Ruumishuone.
Kun Myroo seuraavana päivänä heräsi, huomasi hän olevansa yksin kamarissaan.
Ihmetellen minne Rahel lapsineen oli mennyt, mutta aavistamatta vielä mitään onnettomuutta Myroo ryhtyi pukeutumaan siksi päiväksi.
Sen hän teki suurella huolella ja pienen metallikuvastimen, yhden kamman ja kahden ihomaali-rasian avulla.
Myroo raukan täytyi kuitenkin myöntää itselleen että tuo huolenpito oli melkein turhaa. Huokaillen hän katseli itseään kuvastimessa. Sairaus, jonka hän oli saanut kestää, oli raastanut hänen viljavat kutrinsa ja raittiin ihon, joka ennen oli ollut hänen ylpeytenänsä. Tukka oli arveluttavasta harvennut, eikä Myroolla ollut edes varoja hankkia itselleen tekotukkaa. Kasvot olivat pöhöttyneet ahkerista uhreista viininjumalalle ja iho oli käynyt tumman keltaiseksi. Tätä vikaa voitiin tosin auttaa käyttämällä taitavasti rasioiden sisällystä — ja Myroo oli mestari toalettitaidossa — vaan hänen täytyi sentäänkin satoja kertoja myöntää itsekseen, että kaikki ponnistukset olivat melkein hyödyttömiä. Taide ei voinut korvata lahjaa, minkä luonto oli vaatinut takaisin. Myroo parka huokasi syvään, ja kun hän tarkasteli perin kauhtunutta kitoonia, jonka hän täksi päiväksi oli valinnut, ja joka oli hänen parhaansa, niin hän vuodatti kyyneleitä.
Siihen puuhaan oli mennyt melkoinen osa Myroon aamupäivästä, ja vasta kun hän oli valmis menemään ulos koettelemaan sen päivän onnea, tuli hän taasen ajatelleeksi asuintoveriansa ja ystäväänsä.
— Mutta missä Rahel on? Hän, jota ei muutoin saa päivän pitkään huoneesta lähtemään!
Myroota alkoi Rahelin poissaolo huolestuttaa. Hän muisti tuon oudon ja kummallisen tyyneyden, joka hänessä edellisenä iltana oli näkynyt. Vaan Myroo ei vielä tahtonut antaa sijaa sille kamalalle ajatukselle, joka tämän johdosta juolahti hänen mieleensä. Itse hän pelkäsi kuolemaa, huolimatta kurjasta ja halveksittavasta asemastaan, eikä voinut uskoa, että jollakulla olennolla hänen sukupuoltaan oli kylläksi rohkeutta syöksyäksensä vapaaehtoisesti synkkään Haadeeseen. Myroo kiirehti naapurinsa, puusepän, luo kuulustamaan, oliko tämä mahdollisesti nähnyt hänen ystäväänsä, ja tiesikö hän, mihin aikaan ja minne suunnalle Rahel oli lähtenyt. Puuseppä, joka juuri oli ryhtynyt kehtoon, minkä Myroo tahtoi lahjoittaa pienelle lemmityiselleen, Rahelin pojalle, ei voinut antaa mitään tietoja. Vaan hän ravisti päätänsä ja arveli pahinta tapahtuneen; hän oli tosin vain yhden ainoan kerran nähnyt juutalaistyttö raukan, kun tämä sattumalta tuli hänen vastaansa portaissa, vaan puuseppä oli huomannut silloin hänen silmissään jotakin, jonka hän nyt vasta täysin ymmärsi.
Tuskan valtaamana Myroo jätti tämän onnettoman lohduttajan ja palasi kamariinsa rauhoittuakseen ja tuumiakseen, mitä tuli tehdä.
Tuo langennut naisraukka oli ruvennut pitämään lämpimästi Rahelista, joka oli kovan onnen lapsi niinkuin hän itsekin. Myroo oli Rahelista löytänyt olennon, jota paljoa kovempi kohtalon isku oli kohdannut, kuin häntä itseään; hän oli, omasta kurjasta tilastaan huolimatta, voinut osoittaa hänelle tehokasta myötätuntoisuutta ja auttaa häntä, kun hän oli turvaton ja omaistensa hylkäämä. Tässä oli ainoa puhdas ilo, jota Myroo pitkään aikaan oli tuntenut; hän oli myöskin tuntenut mielensä keveämmäksi ja iloisemmaksi sen jälkeen kun Rahel oli tullut hänen kattonsa alle, ja se hoito, jota hän oli omistanut äidille ja lapselle, oli hänen silmissään ikäänkuin vähentänyt sen elinkeinon häpeällisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi harjoittaa tätä armeliaisuuden työtä.
Kun Myroo nyt koetti lohdulliselta kannalta ajatella Rahelin poissaoloa ja etsiä jotain rauhoittavaa ja todennäköistä syytä siihen, niin hän muisti äkkiä edellisenä iltana kehottaneensa uudestaan Rahelia menemään Hermionen luo ja esittämään hänelle oikeutensa Karmideeseen. Myroo koetti nyt uskotella itselleen, että Rahel oli seurannut hänen neuvoaan ja siis lähtenyt Kryysanteuksen maataloon Peiraieuksen edustalle.
Myroo päätti lähteä kävelemään maatalon läheisyyteen. Kenties hän silloin kohtaisi Rahelin tiellä tai muulla tavoin saisi jotakin tietoa hänestä. Myroo oli liian levoton ollakseen kotona ja odottaakseen epätietoisena ystävänsä takaisintuloa. Päivä oli sitä paitsi kaunis ja houkutteli ulos. Myroo lähti siis. Vaan hän ei löytänyt mistään kadonneen jälkiä. Ei kukaan ollut nähnyt naista, lapsi käsivarrella, hänen näköistään ja hänen tapaansa vaatetettua. Myroo uskalsi vihdoin mennä itse huvilaankin ja kysyä portinvartijalta samat kysymykset, joita oli tiedustellut kaikilta muilta, jotka oli tavannut. Vaan mies ei tiennyt sen enempää. Alakuloisena Myroo vihdoin päätti palata satamakaupunkiin. Se tie, jonka hän valitsi, luikerteli pitkin meren rantaa, ja sitä varjostelivat öljypuut ja plataanit. Auringossa kimaltelevalla vedenpinnalla, jotensakin lähellä rantaa, näkyi kaksi kultauksista kiiltävää, kukilla kaunistettua venettä. Niistä kuului laulua ja kielten soittelua niiden soljuessa hiljaisin aironvedoin eteenpäin. Myroon terävä silmä tunsi toisessa veneessä Karmideen ja Hermionen, jotka tuttavallisesti istuivat vieretysten. Toisessa oli muutamia kihlattujen nuoria ystäviä. Iloinen, miellyttävä näky soveltui oivallisesti taivaan kirkkauteen, meren tyyneyteen ja viheriöiviin rantoihin. Vaan Myroossa näky herätti katkeria tunteita; hän ajatteli onnetonta ystäväänsä ja omaa halveksittavaa, ilotonta tilaansa. Oliko ehkä Rahelkin nähnyt tämän näytelmän? Olisiko hän voinut kestää tätä näkyä ja elää? Myroo aavisti, että on olemassa epätoivo, mustempi kuin se, mitä hän onnettomimpinakaan hetkinään oli kokenut, epätoivo, jonka rinnalla kuolema, kaukana siitä että olisi hirmuinen, on ainoa lohduttaja.
Näitä mietiskellen Myroo oli seisahtunut ja katseli vielä veden pinnalla liukuvia veneitä, kun häntä tiellä lähestyi mies, jonka hän oli usein nähnyt Ateenan kaduilla, ja josta hän oli paljon kuullut puhuttavan, nimittäin kristitty pappi Teodooros.
Myroo tiesi, että tämä mies oli kristinuskoon kääntänyt eräitä hänen syvimmälle langenneita siskojaan, ja että hän oli sytyttänyt näihin naisiin halua alkaa uutta ja parempaa elämää ja valmistanut heille tilaisuuden siihen. Hänen jalot ja ystävälliset kasvonsa olivat aina miellyttäneet Myroota, samalla kun hän oli salaa pelännyt häntä ja, missä vain voi, välttänyt hänen vakavaa, läpitunkevaa katsettansa.
Teodooroskin tunsi haljastuneeseen kitooniin puetun naisen. Hän oli nähnyt hänet iloa ja terveyttä säteilevänä, kalliisiin vaatteisiin puettuna ja orjien kantamana kultaisessa kantotuolissa. Hänen sydämensä sääli Myroota silloin yhtä paljon kuin nytkin.
Hetaira huomasi pian olevansa tunnettu, sillä Teodooros tervehti häntä lausuen hänen nimensä, ja kun hän Myroon kasvoilla havaitsi mielenliikutuksen jälkiä, niin hän pysähtyi puhuttelemaan häntä.
Tapa, jolla Teodooros tässä keskustelussa esitti kysymyksensä ja vastasi Myroolle, oli sellainen, että se ikäänkuin taika-avaimella avasi hänelle tytön sydämen. Kaupunkia kohti kuljettaessa Myroo kertoi hänelle sekä omat että Rahelin elämänvaiheet.
Tultuaan pitkien muurien läheisyyteen he erosivat; Teodooros meni erään seurakuntalaisensa luo, Myroo taas riensi kotiinsa nähdäkseen, eikö Rahel ollut palannut hänen poissaollessaan. Vaan sitä ennen hän oli luvannut Teodorokselle saapua seuraavana iltana erään arvossa pidetyn ja hyväntekeväisyydestään tunnetun kristityn rouvan luo, jonka nimen ja asunnon hän tiesi. Siellä hän oli taas tapaava Teodooroksen.
Oli jo hämärä, kun Myroo saapui asuntoonsa. Kamari oli tyhjä eikä mikään osoittanut että Rahel olisi käynyt kotona hänen poissaollessaan. Mutta hetken kuluttua astui sisään Myroon naapuri, hyväntahtoinen puuseppä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän kysyi Myroolta, tiesikö tämä jo, missä Rahel lapsineen oli.
Myroo vastasi, että oli etsinyt ystäväänsä turhaan Kryysanteuksen maatalosta.
