Annæus Domitius näin huusi ja nosti korkealle kirjetaulua, jonka kuvitetut ja kullatut kehykset todistivat sen olevan keisarillinen käskykirje tai hallituksen julistus.
— Eläköön Annæus Domitius! huudettiin joukosta, sillä prokonsuli kävi homoiuusialaisesta ja oli aina tavoitellut rahvaan suosiota. — Eläköön Akaian prokonsuli! Eläköön homoiuusialaisuus!
Näitä huutoja seurasi välittömästi toiset, jotka kuuluivat kauempaa kadulta:
— Vääräuskolaiset ulos! Kuolema pakanoille!
Se äänettömyys, joka kansan kesken oli vallinnut prokonsulin tullessa, oli vaan ollut tilapäinen. Oltiin kuunneltu pappia, joka juuri sillä hetkellä oli lopettanut puheensa kansalle. Pappi oli kadonnut Kryysanteuksen talon ovesta.
— Annæus Domitius! mutisi Pylades, kun matkan päästä huomasi hänet. —Hänkö täällä? Mitä tämä merkitsee?
Vaan kun tribuuni pian sen jälkeen älysi, mitä prokonsuli piti kädessään, valtasi hänet epämääräinen aavistus.
Hän ratsasti prokonsulia vastaan läpi joukon, joka prokonsulin ympärillä oli vaiennut havaittuaan kunnioitusta vaativan taulun. Olihan se keisarin, tuon Jumalan voidellun, tahdon julistaja. Sillä välin jatkuivat kauempana yhä kovemmin huudot: Vääräuskolaiset ulos!
— Pylades, kuiskasi prokonsuli hätäisesti tarttuen tribuunin käsivarteen, — mitä on tapahtunut? Tulenko liian myöhään? Mitä on tehty Kryysanteukselle?
— Loistava ja jalo herra; tulet päin vastoin liian aikaiseen…
— Pian, vastaa mulle, onko hän elossa?
— Tuumamme täytyi viivyttää viime hetkessä…
— Viivyttääkö? Mikä tuuma on viivytetty?
— Ammianus Marcellinus kuulee rahvaan huudot, älyää sen tarkoituksen, rientää kirkolle, lähettää diakonilla tiedon Petrokselle…
— Kirotut olkoon sinun pitkät juttusi! Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanot. Elääkö hän vielä, kysyn minä?
— Petros lähettää minut tänne suojelemaan hänen taloaan, minä tulen, juuri kun väki näyttää aikovan rynnätä siihen, muuan pappi seuraa minua, pappi puhuu kansalle ja hänen onnistuu saada keskustelu aikaan, kansa vaatii aluksi, että talossa olevat vääräuskolaiset annettaisiin ulos, keskustelua jatkuu vielä tällä hetkellä … ja me olemme täällä puolustamassa viimeiseen mieheen arkontin henkeä…
— Ylistetty olkoon minun onnellinen tähteni. Jalo Kryysanteus!
— Ahaa! mutisi Pylades vaaleten, — minä alan ymmärtää…
— Keskustelut ovat lopussa, jatkoi Annæus Domitius kovalla äänellä. — Mitä merkitsee tämä elämä, nämä huudot, tämä kansanpaljous? Mikä on tapahtunut minun poissaollessani? Onko täällä kapina? Uskalletaanko häiritä rauhaa, rikkoa lakeja, ylenkatsoa keisarin majesteettia?
— Loistava ja jalo herra!…
— Minä annoin, siihen velvoitettuna, joukkojen johdon Ateenan piispalle. Onko hän käyttänyt niitä häiritäksensä järjestystä, sen sijaan että olisi sen ylläpitänyt? No, Akaian prokonsuli kuitenkin lopullisesti vastaa siitä, että pidetään lait pyhinä ja että keisarin valta pysyy voimassa. Minä otan jälleen haltuuni päällikkyyden. Kansanjoukon täytyy poistua; muuten se hajoitetaan väkivallalla. Järjestys pitää saataman entiselleen virkamiesten, sotajoukkojen ja kaikkien kunnon kansalaisten avulla. Missä sotajoukot ovat?
— Suurin osa Peiraieuksessa…
— Mitä perkelettä ne tekevät Peiraieuksessa?… Ja muut?
— Asetetut pääkirkon luo…
— Mitä perkelettä ne tekevät pääkirkon luona? Ei ainoatakaan miestä tarvita pääkirkolle. Sinä kutsut paikalla tänne sen voiman, joka on asetettu pääkirkon luo, panet huudot vaikenemaan, muistutat kansaa kapinalaista ja kuritat niskoittelevat. Pylades, jatkoi Annæus Domitius alentaen ääntänsä, — tänään sinä perustat tulevaisuutesi…
— Ahaa… Minä aavistan…
— Vaiti!
— Lähetän heti centurion kutsumaan tänne lisäväkeä.
— Ja minä menen puhumaan Ateenan arkontin kanssa…
Prokonsuli astui alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset eräälle sotilaalle. Juuri silloin tuli pappi ulos. Hän näytti huolestuneelta. Kun hän huomasi prokonsulin, kirkastuivat hänen kasvonsa heti ja hän huudahti:
— Sinä tulet kuin Herran enkelin lähettämänä, jalo herra! Kuten kuulet, vaativat oikeauskoiset arkonttia antamaan ulos ne vääräuskolaiset, jotka ovat turvautuneet hänen taloonsa. Hänen vastauksensa on minulle vaikea esittää kansalle. Hän sanoo antavansa ulos vääräuskolaiset, mutta ainoastaan maallisille ja laillisille viranomaisille, kun kansa ensin on poistunut…
Prokonsuli katkaisi hänen puheensa.
— Sinäkö olet välittäjä Kryysanteuksen ja näiden ihmisten välillä…
— Olen; minun korkeasti kunnioitettava piispaisäni on…
— Oletko välittäjänä Ateenan arkontin ja näiden karjukitojen välillä?
— Hänen ja oikeauskoisten välillä, loistava herra.
— Laillisen viranomaisen ja kapinoivan kansanjoukon välillä? Vannon kautta Jumalan ja keisarin, että sinut hirtetään millä köydellä vain sattuu kansankiihottajana ja kapinoitsijana, ellet paikalla korjaa luitasi täältä ja laita niin, että roistoväki seuraa sinua.
Tämän keskustelun aikana huudettiin yhä: vääräuskolaiset ulos! Eläköön prokonsuli! Kuolema pakanoille!
Pappi seisoi ällistyksissään ja seurasi silmillään prokonsulia, kun tämä eteisen kautta astui aulaan.
Siellä ei suinkaan vallinnut sellaista hämminkiä, kuin olisi saattanut odottaa. Pylväskäytävässä, joka suojasi virtailevalta sateelta, oli Hermione, ympärillään lukuisa seura: filosofeja ja reetoreja Ateenan yliopistosta, useimmat Akadeemian oppilaat, sotatribuuni Ammianus Marcellinus ja muutamia Ateenan etevimpiä kansalaisia perheineen.
Niille vainotuille kristityille, jotka olivat löytäneet turvapaikan Kryysanteuksen luota, oli huoneen ylikerta luovutettu. Talon kaikki mies- ja naispalvelijat olivat koolla naisten pihassa.
Annæus Domitiuksen tulo sai aikaan suuren ja iloisen hämmästyksen. Ja sitä vielä enensi hänen esiytymistapansa. Kryysanteuksen, joka oli mennyt häntä vastaan, hän sulki sydämellisesti syliinsä. Sen jälkeen hän tervehti seuraa, kiirehti Hermionen luo ja nosti hänen kätensä huulilleen.
— Ja me, jotka luulimme sinun olevan Korintoksessa! huudahtiKryysanteus.
— Jalot ystäväni, siellä olisin ollutkin, ellei joku aavistus … voinpa sanoa: jumalallinen ääni … olisi kutsunut minua takaisin Ateenaan. Minä tulen onnettomalla, tai oikeammin, onnellisella hetkellä. Meidän muuten niin tyyni, iloinen ja kaunis Ateenamme on, kuten olen nähnyt, rikollisten yllyttelijäin, raivokkaiden uskonhullujen käsissä. Olkaa huoleti, hyvät ystävät! Tunnin kuluttua järjestys on entisellään. Sinua, Kryysanteus, en voi kyllin lämpimästi kiittää siitä, että olet antanut turvapaikan sellaisille kansalaisille ja keisarin alamaisille, jotka muutoin olisivat joutuneet teologisen raivon uhreiksi. Ajat ovat pahat; teologinen tarttuma kulkee ruttona läpi maailman; vaan emme huuda jumalallisia valtoja turhaan avuksemme. Ystävät, minä tuon teille tärkeän sanoman. Sallimus on hyväksi nähnyt täältä poiskutsua pyhän majesteetin, keisarimme ja herramme, Constantius Augustuksen, jumalien ja cæsarien taivaaseen. Isänmaalla on uusi isä. Tänään on Rooman ja maailman hallitsija Julianus.
