Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.
Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti, pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.
Tämä kansa… eikö se ollut kuin lapsikansaa?…
Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.
Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta…
Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta. Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä, suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.
Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville aatteilleen…
Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä mielipiteitä.
Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen yksityishuoneisiinsa.
Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi ristivaltikkaa kantaessaan…
Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja, paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu hämärä verhosi hänen piirteensä.
"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi torjuvasti kätensä…"
Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.
Vasta jonkun sekunnin kestäneen vaitiolon jälkeen tuli hänen vastauksensa.
Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista lamaantumista…
"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua… Punainen kummitus keisarille!"
Hän hymyili.
Pobjedonostsev hiveli luisilla sormillaan partaansa.
"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen majesteettinsa terveydentilaan…"
"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita suhteita."
Hän ei ollut huomaavinansa yliprokuraattorin ylenkatseellista elettä.
"… Keisari pelkää häntä… Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut. Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."
Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt otsa.
Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan asettaminen tiesi vallitsemista.
Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus oli välttämätön.
Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen yksinkertaista poistamista.
Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.
Toisin Aleksandra Feodorovna.
Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.
Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä ylitse.
Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa…
Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä aaveiden täyttämä hovi…
Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja väkinäistä.
Maria Feodorovna vastasi tähän viestiin merkillisellä katseella…
Viime aikoina olivat molemmat keisarinnat tavanneet toisiaan harvoin.
Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui hänen uurteettoman otsansa takana.
Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta…
Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet, kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien huultensa ylitse.
Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen Aleksandran synnyttämistä.
Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi, jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi…
Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa. Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa [Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut… Hänen muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen, mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.
Suuri Katarina!… Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen jälkeensä voisi olla?
Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.
Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena, jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten…
Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista suunnitelman Nikolain näköpiiriin.
Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.
Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman leikkauksen.
Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona, surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.
Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen, jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt. Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven alla.
Keskustelun kestäessä hän ärtyisenä mainitsi herra von Witten nimen.
"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään itä-aasialaisella politiikallaan…"
"… On keltaisten kanssa yksissä juonissa."
Keisari kohotti katseensa. Hänen kasvonsa vetäytyivät laimeaan hymyyn.
"Non, mon cher. Sanotaan Li-Hung-Tshangin olevan hänen ystävänsä…"
Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei milloinkaan haitannut… Ei milloinkaan!…
Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.
Hän miltei iloitsi Pavlovin veitsestä…
Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.
Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen urkkijajärjestö.]
Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen…
Kuin käärmeen puremana Nikolai ponnahti pystyyn.
"Sijaishallitus?"
Suuriruhtinas hymyili tyynnyttävästi.
"Äitikeisarinna."
Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti kadonneen.
"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun lääkärin käsiin."
Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa kuin kissa auringonvalossa…
Keisari silitteli avuttomin liikkein valkoista litevkaansa.
"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."
Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi väsynyttä ivaa.
Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?… Se ei ollut keisari, joka niin puhui. Vai… näkikö hän aaveita?… Oliko salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien vuoksi varoitti keisaria?
Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.
Ei!… Ei kukaan heistä…
Hän rypisti otsaansa.
Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli saksatar, keisarinnan sisar…
"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä…"
Keisarin ääni tuntui käyneen pontevammaksi.
"… ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja hengitän…" Hän ei lopettanut lausettaan.
Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen aateliston tyranniuden.
"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."
"Ase Venäjän mahdin kukistamiseksi, Venäjän yhtenäisyyden särkemiseksi."
Suuriruhtinas puhui terävästi ja käskevästi.
Keisari rypisti otsaansa. Hänen kasvoilleen tuli pingoittunut, miettivä ilme.
"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh.Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?…"
Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa…"
Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui joutavia, sivuasioita…
Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen. Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin vastustuksen.
Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella, poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja jäykästi…
Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin… Kamarilla oli mahtava…
Hän meni suoraa päätä Maria Feodorovnan luo.
Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.
Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli saatava liittoutuneiden puolelle.
Varovaiset tuntosarvet tunnustelivat paroonin kantaa.
Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.
Maria Feodorovna Katarina II:n sädekehän loistossa!
Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.
Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet… Hallita!…Hallita!…
Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen tarkkakuuloisuuden.
Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa, hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.
Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.
Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot rauhoittivat häntä hiukan.
Hän tiedusteli epäröiden paroonin asiaa.
Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan. Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui, kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta, joka uhkasi uutta hallitusta.
Keisarinna kuunteli häntä… kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.
"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat tiedot, parooni?"
Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se tehtiin.
"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."
Hän hymyili rauhoittavasti.
"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä mihinkään tekemättä minua uskotukseen…"
Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.
"Oletteko varma, parooni, ettette ole erehtynyt?"
Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista, kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn paperipinkan.
Keisarinna kohotti väsyneesti kätensä.
"Ei, ei! Uskon teitä… Uskon! Se on vain keisarin tähden…"
Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa.Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun…
Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan ajatuksissaan paroonin sanat.
Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt. Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat…
Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.
Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa.Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.
Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.
Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla, ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen kuulakkaassa loisteessa.
Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa kukkaspensaissa.
Alakuloisen suloista. Kuin kotona…
Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia…
Hän oli pannut kätensä ristiin.
Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät ovessa. Päättynyt!…
Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.
Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi ihmeellisesti rauhoittuneensa.
Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.
Loi ovella häneen varoittavan silmäyksen, tervehti ja jätti hänet yksin.
Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla, olivat hyvin kalpeat.
Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa, hymyä.
Ei tullut kumpaakaan.
Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois…
Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!… Joilla ei enää ollut mitään arvoa.
Täällä oli nykyisyys… Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton.Äiti poikaansa vastaan…
Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian edessä.
Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä… käsittämätön…
Äiti poikaansa vastaan… Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä tämä ristivaltikan kantajana…
Nuori keisarinna hymyili katkerasti.
Ja Pobjedonostsev? Vladimir Aleksandrovitsh! Ja kaikki muut!…
Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä huolimatta kätensä… Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai seisoi ylivoima vastassa…
Ei ihmisenä! Keisarina!… Toisia oli ennen häntä ollut samassa asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?
Aleksandra Feodorovna mietiskeli.
Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät. Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden asemesta.
Keisarinna huokasi.
Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät, ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen pinta!… Hänen poikansa!…
Hän kumartui kiivaasti, laski väristen poskensa sileä lie lakanalle.
Hänen poikansa!… Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!
Kauan lepäsi keisarinna pää kalpeiden, umpisilmäisten kasvojen vieressä.
Hänen huulensa kuiskasivat:
"Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti! Pyhä Jumalanäiti…!"
Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili huoneessa.
Hän rukoili…
Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti. Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.
Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi, englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin suojissa.
Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.
Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.
Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta. Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.
Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi… Ainoastaan Maria Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.
Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa, voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia…
Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode ja vuoksi.
Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä…
Pelkäsikö hän ratkaisua?…
Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa horjui ja epäröi.
Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?… Hänen tiensä kulki typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.
Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.
Jälkimaailma oli antanut hänelle lisänimen "Suuri"…
Maria Feodorovna tähysteli levottomasti huoneen hämärään.
Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa tähden…
Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.
Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.
Levollisuutta! Levollisuutta!…
Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.
Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa, tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa…
Huomenna…!
Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo, vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut kiireellistä neuvottelua.
Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.
Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati tavannut hänet vuoteensa äärestä.
Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.
"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta.Pysymme eroamattomina."
Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?…
Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.
Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat alakuloisina pimeydestä.
Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.
Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla… Millä hetkellä tahansa…
Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.
Parooni Freedericks tuli…
Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin tajunnut.
Vaati todisteita ja punnitsi niitä otsa rypyssä…
Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina…
Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin käteen.
"Kiitän teitä, rakas parooni. Vorontsov-Dashkov, sanoitte?"
Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.
Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.
Pobjedonostsev?… Vladimir Aleksandrovitsh?
Hän tuijotti väsynein katsein puiden latvojen vihertävään valaistukseen.
Häntä tahdottiin pakottaa? Pakottaa mihin?…
Luopumaan kruunustaan?
Nikolai Aleksandrovitsh pudisti päätään.
Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan…?
Hänen otsansa synkistyi… Kerrassaan kiusallista oli istua tuota miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa… Oliko kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?…
Keisari mietiskeli.
Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.
Vaarako?
Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.
Oliko mahdollista, että hän oli heidän tiellään?…
Pobjedonostsevin… kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät hänen ympärillään?… Vladimirin… Sergei Aleksandrovitshin? Maria Feodorovnan? Äitinsä! Omien…!
