Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.
Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän vihamielisissä tunteissaan.
Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput, raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.
Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.
Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi laskeutumaan vallilta linnoitukseen.
Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.
"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin, paostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"
"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme", virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä vakuutuksista."
"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on. Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt järkisyihin!"
"Heyward! — Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka syvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!"
"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"
Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.
"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme loruilleet kärsiessänne."
"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti, mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward", lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."
"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo … Cora — sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice, hyvästi" — tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä — "hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja yleisen riemun ympäröiminä!"
Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.
"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.
"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"
"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro, "ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"
"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"
"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?" vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"
"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"
"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin — takaanpa teille, Duncan, että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä — tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne meille."
"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"
"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen 'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"
"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"
"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä: Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä, niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."
"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista lähteä meidän avuksemme?"
"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä maalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette tekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut hyvä tietää!"
"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme ovat haljenneet."
"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta; toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta Britanniasta?"
"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja levottomuuden oireita."
"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme sijaisekseen?"
"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"
"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."
Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.
Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä, supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen. Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.
Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen, mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä vastaan.
Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla. Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.
"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa ta… no! — minne se tulkki puikahti?"
"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."
*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia, koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin teitä!"
Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: "Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."
"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."
Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:
"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän tunnette voimamme?"
"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."
Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen, ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.
"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen, "niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia. Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"
"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."
"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo, että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan: "Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan linnoituksen luovuttamisesta?"
"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa, että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"
"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä sodankäyntitapojen rajoissa."
Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.
"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme puhumaan ehdoista?"
"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaanWilliam Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"
"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja suora vastaus.
"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla, joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."
"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin avoimella kentällä."
Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä. Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.
Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.
XVI luku.
Edgar. Taiston eellä avatkaa tää kirje.
Kuningas Lear.
Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen. Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä, joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille: tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana. Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:
"Majuri Heyward!"
"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."
Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta, missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava. Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena, nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä, joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:
"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi kuka tahansa ylpeillä."
"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne, eversti Munro."
"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani. Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"
"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma Montcalmilta…"
"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä, kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä se on oikea ritaristonNemo me impune lacessit![11] Teidän esi-isiänne kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston kaunistus."
Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan, oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:
"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."
"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"
"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."
"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."
"Cora?"
"Niin — Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai kuinka, hyvä herra?"
"Minä — minä — minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoiDuncan tankaten.
"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?" kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko arvokkuudessa.
"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"
"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken toistaessaan vanhemman sisaren nimen.
"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."
Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi nyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:
"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."
"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:
"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan, nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin harvoin sanoin kuin mahdollista."
Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:
"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa. Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä kunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi, "polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra, tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon! Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."
"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan vajoamasta lattiaan.
"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä tiukasti.
"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!" vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima, eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."
"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän minut miehekseen."
"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän askaroimista kuin tällä hetkellä.
"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta, minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."
Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja kysyi:
"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta minulle kerrottavana?"
Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.
*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen — sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän — vastaa hän arvoituksilla."
"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."
"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"
Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.
"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.
"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"
"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"
"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."
Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.
He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.
"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"
Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:
"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."
Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille:
"Perääntykää, lapseni — on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."
Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina seurasivat kohtauksen kulkua.
"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden", virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."
"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana", vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen pitäisi riittää."
*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä määräyksiä."
Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.
"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme hänen vakuutukseensa."
"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen kunniantunnon sinetti."
"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekäEuroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa.Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitäänpelättävissä."
Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti keskustelun.
"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän, "koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin toiveita oli."
Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.
"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on paremmin ansaittu."
Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä vastausta ja huomautti:
"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle, kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"
"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon ja yhtä uskollisia joukkoja."
"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa vihollistaan."
"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa Munron kanssa.
"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:
"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."
"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."
"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."
Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.
"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."
"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."
"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."
"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."
"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."
"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."
Duncan selitti toisen tarkoituksen.
"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.
"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."
"Lippumme?" kysyi Heyward.
"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."
"Aseemme?"
"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."
"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"
"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."
Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.
"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa — ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."
Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle tuovansa huonoja uutisia.
Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.
Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi — koska Munro oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin, sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.
XVII luku.
Nyt kutomaan! On lanka valmiina, on loimi luotu, kohta kankaana.
Gray.
Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten 9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä. Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina, riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin, ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.
Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita, joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja, kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman enempiä kyselyjä.
Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen ranskankielinen huuto:
"Ken siellä?"
"Ranska", oli vastaus.
"Tunnussana?"
"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.
"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"
"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:
"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"
Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.
Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.
"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.
Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:
*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"
"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"
"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä, kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"
"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin. Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on selkeä!"
"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."
"Magua on suuri päällikkö."
"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä meidän uusia ystäviämme kohtaan."
"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.
"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."
"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas; kun se on punainen, haudataan se."
"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."
"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."
Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:
"Tunteeko isäni tätä?"
"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."
"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.
"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"
"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."
Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin, missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen, pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.
Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa. Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka oli herättävä armeijan unesta.
Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin, kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa, kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan kiistellyn linnan kanuunain alla.
Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä suojaa saadakseen.
Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa miehen ryhdillä.
Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen. Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo kysyäkseen miten voisi häntä palvella.
*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.
"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"
"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki, jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."
Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä, jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt. Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen puheen.
"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"
"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän itsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin panette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"
"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"
"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen, katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."
"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."
Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen, käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.
"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat, pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi. Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja sävelen nimi on 'Southwell'."
Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan kirjan taskuunsa, jatkoi hän:
"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen palvelijat."
"Aivan niin."
"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."
"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:
"Miks' kiukuitsevat pakanat?'"
"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan velvollisuuksistaan."
Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo. Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti, kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja sanoi viipymättä hyvästit.