Yleinen äänettömyys seurasi näitä sanoja. Lausuttuina muutama tunti ennen, miltä huulilta tahansa, ne olisivat olleet majesteettirikos ja tuottaneet kuoleman. Ne kuuluivat rohkeilta, hirmuisilta nytkin, Annæus Domitiuksen huulilta, täälläkin, sellaisten ihmisten joukossa, joiden sisimmät toiveet ne toteuttivat, joilla niistä oli odotettavana elämä ja vapautus uhkaavasta vaarasta — jotka siinä tapauksessa, jonka ne ilmoittivat, näkivät enemmän kuin oman onnensa: se takasi Rooman valtakunnan rauhan, ihmiskunnan menestyksen, totuuden voiton. Oli ikäänkuin joka yksityinen sydän tässä seurassa olisi, yhdessä sen sydämen kanssa, joka sykkii aikakausien povessa, tuntenut tämän vaiheen merkityksen. Vaan kun oli päästy ensimäisestä hämmästyksestä, kiirehti kukin omalla tavallaan ilmaisemaan tunnetta, jota ei voitu sanoin lausua. Kryysanteus ja hänen tyttärensä ilmaisivat sen keskenänsä katseella, kädenpuristuksella; toiset syleilivät toisiaan, toiset päästivät riemuhuutoja. Prokonsuli sanoi viimein kääntyen Kryysanteuksen puoleen:
— Minä vaadin nyt sinun tehokasta apuasi järjestyksen palauttamiseksi. Et ole turhaan Ateenalaisten arkontti. Käykäämme toimeen heti! Onhan sinun uskonveljiäsi suuri joukko keräytynyt Akropoliille?
— On. Tahdotko, että annamme heille aseet?
— Sinä lausuit ajatukseni.
— Minä vastaan siitä, että käyttäytyvät arvokkaasti ja maltillisesti.Heillä on vääryyksiä kostettavina, vaan he antavat koston jumalille jaJulianukselle.
— He seuraavat sinua, johtajaansa … siinä on kylläksi. Onpa oivallinen asia, että Pallas Ateenan temppelissä on asevarasto.
— Ja että minulla on avain opistodomokseen, missä aseet säilytetään.Olen käytettävänäsi. Menenkö heti sinne ylös?
— Mennään yhdessä. Minun tulisi tänään olla ainoastaan sinun varjosi, lisäsi prokonsuli hymysuin, viitaten pilaan, jota Constantiuksen hovimiehet tekivät Julianuksesta, — sillä sinähän opetit keisarillemme sotataidon Akadeemian puutarhoissa. Sinulla on kunniata oppilaastasi. Germanian metsät, Frankkien ja Allemannien kuninkaat sen todistavat… Älä pelkää, hän lausui Hermionelle, joka piti isäänsä kädestä kiinni ja kuunteli ulkoa yhä kuuluvia huutoja, — älä pelkää, jalo Hermione. Me menemme tukkimaan räyhääjien suut. Ammianus Marcellinus, seuraa meitä Akropoliille, ennenkuin rupeat jälleen johtamaan palatiineja!
Annæus Domitius lähti aulasta Kryysanteuksen ja Ammianus Marcellinuksen kanssa.
Kansa tunkeili, sysi ja huusi kuten ennenkin portin ulkopuolella. Sen kärsimättömyys kasvoi. Sen mielestä sovinnonhieromiset veivät liiaksi aikaa. Pappi, joka siihen asti oli niitä johtanut, oli, päästäkseen ehein nahoin leikistä, vakuuttanut että prokonsuli nyt oli ottanut asian haltuunsa, ja sen jälkeen hän oli hiipinyt pois. Pylades sotamiehineen vartioitsi porttia, eikä roistoväki ollut vielä asettunut uhkaavalle kannalle aseellista joukkoa vastaan.
Sillä välin kansanjoukkoon liittyi joka hetki uusia tulokkaita, jotka olivat kuljeksineet läheisten kaupunginosien lävitse ryöstäen ja surmaten. Yhtä joukkuetta, joka turhaan oli koettanut päästä täpötäynnä olevaan pääkirkkoon, johti kamala Kyyriaka, Kolyttoksen raivotar.
Kun Kryysanteus esiintyi Annæus Domitiuksen rinnalla, syntyi hetkiseksi hiljaisuus. Ihmeteltiin, mitä tämän piti merkitsemän. Sillä aikaa prokonsuli vaihtoi muutaman sanan Pyladeen kanssa. Sotilaat avasivat heille tien kadun poikki. Huudettiin sekaisin: eläköön prokonsuli, kuolema pääpakanalle! Muutama askel vain, ja jo oltiin Akropoliin rinteellä. Siltä puolelta veivät jyrkät portaat ylös kukkulalle. He pääsivät sinne ilman mitään vaaraa. Matka maksoi prokonsulille ainoastaan muutaman hikipisaran.
Joku minuutti sen jälkeen Tripodikadulla tungeskelevat homoiuusialaiset saivat kuulla Akropooliilta riemuhuudon. Huuto: Julianus Augustus, tuhannen äänen, miehien, naisten ja lasten nostamana, iski lyijyn raskaana alhaalla olevaan joukkoon. Samalla hetkellä näkyivät kadun suussa pääkirkolta marssivien legionalaisten ensimäiset rivit. Ne täyttivät koko kadun leveyden. Kansanjoukko sysättiin takaisin tai ylös pylväskäytäviin. Pylades järjesti joukot pitkään rintamaan. Akropoliin rinteeltä nähtiin aseellisia joukkoja astelevan alas. Väsymätön prokonsuli tuli taasen näkyviin, nousi kappadokialaisen hevosensa selkään, ratsasti rintaman keskikohdalle, nosti kätensä, jossa oli keisarillinen kirjetaulu, ja puhui sotilaille:
— Roomalaiset! Meidän herramme ja keisarimme, Constantius, on mennyt isiensä luo. Hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, korkea, mainehikas sankari Julianus, jonka sotatoverimme, Gallian legionat ovat huutaneet keisariksi, on valtakunnan ainoa laillinen hallitsija; Rooman senaatti, kansa ja legionat ovat yksimielisesti tunnustaneet hänet valtiaaksi. Hän seisoo tänään Uudessa Roomassa, Constantinuksen kaupungissa keskellä länsimaiden kaikkia sotajoukkoja, ilosta hurmaantunut kansa ympärillään. Sotamiehet, yhtykää maailman yleiseen riemuun! Tunnustakaa Julianus Augustus keisariksi! Dominus Julianus Augustus!
Pylades astui alas hevosensa selästä ja laskeutui polvilleen. Centuriot ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Kohotettiin miekat ja kilvet ilmaan. Pitkin koko rintamaa kajahti huuto: Dominus Julianus Augustus!
Akropoliilta alasmarssivat joukot yhtyivät riemuiten huutoon. Sitten tuli kristittyjen vuoro. Heidän tarvitsi ainoastaan tointua hiukan, saada selvä käsitys asemasta ja päästä erilleen hurjimmista uskonkiihkoisista ja verenjanoisista, jotka itsestään hiipivät pois — yhtyäkseen hekin kaikin voimin tunnustushuutoon. Onhan kaikki esivalta Jumalalta, eikä esivalta miekkaa hukkaan kanna.
Vääräuskolaisveren jano oli kerrassaan kadonnut. Oikeauskoisuuden vaippaan kääriytynyt ryöstönhimo ja yksityinen viha näkivät parhaaksi hiipiä matkoihinsa ja piiloutua, minne hyvänsä saattoivat. Äsken niin raivokas joukko oli hajautunut kuin tuhka tuuleen. Toiset kiirehtivät kotiinsa, sulkeutuivat huoneisiinsa ja rukoilivat Jumalaa oikean opin puolesta, jolle nyt koitti hirveä tulevaisuus. Toiset — ja niitä oli paljoa enemmän — ihmettelivät itseään eivätkä voineet käsittää, kuinka tuo pieni "i", joka erottaa homoiuusionin homouusionista, oli äsken voinut olla heistä niin suuri ja tärkeä. Nyt se oli heidän silmissään vähennyt huomaamattomaksi pilkuksi; vieläpä yksi ja toinen, lähemmin asiata aprikoituaan, arveli nyt ett'eivät vanha oppi ja kristinusko tainneetkaan olla niin erilaisia — että juopa niiden välillä ei suinkaan ollut niin leveä, ettei voisi seisoa jalka kummallakin puolella ja siinä asemassa odottaa tulevaisuutta. Vaan useimmat vapisivat tilintekoa ajatellessaan. Murhattujen atanasiolaisten veri huusi maasta, ja tuli heidän kostajakseen heidän sukulaisensa tai keisarin valta, niin koston täytyi tulla hirmuiseksi. Kolyttokselta saadut veriset voitonmerkit olivat pudonneet voittajain käsistä ja viruivat nyt pitkin katuja. Ne jotka olivat punanneet kätensä vääräuskolaisverellä kiirehtivät niitä huolellisesti pesemään. Sen mukaan kuin sanoma Constantiuksen kuolemasta ja Julianuksen rauhallisesta valtaistuimelle-noususta levisi kaupunkiin, se lakaisi pois kaduilla kuljeksivat homoiuusialaisjoukot, ja ne legionalaisten tai aseellisten kansalaisten patrullit, jotka kohta kulkivat kaikkia katuja pitkin, eivät kohdanneet mitään vastarintaa, eivät mitään epäjärjestystä.
Määrättyänsä miten sotajoukot olivat sijoitettavat kaupunkiin, Annæus Domitius lähti Pyladeen kanssa yhden sotilascenturian etunenässä pääkirkkoon.
Muuan ylösnousemus kuolleista.