Erään pelon varjo lipui hänen kasvojensa ylitse.
Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt ristivaltikka kädessään?
Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.
Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä… Nousi, pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo, tuijotti tyhjyyteen…
Freedericksin hiljainen huudahdus sai hänet vihdoin hätkähtäen havahtumaan.
"Majesteetti…!"
Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa sävyä…
"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"
Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin, antaa käskyjä…
Makuusuojan etuhuoneessa odotti keisarinna Aleksandra Feodorovna.
Hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi hänen tietävän kaikki.
Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti, havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen…
Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.
Omituinen tunne valtasi hänet.
Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka, oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen omansa…
Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.
Hän sanoi:
"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt auttavat…"
Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään… Nöyrää, itsetiedottoman pilkallista hymyä.
Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja sulkeutui taas… Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.
Hän toimi tosiaan… Ehkä ensi kertaa elämässään… ehkäpä viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan aiheettomia… Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen, viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita, oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti keisarillista käskyä.
Kääntyi kylmästi ja virallisesti suuriruhtinaihin:
"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen, Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien sanattomasta kauhistuksesta…
Maria Feodorovna ja Mikael Aleksandrovitsh eivät olleet toisten joukossa.
Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli antanut hänelle elämän…
Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa…
Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.
Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.
Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään, kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.
Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä, huoneisiinsa tavallista aikaisemmin…
Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan… Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi, voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi…
Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset, korvaamattomat minuutit.
Paetako?…
Typerä sana… Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa… tällä kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan. Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi uupuneet hermot ennalleen.
Ei mitään pakoa!…
Hän hymyili ja soitti kamarirouvaansa…
* * * * *
Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta. Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon puolesta.
"Jumala on kaikkivaltias! Jumala tsaaria varjelkoon!"
Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.
Mitä keisarinna heille oli? Kuka hänet tunsi?
Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen kuvaansa mielessään.
Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia, räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston näihin yksinkertaisiin sieluihin.
Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.
Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan, viattoman huvin.
Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä piili hitunen totuuttakin.
Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.
Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä, minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa vieraampien kanssa jääkylmänä…
Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.
Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan välittömässä läheisyydessä.
Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli hapuileva ja horjuva kuin näkijän.
Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun ympärillä oli riemuitseva hymy.
"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle, hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.
Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.
Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.
Tuo itä-aasialainen politiikka… mitä herra von Witte oikeastaan tahtoi?
Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää samaa tekstiä.
Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja persoonaton hänen sävynsä.
Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään ympäröivät tummat renkaat.
Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno, taukoamatta vaikuttava myrkky…
Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella sielullista ahdistusta vastaan.
Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi odotukseksi.
Tsarskoje Selon kesäkuiset päivät olivat helteisiä ja painostavia.
Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä…
Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut. Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin, humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen…
Rouva Vyrubova laski isä Joann Kronstadtilaisen kirjan syrjään.
Hän oli lukenut… suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.
Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet keskeyttämään lukemisen.
Nukkuiko Aleksandra Feodorovna?
Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään. Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa, kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut päätään…
Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa, arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.
Annushka Vyrubova huokasi.
Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.
Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaen muistaa jotakin.
"Suokaa anteeksi, ystäväni!"
Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen vihannuuteen.
"Olin kaukana poissa sillä aikaa kun luitte. Kaukana poissa."
Hänen pidätetyssä äänessään oli jotakin kaihoavaa…
Seuraavalla hetkellä hän näytti taas muistavan olevansa keisarinna.
Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.
"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova… Se saa ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä… Mitä luimmekaan äsken?"
Hän katsahti kirjaan ja punastui.
"Isä Joannin saarnoja."
Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon oli lopettanut.
Aleksandra Feodorovna teki torjuvan eleen.
"Myöhemmin, Annushka!… Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa… Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin suuri!"
Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.
Rouva Vyrubova kertoi… Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat olivat hurskaita ja sydämellisiä…
Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä kansanlauluja.
Ja kuinka hän puhui talonpojista…
Aleksandra Feodorovna tunsi tarvetta tehdä kysymyksiä.
Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia. Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja kruunauskulkueessa.
"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä…"
Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?… Hän itsekö…?