— Ja minä, joka en häntä etsinyt, olen kuitenkin nähnyt hänet, sanoi puuseppä. — Oi, se oli kauheata! Tyttöraukkaa! Minä kuitenkin ennustin sen, minä näin sen hänen silmistään. Kyllä kehto ei taida tulla valmiiksi, sillä sitä ei tarvita enää.
— Oi, te jumalat, mitä sanot? Mitä on heille tapahtunut? Missä näit heidät?
— Menin äsken satamatorin poikki, kun huomasin väkijoukon alhaalla rannassa ja tahdoin nähdä mitä oli tekeillä. Aavistin, että oli saatu ylös joku hukkunut, ja tulin heti ajatelleeksi, sen vakuutan, juutalaistyttö parkaa. Minä seurasin joukkoa. Tie kävi ruumishuoneeseen, jonne pannaan hukkuneet ihmiset, että sukulaiset tai ystävät saavat heidät tunnustaa…
— Ja Rahelko oli löydetty vedestä? keskeytti Myroo tuskaisena.
— Niin, Rahel ja hänen poikansa. Siellä oli jo ennen häntä kaksi muuta ruumista, jotka olivat pitkänään mustilla lavitsoilla ja jotka kynttilänvalossa olivat kamalat, sen voit uskoa. Mutta mitä ne olivat häneen verrattuina? Se ei ollut juuri kauheata, mutta se oli liikuttavaa, sillä hän oli sitonut lapsen kiinni rintaansa ja kiertänyt käsivartensa niin lujaan sen ympärille. Jumalain kiitos, ettei meri saanut pitää saalistaan! Lohdullista on kuitenkin tietää ettei hänen varjonsa tarvitse ikuisia aikoja harhailla Styksjoen rannalla, vaan pääsee määräpaikkaansa ja saa levon manalassa.
Tämä lohdutuksen aihe, joka johtui yleisestä luulosta, etteivät hukkuneiden sielut päässeet rauhaan manalaan, ennenkuin niiden ruumiit oli löydetty ja pantu maahan, ei ensinkään Myroon tuskaa lieventänyt. Hän kätki kasvonsa kitooniinsa ja itki katkerasti. Kun hänen surunsa ensimäinen puuska oli ohitse, hän kiirehti ruumishuoneelle. Paljo uteliaita oli jo sinne kokoontunut katselemaan hukkunutta naista ja lasta, joka näkyi nukkuvan hänen rinnallaan. Ihmeteltiin, ken nainen oli; ei kukaan tuntenut häntä. Mutta kaikki seisoivat liikutettuina surullisen ryhmän ympärillä.
Myroo tunkeutui joukon läpi ja oli tuskin nähnyt ystävänsä kalpeat kasvot, joissa vielä kuolemassakin näkyi syvän, lohduttamattoman tuskan leima, ennenkuin hänen täytyi uudestaan puhjeta kyyneliin ja valituksiin.
— Myroo, sinä tunnet hänet. Kuka hän oli? Onko hän vapaaehtoisesti etsinyt kuolemaa? Vai onko tapaturmaisesti hukkunut lapsinensa?
Näin läsnäolijat kyselivät Myroolta.
— Hän oli siis hetaira, sanoi joku toinen. — Sellaiset naiset alkavat riemulla ja loppuvat epätoivossa. Se on tavallista, se.
— Ei, huudahti Myroo, — hän ei ollut koskaan hetaira, ei koskaan langennut ja ylenkatsottu nainen, kuten minä. Ei kukaan saa häväistä poloista semmoisella nimellä. Eikö hän ollut kyllin onneton eläessään, päästäksensä häpeästä kuolemassa? Hän on Rahel, Barukin tytär, rikkaan kauppiaan, jonka kaikki tunnette. Jos tahdotte tehdä oikein, niin älkää tuomitko häntä, vaan Karmidesta, joka vietteli hänet, ja kovaa isää, joka ajoi hänet luotaan, kun hän kantoi tätä lasta sydämensä alla.
Myroo ei voinut puhua enempää, sillä äänen tukeuttivat nyyhkytykset. Vaan hänen antamansa tiedot vaikuttivat voimakkaasti läsnäoleviin, ja heidän saattoi kuulla kilvan lausuvan sääliään kuollutta kohtaan ja harmiaan niitä kohtaan, jotka olivat syynä hänen onnettomuuteensa. Uskoton rakastaja sai kuitenkin vähemmän osan heidän vihastaan kuin julma isä.
— Hänen täytyy nyt saada tietää, mitä hän on tehnyt, sanoi Myroo: — minä haen hänet ja tuon hänet tänne. Jos hänen sydämessään on sijaa muulla kuin hänen kullallaan, niin hän on katuva kovuuttaan; vaan hänen katumuksensa tulee liian myöhään, ja siinäpä on oleva hänen ikuinen rangaistuksensa.
Myroo riensi ulos. Suuri joukko katselijoita seurasi häntä, purkaakseen harmiaan rikasta kauppiasta kohtaan ja nähdäkseen millä tavoin isä otti vastaan tiedon tyttärensä ja tämän lapsen kuolemasta.
Myroon johtamana joukko läksi ensin Barukin kauppakonttoriin. Vaan työt oli siellä jo siksi päiväksi lopetettu, eikä etsittyä löydetty sieltä. Väsymätön Myroo kiirehti nyt Barukin asuntoon Skamboonidain kaupunginosaan. Sinne oli pitkä matka, ja useimmat hänen uteliaista seuraajistaan olivat hänestä eronneet, ennenkuin hän saapui kummun huipulla olevaan taloon.
Kun Myroo tuli, oli portti lukossa. Hän tarttui kolkuttimeen ja kolkutti, kunnes vihdoin avattiin. Muuan vanha palvelija, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat hänen juutalaista kansallisuuttaan, tuli näkyviin ja tiedusteli hänen asiaansa.
— Minä tahdon puhua Barukin kanssa, sanoi Myroo ja koetti tunkeutua sisään.
Palvelija pidätti häntä, kun lampunvalossa tunsi, ken tulija oli, ja näki kuinka kiihtynyt hän oli.
— Isäntäni on kipeä, hän vastasi, — eikä voi ottaa vieraita luokseen.Mitä sinulla on asiaa? Minä vien sen perille.
— Ei, sen tahdon itse tehdä.
— Hänen täytyy se itse tehdä… Me tahdomme itse sen tehdä, toistivat Myroon seuralaiset palvelijan suureksi kummastukseksi; tämä rupesi äkkiä luulemaan että jotain väkivaltaa oli tekeillä, paiskasi portin kiinni ja asetti salvan paikoilleen. Heti sen jälkeen aukeni pieni luukku portissa, ja palvelijan ääni kuului taas, sanoen:
— Mutta mitä on tekeillä? Te kuulette, että isäntäni on sairaana, ja voittehan ymmärtää, etten voi laskea joukkoa vieraita ihmisiä pihaan. Sanokaa asianne, minä saatan sen perille.
— Ellei sinun herrasi ole kipeämpi kuin että hän voi nousta ja ottaa manttelin ylleen, niin hänen täytyy seurata minua, sanoi Myroo.
— Sano hänelle, huudahti joku toinen, — että meillä on hänelle terveisiä hänen…
— Hiljaa, keskeytti Myroo, — älä sano hänelle mitään. Hän ei saa tietää mitään, ennenkuin hän omin silmin näkee. Me tahdomme puhutella häntä, siinä on kylläksi. Pyydä häntä tulemaan ulos. Kysymyksessä on paljo kultaa ja suuria voittoja. Sano hänelle niin!
Luukku sulkeutui, ja palvelijan askeleet kuuluivat poistuvan.
Kauan viipyi, ennenkuin portti jälleen aukeni. Ulkona seisovat osoittivat kärsimättömyyttään kolistelemalla tuon tuostakin portin kolkutinta. Viimein tuli näkyviin kauhtanaan puettu, mustapartainen ja synkän näköinen pieni mies.
— Hyvät ystävät, mitä tahdotte? kysyi hän lempeällä äänellä, astuttuaan ulos kadulle.
— Sinä et ole Baruk, intti Myroo. — Tahdomme puhua tuon rikkaan kauppiaan emmekä sinun kanssasi.
— Baruk makaa sairaana vuoteellaan. Minä olen hänen ystävänsä ja sukulaisensa, rabbi Joonas, ja mitä te tahdotte sanoa hänelle, voitte sanoa minulle.
— Sinä tunnet siis hänen tyttärensä Rahelin? kysyttiin.
— Tunnen, vastasi rabbiini. — Mikä hänen on?
— Sen saat nähdä, sanoi Myroo.
— Ja sinun pitää kertoa Barukille kaikki, mitä olet nähnyt, niinkuin hän olisi nähnyt sen omilla silmillään…
— Tuo saituri ja kovasydäminen konna, keskeytti joku.
— Minä seuraan teitä, sanoi rabbiini. — Mitä on sille naiselle tapahtunut, josta puhutte, ja minne tahdotte viedä minut?
— Sen saat pian tietää.
Rabbi Joonas seurasi joukkoa ja kuunteli sanaakaan vastaamatta niitä soimauksia, joita sateli Barukin ja koko Israelin päälle. Myroo oli tarttunut hänen käteensä, ikäänkuin olisi pelännyt hänen pääsevän pakoon. Vaan hän kulki tyynesti hänen rinnallaan eikä vetänyt kättään pois.
Kun oli saavuttu satamatorille ja rabbiini huomasi, että kulku ohjattiin soihtujen valaisemalle huoneelle hukkuneita varten, hän seisahtui ja veti syvään henkeään. Hän oli valmistautunut surulliseen näytelmään; nyt hän arvasi, mitä oli tapahtunut.
Kuitenkin hän hillitsi mielenliikutuksensa ja seurasi Myroota, joka huusi: tule, tule!
Vähää ennen oli pieni vene laskenut laiturin pääportaille molempien marmorileijonain alapuolelle, jotka olivat satamatorin koristuksena, ja Karmides, joka tuli Kryysanteuksen maatalosta, oli noussut siitä maalle.
Me tiedämme että hän oli viettänyt illan Hermionen seurassa huvisoutelulla pitkin meren rantaa, joka rehotti suven mehevässä kasvullisuudessa: Suloista matkaa, jota hauskutti osanottajain iloisuus ja soiton säveleet, oli kuitenkin lopuksi Karmideelle synkistyttänyt näky, jota hän ei kuitenkaan pitänyt todellisuutena, vaan oman mielikuvituksensa tuotteena.
