitä enemmän kun jalo Eusebia vakuuttaa Hermionen olevan kypsyneen armoa vastaanottamaan.
— Ateenassa puhutaan yleisesti että hän on kristitty.
— Minä tiedän sen.
— Ja että hän mitä pikemmin haluaa tulla kastetuksi…
— Senkin tiedän. Emme saa antaa kansan luottamuksen oppimme käännytysvoimaan joutua häpeään. Huhun täytyy toteutua. Pyhän oppimme kunnia, kirkon etu ja — sanon sen suoraan — oma kunnianhimoni vaativat sen.
— Olet oikeassa, hyvä isä.
— Sinä olet saava liittolaisia, hyvä Eufeemios, hurskaasta Eusebiasta, jonka on onnistunut saavuttaa Hermionen täysi luottamus, Clemensistä, onnettomasta kasvattipojastani, joka joka päivä ahdistaa häntä rukouksilla, että kastattaisi itsensä, ja ennen kaikkea auttaa sinua hänen oma murtunut mielensä. On vielä olemassa yksi seikka, joka on auttava taivuttamaan häntä. Lääkäri, joka hoitaa Clemensiä, lähetetään Hermionen luo ilmoittamaan hänelle ajatuksensa, että se ilo, jota nuorukainen tuntisi, jos Hermione ottaisi vastaan kasteen, saattaisi pelastaa hänet mielipuolisuudesta. Kaikki tämä on tekevä voiton sinulle helpoksi.
— Hyvä isä, sanoi Eufeemios arvellen, — ne liittolaiset jotka luettelet ovat mahtavia, vaan kuitenkin lienee tehtäväni vaikea suorittaa. Älä toivo nopeata menestystä! Minä tiedän Eusebian kautta, että Hermione inhoo kirkkoa. Teodooros on vuodattanut myrkkyään hänen sieluunsa. Oi, tuo Teodooros on vahingoittanut meitä enemmän kuin aavistatkaan. Hermione ei tahdo uskoa, että hengen armonvaikutukset sydämiimme ovat sidotut määrättyihin ulkonaisiin menoihin. Hän pitää ehtoollista ainoastaan muisto- ja rakkausjuhlana ja kastetta paljaana merkkinä siitä puhdistuksesta, jonka täytyy tapahtua sydämessä. Hän tunnustaa kyllä Kristuksen nimen, vaan on yhä vielä sama ylpeä, järkeen vetoava naisfilosofi kuin ennenkin.
— Tämä ylpeys täytyy voittaa, sanoi piispa, — ja syy, miksi jätin tämän toimen sinulle, Eufeemios, on se, että menestyksen täytyy olla pikainen. Muutoin voisimme kadottaa paljon. Minä odotan, että tehtäväsi on suoritettu kahdeksan päivän kuluessa tästä lukien…
— Hyvä isä…
— Se on viimeinen aika. Pitemmälle ei saa asiata lykätä.
— Vaan jollei minun onnistuisi…
— Niin täytyy kastetoimituksen kuitenkin tapahtua.
— Ahaa!
— Me emme saa pelästyä mitään vaikeutta, kun kysymyksessä on kirkon etu.
— Olet oikeassa.
— Kirkko ei ole unohtava niitä uskollista palveluksia, joita sen poika Eufeemios tekee sille, jatkoi Petros. — Todennäköistä on, Eufeemios, että sinusta tulee seuraajani Ateenan piispanistuimelle.
— Sinun seuraajasi, huudahti Eufeemios osoittaen surullista hämmästystä. — Se on siis totta, se masentava huhu, joka kertoo sinun aikovan jättää laumasi?
— Sieluni kehottaa minua voimakkaasti jättämään maailman ja menemään hurskasten munkkien luo Nisibiiseen, pyytämään sijaa heidän keskuudestaan.
— Älä sitä tee, lausui Eufeemios vilkkaasti. — Sinä luopuisit siunauksekkaasta vaikutuksestasi, kun vielä olet voimakkaimmassa iässäsi ja mitä tehokkaimmin voit tehdä työtä viinitarhassa! Isä, tämä olisi syntiä!
