On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen. Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman menettelytavan takia.
Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta — ja ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.
Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin koettanut tehdä velallisikseen.
Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla; sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään omia ajatuksiaan.
Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän, oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan, joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.
Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen, minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat toiveensa herättivät.
Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä, että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.
Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja, jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan, käskevän ryhdin ja ilmeen.
Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin, kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.
Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen, ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä juoniaan.
Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa, vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.
Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota myös sanotaan "hanhenmarssiksi".
Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti, johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö, jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat niin suuressa maineessa.
Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään, koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi. Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.
Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin. Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.
XXVIII luku.
Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.
Paljon Melua Tyhjästä.
Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin, kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin. Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.
Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä; mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä, ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.
Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu. Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein. Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena. Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.
Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.
"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä; "hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain veljiensä kanssa."
"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku itämainen ruhtinas.
Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.
Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan oveluuden ja älyn koetukseen.
"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.
"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani 'rakastetuimmakseen'."
Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi valheeksi, ja jatkoi:
"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."
"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."
Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta johtuneena muistamaan asiaa:
"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"
"Hän on tervetullut."
"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen; lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."
"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä painokkaammin.
Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.
"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi hän vihdoin.
"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan kopeasti.
"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"
"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.
Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien tunteita, ennenkuin lisäsi:
"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"
"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."
"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä delavarien kylän lähettyvillä!"
"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."
"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa", puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se asuu."
Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua, jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa, mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä. Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.
Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan omaa huomattavaa osaansa saaliista:
"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."
"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen. Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"
Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.
"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."
"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta päällikön aikaisempaa kiertelyä.
"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten luo."
"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."
"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"
"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he pakenivat delavarien luo — koska, niin he sanovat, delavarit ovat ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta isästään!"
Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella. Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.
"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista päällikköä."
"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"
"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen; "kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni kuolemanvihollinen?"
"Pitkä Pyssy."
Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan, ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän vallassaan."
"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta välinpitämättömyydestä.
"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen. "Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole punainen eikä kalpea."
Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita heimon arvokkaimpia miehiä.
Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut. Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita tunteitaan.
Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen, jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille itselleenkään selvinneet.
Delavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen hälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen ja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat harvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia, oivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä katselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat nyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja käveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli alkanut kokoontua.
Kului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset ja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat valmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja harvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen vuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä, istuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet pilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin totisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon, jommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa oli hiukan toistatuhatta ihmistä.
Näin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta ennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa johonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen siten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko sinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain iäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun aihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei mikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan puhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt esiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka etuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana. Äänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän hiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei nuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun merkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet olivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan millään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä erikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman hyökkäyksiltä.
Vihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa kansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä sopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja kolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He olivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista, mutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki varmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin sallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut kookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan painosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja sen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta. Hänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin vastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen hartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut sukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.
Tämän patriarkan puku — sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean ikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa vuoksi sanoa — oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin se noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty hienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli saatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina suorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista useat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen hallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi myöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään viimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan oli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa olivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta taas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä hohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan lomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille hapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja hänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.
Niin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka tämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt, oli hieman vaimentunut, kuului nimi "Tamenund" käyvän kuiskeena suusta suuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja oikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle, että hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä "Suuren Hengen" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä pienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille suuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö astuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan, mistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä tulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.
Vanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin kauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä. Hänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli voimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä ne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta sittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa. Huolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen, äänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin kunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen kunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana kuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.
Sanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti vastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan vanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan äänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät, patriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle, ikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain koskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää edes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain arvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään toimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena saadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua henkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli suoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus valtasi koko leirin.
Lyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen Tamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät väkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu olleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja he tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat aiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta kohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut ohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi kehäksi järjestyneen ihmisvyön.
XXIX luku.
Miehet istuvat, ja seisaallansaAkilles näin lausui puheessansa.
Popen Iliaadi.
Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta, ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen, kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt heidän muassaan.
Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä, tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä englanninkielellä:
"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"
Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä, ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja selvemmin.
"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.
"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"
"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."
"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta sydän ei sanonut mitään."
Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui nyt lujana eturintaan.
"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan 'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi', kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."
Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan. Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia. Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.
"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle; "kuka hän on?"
Huroni osoitti tiedustelijaa.
"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista. "Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan totta?"
Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.
"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."
Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän päässä paikalta, missä he seisoivat.
Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan." Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:
"Voiko kalpeanaama osata siihen?"
"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt, eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en sitä tekisi? Miksi! — Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"
Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa ikäänkuin paikalleen juurtuneena.
"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.
"Osaa mihin, hupsu! — mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä enää etsinytkään Maguaa.
"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"
Tiedustelija nauroi kovaa — mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen — sitten hän laski pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien maahan.
Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon, kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta, oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.
"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua tähtäämättä!"
"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me palvelemme samaa herraa."
"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasiHeyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitäPitkäksi Pyssyksi."
On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.
"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"
Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.
"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri. Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"
Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä toiseen kilpailijaan.
"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!" myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä se ei tule enää koskaan pitämään vettä."
Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä. Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut jälkeäkään nähtävissä.
"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten 'Pitkälle Pyssylle'."
"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkiamaaliaeikä sen ympäristöä!"
Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa — sillä nyt hän puhui delavarin kieltä — sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät, jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.
"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"
"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasiDuncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.
"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli", jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."
Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä, ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan. Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä. Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.
"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan; heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi. Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki. Sellaisia ovat kalpeanaamat.
"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin; aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä, makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."
Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.
"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin, autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni näiden suosittujen miesten nimen?"
"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä suusta.
"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään. Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä, heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa, heidän onneaan — heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."
Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme, jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon, joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.
"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu menneistä? Eikö munasta tule mato — madosta hyönteinen, joka kuolee? Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."
"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."
"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"
"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut ottamaan omaansa."
Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi matalalla ja vastustelevalla äänellä:
"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa.Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."
Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä. Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen, ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä, jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.
Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi äänensä korottaen:
"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut onnettomasta!"
Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan, käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas, tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin. Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus säpsähdytti kuulijoita:
"Ken sinä olet?"
"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot — englantilainen. Mutta nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."
"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"
"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."
"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he meitä takaa näin kauas?"
"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora. "Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa. Etkö sinä ole Tamenund — tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein profeetta?"
"Minä olen monen päivän Tamenund."
"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies, 'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin nimeä?'"
"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla muistilla.
"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi muistinikään."
"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen kalpeanaamojen salamaan."
"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin. Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä unohtanut."
"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat, linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."
Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.
"Sano minulle, onko Tamenund isä?"
Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen heimoonsa ja vastasi:
"Kokonaisen kansan."
"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."
"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."
"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi — sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."
Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:
"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."
"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.
Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.
XXX luku.
Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.Odotan tuomiota, saanko? mitä?
Venetsian Kauppias.
Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.
"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.
"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.
Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.
"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."
"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.
Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.
"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"
Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.
"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet näyttävät hänelle jäljet."
"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä perkeet!"
Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi, ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.
"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi' Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän ansaitsee."