Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut… Hän veti miettiväisenä punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.
— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt valaistus. —
Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina. Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa tavattoman suurilta ja tummilta.
Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.
Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.
"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt…"
Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.
Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut, mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.
Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.
Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan — ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja epätodellisemmalta.
Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen rinnalla.
"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"
Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.
"Ja korkea suosijani… keisarinna Aleksandra Feodorovna?"…
"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."
Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi asiastaan.
"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."
Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki hänet tahdottomaksi.
He astelivat ääneti rinnakkain.
Puisto oli täällä aivan yksinäinen… Sisäpolkujen muodostama haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —
Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon jollakin eriskummaisella tavalla.
Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.
"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa silmänräpäyksessä.
Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia… Mahdotonta oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka…!"
Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne.Keisarihuoneen parasta…"
"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen. "Monenlaisia puolueita majailee palatsissa…"
Besobrasov oli vaiti hetkisen.
"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata salaa jalomielisyytensä avulla —"
Hän hymyili taas.
"Se on viimeisen Romanovin arvoista."
Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.
Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.
"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"
"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.
Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja vangitsee tahdon.
Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen…
Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.
"Puhuiko keisarinna Wittestä?"
"Vähän."
"Pobjedonostsevista?"
"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."
Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti punnitsevan asioita.
"Entä… pyhä miehemme?"
Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.
"Sitä en tiedä."
"Käykö keisarinna kappelissa?"
"Kolmasti päivässä."
"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"
"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt, ettei hän ole synnyttävä kruununperijää…"
Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen kanssa.
Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi… väsyneeksi…
Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen kysymyksensä.
"Luotatko minuun?"…
Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä…
"Luotan sinuun."
"Tahdotko auttaa minua?"
Puhuteltu katsoi häneen… jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.
Besobrasov mutisi.
"Tahdon vain parasta… hänelle. Kaikille…"
Annushka hengähti syvään.
"Tahdon auttaa sinua."
Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.
"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.
"Ei mitään, ratsumestari!"
Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.
"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta…"
"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.
Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta… Siellä oli aivan hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu… Puoleksi lehdettömät hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.
Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:
"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua. Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka…"
Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä. Hän oli väsynyt… Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki näkymätön, salaperäinen virta.
"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka… Elämme merkillistä aikaa. Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa…"
Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois; vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.
Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi… Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa, nautinnollista hymyä…
"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan, joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus… Mutta todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä, että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona monet häntä pitävät…"
Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.
"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka… Mutta hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään. Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia…"
Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.
"Ja sinä… kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään kiihtymyksestä.
"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka… Oh, sinä olet narrimainen!"…
Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat… ojensi kätensä… Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää, joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin…
* * * * *
Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.
Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi… Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus, ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa varallisuutta.
Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasoviaintohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja.Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluistaItä-Aasiassa…
Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.
Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä. Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.
Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa. Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle. Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi… Kaikki aivan viattomasti… ilman salatarkoituksia… välinpitämättömästi…
Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.
"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne ajatus… Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan puolueryhmittelyjä…"
"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan…"
Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.
Besobrasov hymyili yhä.
"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."
Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.
Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan…
Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.
Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä… Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.
Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi… kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä…
Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa… Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.
Sammutettava Besobrasovista huolimatta… Besobrasovista huolimatta!
Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.
* * * * *
Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna AleksandraFeodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.
Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa, tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta…
Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan.Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.
Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.
Ei koskaan… ei koskaan!
Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin, nuo hymyilevät huulet… eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna ei tiennyt mitään?… Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?…
Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle!Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä…
Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse…
Maria Feodorovna oli pahin kaikista… Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.
Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.
Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —
Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.
Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.
Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran…
Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —
Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla…
Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.
Tahi… kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?
Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli petollinen… Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren armon arvoiseksi.
Oliko hän tehnyt syntiä?
Voi, isä Joann oli ankara… Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi raskaan vian päälleen…
Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden ja sieluntaistelujen jälkiä.
Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista kulmikkuutta hänen liikkeissään… Käsien hermostunut liikehtiminen oli käynyt alituiseksi.