Varmaankin Elisabet…
Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?
Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin… Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.
Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.
Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?
Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.
Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.
Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.
Ja keisari itse… eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan asettaman tsaarin?
Mutta Nikolai vaikeni… Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä…
Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka syöksi veret hänen poskilleen.
Kertomus keskeytyi jyrkästi.
"Onko isä Joann palannut?"
Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen kutsumuksensa.
"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn…"
Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä… Hän oli polvistunut Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.
Saada synnyttää poika!
Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt… Kunnes isä Joann saapui ja sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.
Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista, joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä…
Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään närkästyksestä.
"Rukoilkaa ja katukaa!"
Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.
Missä hän oli?… Mitä hänelle tapahtui?
Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat kalpeassa aamuvalossa.
Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?
Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan… Kunnes uudelleen heräsi todellisuuteen… Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet olivat turhat.
Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen itselleen kuuliaisen välikappaleen… Siinä tapauksessa hän oli saavuttanut tarkoituksensa.
Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.
Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä.Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.
Muuan ääni kuului jostakin etäältä…
Vyrubova oli noussut.
"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"
Aleksandra Feodorovna kielsi.
"Tänään on perjantai, niinhän?"
"Keskiviikko, teidän majesteettinne."
Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.
"Luulin, että… herra von Witte…?"
"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."
Keisarinna mietti.
Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä… Hän koetti hymyillä.
Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa keisarinnana.
Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi hänen käsiinsä.
"Olette levoton, ystäväni?"
Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.
"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka… Kaikki!"
Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.
"Keisarinnojen kohtalon…"
Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän silmäyksen.
"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi, ikäänkuin itsekseen.
"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."
Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin. Rypistivät ne kasaan.
Pyhä mies!… Ja hänen tuomionsa oli julistettu…
"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään, kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.
"Vallanhimoinen pappi!"
Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan kuuluville, yhden ainoan…
"Nikolai!"
Se oli kuin avunhuuto… Hänen koko ruumistaan tempaisi.
Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!… Tuskan hetki!…
Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin. Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja menivät menojaan.
Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi.Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!
Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.
Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle ilmaisi mielipahansa?
Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon… kuka sitä ihmetteli?
Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen kirkon helmassa?
Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan… Toisen tyttärensä synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon. Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia viikkoja sitten…
Ja sittenkin…! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä ennustuksen lahjaa?
Hän oli ennustanut tytärtä…
Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?
Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.
Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta… Keisarinna koetti saavuttaa hänen rakkautensa… Tuhansilla hellyydenosoituksilla, tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat surumielisen hymyn puolison huulille.
Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.
Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava. Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen… Tai istui molempien tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.
Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä kuin lapsi…
Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.
Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan kätkevän taakseen vaarallisia juonia…
Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta toivomuksesta.
Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön… Armollisesti hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.
Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?
Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen…
Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä…
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.
Rakastihan hän puolisoaan…
Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos… Tahi olikohan se vain heikkoutta?… Ehkäpä viisautta?
Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä… Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.
Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti… NikolaiAleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleenMikaelille.
Niin oli sanonut pappi… ihmeiden tekijä… Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.
Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään.Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.
Pobjedonostsev, isä Joann… Maria Feodorovna… eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa… Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?… Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.
Yksinäisenä ja voimattomana…
Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto… Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.
Toisinaan kuului lapsenitkua…
Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli… Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.
Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen…
Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.
Tietenkin oli poikkeuksia… Vyrubova… Freedericks… Witte…
Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?
Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta… Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa…
Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen salaliittolaisilta?
Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt…?
Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa ympärille, joka värähteli katkerasti.
* * * * *
Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot; hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi ja laahustavaksi.
Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.
"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella, valittavalla äänellään.
Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.
"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.
"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."
Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.
"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän varovaisesti.
"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne…"
Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?… Hänen lahjomattomuutensa?
"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova.Enkä yleensä politiikasta."
Vyrubova hymyili, niinikään.
"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."
Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui AleksandraFeodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.
Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan… Joutuen hetkeksi hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.
"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata, joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."
Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut.Vapisevin huulin hän lausui nimen.
"Besobrasov, teidän majesteettinne…"
Besobrasov?
Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa sen nimen.
Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin lähemmästä ympäristöstä.
Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä kertoi mitä tiesi.
Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan" [salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta] perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut hänestä mitään.
Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan punaan.