Pääkirkkoon kokoutuneilla homoiuusialaisilla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mikä kaupungissa oli tapahtunut. Tapauksia saattaa tapahtua, niin kohtalorikkaita ja kuitenkin niin äkkinäisiä, että se, mikä äsken oli jokapäiväisen elämän keskuksena, seuraavana hetkenä on sen kehän ulkopuolella ja seisoo ikä-loppuna keskellä uusia oloja. Pääkirkkoon oli kokoutunut joukko uskovaisia, hartaita tai uteliaita homoiuusialaisia, ja ne tunteet, jotka heidät olivat sinne tuoneet, eivät suinkaan olleet jäähtyneet temppeliholvin alla. Kaikki mitä oli nähty ja kuultu, mitä yhä vielä nähtiin ja kuultiin, oli päin vastoin kiihottanut nuo tunteet huimaukseen saakka.
Kun astui kirkon pääportista sisään, niin tuli keskimäiseen pitkäänlaivaan. Sitä muodostivat mahtavat, antiikkisista temppeleistä otetut pylväät, jotka holvikaarien yhdistäminä kannattivat kolmikupuista kattoa. Sivulaivojen ylipuolella olivat naisten parvet. Perällä oli korkeammalle rakettu kuori alttareineen. Tämän edessä, keskimäisen kuvun alla, missä kirkon pitkä- ja poikkilaiva tulivat ristiin, oli aitaus ja siinä kaksi tuolia, toinen evankeliumin lukijaa, toinen saarnamiestä varten. Koko avarassa huoneessa vallitsi hämärä, paitsi kuorissa, jonka korkeista ikkunoista tulvaili valovirtoja ruumislavalle, jolla Simoon pylväspyhimys lepäsi.
Ruumislavan ympärille oli asetettu suitsutusastioita, joista hyvänhajuiset savupilvet nousivat ilmaan ja ympäröivät pyhimystä, kohoellessaan hiljakseen kuorin kupua kohti.
Kirkon mosaikkipermanto, parvet, pylväiden jalustat, ikkunakomerot, kaarisarjanteiden ulkonemat olivat ihmisiä täynnä. Ainoastaan kuorissa ja pienellä alalla lähinnä aitausta oli väljempi tila, ne kun oli varattu pappeja ja pyhiä menoja varten.
Jotensakin lähelle aitausta, vastapäätä saarnastuolia, oli asetettu salaisesta jumalanpalveluksesta kuolemaan tuomitut vääräuskolaiset. Siellä oli miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, varakkaita kansalaisia ja köyhiä orjia. Heidän käsivartensa olivat sidotut selän taakse ja muutamat sotamiehet vartioitsivat heitä.
Tämä paikka oli vääräuskolaisille valittu sen tähden, että saarnaaja aikoi kääntää puheensa juuri heille, ja jotta heillä alituisesti olisi silmien edessä se mies, joka heidän sanottiin murhanneen.
Heidän mestauksensa piti tapahtuman jumalanpalveluksen jälkeen.
Tämän joukon ja lavalla makaavan ruumiin puoleen jakaantuivat seurakunnan katseet. Kun suitsutuspilvet harvenivat ja paljastivat Simoonin kalpeat kasvot, tuntui oikeauskoisista, kuin hänen huulensa aukenisivat syytöstä oikeaksi todistamaan, kuin hänen kasvojensa juonteet vääristyisivät murhaajia pelottaakseen. Odotettiin ihmettä. Kuiskailtiin, että Petros aikoi huutaa taivaan avukseen, jotta ihme tapahtuisi homoiuusialaisen totuuden todistukseksi ja vääräuskoisten kääntymiseksi viimeisessä ratkaisevassa hetkessä.
Hymni ja rukoukset, joilla jumalanpalvelusta oli alotettu, olivatloppuneet. Clemens, nuori esilukija, oli vapisevin äänin lukenutMessiasta koskevan luvun Danielin kirjasta ja kappaleen evankeliumia.Sitten oli piispa noussut saarnastuoliin.
Hän selitti ensin sovitusoppia, semmoisena kuin sitä siihen aikaan molemmat suuret kristityt lahkot käsittivät. Esivanhempiemme lankeemuksen kautta olivat kuolema ja perkele saaneet vallan maailman yli. Ihmissuku oli joutunut saatanan ja hänen enkeliensä haltuun ja palveli niitä pakanallisina jumalina. Jumala viisaudessaan oli nähnyt tämän edeltäpäin, ennenkuin loi maailman, ja armossaan määrännyt ihmissuvulle vapahtajan. Tästä Jumalan aikomuksesta perkele ei tiennyt. Kristus astui alas maailmaan orjan muodossa, antautui kuoleman alaiseksi sovittaakseen veriuhrillaan Jumalan, antautui perkeleen alaiseksi lunastaakseen vanhurskaalla ja synnittömällä sielullaan syntisten ihmisten sielut. Mutta kun hän astui alas helvettiin, niin hän teki sen ainoastaan saarnatakseen pakanain sieluille vapahduksesta. Perkele huomasi itsensä petetyksi, viekkaudella voitetuksi. Hän oli ryhtynyt täydellisesti vanhurskaaseen henkeen, Jumalan ainoaan poikaan. Tämän kautta Jeesus sai vallan hänen ylitsensä ja voi vapauttaa hänen hallussaan olevat ihmiset. Siten perkele oli voitettu ja Aatamin lapset vapahdetut.
Sitten piispa rupesi esittämään Kristuksen persoonaa. Apostoli Paavalin kirjeistä hän sai todistuksia homoiuusialaisuuden järkähtämättömästä totuudesta, ja tämän totuuden varmemmaksi vahvistamiseksi ei hän epäillyt käyttää päätelmätaitoa, koska ymmärrys on hyvä lahja, kun sitä käyttää vain kulloinkin vallitsevan opin palvelukseen eikä sitä väärin käytä muiden mielipiteiden puolustukseksi.
Aikaansaatu sovitus, niin Petros edelleen julisti, on jokaisen saatavana, mutta ainoastaan oikeauskoisen kirkon helmassa, kun uskolla omistaa itselleen Jumalan pojan vanhurskauden. Perkele ei ole enää maailman yksinvaltias ruhtinas, mutta hän on yhä vielä mahtava kuningas, joka alituisesti taistelee kirkkoa vastaan; kirkossa näet on Kolminaisuus olennoituna. Ja hän menestyy taistelussaan. Pyhät kirjoitukset todistavat selvästi, että hänen valtakuntansa, kun ajan täyttyminen lähestyy, on taas oleva vahvempi valtakunta, kunnes Kristus tulee uudestaan, kukistaa sen, tuomitsee hyvät ja pahat, oikeauskoiset ja vääräuskoiset, sekä perustaa tuhatvuotisen valtakunnan.
Siinä taistelussa perkele ottaa aseekseen ihmisen ymmärryksen. Tähän hän puhaltaa harhahengen, joka viettelee ihmistä pois kirkon mahtavasta taikapiiristä. Tämän ulkopuolella ihminen joutuu hänen valtoihinsa. Ja aika mahtaa olla lähellä täyttymistään, sillä vääräuskolaisuus leviää hirveätä vauhtia maailmassa. Antikristus on jo tullut. Luomiskirja todistaa, että langenneet Jumalan pojat, pahat henget, ovat lähestyneet ihmisten tyttäriä. Antikristus on perkeleen ja maallisen naisen poika. Hän käy ympäri maailmassa, tulee kirkolliskokouksiin, pukee papin vaatteet ylleen ja kutsuu itseään kristillisellä nimellä Atanasiokseksi.
Saarnaajaa keskeyttivät alussa usein kohisevat suosionhuudot ja kättentaputukset. Vaan nämät lakkasivat puheen kestäessä, sillä Petroksen ääni tuli niin läpitunkevaksi, hänen kaunopuheisuutensa niin valtaavaksi, että tuntui ikään kuin hän olisi lainannut salaman loisteen ja haudan pimeyden siihen kuvaan, jonka hän esitti seurakunnalle Antikristuksen riehunasta ja viimeisten aikojen harhailuista. Kuuntelijat vapisivat. Tuhansittain vaaleita, pelästyneitä kasvoja oli kääntyneenä puhujaa kohden. Hänen suunsa oli noiden tuhansien katseiden polttopisteenä. Kun puhe tuon tuostakin hetkeksi seisahtui, vallitsi kirkossa kamala hiljaisuus, kuten luonnossa ukkoseniskun jälkeen, ja ihmiset alhaalla kirkon laivojen, ylhäällä parvien puolihämärässä näyttivät kivettyneiltä.
Clemens, joka oli puhujan läheisyydessä, oli laskeutunut polvilleen. Hänen kyyneleiset silmänsä katselivat lakkaamatta kahleissa olevia atanasiolaisia. Hänen katseensa surkuttelivat heidän lankeemustaan ja kehottivat heitä kääntymään.
Petros kääntyi sen jälkeen läsnäoleviin atanasiolaisiin. Hän kehotti heitä luopumaan perkeleestä ja siitä kerettiläisestä harhaopista, jonka tämä oli heille opettanut. Hän pyysi heitä ajattelemaan, että heidän kohtalonsa heti oli oleva ratkaistu ijankaikkiseksi, että kuolema odotti heitä kirkon muurien ulkopuolella. Hän tarttui tuntilasiin, joka seisoi hänen vieressään, ja muistutti heitä, että heidän lasinsa pian oli juokseva loppuun, — silloin oli oleva liian myöhäistä. Hän viittasi hirveään haamuun, joka lepäsi alttarin edessä mustaan verhotulla ruumislavalla, häneen, jonka he olivat murhanneet — ja hänen henkensä kautta, joka nyt julisti Jumalan kunniaa ja homoiuusialaisuuden totuutta kaikkien enkelein, pyhimysten ja veritodistajain kanssa, jotka seisovat karitsan istuimen ympärillä, hän manasi heitä palaamaan ainoaan autuaaksi tekevään uskoon.