"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa. Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja muistamaton…
Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.
"Hyvä on, Hauksbee!"
Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä, joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen painostavasta pakkovallasta…
Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.
Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia, unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei vähemmän vaikeana arvoituksena.
Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä, valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä äänensävyllä.
Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia mieltäkiihoittavia elämyksiä.
Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin,Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.
Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.
Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen, ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut. Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.
Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.
Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään. Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä, surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina olivat silmiinpistävän kalpeat.
Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti, miltei epäystävällisesti. —
Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.
Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.
"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.
Rouva Vyrubova pudisti päätään.
"Ei, ei rakasta… puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin monia tunteja ranskalaisen seurassa."
"Onko hän puhunut siitä?"
"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä hänen luokseen. Oli jo myöhäinen… Puhuimme isä Joannista ja heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa. — Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan palatsissa…"
"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta,Annushka."
Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena hän etsi muistikuvistaan.
"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin, että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"
Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan eläimen notkea ruumis.
"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.
Annushka hymyili.
"Sattuma, rakkaani!… Hän tahtoi minua varoittaa… varmasti!… Hän on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."
Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.
"Tutkiiko keisarinna historiaa?"
"Silloin tällöin."
"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan ruhtinatarta."
"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti sidottu niiden hallitsijain kohtaloon…"
"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen…"
Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.
"Sinä olet ihmeellinen…!"
Besobrasov nauroi.
"Joko olet lopettanut?"
"Niin luulen…"
"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"
Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakinBesobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.
"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli ulkomaalainen… Sinä hymyilet?…
"En suinkaan, pikku Annushkani."
Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen aiheeseen.
"Entä isä Joann?"
Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.
"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut… Toissapäivänä, kun hän saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun…"
Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.
"Kadotamme pyhän miehen…"
Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.
Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden takana…
Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia liikahteli hänen mielessään.
Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton, kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja…
Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta…
Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä…
Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —
Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista…
Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.
Mitä oli tapahtunut?… Keisarinna…?
Vähitellen hän pääsi selvyyteen.
Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.
Annushka käsitti kaikki.
Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.
Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella… Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä…
Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.
Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.
Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu…
Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.
Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin… Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.
Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.
Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni…
Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.
Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä…
Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita… kaikki. Annushkakin… Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut palatsissa… Ei ollut palatsissa…
Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.
Synti! Synti!… Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla, jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.
Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?
Hän hymyili katkerasti… puristi huulensa yhteen…
"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen…"
Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut ennustus?…
Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei ollut useita…
Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä…
Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.
Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.
Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen karkoittamisensa…
Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.
Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin äitinä… Myöskin kristittynä… Isä Joann puhui hyvyydestä, joka itsensä voittaa…
Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään… Väsynein, kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan pyhäsavupilveen…
Katua ja kieltäytyä!
Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.
Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.
Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa…
Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.
Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja puoleensavetävää rakastettavuutta…
Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet…
Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään kansan toiveita.
Kansan?…
Aleksandra Feodorovna pudisti vaaleakutrista päätään.
"Eläimiä, kultaisten ristikkojen takana…"
Elisabet oli sittenkin ollut oikeassa…
* * * * *
Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa… Hauraan korren tavoin oli vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa kuin rauhaton aavistus.
Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän, ryhdittömän yksinvaltiaan edessä…
Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.
Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat… Hän ei ollut enää se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.
Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.
Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen, yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.
Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. — Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät, jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta lapsikansasta tulisi sivistyskansa.
Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten laillisesti tahi laittomasti.
Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului julistaneen hänet temppuilijaksi… Painava todistus siitä, ettei Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.
Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva… Ennemmin tai myöhemmin.
Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä tahtoa.
Pobjedonostsev oli rauhallinen ja varma tarkoitustansa saavuttamisesta.
Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.
Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa, kehoitettiin, vaadittiin…
Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen kahlehtimiseksi.
Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen, järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia keisarillisen sortovallan varustuksia.
Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi sijassa puolueettomalla alueella.
Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen, ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien havahtuneiden aivoihin.
Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa…
Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä… Hitaasti mutta varmasti hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin, sormusten koristamiin käsiin.