Petros ei vastannut, vaan asteli ääneti huoneessa.
— Toista olisi, jatkoi Eufeemios, alentaen ääntänsä, — jos on totta, mitä huhu niin ikään kertoo, että sinut on kutsuttu paljoa suurempaan ja sinun voimillesi sopivampaan vaikutuspiiriin, nimittäin sille korkeassa kunniassa pidetylle piispanistuimelle, jolla sinun kaimasi apostoli Petros itse kerran on istunut, maailman ikivanhassa pääkaupungissa.
— Huhu on kuin vanha lörpöttelevä akka, sanoi Petros. — Mikä hulluus, että roomalaiset muka pitäisivät tuntematonta itämaalaista omia oivallisia miehiään etevämpänä! Lisäksi tulee, että homoiuusialaisuus, jota me tunnustamme, Roomassa valitettavasti vielä on heikomman puolueen tunnussanana. Kuinka voit siis uskoa, että itämaalainen ja homoiuusialainen — en puhu omasta arvottomasta persoonastani, vaan arvokkaimmasta ja parhaimmasta joukossamme — näinä aikoina saisi osakseen sellaisen kunnian?… Poikani, keskustelumme on nyt lopussa. Mene pitämään huolta velvollisuuksistasi!
Eufeemios nousi, kumarsi syvään ja poistui.
Muutamia tuntia tämän keskustelun jälkeen Eufeemios oli toisessa keskustelussa, kahden äsken Roomasta saapuneen miehen kanssa.
Rooman piispanistuin oli nyt noin kolme kuukautta ollut tyhjänä. Pyrkijöitä sille ilmautui monta. Eri lahkokunnat kiirehtivät kokoutumaan johtajiensa ympärille ja esittelemään kukin omaansa ainoana, joka ansaitsi pitää kädessään päästöjä pidätysavainta.
Ehdokkaiden joukossa oli kreikkalainenkin piispa, Ateenan Petros, jonka nimi oli laajalti kuuluisa koko kristikunnassa eikä vähimmin Roomassa. Kuka ei olisi kuullut mainehikkaasta pylväspyhimyksestä, joka oli ollut Ateenan kaunistuksena? Sirnoonin nimeen oli Ateenan Petroksen nimi läheisesti yhdistettynä. Olihan se sen miehen nimi, joka rukouksensa voimalla oli herättänyt Simoonin kuolleista. Se ihmetyö oli maineen siivillä lentänyt läpi maailman.
Molemmat äsken mainitsemamme Rooman miehet olivat sopineet Eufeemioksen kanssa yhtymisestä, jonka piti tapahtua eräässä puutarhassa kaupungintullin ulkopuolella, ja keskustelu tapahtui auringonlaskun jälkeen.
Aluksi vieraat ilmoittivat Eufeemiokselle, että hänen isällänsä piispalla oli suuret toiveet tulla apostolin, pyhän Pietarin jälkeläiseksi Rooman piispanistuimelle.
Eufeemios lausui sen johdosta sydämellisen ilonsa ja onnitteli, ei ainoastaan isäänsä piispaa, joka siten saisi arvoansa vastaavan paikan kristillisen kirkon johdossa, vaan myöskin Rooman seurakuntaa, joka ei mitenkään voinut valita paremmin.
Eufeemios lisäsi, että mahtoi olla hengen työtä, jossa tuli näkyviin kaikki jumalallisen ihmeen tunnusmerkit, että ajatuskanta Roomassa oli siinä määrin kääntynyt miehen eduksi, jonka muutoin luulisi olleen Rooman seurakunnan ennakkoluuloisen halveksimisen esineenä.
— Sinä tarkoitat, sanoi toinen vieraista, — että hänen homoiuusialaisuutensa muka tekee hänet mahdottomaksi tulemaan piispaksi seurakuntaan, jossa ankarammin kuin muualla missään pidetään kiinni Nikaian kokouksen periaatteista?