Hänen näin puhuessaan sidotut vääräuskolaiset mutisivat toinen toiselleen: — Rohkeutta, rohkeutta! Ole vahva uskossa! Vapahdus lähestyy!
— Vaimo, älä vapise, kuiskasi muuan mies viereiselleen naiselle. — Katso häntä! Häntä tuolla kulmapylvään vieressä! Ei mitään pelkoa hänen nähdessään! Hän on oleva meidän voittomme todistaja.
Erään risteyksessä olevan pylvään vieressä seisoi mies, jonka silmät alati olivat olleet vangituissa. Nämät olivat tunteneet hänet vieraaksi saarnaajaksi, joka oli esiytynyt kalkkikivilouhoksessa — Atanasiokseksi. Kun Petros saarnasi, he eivät kuunnelleet hänen puhettansa. Atanasioksen huulilta virtaili sanoja, kuulemattomia kaikille muille, vaan ei heille. Häntä he kuuntelivat.
Ja kun Petros korkealla äänellä kehotti heitä kääntymään homoiuusialaisoppiin, niin he vastasivat korkealla äänellä kuin yhdestä suusta: emme.
Tätä kieltoa seurasi kumea hälinä seurakunnan puolelta; hämmästyttiin kuinka uppiniskaisia he olivat.
Hetken vaitiolon jälkeen Petros sanoi surullisella ja vakavalla äänellä:
— Herra ei ole salliva, että hänen oppiansa pilkataan. Hän pitää tähdet kädessään, taivas ja maa ovat hänelle alamaiset, luonnon voimat ovat hänen orjiaan, hänellä on valta elämän ja kuoleman ylitse. Ihmeiden kautta hän on ilmestynyt meidän esi-isillemme, ja se voima, joka uudestaan sytytti elämän Nainin lesken poikaan, joka herätti Latsaruksen ja teki merkkejä apostolien kätten kautta, virtaa katoamattomana pyhän Hengen kanssa hänen kirkkonsa lävitse. — Kristityt, rukoilkaa innostuksella Jumalalta ihmettä, jotta nuo hairahtuneet sielut tulisivat palautetuiksi pois kadotuksen tieltä! Rukoilkaa, että minä, hänen vähäpätöinen palvelijansa, olisin välikappale, joka ilmaisee hänen kirkkautensa! Rukoilkaa, kuten Elias, kun hän ojensi itsensä kolmasti kuolleen nuorukaisen päälle ja huusi: Herra, salli hänen sielunsa tulla häneen jällensä! Rukoilkaa, niinkuin hän, ja me tulemme kuulluiksi, yhtä varmaan kuin Eliaskin!
Petros kumartui alas ja seurakunta hänen kanssaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kuolemaan tuomitutkin rukoilivat — rukoilivat, että kuollut nousisi todistamaan heidän viattomuutensa ja heidän vainotun oppinsa totuuden.
Kun Petros vihdoin nousi, oli siinä merkki seurakunnalle nostaa päänsä.Henkeä pidätellen odotettiin, mitä piti tapahtuman.
Juhlapukuiset papit kokoutuivat Petroksen ympärille ja astelivat alttaria kohti. He asettuivat ruumislavan ympärille. Vanhin presbyteri toi esiin ristin ja asetti sen ruumiin jalkapäähän. Piispa oli asettunut päänpuoleen.
Pää-sisäänkäytävän yläpuolella olevassa parvessa aloittivat näkymättömät laulajat juhlallista, vienoäänistä hymniä.
Petros pani kädet ristiin rinnalleen ja näytti rukoilevan. Sen jälkeen hän laski toisen kätensä kuolleen otsalle, toisen hänen sydämelleen, nosti silmänsä korkeuteen ja sanoi:
— Herra kaikkivaltias! Anna tänään kaikkivaltiutesi ilmestyä sinun nimesi kunniaksi ja sinun totuutesi todistukseksi! Herra kaikkivaltias, älä salli uskomme joutua häpeään!
— Aamen, aamen! säesti seurakunta.
Tämän jälkeen Petros kumartui kuolleen yli ja huusi suurella äänellä:
— Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan elähyttämään tätä majaa, jonka se on jättänyt! Pyhän Kolminaisuuden nimessä manaan sinun henkesi uudestaan puhumaan tämän mykistyneen suun kautta! Hänen nimessään, joka taittoi kuoleman odan ja särki haudan portit, manaan sinua, Simoon — herää!
Lausuttuaan nämä sanat hän vetäytyi muutaman askeleen taaksepäin. Muut papit jakautuivat kummallekin puolelle. Laulu oli lakannut parvella. Henkeään vetämättä kukin odotti mitä piti tuleman.
Suitsutusastiasta nousevien pilvenhattaroiden välistä näkyivät kuolleen liikkumattomat kasvot. Niihin olivat katselijoiden silmät naulatut. Kukin luuli näkevänsä, mitä mielikuvitus houkutteli näkemään: milloin toisen, milloin toisen palaavan elinvoiman merkin — silmäluomen liikkeen, suun vävähdyksen pitkän, rinnalle ulottuvan parran alla — vaan seuraavassa silmänräpäyksessä näköhairaus oli poissa.
Kivettynein piirtein, liikkumatonna hän makasi siellä. Mahtava Kuolema ei huolinut uskovaisten palavista rukouksista. Hävityksen valta ei aikonut jättää saalistaan; se asetti sen lain, jonka aikojen alussa oli saanut, rukouksen voimaa vastaan, ja Luomakunnan Herra näkyi epäröivän.
Kuitenkin, nyt vääntyvät kuolleen kasvonpiirteet tavalla; jonka olisi luullut synnyttävän kauhistusta, ellei tuo raju lihasten liike olisi kieltämättömästi ilmoittanut, että rukoukset ovat kuullut, että elämä palaa jäykistyneisiin jäseniin, että odotettu ihme on toteutuva uskon ja totuuden voitoksi. Kasvojen veltto iho vuoroin pingoittuu, vuoroin painuu syvempiin ryppyihin, silmät aukenevat, ja niistä tuijottaa lasimainen katse, jossa kuolema ja tiedottomuus vielä vallitsevat, vaan jossa äkisti välkähtää ikäänkuin tulen leimaus, jälleen sytytetyn elämän heijastus. Kirkkoon leviää runsaasta suitsutuksesta huolimatta poltetun lihan käry, löyhkäävä katku, jonka kaikki tuntevat ja kaikki pitävät kuolon pakenevan pahan enkelin henkäyksenä. Simoonin käsivarret liikkuvat paarinpeitteellä, hänen päänsä kääntyy, hän nousee istumaan, katselee ympärilleen, panee kätensä silmilleen, kuten unesta heräävä, ja hänen huulensa liikkuvat.
Vaan jos hän puhuu, niin sitä ei kuulu, sillä seurakunnan riemuhuudot vapisuttavat kirkkoa.
Petros astuu kuolleista herätetyn luo ja panee korvansa hänen suulleen. Sen jälkeen papit tarttuvat ruumislavaan, nostavat sen olkapäilleen ja kantavat Simoonin papiston erityiseen huoneeseen.
Petros kehottaa seurakuntaa kiittämään ja ylistämään Herraa. Hän vaipuu polvilleen ja johtaa seurakunnan rukoukset. Voitonhymniä lauletaan: riemuvirttä Kristuksen voitosta kuoleman yli.
Kun virsi on loppunut, ilmoittaa Petros, mitä kuolleista herännyt oli kuiskannut hänen korvaansa: hän oli todistanut homoiuusialaisuuden totuuden sanoilla, joita kerran voi kuulla, vaan ei enää toistaa; ne oli maahan palaavan veritodistajan henki tuonut karitsan istuimelta.
Sidottujen vääräuskolaisten joukosta kuului ääni, joka huusi: — Sinä valehtelet. Herra on sinut rankaiseva.
Heihin ihme oli tehnyt yhtä syvästi järkyttävän vaikutuksen kuin homoiuusialaiseen seurakuntaankin. Vaan he pitivät sitäomienrukouksiensa seurauksena, ja heillä oli se vakaumus, että Simoonin huulet olivat todistaneetheidänoppinsa totuuden. He puolestaan olivat sovittaneet Petrokseen kaikki, mitä tämä oli sanonut Atanasioksesta, eivätkä pitäneet kummallisena seikkana sitä, että sellainen vääräuskolainen, joka väärensi Moosesta ja profeettoja, oli valmis väärentämään myöskin haudasta nousseen kuolleen sanoja.
Atanasioksen ja Nikaian kirkolliskokouksen puolustajat, nuo vangitut ja kuolemaan tuomitut, eivät siis suostuneet luopumaan uskostaan. He olivat valmiit kuolemaan sen puolesta. Seurasihan sellaista kuolemaa martyyrikruunu, jota parempaa ei voinut tavoitella, palkinto, jonka edestä niin moni oli ihastuneena heittäytynyt kuoleman syliin.
Petros, hallitsevan kirkon oikeuksien ja velvollisuuksien kannattaja, oli siis turhaan käyttänyt vakuuttamisen aseita. Jälellä oli väkivallan käyttäminen. Vääräuskolaisten piti ennen mestaustaan nauttia pyhää ehtoollista, ja tämän täytyi heidän sielujensa vapahduksen vuoksi tapahtua homoiuusialaisten kirkonmenojen mukaan.