Oli veneellä kuljettu vähäisestä lahdesta, joka huuhteli sen mäen juurta, mille Kryysanteuksen huvila oli rakennettu, sataman läheisyyteen asti. Kun kierrettiin pientä, kaislojen reunustamaa saarta, idässä päin satamasta, oli Karmides, katsellessaan auringonpaisteessa kimaltelevaa veden pintaa pitkin, ollut näkevinänsä kuinka vedestä kohosi näkyviin sysimustain kiharain ympäröimä ihmispää, jonka kalpeat kasvot, kun ne silmänräpäykseksi näkyivät kuultavan aineen lävitse, muistuttivat Barukin tytärtä. Tämän pään vieressä hän oli näkevinänsä toisen … vaan näky katosi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin, Prooteuksen tapaisen meren helmaan, joka synnyttää niin monta ihmeellistä kuvaa. Karmides oli puhumatta näöstään ja kiitti onneansa, ettei kukaan muu ollut sitä nähnyt. Hän kääntyi Hermioneen, joka istui hänen vieressään, jatkaaksensa kuiskuttelevaa keskustelua luonnon kauneudesta, yhteisistä lapsuuden muistoista ja rakkauden onnesta; vaan sanat kuolivat vähitellen hänen kielelleen, ja hän vaipui äänettömyyteen, joka ei johtunut onnellisesta, uneksivasta haaveilusta.
Seurustelu Hermionen kanssa oli tosiaankin mahtavasti vaikuttanut Karmideeseen. Hän rakasti Hermionea nyt rakkaudella, jossa ei ollut itsekkäitä tuumia. Odottamaton selvillesaanti, joka oli palauttanut Filippoksen hänen isänsä kotiin, oli synnyttänyt Petroksessa pelkoa, että Karmides, kun ei enää voinut toivoa tulevansa Kryysanteuksen omaisuuden yksinomaiseksi perilliseksi, tekisi jotakin, joka ilmaisisi alkuperäiset syyt, joiden vuoksi hän oli lähestynyt Hermionea ja koettanut uudestaan solmia katkaistua yhteyttä tämän kanssa. Petroksen pelko ei toteutunut. Karmides oli iloinnut Hermionen kanssa veljen löytämisestä ja hänen kanssaan surkutellut veljen sieluntilaa. Tähän vaikutti myöskin hänen ylenkatseensa rahoja kohtaan; kun velkojat eivät enää ahdistaneet häntä, vaan hän päin vastoin nautti rahanlainaajien täyttä luottamusta, niin hän unohti velkansakin ja eli, kuten ennen, päivän ilon mukana, vaikka tämä nyt esiintyi toisessa puvussa ja oli jalompaa laatua kuin ennen.
Hänen ilonsa ei kuitenkaan ollut näinä päivinä ollut sekoittumaton. Kaukana siitä. Sitä häiritsi ääni hänen sielussaan. Hän tahtoi olla onnensa arvoinen, vaan ei voinut, sillä hänen ja tämän päämäärän välillä seisoivat uhkaavat muistot ja niiden joukossa Barukin tyttären kalpea, sureva haamu. Hermione ei tuntenut Karmideen ja onnettoman nuoren naisen väliä. Hän oli kuullut siitä puhuttavan, vaan ei uskonut huhua, sittenkun Karmides pyhästi vannoen oli kieltänyt sen totuuden. Karmides ei siis ollut uskaltanut osoittaa sitä täydellistä avomielisyyttä, johon hän tunsi Hermionen olevan oikeutettu. Hän tajusi menettelevänsä petollisesti. Eikä ainoastaan siinä kohden eikä yksin Hermionea kohtaan. Oli olemassa toinenkin seikka, jota hän kyllä koetti pitää vähäpätöisenä, vaan joka siitä huolimatta välistä, kun hän sitä mietti, kauhistutti häntä. Hän oli salaisesti kastettu. Hän oli siis kiinnitetty kristilliseen kirkkoon siteellä, joka tosin ei vähääkään koskenut hänen sisällistä ihmistään, vaan jonka laki ja katsantotapa tunnusti sitovaiseksi, ja jolle hänen oma taikauskonsa antoi jonkunmoisen magillisen merkityksen.
Ajan pitkään ei voinut pysyä salassa, että Karmides oli ottanut kasteen. Salaisuus oli Petroksen vallassa, ja että hän oli kerran käyttävä sitä antaaksensa Kryysanteukselle kovan kolauksen, oli epäilemätöntä. Sillä hetkellä Karmides oli seisova Hermionen ja hänen isänsä edessä petturina ja samalla halpana välikappaleena Petroksen käsissä.
Karmideen tulevaisuudentaivas ei siis ollut pilvetön. Ala-arvoisuuden tunne ja ajoittain ankarat omantunnon nuhteet painoivat häntä.
Sellainen hetki oli sekin, kun hän astui maalle Peiraieuksen satamassa leijonaportaita myöten, mennäkseen torin poikki taloonsa.
Kamala näky, joka merestä äkkiä oli ilmestynyt hänelle, nousi hänen silmiensä eteen kaksin kerroin selvempänä, sittenkun hän oli eronnut Hermionesta ja tämän hilpeistä ystävättäristä ja illan hämärä levitti huntunsa kaiken yli, mikä olisi vetänyt puoleensa hänen silmäänsä ja ajatustaan.
Tuota vastenmielistä kuvaa ajatellen hän katsahti sattumalta ruumishuoneeseen päin, jonka edustalla loimotteli pihkasoihtu, ja jonka avonaisesta ovesta näkyi niitä uteliaita, jotka katselivat kuolleita.
Karmides tunsi väristyksen kulkevan jäseniensä läpi. Olivatko nuo kalpeat kasvot, jotka merestä nousivat ja jotka yhä vielä tuijottivat häneen, mielikuvituksen tuote vai olivatko ehkä todellisuutta? Ruumishuoneen mustat lavitsat saattoivat kenties vastata kysymykseen.
Karmides seisahtui ja ohjasi sitten askeleensa tuolle surkealle paikalle. Häntä ei johdattanut uteliaisuus; kamala aavistus, jota hän tahtoi saada vaikenemaan, hänen omatuntonsa vei hänet pakottavalla voimalla sinne.
Hän astui sisään, vaan seisahtui kynnykselle, sillä ensimäinen, mikä sattui hänen silmiinsä, oli Rahelin ja hänen lapsensa ruumiit.
Oliko tämä taas näköhairaus? Mielikuvitusko hänelle kuvaeli tuon haamun, jolla oli Rahelin kasvonpiirteet ja tummat kutrit — jolla oli käsivarret suonenvedontapaisesti kiertyneinä hennon olennon ympärille, jonka sinisenkelmeät kasvot olivat painuneina hänen rintaansa?
— Hän on Rahel, Barukin tytär, kuuli hän lähimpien katselijoiden lausuvan toisilleen. Sanat kuuluivat hänen korviinsa murhasyytökseltä, ja hänen synkät kasvonsa, hänen kamala katseensa todistivat hänet syylliseksi.
Tällä hetkellä saapuivat Myroo, rabbi Joonas ja ne, jotka olivat Myroota seuranneet, kun hän lähti Barukia hakemaan. Karmideen täytyi antaa tilaa ja poistua ovelta, kun he astuivat sisään.
Rabbi Joonas lähestyi ruumista. Hän oli tyynen näköisenä; ainoastaan hänen huuliensa vavahdus todisti hänen sielunsa liikutusta.
— Se on Barukin tytär, sanoi hän. — Missä on hoitaja että saan puhua hänen kanssaan vainajan ja hänen lapsensa hautauksesta?
Ruumishuoneen hoitaja oli saapuvilla. Rabbiini kääntyi häneen ja veti vyöltään rahakukkaronsa. Tämän hän teki niin kylmäkiskoisesti, että se kummastutti läsnäolevia ja synnytti Myroossa harmia, joka paikalla olisi päässyt ilmoille, ellei hän samassa olisi äkännyt Karmidesta.
— Ahaa, oletko sinä täällä, kunnon Karmides? huudahti hän. — Oletko tullut riemuitsemaan työstäsi? Mitkä jumalat johtivat tiesi tänne? Eumeniditko vai muut? Karmides, kas tuossa on Rahel, sinun kihlattusi, ja tuossa on poikasi, sinun oma poikasi, Karmides!
Tätä nimeä kuullessaan rabbi Joonas kääntyi. Hänen äsken tyynissä silmissään välähti hillitty tuli, kun Karmides loi häneen aran katseensa hiipiessään pois Myroon isoäänisen pilkan ja muiden läsnäolijain hiljaisten kirousten seuraamana.
Sen jälkeen tuli rabbi Joonaan vuoro. Vaan Myroon katkeruus suli pian kyyneleiksi; hän heittäytyi Rahelin lavan viereen ja itki.
Kun rabbiini, jonka tyyneys näytti horjumattomalta, oli sopinut ruumishuoneen hoitajan kanssa hautauskustannuksista ja maksanut ne, niin hän pisti kukkaron vyölleen ja valmistautui lähtemään. Vaan nähtyään Myroon kyyneleet hän pani kätensä hänen olkapäälleen ja pyysi häntä seuraamaan itseään. Tätä pyyntöä seurasi katse, joka teki sen vastustamattomaksi. Myroo, joka oli luullut, että hänellä oli kivenkova sydän, että hän oli paatunut koronkiskuri eikä mitään muuta, katsahti kummastuneena hänen silmiinsä.
— Sinä suret häntä, kuiskasi rabbiini. — Lienet siis tuntenut hänet hänen eläessään. Minä tahdon, että puhut kanssani hänen viimeisistä päivistään. Vaan menkäämme ulos, jonnekin, jossa ei meitä häiritä. Minä olin Rahelin kihlattu, Tarvitseeko minun sanoa muuta?
Myroo seurasi häntä. Hän oli rabbi Joonaan tuntenut mustaveriseksi pikku mieheksi, jota niin usein oli nähty Myroon asunnon edustalla.