— Sitä juuri tarkoitan, vastasi Eufeemios.
— Kaitselmuksen tiet, jatkoi vieras, — ovat ihmeellisiä, ja se on itse asiassa poistanut tämän vaikeuden, joka luonnollisille silmille näyttää voittamattomalta.
— Mitä tarkoitat? Kuinka on sellaista voinut tapahtua?
— Rooman homouusialaisten kesken liikkuu huhu, että Ateenan piispa ei suinkaan ole se jyrkkä homoiuusialainen, joksi häntä luullaan. Tämä huhu on varsinkin köyhempien kansalaisten lukuisassa luokassa oikein järkähtämätön uskonkappale. Hänessä yhdistyy, he sanovat, käärmeen viekkaus kyyhkysen hurskauteen. Hänellä on naamari, jonka hän viskaa pois, heti kun huomaa oikean ajan tulleen ja kirkon edun sitä vaativan. Ellei hän sydämessään olisi oikeauskoinen, kuinka hänen rukouksillaan olisi ollut voimaa herättää pylväsmies Simoon kuolleista? Siten haastelevat hurskaat keskenään maailmankaupungissa. Meidän velvollisuutemme on valita hänet, he sanovat, — että hän voisi riisua yltänsä valepuvun ja siten yhtä paljon nöyryyttää homoiuusialaisuskoa kuin maailman silmissä korottaa oikeauskoista Nikaian tunnustusta. Minä puhun kuin kansa Roomassa puhuu.
— Mutta mistä tuo valheellinen huhu lienee syntynyt? kysyi Eufeemios.
— Älä sano sitä valheelliseksi, sanoi vieras; — se on ehkä hengen keino suurta tarkoitusta varten ja sellaisena pyhä. Onpa älykkäitäkin ihmisiä, jotka uskovat huhua todeksi. Siinä kyllin, että Petros on varma voitostaan. Molemmista suurista leireistä hän on saava lukuisia ääniä.
— Hänellä on sentään varmaan mahtavia vastustajiakin, huomauttiEufeemios.
— On kyllä…
— Ja näiden vastustajain joukossa on epäilemättä keisari Valentinianus itse ja koko hänen hovinsa sekä kaikki Rooman ylhäiset, jotka seuraavat hovin viittausta.
— Sinä erehdyt, sanoi vieras. — Jos ne olisivat hänen vastustajiansa, niin ei hänen menestyksensä suinkaan olisi varma.
— Keisari ja hovikin olisivat siis hänelle suosiollisia? Mutta tämähän on ihmeellistä!
— Sen voi kuitenkin selittää, sanoi vieras. — Kaitselmus on tahtonut, että isäsi Petros juuri näinä päivinä on saanut haltuunsa keinon, joka pettämättä hankkii hänelle keisarillisten suosikkienkin sydämet.
— Ja tämä keino? kysyi Eufeemios vaaleten.
— On raha.
— Ahaa, ajatteli Eufeemios, — sitä aavistin.
Hän lisäsi ääneensä:
— Vieras, sinä panettelet isääni piispaa. Hän ei saattaisi käyttää sellaista halpaa ja ylenkatsottavaa keinoa voittaakseen itselleen puoluelaisia ja ääniä…
— Malta, keskeytti Rooman mies. — Olet kärkäs tekemään äkkipikaisia ja vääriä johtopäätöksiä. Rooman piispanistuin on kyllä ennenkin ostettu. Hurskasten miesten esimerkit ovat pyhittäneet keinon. Älkäämme siis sitä halveksiko!
— Voitko näyttää väitteesi todeksi? kysyi Eufeemios.
— Ettäkö Rooman piispanistuinta useammin kuin kerran on ostettu?
— Ei, mennyt ei minua liikuta … minä tahdon tietää, onko totta, ettäPetros on tehnyt sellaista kauppaa.