Pitkäveteisin juhlallisin sävelin kaikui kirkossa veisuu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit. Petros ja vanhin presbyteri astuivat alttarikehykseen. Ehtoollisleipä pyhitettiin. Pyhä pöytä odotti vieraitaan.
Ja sotamiehet toivat vieraat esille muutaman kerrassaan kädet taakse sidottuina. Vangit ponnistelivat vastaan, koettivat repiä rikki kahleensa puolustaakseen itseään, ja kun se ei onnistunut, niin he heittäytyivät lattiaan, joten heidät täytyi laahata alttarille. Sydäntä särkevät huudot ilmaisivat heidän epätoivonsa. Ja niihin sekautui tuo mieltä liikuttava veisuu: — Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!
Kun heidät oli vedetty alttarikehälle, nostivat sotamiehet heidät pystyyn. Petros käski heidän polvistua. He eivät totelleet. Sotamiesten täytyi taivuttaa väkisin heidän polvensa ja painaa heidät alttarin kehään.
Kun Petros ojensi heille leivän, he pusersivat huulensa ja hampaansa yhteen. Persoonallisuus käytti viimeistä keinoa sulkeakseen pyhän alansa ulkonaiselta väkivallalta.
Vaan tätä keinoa vastaan oli vastakeino, joka oli äsken keksitty ja tullut jo ahkerasti käytetyksi, viimeiseksi Konstantinopolissa patriarkka Makedonioksen toimesta.
Tuotiin muuan kapine, jolla vastahakoisten suut murrettiin auki ja leipä työnnettiin heidän nieluunsa.
Ensimäinen, jolle tämmöistä väkivaltaa tehtiin, tunsi tuskin huulensa vapaaksi tuosta kamalasta koneesta, ennenkuin hän koetti sylkeä leivän ulos. Vaan kun tämä ei onnistunut, niin hän löi päänsä kivipermantoon ja puhkesi valitushuutoihin.
Tämän näytelmän aikana kaikui pitkin holveja yhä laulu Jumalan karitsasta, joka pois ottaa maailman synnit.
Kuorissa seisovien pappien joukossa ilmaantui levoton liikunto. Heidän joukossaan näkyi mies, jonka tulo oli heitä hämmästyttänyt ja joka nyt, vaikka häntä koetettiinkin estää, kiiruhti alttarille. Mies oli Teodooros. Hänen kasvojaan huuhtoivat kyyneleet, vaan kun hän nyt korotti äänensä, niin se kajahti voimakkaasti harmin ja tuskan kiihottamana.
Toimitus keskeytyi. Ennenkuin Petros oli ennättänyt tointua, oli Teodooros puhunut. Jeesuksen Kristuksen nimessä ja sen opin nimessä, joka tahtoo pyhittää ihmisen, vaan ei kuolettaa hänen olentonsa pyhintä ominaisuutta, hän käski Petroksen irroittaa vankien siteet, käski piispaa ja seurakuntaa heittäytymään tomuun ja huutamaan armoa Jumalalta, jonka vihan he kokosivat päällensä; muutoin oli hän, Teodooros, varustautuva Eliaan hengellä ja voimalla kutsuaksensa tulen taivaasta heidän päällensä.
Hänen näitä hehkuvia sanoja lausuessaan kuului aseiden kalsketta kirkon sivukäytävästä, ja ennenkuin Petros ennätti antaa merkkiä hurjanrohkean puhujan vangitsemiseksi, olivat hämmästyneen ja kauhistuneen seurakunnan silmät kiintyneet joukkoon, joka kypäri päässä ja keihäs kädessä astui kuoriin ja asettui alttarin ympärille.
Sotilaiden etunenässä nähtiin Akaian prokonsuli.
Petros ällistyi sanomattomasti tämän nähdessään. Hän keskeytti toimensa alttarilla ja astui Annæus Domitiusta vastaan.
— Sinäkö täällä, poikani? Mikä on saanut sinut näin odottamattomasti tulemaan? kysyi piispa vaaleten, vaan malttiaan menettämättä.
— Minut ovat tänne kutsuneet ne hirveät metelit, jotka alkoivat täällä minun lähdettyäni. Minä kysyn sinulta, Petros, kuka on pannut ne alkuun?
— Minä en tiedä mistään metelistä; tiedän vain rangaistuksesta, jonka murhanhaluiset vääräuskolaiset itse ovat vetäneet päällensä. Vaan täällä ei ole paikallaan, että sinä kysyt ja minä vastaan. Tahdon tietää, mikä tuo sinut tänne näiden kaikkien keralla. On täytynyt tapahtua jotakin erinomaista. Poikani, oletko saanut tietoja Konstantinopolista tai Antiokeiasta?
— Olen, herra piispa, kummaltakin suunnalta. Vaan tässä paikassa ei mielestäni sovi sellaisista asioista laajasti keskustella.
— Olet oikeassa. Sano lyhyesti uutisesi!
— Ne ovat sitä laatua, että ne täytyy ilmoittaa sekä sinulle että seurakunnalle. Jos sinä sen vuoksi sallit minun puhua kansalle…
— Täälläkö? En, poikani. Mitä ajatteletkaan? Jos sinulla on jotakin seurakunnalle ilmoitettavana, niin sen täytyy tapahtua minun suuni kautta.
— No hyvä, sano seurakunnalle, että keisari, mielipahoissaan niistä intohimoista ja jumaluusopillisista erimielisyyksistä, jotka raatelevat maailmaa, on päättänyt asettaa sulun kirkkoriitojen raivon eteen; että hän on säätänyt koko maailmalle, uskonvapauden ja määrännyt, että jokainen, olkoon se sitte patriarkka, piispa, presbyteri tai maallikko, joka tästä lähtien teologisista tai muista syistä tekee toiselle väkivaltaa, on rangaistava tavallisena pahantekijänä. Sano seurakunnalle, että keisari kovan sakon uhalla on kieltänyt käyttämästä sanaa "vääräuskolainen", ja että sinun täytyy heti irroittaa ne kahleet, joilla nämät onnettomat ovat sidotut, koska Akaian prokonsuli on läsnä toimittaaksensa muussa tapauksessa … sanon sen pahoillani … toimittaaksensa muussa tapauksessa sinut itsesi kahlehdittavaksi.
— Pysähdy, lausui Petros, — sanasi ovat outoja sinun suussasi. Niin ei puhu oikeauskoinen paimenelleen. Mikä tahansa lieneekin tapahtunut … ja minä aavistan pahinta … niin olen minä näiden muurien sisäpuolella piispa ja sinä kirkon oppilas. Mene, asetu kuulijoiden joukkoon! Siellä on sinun paikkasi. Kirkon portin ulkopuolella olet Akaian prokonsuli, vaan et täällä. Täällä olisi sinun oikea paikkasi kastettujen takana. Jos keisari on säätänyt uskonvapauden, niin se keisari ei ole Constantius, vaan joku toinen. Vaan uskonvapaus vaatii, ettei mitään jumalanpalvelusta saa häiritä, ei mitään pyhää paikkaa häväistä. Mitä sinulla on ilmoittamista saat ilmoittaa jumalanpalveluksen loputtua. Silloin tahdomme myös katsoa, onko maailma todellakin muuttunut niin, että joku virkamies rankaisematta saa polkea lain jalkojensa alle, saa anastaa itselleen päällikkyyden keisarin sotajoukkojen yli, johon hänellä ei ole oikeutta, ja irroittaa vangit, jotka hän itse on kuulustellut, huomannut syyllisiksi ja tuominnut kuolemaan.
— Petros, sinun tulee huomata, ettei täällä ole aikaa puhua vaan toimia, lausui Annæus Domitius ja kiirehti ryhtymään järjestävällä kädellä sen sekasorron selvittämiseen, johon ympäristö oli joutumaisillaan.
Prokonsulin ja aseellisen joukon tulo oli tapahtunut ikäänkuin Teodooroksen rukouksien vaikutuksesta. Itse hän oli siitä varma, ja samalla kuin ne kourat, jotka olivat häneen tarttuneet temmatakseen hänet syrjään, päästivät hänet sen hämmästyksen hervaisemina, joka syntyi kun sotamiehet tulivat kuoriin, hän ojensi itse kätensä ja osoitti tulokkaita, koska nämät hänen mielestään todistivat että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja päättänyt panna rajan niille hirmutöille, jotka tapahtuivat hänen nimessään. Kokoutuneiden homoiuusialaisten kesken syntyi mitä suurin hämminki. Moni seisoi ihan tyrmistyneenä; toiset tunkeutuivat esiin kuullakseen, mitä oli tekeillä — mitä prokonsulin tulo ja menettely merkitsivät; toiset taas karkasivat Teodooroksen kimppuun, joka rohkein käsin oli alkanut päästellä erään vangin kahleita. Legionalaiset koettivat pitää seurakuntaa loitompana. Heidän ja joukon välillä syntyi käsikahakoita, joista uhkasi tulla verisiä kohtauksia. Sekavat huudot täyttivät koko kirkon.
Juuri tällä hetkellä Akaian prokonsuli astui esiin keskelle kuoria ja vaati hiljaisuutta.
Häntä auttoivat pappien ja sotilaiden yhteiset ponnistukset sekä kansan oma uteliaisuus.