Hän arvasi nyt, että rabbi Joonaan oli niin usein tuonut sinne sääli tai joku muu tunne. Hänen muistui myös mieleen, että Rahel oli puhunut jostakin oppineesta ja kunnioitettavasta miehestä, jota Baruk oli aikonut tyttärelleen puolisoksi, ja Myroon sydän muuttui nyt suopeammaksi rikkaan kaupanvälittäjän sukulaista kohtaan, niin että hän katui syytäneensä niin paljon katkeruutta hänen päällensä.
He istahtivat satamatorille, jonkun kuvapatsaan jalustalle, ja Myroo kertoi rabbiinille Rahelin viimeiset vaiheet.
Rabbiini kuunteli ääneti; vaan hänen äänettömyytensä ei ollut kylmyyttä, sen Myroo tunsi itsessään.
Kun Myroo oli lopettanut kertomuksensa, niin rabbi Joonas hiukan epävarmalla äänellä pyysi häntä osoittamaan Rahelille ja hänen lapselleen viimeisen kunnianosoituksen — saattamaan heitä seuraavana aamuna rabbiinin määräämällä ajalla ruumishuoneesta hautausmaalle johon tuntemattomia hukkuneita haudattiin; sinne oli heidän lepopaikkansa määrätty. Itse hän ei voinut tulla, rikkomatta kansansa pyhää lakia.
Myroo ihmetteli sellaista lakia, vaan lupasi itkien täyttää hänen pyyntönsä.
Rabbi Joonas puristi sen jälkeen hänen kättään melkein rajusti ja poistui.
Myroo palasi yksinäiseen asuntoonsa.
Seuraavana aamuna hän oli aikaisin jalkeilla saattaakseen ystäväänsä ja pientä lemmikkiään hautaan. Kaksi orjaa kantoi äidin ja pojan yhteisen kirstun syrjäiselle, huonosti hoidetulle hautausmaalle. Hetaira, kulunut hame yllä, seurasi heitä. Hetairan kyyneleet olivat ainoa uhri, mikä omistettiin molempien vainajien varjoille.
Myroo oli koko päivän suruissaan. Hän ei kuitenkaan unohtanut että oli luvannut tavata Teodoorosta, kristittyä pappia. Illan suussa hän meni siihen taloon, missä tiesi hänet tapaavansa.
Myroo tapasi tässä talossa muutamia miehiä ja naisia, kaikki kristittyjä, vaan eri säätyä ja asemaa. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Teodooros oli ilmoittanut heille hänen tulonsa. He olivat kokoutuneet kuulemaan Teodooroksen julistavan sanaa. Myroo oli häpeissään ja hämillään näiden kunnioitettavien ja vakavien ihmisten seurassa ja istahti oven suuhun yksinäiselle paikalle, erilleen muista kuulijoista, kun Teodooros nousi ja alkoi puhua. Hän puhui synnistä ja vapahduksesta. Synti oli siihen asti Myroolle ollut melkein tuntematon käsite; vaan kun Teodooros selitti sen, oli kuin hänen tietoisuutensa olisi itsestään selvinnyt ja paljastanut nähtäväksi totuuden, joka kauan, vaikka hämäränä, oli ollut hänen sielunsa silmäin edessä.
Synnin jälkeen Teodooros puhui vapahduksesta; hän ei osoittanut sen paikkaa missään dogmatisessa oppijärjestelmässä; hän ainoastaan luki ja selvitteli yksinkertaisen kertomuksen syntisestä vaimosta, joka, kun Jeesus istui pöydässä fariseuksen Simoonin huoneessa, tunkeutui sinne, heittäytyi natsarealaisen jalkoihin, kostutti ne kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Tämä vaimo, sanoi Teodooros, tunsi varmaan, ainakin ajoittain, surua itsensä tähden. Kenties hänellä oli kevytmielinen luonne, jonka avulla hän sai omantuntonsa nuhtelut vaikenemaan, vaan varmaan hän kuitenkin usein näki kurjien riemujensa vaihtuvan tuskiksi, tunsi hirveintä kaikesta, mitä ihminen voi kestää, nimittäin epätoivoa huvin naamarin alla.
Myroo ajatteli itseään näitä sanoja kuullessaan.
Teodooros kuvaili, kuinka fariseus, täynnä inhoa, tahtoi ajaa syntisen vaimon pois, vaan kuinka Jeesus, Jumalan poika, ylisti tämän katumuksen tuon ylpeän miehen vanhurskautta paremmaksi ja antoi hänelle synnit anteeksi ja vakuutti hänelle vapahduksen rakkauden ja uskon kautta.
Myroo heltyi itkuun. Tämä ainoa piirre galilealaisen elämästä riitti voittamaan hänen sielunsa hänelle. Syntisessä vaimossa hän tunsi itsensä ja hän olisi hänen laillaan tahtonut heittäytyä jumalallisen mestarin jalkoihin, jos tämä näkyväisessä muodossa olisi seisonut hänen silmäinsä edessä.
Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jolloin Myroo samojen ystävällisten ja iloisten ihmisten piirissä sai kuulla Teodooroksen julistavan evankeliumia.
Joku aika sen jälkeen oli entisestä hetairasta, Afrodite Pandeemoksen papittaresta, tullut harras jäsen Kristuksen seurakuntaan ja siveä palvelija siihen taloon, jossa hän oli päässyt ensimäiseen unohtumattomaan tuttavuuteen tuon iloisen sanoman kanssa.
Samaan aikaan kuoli rikas kaupanvälittäjä Baruk, kuten sanottiin, surusta tyttärensä tähden.
Kuinka Ateenassa kummasteltiin kun saatiin tietää, että Baruk testamentissaan oli määrännyt suurehkon summan rahaa hetairalle! Pääosan omaisuuttaan hän oli lahjoittanut Jerusalemin temppelirakennukseen, muun köyhille uskonveljilleen Ateenassa.
Rabbi Joonas antoi Myroolle tiedon tästä perimyssäännöksestä. Myroo otti rahat vastaan, vaan antoi ne Teodoorokselle armeliaisuustöihin käytettäviksi; ensin hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että yksinkertainen muistomerkki pystytettiin Rahelin ja hänen poikansa haudalle. Muistomerkkinä oli uurna, jossa ei ollut kirjoitusta, sillä ei kukaan, paitsi Myroo, tahtonut tuntea niitä, jotka uinailivat sen alla.
Häät.
Varustettiin jo Karmideen ja Hermionen häitä. Kaksi päivää oli vielä jälellä, ennenkuin molempain rakastavaisten yhteys piti täydennettämän.
Viimeisinä aikoina Hermione ei ollut kuitenkaan tuntenut itseään onnelliseksi. Karmideessa oli tapahtunut äkillinen muutos. Hän oli synkkä ja harvasanainen. Hän oli hajamielinen ja kylmä Hermionen seurassa. Kuinka se oli selitettävä? Hermione pyysi Karmidesta uskomaan hänelle huolensa. Vaan Karmides ei sitä tehnyt. Hän vakuutti, että onnellisuus teki hänet hajamieliseksi. Ja hänen tätä vakuuttaessaan hänen olotapansa kuitenkin todisti että hän valehteli, ja hänen katseessaan näkyi arka pelko, ikäänkuin raivottaret olisivat heiluttaneet käärmeruoskaansa hänen päänsä yli.
Hermione näki isänsä taistelevan raskaiden huolien kanssa. Tämäkin masensi hänen mieltänsä. Hän oli itse viime päivinä saanut huomata useita todistuksia siitä katkeruudesta, joka Ateenan kansassa, sekä kristityissä että pakanoissa, vallitsi Kryysanteusta kohtaan. Sekin pieni joukko, joka siihen asti uskollisesti oli häntä tukenut, oli nyt, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, yleisen mielipiteen vaikutuksesta vetäytynyt hänestä erilleen. Gymnasiot jäivät tyhjiksi, ja nuoriso, ankarasta tarkastajasta huolimatta, kokoontui taas Epikuuroksen suvustaan huonontuneiden oppilasten ympärille. Armeliaisuuslaitokset hyödyttivät ainoastaan niihin asetettuja virkamiehiä. Kansa nurisi, että niin suuria summia uhrattiin senkaltaisiin laitoksiin; sairaat ja köyhät pelkäsivät niitä, koska ilkeitä, kenties osaksi tosia huhuja oli niistä liikkeellä. Kaupungin ylhäisempien sukujen joukossa oli tuskin yhtäkään, joka ei olisi luullut itsellänsä olevan syytä valituksiin Kryysanteusta vastaan, koska niiden yksityisiä jäseniä oli kohdannut se leppymätön ankaruus, millä Kryysanteus hoiti tarkastajavirkaansa. Hän oli pannut viralta epäsiveelliset uhripapit, ja saattanut syytteeseen ja rangaistukseen suuren joukon epärehellisiä virkamiehiä. Avonaisia virkoja ei hakenut kukaan, tai ainoastaan jotkut harvat, sillä tyytymättömät uhkasivat vainota jokaista viranhakijaa. Oli hyvin tavallista, että viralta pannut papit heittäytyivät kristillisen kirkon helmoihin. Tähän liittyi alituisesti uskonmuuttajia, ei ainoastaan alemmista luokista, vaan myöskin sivistyneistä. Kryysanteuksen toimi tuotti kokonaan toisia hedelmiä kuin hän tarkoitti. Tämä seikka ei jäänyt häneltä näkemättä. Hän alkoikin epäillä, oliko mahdollista saavuttaa voittoa sille asialle, jonka puolesta hän taisteli.