— Kaupasta ei ole vielä sovittu vaan sitä hierotaan, sanoi vieras, — ja sanojeni todistukseksi saat lukea tämän kirjeen. Menkäämme lähimmän soihdun ääreen. Sen loiste on näyttävä väitteeni todeksi.
Miehet astuivat ulos puutarhasta ja menivät portin lähellä palavan soihdun viereen.
Eufeemios sai lukea muutamia kirjeitä, joita Petros ja muuan Valentinianuksen mahtavimpia hovimiehiä olivat vaihtaneet; Petroksen käsialan hän heti tunsi. Kirjeet olivat lyhyitä ja salaperäisiä, vaan toinen vieraista valaisi kaikki pimeät kohdat, ja Eufeemios sai selville että vieras oli oikeassa, ja että kysymyksessä oli suuri rahasumma.
— Tämä, huomautti vieras, — on ainoastaan yksi niitä monia ääniä, joita isäsi piispa katsoo tarpeelliseksi hankkia itselleen rahalla. Hän uhraa ruhtinaallisia rikkauksia tarkoituksensa saavuttamiseksi, vaan tekee sen empimättä, koska saavutettu päämäärä on sen runsaasti palkitseva.
— Toinen kysymys, sanoi vieraista toinen, joka puhui sujuvaa kreikkaa, vaikka sanoi olevansa Roomasta, — on, mistä Petros aikoo ottaa kaikki nämä summat. Hänen vihollisensa luulevat, että hän käyttää tarkoitukseensa Kryysanteuksen kirkolle jätettyä ääretöntä omaisuutta. Tämä on tietysti törkeätä panettelua.
— Tietysti, mutisi Eufeemios kalman kalpeana, — tietysti, sillä tämä omaisuus ei kuulu hänelle, vaan kirkolle, ja hoitamisoikeus tulee hänelle nimenomaan ainoastaan sikäli mikäli hän on Ateenan piispa, ja tämä oikeus menee siis perintönä hänen seuraajalleen…
— Joka ei ole kukaan muu kuin sinä itse, keskeytti sama vieras.
— Mistä sen tietänet? Eufeemios katsahti miestä varovasti, vaan hänen katseensa oli hyvin puhuva.
— Puhu suusi puhtaaksi, kuiskasi toinen vieras toiselle; — siinä ei ole mitään vaaraa. Hänen suhteensa ei ole erehdytty.
— Minä tiedän sen Uuden Rooman patriarkan Eudoksoksen kautta, vastasi puhuteltu.
— Sinäkö?
— Minä tulen hänen luotaan. Hän vahvistaa edeltäpäin sinun vaalisi, vaikkapa vain muutamankin äänen saisit Ateenan seurakunnasta. Eudoksos näkee asiat edeltäkäsin. Hän tietää, että Ateenan lauma on pian oleva paimenta vailla. Petros muuttaa Roomaan. Sinä olet hänen seuraajansa. Virkavahvistuksesi on taskussani. Kas tässä! Lue!
Vieras otti esille pergamentin; Eufeemios tarttui siihen vapisevin käsin ja luki sitä ahnain, tutkivin silmin. Heikko puna, joka nousi hänen poskilleen, todisti hänen sielunsa liikutuksen.
Hänen tätä kirjoitusta lukiessaan oli toinen vieraista kadonnut.Eufeemios oli yksin patriarkka Eudoksoksen sanansaattajan kanssa.
Kun Eufeemios oli lukenut kirjeen, niin hän käkesi antaa sitä takaisin, mutta vieras sanoi:
— Patriarkan tahto on, että pidät sen, jotta se aina muistuttaisisinulle niitä velvollisuuksia, joiden alainen tästä hetkestä olet.Ja nyt lausun Eudoksoksen tervehdyksen hänen kuuliaiselle pojalleenEufeemiokselle, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen rauhan.
Eufeemios kumarsi syvään, kääri huolellisesti kokoon tärkeän pergamentin ja pisti sen vyölleen.
— Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vieras. — Eudoksos odottaa, että teet velvollisuutesi…
— Olen oppinut tottelemaan.
— Tiedän sen … eikä hän suinkaan ole pettyvä niissä ajatuksissa, joita hänellä on sinun innostasi kirkon hyväksi, sinun kuuliaisuudestasi ja viisaudestasi.
— Mitä isä Eudoksos vaatii kuuliaiselta pojaltaan? kysyi Eufeemios.
— Että älyät, mikä tällä hetkellä on kirkon ja Ateenan seurakunnan yhteinen etu…
Eufeemios oli vaiti ja katsahti kysyvästi puhujaan, joka jatkoi:
— Ja, kun olet päässyt siitä selville, että menettelet sen mukaan.
— Se on velvollisuuteni.
— Vastaa … kuinka pitkälle tämä sinun velvollisuutesi ulottuu?
— Niin pitkälle kuin voimanikin.
— Ja kuinka pitkälle voimasi?
— Siihen asti, että uhraan vakaumukseni, tunteeni, sukulaisuudensiteet, kaikki yksityiset velvollisuuteni ja oman elämäni kuuliaisuuden pyhälle alttarille, vastasi Eufeemios toistaen täten papillisen kuuliaisuusvalansa sanat.
— Hyvä, sanoi mies. — Teossa saat sen näyttää. Mitä luulet huhusta, joka edistää Petroksen asiaa Roomassa? Pane sydämesi kielellesi, kun vastaat!
— Että hän itse on levittänyt sen.
— Epäiletkö sen todenmukaisuutta?
— En tiedä mitä vastata.
— Pidätkö mahdollisena, että Petros voi mennä nikaialaisten puolelle?
— Ihminen, vastasi Eufeemios, — kykenee paljoon. Minun isäni pyhä kaima, kallio, jonka päälle kirkkomme on rakennettu, kielsi, ei ainoastaan homoiuusionia, vaan itse Kristuksen.
— Esimiehemme, patriarkka Eudoksos, on samaa mieltä Ateenan piispan suhteen. Petroksesta valta on ensimäisessä sijassa ja homoiuusialaisuus toisessa. Hän on uhraava jälkimäisen, saavuttaakseen edellisen. Hänen täytyy se tehdä, vastoin tahtoaankin, jos hänen on mieli pysyä kuukausikaan Rooman piispanistuimella. Tiberin kaupungin väestö on nouseva kapinaan ja hänet karkoittava, jos se huomaa että hän on sen pettänyt. Sinä tiedät, että jo Constantius tahtoi Roomaan kahta piispaa, toista nikaialaisille ja toista homoiuusialaisille. Kansa vastasi hänelle huutamalla:yksi Jumala ja yksi piispa!
— Se on totta, sanoi Eufeemios huoaten. — Olojen voima tulee pakottamaan Petroksen luopumukseen. Tämä on mieltä kuohuttava, kauhea ajatus.
— Ja siten on meidän oikeauskoinen kirkkomme kärsinyt poistumattoman häpeän, jatkoi lähettiläs.
— Niin, ja vihollisiemme, homouusialaisten vääräuskolaisten riemuhuudot kohoavat taivaan korkeuteen, lisäsi Eufeemios.
— Siitä tulee onnettomuus, jonka seuraukset ovat arvaamattomat.
— Valitettavasti, olet oikeassa.
— Meidän täytyy sen tähden estää se.
— Niin, meidän täytyy se estää. Mutta kuinka?
— On ainoastaan yksi keino. Eudoksos panee asian sinun käsiisi luottaen täydellisesti intoosi ja kuuliaisuuteesi.
Eufeemios huokasi ja loi silmänsä maahan.
— Oikeauskoinen kirkko odottaa pelastustaan Eufeemiokselta, sanoi lähettiläs. — Voi häntä, jos hän pettää kirkon ja valansa!
— Mitä minun tulee tehdä? Minä horjun sen taakan painosta, jonka kirkko panee heikoille hartioilleni. Minä rakastan isääni Petrosta … hän on tehnyt minulle sanomattoman paljon hyvää.