Kun kirkossa oli saatu aikaan jonkunmoinen hiljaisuus, julkaisi Annæus Domitius ne manaussanat, jotka yksin saattoivat ainakin hetkeksi asettaa myrskyn. Hän ilmoitti, että keisari Constantius oli mennyt isiensä luo, ja että senaatti, kansa ja legionat olivat keisariksi ja Rooman valtakunnan herraksi julistaneet hänen sukulaisensa cæsar Julianuksen. Hän ilmoitti, että uuden keisarin ensimäinen sana oli ollut omantunnon vapaus, hänen ensimäinen käskynsä, jota tuhannet lähettiläät saattelivat roomalaisen maailman kaikkiin ääriin, että jokainen alamainen, kansalainen tai orja, joka kantoi kahleita uskonsa tähden, oli vapautettava, ja että jokainen, joka tästä lähtien uskon nimessä uskalsi häiritä järjestystä ja persoonallista turvallisuutta, oli pantava kahleisiin ja tavallisena rikollisena jätettävä oikeuden haltuun.
Näitä sanoja seurasi ensin hämmästyksen hiljaisuus, sitte, kirkon syrjäisemmistä osista, missä ei kukaan voinut erottaa majesteetinrikkojaa muista, harmin ja tyytymättömyyden kiljahdus.
Tämä kiljahdus uudistui, kun sotilaat Annæus Domitiuksen viitattua päästivät vangitut atanasiolaiset kahleista. Kohta kun nämä tunsivat kätensä vapaiksi, he syleilivät toisiaan ja kiittivät Jumalaa.
— Vaadi seurakuntaasi vaikenemaan, käski Annæus Domitius Petrosta, — taikka olet heidän rikosveljensä. Tällä tavallako keisaria tunnustetaan?
Piispa nousi saarnastuoliin, kehotti olemaan hiljaa ja piti odottamattomasti saapuneen sanoman johdosta seurakunnalleen puheen raamatunlauseesta: Antakaat keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.
Hänen sanansa olivat, kuten aina, hyvin valittuja ja silloisissa oloissa rohkeitakin. Hän ylisti edesmenneen keisarin ominaisuuksia ja hänen suuria ansioitaan oikeauskoisen kirkon suojelijana. Hän surkutteli sitä, että kuolema oli taistelevalta seurakunnalta riistänyt tämän mahtavan miekan, eikä arkaillut ennustaa, että se aika, joka nyt oli alkanut, oli tuleva kovaksi ajaksi, koetusten ajaksi; vaan hän kehotti kuulijoitaan pysymään uskollisesti totisessa sanassa ja luottamaan vastoinkäymisissä siihen Jumalaan, joka tänään niin voimallisesti oli ilmestynyt heidän ruumiillisille silmilleen.
— Mitä hän tarkoittaa sillä ilmestyksellä? tiedusteli prokonsuli viereisiltään, ja sai heti tietää, että piispa sinä päivänä oli herättänyt Simoon pyhimyksen kuolleista.
Annæus Domitius tahtoi nähdä kuolleistanousseen.
Eufeemios kertoi hänelle, että Simoon juuri oli viety piispan palatsiin.
Prokonsulin seurassa tulleisiin sotamiehiin tämä uutinen, joka heti levisi heidän joukossaan, oli tehnyt syvän vaikutuksen. Vaan Annæus Domitius, joka epäili kaikkea eikä mitään, aina mielialan ja asianhaarain mukaan, ei sinä päivänä ollut herkkä uskomaan ihmetyön todistusvoimaan. Se ainoastaan kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Hän päätti kirkosta lähteä piispan palatsiin katsomaan ylösnoussutta. Tarkemman kertomuksen ihmetyön menosta hän epäilemättä oli saava hurskaalta Eusebialtaan, joka nyt istui ylhäällä parven kunniasijalla ja varmaankin oli hyvin hämmästyksissään Annæuksen äkillisestä ilmestymisestä pääkirkkoon.
— Pyh, hän sanoi eräälle centuriolle, — Apolloonios Tyanasta ja Simoon Magus ovat myös herättäneet kuolleita. Se on taidetta, jota nykyään harjoitetaan menestyksellä. Meidän päivinämme kuoleminen ja herättämättä jääminen on epäsuotuisa sattumus, huono heitto,caniculæ, eikä muuta mitään.[29]
Sillä välin mies, jonka atanasiolaiset olivat nähneet kirkon risteyksessä kulmapylvään vieressä, ja jonka näkö oli rohkaissut kuolemaan tuomittuja, oli tunkeutunut joukon läpi, joka erotti hänet kuorista, ja lähestynyt prokonsulia. Annæus Domitiuksen huomio kiintyi häneen heti kun hän näki sen hiljaisen vaan selvän kunnioituksen, jota atanasiolaiset hänelle osoittivat.
Mies vaihtoi Akaian prokonsulin kanssa muutaman sanan, ja kun hän pian sen jälkeen Annæus Domitiuksen rinnalla uskonveljiensä ympäröimänä lähti kirkosta, oli nimi, jonka hän oli ilmoittanut omaksensa, lentänyt läpi sotilasrivien, tullut pappien korviin, levinnyt seurakuntaan, niin että kaikkien silmät olivat hänessä kiinni ja häntä seurasi äänten hälinä, jotka lausuivat nimeäAtanasios.
Uuden keisarin hallitessa.
Saman päivän illalla, jona yllä kerrotut tapaukset sattuivat, Kryysanteus sai keisari Julianukselta käsikirjeen, jota seurasi virallinen kirjoitus Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.
Temppelien oviin ja heimosankarien patsaihin kiinnitettyjen julistusten kautta Ateenalaiset kutsuttiin seuraavaksi päiväksi yleiseen kansankokoukseen kuulemaan keisarin kirjoitusta. Pnyksin kumpu, sama jolla Ateenan kansa suuruutensa aikana keskusteli sodasta ja rauhasta, sisällisestä politiikastaan, palkinnoista ja rangaistuksista, näytelmistä ja juhlista, sai jälleen nähdä kansankokouksen. Useita tuhansia juhlapukuisia kansalaisia saapui kokoukseen; Annæus Domitius keisarillisten virkamiesten etunenässä tuli paikalle juhlallisessa saatossa; seppelöity, purppurapukuinen uhripappi toimitti kansan katsellessa suitsutusuhrin taivaallisille voimille, Julianus tunnustettiin keisariksi, ja sen jälkeen Kryysanteus nousi Deemosteneen puhujalavalle ja luki Julianuksen kirjeen Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.
Tämä kirje, kaunopuheisuuden näyte, joka olisi täysin sopinut tasavallan aikojen suurille ja nerokkaille kansanjohtajille, selitti ne seikat, mitkä olivat pakottaneet Julianuksen tarttumaan aseisiin Constantiusta vastaan. Julianus jätti Ateenan kansan ratkaistavaksi, oliko hänen töissään ja tarkoitusperissään sen mielestä mitään moitittavaa. Tämän nöyrän vetoamisen tarkoitus ei ollut hyväillä Ateenalaisten turhamaisuutta. Julianuksella oli sydämen asiana, että kansan omatunto hyväksyi hänen tekonsa, ja hänestä, joka luonteeltaan oli Helleeni ja haaveksi helleeniläisen muinaisuuden ihannetta, oli Ateena vielä hänen valtakuntansa tärkein kaupunki, koska se oli loistavien muistojen kaupunki, vanhan opin ja filosofian linnoitus.
Kun keisarillinen kirje oli esitetty, luki Akaian prokonsuli uuden keisarin ensimäisen asetuksen, joka julisti yleisen uskonvapauden hallituksen hyväksymäksi ja kansan noudatettavaksi perussäännöksi. Sitte Kryysanteus nousi puhujalavalle ja, hänen puhuttuaan, useita toisia filosofeja ja reetoreja, jotka innostuneina kuvailivat sitä uutta ja onnellisempaa aikakautta, mitä Julianuksen valtaistuimelle-noususta saattoi odottaa, sekä kehottivat kansaa ansaitsemaan onneansa ja tekemään sitä pysyväiseksi samojen hyveiden kautta, jotka kaunistivat heidän isiään.
Kun sitte oli sovittu niistä juhlallisuuksista, joilla hallitsijavaihdosta piti vietettämän, hajoitettiin kansankokous. Riemu ja ihastus levisi kaupungin läpi juhlapukuisten joukkojen keralla, jotka astelivat alas Pnyksiltä.
Julistus uskonvapaudesta sisälsi kuitenkin kohdan, joka tuntui ainakin kiihkoisemmista kristityistä sietämättömältä. Julistus kielsi käyttämästä sanoja vääräuskolainen ja epäjumalien palvelija ja sääsi samalla, että ne, jotka menettelivät väkivaltaisesti toisin ajattelevia kohtaan, olivat rangaistavat tavallisina rikollisina. Vanhan opin tunnustajat saivat luvan tai oikeammin käskyn avata temppelinsä; ne rasittavat verot ja pakkolait, jotka Constantiuksen itsevaltainen into ja hänen suosikkiensa ahneus oli heille säätänyt, poistettiin. Kaikki piispat ja papit, jotka Constantius oli ajanut maanpakoon tai pannut viralta pois, saivat seurakuntiensa suostumuksella ryhtyä jälleen virkoihinsa.