Näihin huoliin tuli lisäksi se suru ja mielipaha, jota Clemens saattoi hänelle. Petroksen julkinen tutkistelu oli nyt alkanut, ja joka kerta kun hän vietiin vankilasta oikeuteen, seurasi häntä kansajoukko, joka ei säästänyt mielenosoituksia hänen hyväkseen. Clemens oli kutsuttu antamaan tietoja kasvatusisästään. Sen sijaan että hän olisi nostanut kannetta Petrosta vastaan, hän oli kristittyjen kuulijoiden riemuksi heittäytynyt piispan syliin ja juhlallisesti kiittänyt häntä siitä minkä oli omavaltaisesti tehnyt vaikuttaakseen hänen kohtaloonsa. Ja kun Clemens kuuli, että oikeudenkäynti epäilemättä oli päättyvä Petroksen kuolemantuomioon, niin hän alkoi kaikesta sydämestään inhota isäänsä ja ilmaisi nämä tunteet hillitsemättömästi kansan nähden. Hän eli yhä vielä pylväskentän vieressä olevassa luolassa, ja hänen pyhyytensä maine kasvoi päivä päivältä. Homoiuusialaisia vaimoja miellytti puhutella häntä nimellä "pyhä Clemens". Se nimi hyväili nuoren itsensäkiduttajan korvaa. Hän oli voittanut taistellessaan aistillisen luontonsa kanssa, ja voiton hedelmänä oli sieluntila, jossa hän useammin seurusteli enkelein ja pyhän neitsyen kuin maailman todellisuuksien kanssa.
Kryysanteus oli käynyt Eleusiissa, jossa oli tarkastanut siellä rakennettavaa uutta temppeliä. Oli yö kun hän kotimatkallaan lähestyi Ateenaa. Yksi noita äkkinäisiä rajuja ja pian ohimeneviä myrskyjä, jotka ovat etelämaille omituisia, oli yllättänyt matkaajan. Sade tulvi virtoinaan ja salamain valkea loiste valaisi seudun.
Mutta hiukan matkaa kaksoisportista sade taukosi, ja ajuri, joka siihen asti oli kulkenut jalkasin pelästyneitten, ukontulia säikkyvien hevostensa vieressä, saattoi taasen asettua sijalleen vaunuihin herransa eteen.
He olivat pylväskentän läheisyydessä. Kryysanteus ajatteli juuri poikaansa, joka vietti yönsä avonaisessa luolassa, kun ajuri sormella näytti heikkoa valoa, joka näkyi kentältä, ja kysäisi, mistä se mahtoi tulla.
Kryysanteus astui alas vaunuista ja käski miehen ajaa eteenpäin. Hän tahtoi käydä Clemensiä katsomassa. Lampunvalo tuli tämän luolasta.
Nuori eräkäs oli luultavasti valvonut myrskyn kestäessä, sillä kurja asunto ei voinut antaa riittävää suojaa sitä vastaan.
Kryysanteus tahtoi nähdä, kuinka Clemensin laita oli. Kenties Clemens nyt, yön ja yksinäisyyden aikana, kun luonnonvoimain raivo oli alkanut asettua, oli taipuvaisempi näkemään isäänsä ja kuuntelemaan hänen hyväntahtoisia sanojaan.
Tätä toivoen Kryysanteus kulki tutun hautauspaikan poikki ja ohjasi askeleensa kentän toiselta puolen pilkoittelevaa valoa kohti.
Hän seisoi pian lähellä erakon luolaa.
Lamppu, joka oli asetettu lähelle seinää tuulensuojaan, valaisi luolan sisustan. Clemens istui sammalvuoteellaan. Hän ei ollut yksinään. Häntä vastapäätä, selkä luolan aukkoon päin, istui maassa kyyristyneenä hirvittävä olento, jonka Kryysanteus kummastuksekseen tunsi pylväspyhimys Simooniksi. Simoon oli ukonilman rajuimmillaan ollessa jättänyt patsaansa ja mennyt naapurinsa luo. He olivat jo kauan keskustelleet, ja puhelua jatkui yhä vielä, kun Kryysanteus seisahtui luolan ulkopuolelle. Simoon puhui kovalla ja vihaisella äänellä.
— Vielä kerran: pois täältä! — Minä tunnen sinut, nuorukainen. Sinä olet tuon vanhan käärmeen poika ja itsekin käärme, jota olen kasvattanut povellani. Sinä olet tullut tänne varastamaan minulta, mutta varo itseäsi, Filippos, minulla on tarkat korvat ja silmät. Varas on joutuva häpeään.
— Isä, sanoi Clemens nähtävästi huolestuneena, — en ymmärrä sanojasi. Miksi olet vihoissasi minulle? Senkö tähden että sydämeni on paha? Minä rukoilen joka päivä uutta sydäntä, ja taivas näkyy tahtovan kuulla minua, sillä enkelit ja Jumalanäiti suosivat minua ilmestymisellään ja puhdistavat minua seurustelullaan. Etkö sinäkin, Simoon, ole taistellut synnin kanssa, ennenkuin saavutit sen pyhyyden, joka sinusta nyt säteilee? Sääli minua nuoruuteni tähden, isä, ja salli minun olla läheisyydessäsi virvoittaakseni sieluani ja vahvistuakseni sinun esimerkistäsi.
— Taivas itse on puhunut, lausui pyhimys. — Minun rukoukseni avasivat sen suun. Ukkonen jyrisi korviisi, että sinun täytyy poistua täältä, ja salama uhkasi pirstata sinut, jos vielä saastutat tätä paikkaa. Mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Minä olen sen sanonut, kunnioitettava Simoon. Älä nyt enää ole vihoissasi!
— Oh, minä tunnen kyllä aikeesi. Sinut on tänne lähettänyt kirottu isäsi pakottaakseen minut kuolemaan nälkään ja janoon. Oi, minun on hirveästi nälkä, vaikeroi Simoon ruikuttelevalla äänellä; — hurskaat ja anteliaat ovat unohtaneet vanhan ja ruvenneet nuorta töllistelemään. Ei kukaan minua ravitse, ei kukaan kostuta nyt minun kieltäni. Kaikki menevät sinun luoksesi. Aa, voi sinuas, Filippos!
— Syytöksesi on väärä, isä Simoon. Minä tyydyn yhteen leipään, ja juomaveteni haen itse lähteestä.
— Sinua sanotaan nyt pyhäksi, jatkoi Simoon kähisevällä äänellä. —Oletko kuullut että sinua sanotaan pyhäksi?
— Olen, vastasi Clemens, — ja tahdon Jumalan avulla tulla kelvolliseksi tätä nimeä kantamaan.
— Mutta minä sanon sinulle: pois täältä! Nyt heti sinun täytyy lähteä etkä koskaan saa palata. Tämä yö on vaarallinen, Filippos. Taivas ei ole vielä tyhjentänyt salamoitaan. Varo kirouksiani — ja kynsiäni. Näillä käsillä olen kuristanut Pauloksen. Ne tietävät, kuinka kurkkua tulee pusertaa. Varo omaasi!
— Oi, hyvä Jumala, mitä sanot? Sinä puhut järjettömästi, Simoon. Kenen sanoit kuristaneesi?
—Lama ragshu gojim… ne olivat Pauloksen viimeiset sanat. En unohda niitä koskaan. Hän istui tornikamarissa ja luki, kuten hänen oli tapa, Davidin psalmeja, kun minä hiivin sisään ja kuristin hänet. Se oli Jumalalle otollinen teko, joka on kirjoitettuna minun nimeni viereen elämän kirjaan.Lama ragshu gojim. Tunsitko sinä Paulosta? Ei, ei, sinä et voinut tuntea häntä. Sinä olit silloin lapsi. Tuo vääräuskoinen patriarkka oli nähnyt nälkää kuusi päivää, kun sanoma tuli, että hänen piti kuoleman. Makedonios tahtoi sen ja keisari tahtoi sen myös. Makedonios vakuutti minun saavan taivaan autuuden ja lupasi Petroksestani kasvattaa suuren miehen, jos sen tekisin.
Minä olen nyt pyhimys, ja poikani on piispa. Minä en vihannut Paulosta, vaan minä vihaan sinua, Filippos, koska olet kiittämätön, kateellinen, petollinen poika. Sanon sinulle vielä kerran: lähde täältä tai varo kynsiäni! Tunne itse, kuinka ne voivat puristaa!
Simoon hypähti Clemensin luo, ojensi pitkät, laihat käsivartensa, ja hänen lihattomat, mustanruskeat sormensa kiertyivät Clemensin kaulan ympärille.
Nuorukainen ponnisti voimiaan riistääkseen itsensä irti. Mutta turhaan.Simoonin käsivarret ja sormet olivat kuin raudasta. Hän ei hellittänyt.Hänen silmistään, joista loisti mielipuolisuuden tuli, näyttisinkoilevan kipinöitä.
— Poika, kähisi hän, — vanno että lähdet täältä … ainaiseksi … tai minä kuristan sinut!
Kuoleman kauhun valtaamana Clemens olisi vannonut pyhimyksen vaatiman valan; vaan hän ei voinut. Hän oli vähällä tukehtua. Pelästys antoi hänelle silmänräpäykseksi voimaa, niin että hän pääsi seisoalleen sammalvuoteelta, jossa oli siihen asti istunut. Hän tarttui toisella kädellään julman ukon pitkään, tuuheaan partaan; toinen käsi tavoitteli vaiston-tapaisesti vihollisen silmää, tehdäkseen hänet sokeaksi.
Simoon kiljahti kuin haavoittunut villipeto. Hänen kätensä irtautuivat. Clemens oli työntänyt hänen toisen silmänsä pään sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat kaatuivat kamppaillen maahan.
Mutta Clemensin voimat olivat nyt lopussa. Simoon heittäytyi hänen päällensä ja kiersi uudestaan pitkäkynsiset sormensa hänen kurkkunsa ympärille kuristaakseen hänet. Clemens kävi tiedottomaksi.
Kaikkeen tähän oli mennyt ainoastaan muutamia sekunteja. Seuraavassa silmänräpäyksessä Kryysanteus oli rientänyt poikansa avuksi. Vaivoin hänen onnistui saada Clemens vapaaksi pylväsmiehen käsistä. Simoon karjahti kuin mieletön, kun tunsi uuden vastustajansa. Hän nousi seisomaan alituisista polvistumisista vääristyneille säärilleen. Verta vuoti hänen sisään painetusta silmästään; toinen näytti syöksevän tulta.
Nyt alkoi Kryysanteuksen ja pylväsmiehen välillä pitkä painiskelu, jonka kestäessä jälkimäinen osoitti raivostuneen mielipuolen koko voiman. Lamppu sysättiin maahan ja pimeys peitti taistelijaan ahtaan ottelupaikan. Kryysanteuksen onnistui siirtää taistelu luolasta ulos kentälle, ja siellä hänen nuoruudesta asti voimisteluharjoituksilla kehitetty voimansa sai voiton. Vaan voitto ei ollut ratkaiseva, niin kauan kuin Simoon vielä saattoi liikuttaa jäseniään. Taistelussa hän tavoitteli aina vastustajansa kurkkua ja hänen oli jo onnistunut tarttua siihen kiinni, kun Kryysanteus vihdoin työnsi hirveän vihollisensa vasten kaupunginmuuria ja voimakkaalla sysäyksellä musersi hänen päänsä.