— Siinä yksi syy lisäksi, jonka vuoksi sinun tulee toimia päättäväisesti. Rakkaus ei saa olla heikko eikä maikaileva. Sinä edistät hänen ikuista hyväänsä ja saat aikaan, ettei hänen kunniakkaan vaikutuksensa loisto tummene, kun estät tämän muutoin välttämättömän häpeällisen luopumisen.
Eufeemios oli vaiti ja huokasi uudestaan.
— Jälkimaailman muistossa, jatkoi lähettiläs — on, kun se on tapahtunut minkä pitää tapahtua, yksi sen suurimpia poikia säilyvä tahratonna, puhtaana ja säteilevänä. Hän tunnustetaan juhlallisesti pyhimyksen sädekruunun ansainneeksi.
— Sanotko niin? keskeytti Eufeemios innokkaasti. — Ylistetty olkoon Eudoksos, joka on päättänyt tämän! Vaan se onkin vain oikeudenmukaista tunnustusta. Petrosta tervehditään kunnialla pyhimystön piirissä.
— Sinusta riippuu, onko hänen muistonsa häväistävä luopumuksen häpeällisellä poltinleimalla vai onko se valaiseva kaikkia tulevia aikoja pyhimysloisteen säteillä.
— Se ei riipu minusta. Minulla on vain yksi tehtävä: minun on toteltava.
— Puhuit totta. Sinä käsität velvollisuutesi. Vaan kuuliaisuus on oleva sinulle keveämpi, kun ajattelet, että säästät kirkolta tappion, pelastat isäsi sielun ja kirkastat hänen nimensä.
— Kuuliaisuus on oleva minulle keveämpi, toisti Eufeemios.
— Asia on siis päätetty, ja kirkko voi luottaa sinuun.
— Jumalan tahto tapahtukoon!
— Välttämättömän täytyy tapahtua pian.
— Minä käsitän sen.
— Saavu huomenna tähän aikaan yhtymispaikallemme. Minulla on enemmän sanottavaa sinulle nuoren Clemensin perintösäännöksestä. Sinun velvollisuutesi on katsoa, ettei koko tämä omaisuus häviä ensimäisen hoitajan kädessä hänen yksityisten tarkoitustensa edistämiseksi.
Eufeemios oli vaiti.
— Hyvää yötä, veli! Tapaamme toisemme siis huomenna?
— Niin.
Miehet erosivat. Eufeemios meni asuntoonsa piispan palatsiin.
Samana yönä oli Petroksella pitkä keskustelu kahden muun Roomasta tulleen miehen kanssa. Ateenassa oli niinä päivinä useita matkustajia tuosta suuresta maailmankaupungista, ja juonitteluja, jotka tarkottivat lähestyvää tärkeätä Rooman piispan vaalia, sommiteltiin siellä yhtä hartaasti kuin Konstantinopolissa ja Roomassa.
* * * * *
Eräänä pilvisenä ja sateisena iltana, kolme viikkoa ylläkerrotun kohtauksen perästä, nähtiin prokonsulin, Annæus Domitiuksen puoliso, hurskas Eusebia, kalpeana ja kauhistuneen näköisenä tulevan ulos pääkirkosta, istahtavan portaalin edustalla odottaviin vaunuihin ja ajavan pois.
Oli jo hämärä, ja kaduilta oli rankkasade karkoittanut melkein kaikki ihmiset.
Neljännestunnin perästä Eusebian lähdettyä pääkirkosta sen portti pantiin kiinni, ja parvi pappeja, huolellisesti kaapuihin kääriytyneinä, hiipi sieltä pois.
Yksi näistä papeista erosi toisista ja meni kiireisin askelin piispan palatsiin. Hänen kaapunsa alta olisi voinut tuntea mustatukkaisen Eufeemioksen kasvot, vaan ne olivat tavallista kalpeammat ja ilmaisivat syvää levottomuutta.