Muutamia päiviä tämän jälkeen Kryysanteus matkusti Julianuksen kutsumuksesta tyttärineen Konstantinopoliin. Akaian prokonsuli seurasi heitä. Samana päivänä, jona he saapuivat uuteen Roomaan, keisari tarkasti ne itämaiset legionat, jotka olivat siellä koossa. Nämä sotilaat olivat suurimmaksi osaksi kristityitä. Juuri heidän aseillaan Constantius oli aikonut tuhota vanhan opin viimeisen pelastusyrityksen. Nyt Julianuksen ateenalaiset vieraat saivat katsella omituista näytelmää. Julianus oli noussut komealle valtaistuimelle, jonka ympärillä olivat Rooman ja tasavallan ikivanhat tunnusmerkit. Sen läheisyydessä oli kaksi jumalille pyhitettyä alttaria, joilla sotilaiden, jos heidän vakaumuksensa salli, tuli rivittäin ohimarssiessaan uhrata muutama suitsutusjyvä. Useimmat sen tekivät; ainoastaan harvat jättivät sen tekemättä, vaikka tämä uhri oli samaa kuin julkinen kääntyminen vanhaan oppiin. Gallian legionat olivat jo ennen luopuneet ristin lipusta ja nostaneet vanhat sotaliput, joissa oli sanatRooman Senaatti ja Kansa. Keisarilliset virkamiehet seurasivat joukottain legionain esimerkkiä. Tämmöinen näytelmä saattoi toiselta puolen ilahuttaa vanhan opin ystäviä, vaan toiselta puolen se oli omiaan saattamaan heidät epäilemään ihmisluontoa ja inhoamaan ajan kurjuutta. Kristinusko näytti aikovan väistyä ilman väkivaltaa. Oli ikäänkuin ihmiskunta olisi heittänyt pois naamarin. Uskossa vahvat vetäytyivät yksinäisyyteen, ja aurinko paistoi ihmislaumoille, joissa ne, jotka hurskaasta vakaumuksesta tai tasavaltaisen vapauden varjon rakkaudesta pysyivät esi-isiensä uskossa, katosivat onnenonkijoiden joukkoon, jotka olivat yhtyneet samaan oppiin saavuttaakseen keisarin suosion ja yksityisiä etuja.
Legionain luopuminen ei ollut ainoa kristillistä kirkkoa alentava näytelmä, jonka Kryysanteus ja hänen tyttärensä saivat nähdä Konstantinopolissa. Julianus oli kutsunut palatsiinsa niiden erilaisten kristillisten puolueiden johtomiehet, jotka olivat olemassa pääkaupungissa tai sen ympäristössä, kehottaakseen heitä elämään rauhassa ja sovussa keskenään. Kokouksessa oli paljo väkeä: siinä näkyi äsken vallinneen homoiuusialaisen puolueen pappeja ja äsken tulella ja miekalla vainottujen, keskenänsä yhtä vihamielisten tunnustusten, homouusialaisten, novatianolaisten ja muiden pappeja. Jos Julianuksen aikomus oli huvitella itseään ja vieraitaan näkemällä kristittyjen pappien turmelusta ja pahaa sisua, niin hän kyllä saavutti tarkoituksensa. Itse keisarillinen majesteetti ei voinut järjestystä ylläpitää, yhtä vähän kuin häpeä siitä, että pakanallisten filosofien silmien edessä käyttäydyttiin halpamaisesti. Kokouksen jäsenet kirkuivat toinen toistaan kovemmin, haukkuivat toisiaan tärkeimmillä herjaussanoilla, syyttivät toisiaan mitä hirveimmistä rikoksista. Julianus huusi toistamiseen turhaan:
— Mutta kuulkaa toki minua, te kristityt papit! Ovathan meidän vihollisemmekin, Germanian barbarit, Frankit ja Allemannit minua kuulleet!
Julianuksella ja Kryysanteuksella oli joka päivä tuttavallisia keskusteluja, joissa he neuvottelivat siitä, miten vanha oppi parhaiten voitaisiin puhdistaa, saattaa sopusointuun ajan vaatimusten kanssa, ja mitenkä siinä kehitettäisiin selviksi ne periaatteet, joista he toivoivat ihmissuvun parannusta. Molemmilla oli se vakaumus, että nämä periaatteet jo olivat vanhassa opissa olemassa ja että ne olivat riittäviä ihmisen onnen aikaansaamiseen. Julianus, joka valtaistuimelle noustessaan oli kieltäytynyt ottamasta arvonimeädominuseli itsevaltias, ja alkanut jo ympäröidä valtaansa kaikilla muinaisen vapauden tunnusmerkeillä, uneksi Rooman tasavallan palauttamista ja toivoi kasvavan suvun tarkoituksenmukaisen kasvatuksen kautta saavansa aikaan roomalaisessa maailmassa, mitä Mooses neljäkymmenvuotisen vaelluksen kautta erämaassa tahtoi saada aikaan Israelissa: vapaan, raittiin ja jalon kansantietoisuuden, jonka tieltä orjuuden henki poistuisi. Kryysanteuksessa paloi sama innostus. Tarkoituksensa saavuttamiseksi he tekivät suunnitelmia, joiden rohkeus ja syvälle menevä tarkoitus olisi kai heiltä riistänyt jokaisen toiveen niiden toteutumisesta, elleivät olisi luottaneet taivaan apuun, aikeittensa puhtauteen ja siihen suunnattomaan valtaan, joka oli Rooman imperatorin käsissä. Julianus oli ainoastaan kolmikymmenvuotias, täynnä voimaa ja viisautta, neroa ja innostusta. Mitä Kryysanteus ei voinut häneltä odottaa?
Väkivaltaisiin keinoihin eivät aikoneet turvautua, niitä käyttämästä kielsi sekä periaate että varovaisuus. Ne tapaukset, joiden keskellä he elivät, olivat opettaneet Julianukselle, että maallinen miekka voi yhtä vähän juurittaa pois erehdystä kuin totuutta. Hän tahtoi kenties myös maailmalle esikuvaksi osoittaa mitenkä vanhan opin tunnustajat harjoittivat lempeyttä, niiden kauhistavien julmuuksien rinnalla, joihin kristityt valtansa päivinä olivat tehneet itsensä syyllisiksi.
Julianus oli päättänyt määrätä kaikkiin Rooman valtakunnan maakuntiin miehiä, joiden piti nuorisoa kasvattamalla auttaa häntä suuren päämäärän toteuttamisessa. Kryysanteuksen kanssa neuvoteltuaan hän valitsi ne papit ja filosofit, jotka näyttivät sopivimmilta näihin virkoihin. Kryysanteus itse sai käskyn vaikuttaa Akaiassa, ja hän otti ilolla vastaan tämän luottamustoimen. Ateenaan palatessaan hän toi sen virastoille keisarillisen käskykirjeen, joka samaan aikaan levitettiin valtakunnan muihinkin maakuntiin. Tässä käskykirjeessä Julianus ensiksikin ilmoitti mitä hänellä oli mielessä vanhan opin papistoon nähden. Hän määräsi, että papit joka kaupungissa olivat valittavat säätyyn tai varallisuuteen katsomatta sellaisten kansalaisten joukosta, jotka ennen muita olivat hyvässä maineessa viisautensa ja ihmisrakkautensa vuoksi. Heidän pyhät toimensa vaativat sekä ruumiillista että henkistä puhtautta, ja kun he lähtevät temppelistä ryhtyäkseen tavallisen elämän puuhiin, pitää heidän ahkeroida, että kansalaishyveissäkin ovat kansalaistensa esikuvia. Papin opintojen tulee olla sopusoinnussa hänen kutsumuksensa kanssa. Jos hän tuntee taipuvansa epikuurolaisten tai epäilijöiden mielipiteisiin, niin hänen tulee luopua virastansa; muussa tapauksessa hänen tulee sitä ahkerammin tutkia Pyytagoraan, Platoonin ja stoalaisten filosofiaa, koska nämä opettavat, että maailmaa johtaa taivaallinen kaitselmus, joka on kaiken ajallisen siunauksen lähde ja valmistaa ihmissielulle tulevaisen rangaistuksen ja palkinnon tilan. Käskykirje sääsi, että kutsumukseensa kelpaamattomat papit piti erotettaman.
Samassa julistuksessa Julianus ilmoitti, että hän tahtoi olla osallisena siitä kunniasta, jonka kristityt olivat saavuttaneet järjestämällä armeliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä suurenlaisen mittakaavan mukaan. Erittäin hän muistutti Ateenalaisille, että heidän isänsä olivat ensimäiset, jotka laittoivat yleisiä sairas- ja elätystaloja köyhille, ja hän kehotti heitä ottamaan uudestaan käytäntöön tätä heidän isiensä tapaa, ajan vaatimusten mukaisesti.
Lopuksi hän sääsi, että ne allegoriset selitykset, joita filosofit olivat laatineet vanhoista jumaluustaruista, olivat koottavat ja käytettävät yleisenä koulukirjana nuorison opetuksessa, ja että vihkiminen Eleusiin salamenoihin oli oleva köyhille kansalaisille ja orjille maksuton.
Rappeutuneiden temppelien korjaamiseen ja uusien rakentamiseen Julianus määräsi suuria rahasummia. Hän käski samalla kristittyjen omalla kustannuksellaan rakentaa uudestaan tai korjata sellaiset temppelit, jotka he olivat hävittäneet tai vahingoittaneet vanhan opin harrastajilta.
Juutalaiset, joita edellisen hallituksen aikana oli monella tavalla vainottu, otettiin erityisesti keisarin turviin. Hän salli heidän palata Jerusalemiin ja päätti Rooman valtiorahaston varoilla rakennuttaa uudestaan Jerusalemin temppelin sen entiseen loistoon.