Simoon kaatui verisenä ruumiina hänen jalkoihinsa.
Clemens oli taistelun kestäessä herännyt jälleen tajuihinsa. Kun Kryysanteus, otsa hiessä, kääntyi pois voitetusta, näki hän nuorukaisen valkean kitoonin liehuvan tuulessa luolan suun edustalla.
Hämmästyneenä ja pelästyksestä vavisten Clemens oli katsellut ottelua kahden pimeässä epäselvästi häämöittävän olennon välillä, joille hänen mielikuvituksensa loi jättiläisko'on ja hirviön muodot.
Murhanhaluisen pyhimyksen hurja nauru ja tuoLama ragshu gojim, jota hän mörisi, kun hänen oli onnistunut saada vastustajaansa kiinni kurkusta, vakuutti Clemensille, että toinen taistelijoista oli Simoon, ja muistutti hänelle samoin kuin se kipukin, minkä hän tunsi kaulassaan, sitä kamalaa kohtausta, joka oli tapahtunut luolassa, ja sitä kuolemanvaaraa, jossa äsken oli ollut. Kauhu sai hänen verensä hyytymään. Pimeys esti hänet tuntemasta pelastajaansa, ja kun taistelu oli lopussa, ja toinen haamuista lähestyi häntä, niin hän ei tiennyt, oliko se Simoon vai tuo toinen. Hänen tajuntansa oli selvinnyt, vaan ainoastaan hetkeksi, kietoutuakseen sen jälkeen pysyväisempään pimeyteen. Hän parkasi kauhusta ja horjahti taaksepäin, kun Kryysanteus tarttui hänen käteensä.
— Filippos, kuului Kryysanteuksen ääni, — minä se olen, isäsi. Älä pelkää! Tuo kurja, joka tahtoi murhata sinut, on saanut rangaistuksensa. Seuraa minua täältä!
Clemens kuuli käskyn, tunsi äänen ja totteli. Hän salli Kryysanteuksen taluttaa itseään kädestä pylväskentän poikki ja Kerameikosta pitkin Tripodikadun varrella olevaan taloon. Vaan hänen vastauksensa isänsä matkalla tekemiin kysymyksiin todistivat sielunhäiriötä.
Valitettavasti tämä ei ollut ohimenevää laatua. Kohtaus luolassa oli antanut viimeisen iskun nuorukaisen kauan horjuneelle ymmärrykselle. Clemens oli heikkomielinen.
Seuraavan päivän aurinko ei enää nähnyt Simoonia patsaan päällä, josta hän niin kauan oli tervehtinyt nousevaa päivää. Vanha Batyllos, vaeltaessaan aamulla kentän poikki, näki hänen makaavan, pää murskana ja kasvot verisinä, kaupungin muurin vieressä. Hän oli kuollut.
Talja, jota pyhimys eläessään oli käyttänyt pukunaan, löydettiin luolasta, jossa nuoren eräkkään oli tapa oleskella. Simoonin alastoman ruumiin selässä näkyi iso, syvä arpi, jonka syntyä ei kukaan koettanut selittää. Sen merkin oli jättänyt tulinen rauta, jolla Petros, homoiuusialaisten piispa, oli osannut herättää isänsä kuolleista.
Sanoma Simoon pylväspyhimyksen kuolemasta levisi tuota pikaa kaupungissa. Asiasta arveltiin kaikkea mahdollista. Mikä kaikkia kummastutti enimmin, oli se, ettei häntä oltu löydetty pylväänsä juuresta; silloin olisi voitu otaksua hänen pudonneen ja musertaneen päänsä. Nyt kaikki viittasi siihen, että hän yöllä oli poistunut patsaaltaan ja saanut surmansa joltain viholliselta hurjassa taistelussa, jonka selviä jälkiä näkyi sateen liottamassa maassa luolan lähellä.
Tapauksen salaperäisyys hälveni pian. Kryysanteus kiirehti ilmoittamaan viranomaisille, miten asian laita oli. Kristityt saivat tietää, että pääpakana oli murhannut heidän kunnioitetun pyhimyksensä. Ne asianhaarat, jotka hänen tekoaan puolustivat, katsoivat he sepitetyiksi valheiksi. Heidän raivoansa esti puhkeamasta ainoastaan esivallan miekka, jota täytyi pelätä. Kun homoiuusialainen papisto nouti kuolleen kaupunkiin ja juhlallisessa saatossa kuljetti ruumista pitkin katuja, tungeskeli paarien ympärillä nurjamielinen rahvas, jonka viha arkonttia kohtaan puhkesi rajuihin uhkauksiin. Ateena näytti samannäköiseltä kuin Constantiuksen kuoleman aikoina. Iltapäivällä rynnättiin vankilaan, missä Petrosta säilytettiin: ovet murrettiin auki ja väkijoukko kuljetti vangin, vastoin tämän omaa pyyntöä, hänen asuntoonsa, josta hän kuitenkin heti lähti pois antaaksensa itsensä vapaaehtoisesti oikeuden käsiin.
Liike olisi käynyt yhä uhkaavammaksi, ellei Kryysanteus olisi kiirehtinyt tukeuttamaan sitä väkivallalla. Sen vallan nojalla, minkä keisari oli antanut hänen käsiinsä, hän otti komentonsa alle Ateenassa olevan sotavoiman ja käytti sitä häikäilemättömällä ankaruudella. Keihäät sojossa legionalaiset ryntäsivät meluaviin joukkoihin ja hajoittivat ne. Verta vuoti monin paikoin kaupungissa. Yön tullessa rauha oli palautettu, ja joukko kristittyjä, jotka oli vangittu metelin aikana, suljettiin vankiloihin tutkittaviksi seuraavana päivänä kapinoitsijoina keisarillista valtaa vastaan.
Näin surkeiden olojen vallitessa valkeni päivä, jolloin Kryysanteus aikoi viettää tyttärensä häitä.
* * * * *
Karmides ja Hermione olivat tarkkaan noudattaneet niitä perinnäisiä tapoja ja pyhiä menoja, joilla esi-isät viettivät kahden rakastavaisen laillista yhdistymistä. He olivat yhteisesti uhranneet niille jumalille, jotka olivat avioliiton suosijoita, kaikkein isälle Zeukselle, Heeralle ja neitseelliselle Artemiille. Hermione oli leikannut kiharoitansa ja laskenut ne viisaudenjumalattaren alttarille. Nämä menot suoritettiin, kuten tapa vaati, häiden edellisenä päivänä.
Hääpäivän illalla tungeskeli mahtavia kansanjoukkoja Tripodikadulla ja torilla Akropoliin alapuolella nähdäkseen morsiussaattoa, kun se lähti Kryysanteuksen talosta sulhasen taloon Peiraieuksen kadun suulle. Molemmat talot olivat aamusta alkaen morsiusparin nuorten ystävien toimesta lehväksillä ja kukilla kaunistetut.
Vihdoin saatto tuli näkyviin. Sen alottivat valkeiden hevosten vetämät vaunut, joissa morsian ajoi nymfagoogoksen eli nuoderitarin vieressä; tämä oli muuan Karmideen nuorista naimattomista ystävistä. Vaunuja seurasi valkopukuinen, seppelöity joukko, soihdut käsissä. Siinä olevien kauniiden tyttöjen, Hermionen ystävien, joukossa nähtiin Ismeene ja Bereniike. Nuorukaiset, jotka parittain seurasivat tyttöjä, olivat suuremmaksi osaksi ylhäisiä muukalaisia ja Akadeemian oppilaita, tai kuuluivat sellaisiin Kryysanteuksen tai Karmideen sukulaisperheisiin, jotka, huolimatta yleisestä vihamielisyydestä arkonttia kohtaan, tavan vuoksi ottivat osaa juhlallisuuteen.
Hermione oli puettu byssos- ja purppurapukuun, ja tavan mukaan hän oli huntuun verhottu. Huntu peitti hänen kalpeat kasvonsa, jotka muutoin olisivat ilmaisseet levottomuutta, kärsimystä ja synkkiä aavistuksia.
Saattoa seurasi soittajat, joiden lyydialaisista huiluista kajahteli vilkkaita, ailahtelevia säveleitä.
Kokonaisuus näytti soihtujen valossa juhlalliselta, vaan ei suinkaan niin iloiselta kuin toiset samanlaiset menot.
Nuorukaiset ja tytöt eivät laskeneet keskenään leikkiä, kuten muutoin oli tavallista. Lukuisten katselijain joukosta ei kuulunut mieltymyshuutoja. Ne olivat vaiti. Ei ketään morsiusparin ystävää tunkeutunut onnittelemaan. Juhlapukuisia poikia ei ollut itsestään tullut saapuville sirottelemaan kukkia vaunujen eteen tai heittelemään kukkavihkoja nuodetytöille.
Ennenkuin saaton viimeinen rivi oli poistunut Kryysanteuksen talosta, häiritsi sitä seikka, jota ei kukaan voinut pitää muuna kuin pahana enteenä.
Heikkomielinen Clemens tuli näkyviin eräässä ikkunassa. Hän oli pakanain tavan mukaan seppelöinyt itsensä juhlapäivän kunniaksi.
Hän lausui korkealla äänellä muutamia sanoja, joiden täytyi lähellä olevien pakanoiden mielestä tuntua kamalalta ennustukselta ja joissa kristityt tunsivat pyhän tietäjän Johanneksen sanat:
— Näin äkistä pitää sinut heitettämän pois, ja kynttilän valkeus ei pidä sinussa enempi valistaman, ja yljän ja morsiamen ääni ei pidä enempi sinussa kuuluman. Voi, voi, sinuas! Näiden sanojen perästä hänen kalpeat kasvonsa katosivat ikkunasta. Moni häävieraista oli kuullut sanat.
Kun morsiussaatto oli saapunut sulhasen taloon, otti sen vastaan sulho ja muutamat hänen ystävänsä.
Karmides, seppelöitynä, loistava purppurapuku yllä, nosti morsiamensa vaunuista, ojensi hänelle kätensä ja vei hänet kynnyksensä yli.
Sen jälkeen alkoi varsinainen juhla.
Juhlaa kesti, kuten tavallista, myöhään yöhön. Alussa oli vierasten alakuloisuus silminnähtävä. Paha enne, joka oli tapahtunut juuri kun lähdettiin morsiamen talosta, painoi mieliä, ja vieraiden kesken kuiskailtiin siitä mitä heikkomielinen nuorukainen oli sanonut. Karmides oli ainoa, joka näytti iloiselta ja onnelliselta. Mutta jalot viinit, joita aterioittaessa tyhjenneltiin, herättivät vihdoin leikillisyyden perhoset eloon; ne levittivät siipensä ja alkoivat lekutellen leijailla seppelöidyn seuran ympärillä. Annæus Domitius, joka edusti sulhasen isää, pani onnellisesti alulle sitä hilpeämpää mielialaa, joka nyt pääsi vallalle. Ja kun häälauluja viritettiin ja soitto kutsui nuoret tanssiin ja leikkiin, niin synkkä ennustus unohtui, ja iloisuus säteili kaikista kasvoista, mitkä eivät, kuten morsiamen, olleet tuomitut hunnun alle piiloon.
Karmides istui Hermionen vieressä ja kuiskutteli ihastuneena ja onnellisena hänen kanssaan, kun ikkunan takaa kajahti meluava soitto. Sitä seurasi kaksoiskööri kauniita ääniä, nuorukaisten ja tyttöjen, jotka lauloivat häälaulua nuoren parin kunniaksi.
Siellä oli Olympiodooros, Palladios ja useita tuota iloista joukkoa, jonka oli tapana kokoutua Epikuuroksen puutarhoihin; he lausuivat sillä tavoin jäähyväiset ystävälle, joka meni vaihtamaan vapaan Eroos-jumalan valtaa hänen vakavamman veljensä Hyymeenin alamaisuuteen.
Nuorukaisten ja tyttöjen kööri lauloi vuorotellen, ja molemmat toistivat yhdessä kertosäkeen, johon jokainen säkeistö päättyi:
Riemua, onnea suo, Hymenaios,[31] suo hyvä Hyymeen!
Tytöt valittivat iltatähteä, julminta kaikista niistä katoamattomista tulista, jotka Kaoksen jälkeen sytytettiin taivaan kuvulle. Sillä iltatähtihän ryöstää ujon, vapisevan morsiamen äidin sylistä ja jättää hänet uskaliaan ja kiivaan nuorukaisen haltuun. Kaupunki, jonka säälimätön vihollinen valloittaa, onko sekään yhtä surkuteltava kuin morsian? Niin lauloivat tytöt, vaan siitä huolimatta he valitustensa jälkeen virittivät eloisan kertosäkeen:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Nuorukaisten kööri vastasi, ettei yksikään yön soihduista suloisemmin kuin iltatähti loista maan kuolevaisille eikä Olympoksen jumalille. Minkä vanhemmat ovat yhteensovittaneet, sen se pyhittää, mitä rakastavaiset kauan ovat toivoneet, sen se anteliaasti suopi…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
— Siskot, alkoivat tytöt uudestaan, — iltatähti on temmannut ystävän piiristämme. Kun vastedes kuljemme keväällä metsissä ja niityillä poimimassa tuoksuvia kukkasia, kaipaamme häntä, joka oli herttaisin meistä kaikista. Rosvo on hänet vienyt. Meidän valppautemme ei auttanut. Iltatähti tuopi yön, ja yö tuopi vaanivat varkaat. Mitä sulho on muuta kuin varas, vaikka nimi on toinen?
— Veljet, lauloi vuorostaan nuorukaiskööri, — kuinka tyttöjä huvittaa tehdä pilaa meistä teeskennellyllä valituksella! He ikävöivät, mitä sanovat pelkäävänsä…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Neitoset jatkoivat: — Kaikki rakastavat kukkaa, joka kasvaa hyvin aidatussa puutarhassa, missä sitä ei uhkaa laitumella käypä karitsa eikä viiltävä aura. Tuulet hyväilevät, aurinko elähyttää, sade kasvattaa sitä. Pojat ja tytöt haluavat saada sen omakseen. Vaan poimittuna se kuihtuu eikä siitä huoli silloin kukaan. Tytön laita on kuin kukkasen.
Nuorukaiset vastasivat: — Viiniköynnös, joka naimatonna kasvaa siellä, missä syntyi, viljelemättömällä kedolla, ei koskaan kohoa taivasta kohti eikä koskaan synnytä lempeätä viinirypälettä. Se painuu raskaana maahan. Vaan jos se yhdistyy korkeakasvuiseen jalavaan, niin se tulee suloiseksi viljelijälle ja itselleen. Tytön laita on kuin viiniköynnöksen… Laulakaa siis kanssamme:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Molemmat köörit yhtyivät nyt loppusäkeistöön, jonka sisällys oli seuraava:
Jääkää hyvin ja olkaa onnelliset, morsian ja sulho! Leetoo, nuoruuden kasvattajatar, siunatkoon teitä kauniilla lapsilla; Kypris vahvistakoon teidän uskollisen rakkautenne, ja Zeus lahjoittakoon teille pysyväisen toimeentulon! Nukkukaa, vaan älkää unohtako herätä huomenna! Me palajamme aamun tähden keralla…
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!
Laulun jälkeen kuuluivat taas lyydialaiset huilut ynnä lyyrat ja kitarat.
* * * * *
Ylläkerrotun serenaadin lukuisien kuulijain joukossa olivat myöskinEufeemios ja rabbi Joonas.
Kummallakin oli tärkeä asia toimitettavana. Eufeemios tuli Petroksen luota, ja hänen vyössään oli kirje, joka aikaisin seuraavana aamuna piti toimitettaman Kryysanteukselle.
Kirjeessä ei ollut kuin pari riviä. Petros toivotti onnea Kryysanteukselle ja nuorelle pariskunnalle ja lausui siunauksensa heidän yhdistyksensä ylitse, minkä hän sanoi tekevänsä kristillisen kirkon nimessä, koska Karmides kuului tähän irroittamattomasti ja ikuisesti kasteessa saamansa armon kautta.
Tämän hämmästyttävän tiedon piti Kryysanteukselle sulostuttaa seuraava päivä heti aamusta alkaen.
Rabbi Joonaalla oli toinen asia, joka oli täytäntöön pantava vielä samana yönä. Rabbiinilla oli vyöllä kauhtanan alla teräväksi hiottu tikari, jonka kärjessä oli vielä varmuuden vuoksi myrkkyä.
Aina Barukin kuolemasta asti oli rabbi Joonasta harvoin nähty kansalaistensa ja uskolaistensa parissa. Hän ei ollut myöskään esiintynyt synagoogassa. Sanottiin hänen olevan kovin sairaana ja riutuvan jotakin sisällistä kipua, ja tämän todisti hänen muotonsakin. Hän oli viime aikoina laihtunut suuresti ja kutistunut vielä entisestään.
Rabbi Joonas oli hääsaaton tultua ollut koko illan Karmideen talon edustalla.
Nyt, serenaadin aikana, hän oli valinnut paikan itselleen aivan talon portin läheltä. Hänen vieressään seisoi eräs toinen juutalainen, hänen sukulaisiaan.
Tämä mies oli jalokivikauppias ja oli viime päivinä useasti saanut käskyn käydä Karmideen luona jotta tämä saisi valita koristeita, jotka äskennainut aviomies, kuten rikkaiden kesken oli tapana, aikoi hääyön jälkeisenä aamuna lahjoittaa nuorelle vaimolleen.
Jalokivikauppias tunsi siis talon sisäpuolelta ja oli muutoin osannut hankkia itselleen Karmideen nuorelta palvelijalta Aleksandrokselta niin tarkat tiedot paikasta kuin hänen ystävänsä rabbi Joonas tarvitsi aikeensa toteuttamiseksi.
Siinä missä he nyt molemmin seisoivat, oli vasemmalla porttikäytävässä, aivan likellä heitä, portaat, jotka veivät toiseen, kertaan, erääseen kamariin. Jos tämän kamarin ovi oli lukossa saattoi sen helposti avata viikatteenmuotoisella hakasella, joka rabbiinilla oli vyöllään ja jonka käyttämiseen hänellä oli ollut hyvää aikaa harjaantua viime, päivinä, joina hän ei ollut kyennyt jatkamaan tutkimuksiaan eikä toimittamaan virkaansa. Huoneesta, joka tavallisesti oli tyhjä, vei toinen ovi balkongille eli parvelle, joka ympäröi talon pihaa; parvelta voi päästä ylikerran kaikkiin huoneisiin.
Rabbi tunsi hyvin tarkasti morsiushuoneen aseman ja sen ympärillä olevat huoneet.
Jos hänen, asiansa toimitettuaan, onnistui eheänä päästä talosta pois, niin hänellä oli kaikki järjestettynä nopeaa pakoa varten Ateenasta.
Nyt hän odotti sopivaa hetkeä yritykselleen. Hänen olennassaan näkyi tyyni päättäväisyys. Kun serenaadi oli loppunut, ja suurin osa talon edustalle kokoutunutta uteliasta kansaa oli lähtenyt matkaansa soittajien kanssa, jätti hänet jalokivikauppias ja seurasi joukkoa. Rabbiini jäi paikalleen, kuunteli häävierasten iloista hälinää ja laski poistuvien lukua.
Kun hälinä oli laantunut ja ainoastaan morsiusparin lähimmät sukulaiset enää olivat jälellä, meni rabbiini kuulumattomin askelin mainituita portaita ylös.
Hän oli hyvästi laskenut aikansa. Sillä hetkellä saatettiin Hermione soihtujen valossa morsiuskamarin vieressä olevaan huoneeseen, missä viimeiset juhlamenot olivat suoritettavat, ennenkuin ystävättäret veivät hänet morsiusvuoteelle.
Vanhan tavan mukaan Karmides oli silloin poistunut, uhratakseen toisella puolella olevassa huoneessa suitsutusta Kypriille odottaessaan näiden menojen loppua ja nuodetyttöjen poismenoa.