Järjestettyään valtakunnan hoidon ja turvattuaan sen rauhan uskonlahkolaisten keskinäistä vihaa vastaan, hän lähti Konstantinopolista sotaretkelle, ahdistamaan Rooman valtakunnan vanhaa vihollista Persiaa, joka hänen edeltäjänsä aikana oli hävittänyt ja valloittanut Rooman rajamaita.
* * * * *
Konstantinopolista palatessaan Kryysanteus kävi tyttärineen Delfoin vanhassa oraakelitemppelissä. Julianuksen tarkoitus oli, että sen piti saada takaisin entinen komeutensa ja että pyytolainen oraakelipalvelus oli asetettava entiselleen; hän oli uskonut tämän tuuman Kryysanteukselle toteutettavaksi. Talvi oli varistanut lehdet vanhasta Apolloonille pyhitetystä lehdosta ja heittänyt lumivaipan laaksoon. Kryysanteus ja Hermione tulivat autioon temppeliin. Sen viimeinen pappi, vanha Heerakleoon, jonka majassa Kryysanteus tyttärineen kerran oli ollut vieraana, oli kuollut; hänen palvelijattarensa oli muuttanut läheiseen kaupunkiin. Kun Kryysanteus ja Hermione jättivät temppelin — viimeksi mainittu vajonneena temppelissä viettämänsä yön muistoihin — he huomasivat miehen, joka hiljakseen nousi laakson toista jyrkännettä ylös ja katosi kallion taakse. Hänellä oli kypärä päässä, miekka sivulla, vaan vaatteina oli hänellä ankarasta pakkasesta huolimatta ainoastaan eläimen talja vyötäisillä. Kaupunkiin saavuttuaan Kryysanteus kuuli, että Parnassoksen rotkoihin pesiytynyt rosvojoukko vielä jatkoi ympäristössä tuhotöitään.
Kaupunkilaiset luulivat tietävänsä, että rauhanhäiritsijät olivat sitä kristittyjen lahkoa, jota nimitettiin donatolaisiksi. Heitä vastaan oli Constantius julistanut hävityssodan, ja monivuotisten vainojen kestäessä he olivat vaipuneet äärimäiseen villiyteen. Paettuaan poltetuista kylistään erämaihin tai luopääsemättömiin vuoriseutuihin, he olivat järjestyneet rosvojoukoiksi, jotka häiritsivät Afrikan maakuntia ja muitakin seutuja Välimeren toisellakin puolen, mihin heidän hajanaisia parviaan oli päässyt pakoon.
Mitä niihin donatolaisiin tuli jotka häiritsivät Delfoin seutuja, niin niitä oli alussa ollut ainoastaan vähäinen joukko, vaan vähitellen oli heihin liittynyt karanneita orjia ja sotamiehiä sekä kaikenlaisia pahantekijöitä. Eikä siinä kylläksi. Parnassoksen rotkojen yksinäisesti asuvien paimenten ja maanviljelijäin joukosta he olivat saaneet monta uskonsa harrastajaa, ja nämät eivät olleet epäilleet jättää perheineen mökkiensä rauhaa ja köyhyyttä, ottaakseen osaa uskonveljiensä metsäläiselämään.
Kryysanteus päätti käydä näiden donatolaisten luona. Kaupunkilaiset neuvoivat häntä luopumaan vaarallisesta tuumasta, vaan hän piti päänsä. Hermione tahtoi seurata häntä; hän sai luvan. Saatuaan oppaan, joka tunsi vuoriseudun, he lähtivät sinne. Kauan ei viipynyt, ennenkuin heitä vastaan tuli muutamia ryysyihin puettuja, vaan hyvin aseilla varustettuja miehiä, jotka heitä pidättivät. Ihmetellen heidän rohkeuttaan miehet olivat lähestyneet heitä, eivät ryöstääkseen, vaan kysyäkseen heidän asiaansa ja heidän matkansa tarkoitusta.
Kryysanteus ilmoitti heille, mitä he eivät siihen asti olleet tietäneet, että keisari Constantius oli kuollut ja valta siirtynyt Julianuksen käsiin, joka ei harrastanut mitään kristillistä tunnustusta vaan tunnusti vanhaa oppia, sekä että hän, Kryysanteus, tuli heidän luokseen keisarin nimessä ilmoittamaan, että yleinen uskonvapaus ja esteetön uskonnon harjoitus oli säädetty Rooman valtakunnassa. Aseelliset miehet kuuntelivat epäluuloisina Kryysanteuksen sanoja, vaan hänen toivomustansa noudattaen opastivat hänet joukon pääpaikkaan, jossa hän voi puhua sen kokoontuneille jäsenille.
Donatolaiset olivat valinneet olopaikakseen vaikeakulkuisen, myrskyiltä suojassa olevan rotkon, jonka lohkeilleet seinät tarjosivat heille luonnolliset asunnot. Niitä he olivat mahdollisuuden mukaan parannelleet yhteensovitetuilla puunrungoilla. Tällaisissa asunnoissa, joista ei ollut riittävää suojaa talvipakkasta eikä lumipyryä vastaan, oleskeli enemmän kuin neljäsataa miestä, ja myös monta naista ja lasta. Pienen matkueen tulo herätti suurta kummastusta. Kansa keräytyi sen ympärille. Puoleksi alastomissa miehissä, ryysyihin kääriytyneissä vaimoissa ja lapsissa näkyi kaikissa villeyden ja julmien kieltäymyksien jälkiä. Ainoastaan aseita oli heillä yllin kyllin ja monta laatua, nauloitetusta nuijasta — donatolaisten lempiaseesta, jolle he olivat antaneet nimenGideontaiIsraelilainen— kypäreihin, keihäisiin, miekkoihin ja kilpiin asti, jotka he olivat sotasaaliina tuoneet kotiin voitettuaan legionalaisia.
Kryysanteus ilmoitti uudestaan tullensa keisarin nimessä ilmoittamaan heille, että saivat anteeksi, mitä olivat rikkoneet laillista järjestystä vastaan, ja että heidän persoonansa ja uskonnollinen vakaumuksensa oli turvassa, jos tahtoivat palata yhteiskunnan helmaan. Helpottaakseen tätä palaamista hän lupasi heille riittävän alueen Attikan eteläisimmästä osasta, josta oli asuinpaikkoja annettu myös heidän rauhallisemmille uskonveljilleen novatianolaisille.
Siksi kunnes valmistavat toimet tämän asutuksen aikaansaamiseksi olivat suoritetut, Kryysanteus lupasi pitää huolta siitä, että heidän seurakuntansa saisi kaikki, mitä tarvittiin elämän ylläpitämiseksi, jos he puolestaan juhlallisesti lupasivat olla häiritsemättä seutua partioretkillään.
Kun donatolaisten papit ja vanhimmat olivat hyvän aikaa neuvotelleet, he ilmoittivat suostuvansa keisarin tarjoumukseen ja ottavansa sen kiitollisuudella vastaan. Kuitenkaan eivät vielä tahtoneet antaa sitovaa lupausta, ennenkuin olivat ottaneet selkoa, miten maailma itse asiassa oli muodostunut heidän vuoristonsa ulkopuolella. Tässä tarkoituksessa eräs heidän vanhimpansa oli tarjoutunut seuraamaan Kryysanteusta, jotta sitte voisi palatessaan ilmoittaa omaisilleen, mitä oli nähnyt. Kryysanteus suostui ehdotukseen ja palasi Delfoihin donatolaisten lähettilään, ryysyisen, pitkäpartaisen, villisilmäisen ukon seurassa.
Sovintopuuhan onnistuminen ilahutti suuresti Delfoin asukkaita, sillä donatolaiset olivat olleet heidän vaikeana vitsauksenaan. Näiden lähettiläs palasi pian takaisin vuorilleen ja vahvisti Kryysanteuksen ilmoituksen totuuden. Kryysanteus sopi Delfoin virastojen kanssa, että elintarpeita toimitettaisiin donatolaisille, ja kolme heidän vanhimpaansa seurasi häntä matkalla Ateenaan ryhtyäkseen itse valmistaviin toimiin uutta asumusta varten.
Ateenassa Kryysanteus ja hänen tyttärensä otettiin vastaan riemulla ja juhlilla. Annæus Domitius, joka keisarilta oli saanut monta suosionosoitusta (vaikka konsulinvirkaa ei sentään kuulunut), oli kiiruhtanut Ateenaan takaisin ja yleisessä kansankokouksessa ehdottanut ja vastustuksetta saanut päätetyksi, että oli pystytettävä kuvapatsas keisarin ystävälle ja opettajalle, Ateenan ensimäiselle kansalaiselle.
Kryysanteus kutsui kansankokouksen kokoon ja ilmoitti sille keisarin uudistustuumat. Ihastuneet kansalaiset lupasivat puolestaan kaikin voimin edistää suuren yhteisen tarkoitusperän saavuttamista. Vanhan opin papistoa puhdistettiin, ja etevimmät kansalaiset kilpailivat saadakseen itselleen täten avonaisiksi tulleita virkoja; uhripalvelukset laitettiin kuntoon uudistetulla komeudella, kouluja rakennettiin kaikkien kansanluokkien lapsille, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, suuri enemmistö koki palata yksinkertaisempaan ja ankarampaan elämänjärjestykseen, yksin nuorisoakin näytti elähyttävän siveellisempi henki; muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta se luopui ylellisistä ja meluavista huvituksistaan ja kiirehti gymnasioiden karkaiseviin leikkeihin ja filosofien oppisaleihin. Kaikki näytti osoittavan, että uusi, parempi aika oli tullut.