Karmidesta oli aina siitä saakka, kun hän poikkesi ruumishuoneeseen, vainonnut Rahelin ja hänen poikansa kalpeat haamut. Öisin ne ilmestyivät hänen vuoteensa viereen; päivin hän näki ne kaikkein selvimmin silloin kun oli Hermionen seurassa. Hän käsitti niitä tuskia, jotka Orestes Eumenidein vainoamana sai kestää; ja jos hän enää uskoi olevan mitään jumaluusvoimaa, niin se oli se, joka lähettää omantunnon vaivat.
Tänä iltana hän oli kuitenkin ollut tuskasta vapaa. Ne jumalat, jotka suosivat rakkautta ja avioliittoa, olivat karkoittaneet kostottaret hääsalista. Rahelin haamu ei ollut sietänyt hääiloa vaan väistynyt pois hänen vierestään. Se olisi palannut, jos joku olisi kertonut hänelle, kuinka onnettomin entein morsian läksi isänsä talosta. Vaan vieraat olivat olleet siitä virkkamatta. Sopimatonta ja vaarallista oli kertoa pahasta enteestä. Toinen saattoi kuiskata toiselleen, että oli sen huomannut, vaan ei mitään muuta; varmaankaan ei ollut ketään, joka olisi unohtanut itsekseen lausua vanhaa rukouslausetta, jota sellaisissa tilaisuuksissa oli tapa lausua: "jumalat torjukoot onnettomuudet!"
Karmides halusi nyt vaan yhtä: että viimeiset vieraat lähtisivät. Hän ikävöi saada olla yksinään morsiamensa kanssa. Hän kuuli morsiushuoneen toisella puolen olevasta kamarista nuorten naisten iloisia leikkipuheita kun he tavan mukaan pesivät Hermionen jalkoja vedellä, joka oli tuotu pyhästä Kallirroe lähteestä. Hän muisti nyt, että hänellä itsellään oli hurskas toimi suoritettavana; hän viskasi muutamia suitsutusjyviä kolmijalalla olevaan tuliastiaan rukoillen samalla Kypristä, rakkauden jumalatarta.
Huoneessa, jossa hän oli, oli kaksi ovea. Toinen, joka nyt oli auki, vei morsiuskamariin, toinen ennen mainitulle balkongille.
Karmideen huomio kiintyi vähäiseen kolinaan, joka kuului ulkoa. Hän luuli sen syntyneen siitä, että joku vieraista tai talon palvelijoista kulki pitkin balkongia.
Syy oli kuitenkin toinen. Rabbiini oli katsahtanut sisään oven tiheästä ristikosta ja telki sen ulkoapäin.
Heti sen jälkeen aukeni balkongin ja morsiushuoneen välinen ovi, vaan niin hiljaa, ettei Karmides olisi mitään kuullut, ellei olisi katsellut siihen suuntaan.
Morsiuskamaria valaisi himmeästi yksi ainoa kattolamppu. Sen valossa Karmides näki mustan haamun, joka äänettömin askelin liikkui suoraan sitä paikkaa kohti, jossa hän seisoi.
Ällistyen hän tunsi Rahelin entisen kihlatun, rabbiinin, jonka hän usein oli nähnyt Barukin talossa.
Rabbiini oli kuitenkin paljon muuttunut ja oli pikemmin kamalan aaveen kuin elävän ihmisen näköinen, kun hän tuossa lähestyi kuulumattomin askelin ja lampunvalo valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joiden silmät, palaen syvissä kuopissa, olivat järkähtymättä kiintyneinä Karmideeseen.
Ennenkuin tämä kykeni sanaakaan lausumaan, oli rabbiini ehtinyt aivan likelle häntä ja sulkenut oven morsiushuoneeseen takanaan.
— Kuka sinä olet?… Ja mitä täältä tahdot?
Näillä sanoilla äkisti vaaleneva Karmides katkaisi äänettömyyden.
— Kysy, ketkä me olemme, ja mitä me tahdomme täältä, sanoi rabbiini matalalla äänellä; — etkö huomaa, että meitä on useita?
— Minä tunnen sinut. Sinä olet Joonas, rabbiini. Vaan mitä haet täältä? Miksi tulet tänne tällä tavalla ja tällä tunnilla?
— Älä puhu minulle yksin, sanoi Joonas. — Sinun pitäisi nähdä, että seurassani on useita.
— Sinä puhut kuin mielipuoli. Ihminen, mitä tahdot? Minä näen silmissäsi pahan aikeen.
— Minä näin sinun morsiusvuoteesi, sanoi Joonas; — se kiiltää kauniisti hopeasta ja norsunluusta. Vaan sinä et ole koskaan lepäävä siinä. Se on turhaan laitettu. Oi, on rikoksia, jotka, kun ne ovat kostettavat, tekevät kaikkivaltiaan kostajan puutteenalaiseksi jumalaksi. Kaikki hänen vihansa punnukset ovat kuin untuva, yhden ainoan konnan ilkityön painon rinnalla. Hän ei voi panna käytäntöön omaa lakiaan, joka vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta. Jos sinulla olisi silmiä niin monta kuin taivaan laella tuikkii, ja minä sammuttaisin ne, ja hampaita kuin syvyyden Behemootilla ja minä kiskoisin ne ulos, niin sinun tuskasi eivät olisi mitään niiden rinnalla, jotka sinä olet saattanut meille — minulle ja hänelle ja niille, jotka antoivat hänelle elämän. Jos minä riistän sinut morsiamesi sylistä, en voi kuitenkaan riistää sinulta hänen sydäntään. Ei, minä en tule kostamaan, sillä tässä ei ole mikään kosto mahdollinen, minä tulen ainoastaan vilvoittamaan tuskiani sinun veressäsi, sitten kun olen sanonut, että tänä yönä olet suuteleva kuolemaa etkä Hermionea.
Karmides, joka nyt oli ennättänyt tointua ja, ennenkuin rabbiini sanoi aikeensa, oli arvannut sen, teki liikkeen hyökätäkseen hänen päällensä ja paiskatakseen hänet lattiaan.
Rabbiini vetäytyi taaksepäin ja paljasti tikarinsa.
— Kärjessä on myrkkyä, hän sanoi. — Naarmu vain, ja sinä kuolet tuskissa, jotka ovat hirmuisemmat kuin pahan hengen riivamien. Katala viettelijä, joka varastit sieluni valitun, sinä kirotun ja saastaisen suvun kurja poika, joka uskalsit häväistä Jumalan valitun kansan tyttären, älä tavoittele kuoleman kalkkia; minä sen ojennan sinulle kuitenkin. Jospa vain voisin sen tehdä pisara pisaralta ja seisoa vieressä katselemassa tuskiasi!
Karmides käsitti täysin vaarallisen asemansa. Sillaikaa kun hänen vihamiehensä puhui, hän oli lähestynyt ovea, joka vei ulos parvekkeelle. Hän koetti nopeasti avata sitä pelastuakseen pakenemalla. Vaan ovi oli salvassa. Hänen oli mahdoton paeta siltä puolen. Toista ovea vartioi rabbiini, joka nyt tikari nostettuna lähestyi. Karmides olisi, verrattoman voimakkaampi ja notkeampi kun oli vastustajaansa verraten, koettanut vääntää tikarin hänen kädestään, sillä Karmideelta ei suinkaan puuttunut rohkeutta; vaan uhkaus, että aseen kärjessä oli myrkkyä, oli tehonnut hänen mielikuvitukseensa ja pakotti hänet pysymään etäämpänä.
Sillä hetkellä kuului morsiushuoneesta nuodetyttöjen iloisia ääniä, kun he, suoritettuansa tavanmukaiset menot, juhlallisesti saattoivat ystäväänsä kukitetulle, byssos-sumuun verhotulle morsiusvuoteelle.
Rabbiinin suu vetäytyi kummalliseen hymyyn, joka näytti kehottavanKarmidesta kuuntelemaan.
Tämä katsahti ympärilleen keksiäkseen viimeisen pelastuskeinon. Avunhuuto ei olisi hyödyttänyt mitään, sillä tässä ratkaisi ensi silmänräpäys. Äkkiä hän tarttui kookkaaseen pronssista ja hopeasta valettuun kolmijalkaan käyttääkseen sitä kilpenä ensimäistä hyökkäystä vastaan, ja hyökkäysaseena, ennenkuin rabbiini oli ennättänyt tehdä toista hyökkäystä.
Vaan kolmijalka oli suunnattoman raskas; huolimatta Karmideen suonenvedontapaisesta voimanponnistuksesta sen paino ei sallinut sitä nopeutta, jota tässä oli tarpeen. Seuraavassa sekunnissa Joonas oli ohuen kitoonin läpi työntänyt tikarinsa kahvaa myöten Karmideen rintaan.
Myrkyllinen kärki oli löytänyt ja lävistänyt hänen sydämensä.
Hän kaatui, päästämättä huutoakaan, hengetönnä lattiaan, joka peittyi hänen vereensä.
Morsiushuoneessa oli kuultu kumeata kolinaa kun hän kaatui. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi äkkiä aukeni, ja naiset, hämmästyksestä mykkinä, näkivät mustapartaisen, kauhtanaan puetun olennon, kasvot kamalina, verisinä, kulkevan heidän ohitsensa ja nopeasti katoavan vastapäisestä ovesta, joka vei parvekkeelle.
Hermione oli ensimäinen, joka tointui. Hän kiirehti kamariin, josta tuo tuntematon oli lähtenyt, ja jossa hänen sulhonsa piti häntä odottaman.
Vaan näky, mikä häntä täällä kohtasi, pani hänet horjumaan takaisin, ja hän vaipui tunnotonna esillekiirehtävien ystäviensä käsiin.
Naisten huudot kutsuivat Kryysanteuksen ja harvat jälelle jääneet vieraat paikalle.
Heidän kokoutuessaan verisen ruumiin ympärille oli toinen laulava joukko Karmideen ystäviä seisahtunut häätalon edustalle.
Uudestaan kuului soittoa ja laulua ja tavanmukainen häälaulujen kertosäe:
Riemua, onnea suo, Hymenaios, suo hyvä Hyymeen!