Ryhditön, monisokkeloiseen juoniverkkoon takertunut hallitsija!
Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle…
Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys painostaa.
Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan, ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä… Yksitoikkoista, alati samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava ääni.
Ah, isä Joann oli kuollut…
Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä…
Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi. Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää kuvaa…
Varjo, joka samalla tiesi vapautumista…
Tuo ennustus…
Keisarinna puristi käsiään yhteen.
Eikö toivo ollut heikkoutta?… Eikö ollut rikos epäillä Jumalan lähettämän uskottavuutta?
Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa…
Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —
Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa… Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —
Besobrasov ei enää ollut täsmällinen Annushkan odotellessa temppelin luona.
Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä.Pobjedonostsevistakin oli puhetta.
Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita vastaan musertaakseen hänet… Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän synoodin yliprokuraattori.
Annushkan silmät suurenivat pelästyksestä.
Hän pelkäsi Pobjedonostsevia. Ja rakastetun sanat vivahtivat rienaukseen.
Besobrasov kohautti pilkallisesti olkapäitään.
"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää… Hän kuulee ääniä syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa… Pobjedonostsev on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme…"
"Me?"
"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä. Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä… Etkö sanonut, että hän nimitti tuota ranskalaista temppuilijaksi?"
"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet luopumaan monsieur Filipistä."
"Hänellä on valtaa, Annushka… Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin voimiinsa."
"Sairaus?"
"Kruununperillisen syntymän turha odotus."
Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys karehti hänen suunsa ympärillä.
"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään pätevää perustetta väittää sitä vastaan… Isä Joann osasi kovasta raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."
Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.
Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla…
* * * * *
Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.
"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu saaneen päänsäryn."
Lähinnä seisovat nauroivat.
"Herra von Witte kyllä varoo jännittämästä jousta liiaksi…"
"… tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään aina tarvitse katketa."
Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.
"Olette tyytymätön, teidän ylhäisyytenne?"
Witte hymyili.
"Ainoastaan itseeni… Että voinkin olla näin kiittämätön vieras…"
"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne pelkkä läsnäolokin…?"
Witte kohotti kättään.
"En ole niin itserakas, paras kreivini."
Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä, vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä, suojelevaa ylemmyyttä…
Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä, joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.
Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä, hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.
Tarvitsi tänään aivan erikoisesti… Erään yksityisasian vuoksi, joka näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta ensi silmäyksellä saattoi näyttää.
Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?
Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.
Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä…
Hän viivytteli vastausta… Ja kun se vihdoin tuli, kuului se epäröivältä, merkillisen laimealta…
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä, kreivi Muravjov…"
Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä…"
Kuka siihen uskoi?… Hän itsekö?…
Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.
Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinasVladimirin.
Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien kosteaan hiekkaan.
Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja oli onnistunut asioissaan…
Hän suoristautui äkkiä.
Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.
"Kuka meistä on epäillyt rauhallista kehitystä, teidän ylhäisyytenne?"
"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."
Hän hymyili viedessään väkevän, mustan juoman huulilleen.
"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia", sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.
Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin viattomalle sukkeluudelle.
"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?… Vai näyttääkö saksalaisten tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]
Muravjov tuli totiseksi.
"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä, joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta hermostuneisuudestaan.
Rahaministeri kohautti olkapäitään.
"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen on huolestuttavan ripeää."
Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain yksitavuisesti.
Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman… Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin… Ja viisas Li-Hung-Tshang oli varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa…
Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä. Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen mahdollisia yhdistelmiä…
Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi ministeriä puoleensavetävästä hymyillen…
Rahaministerin tummissa silmissä värähteli alakuloisesti.
Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen kieltään… Kenties itsekkäistä syistä!… Mutta sittenkin…!
Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin mietteisiinsä vaipuneena.
Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten käytettäväksi…
Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen. Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.
Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen… Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.
Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan hetkellisen katseen.
Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan… Sitten hän rypisti otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston valaisemaan kesäkuun-iltaan. —
Muravjov vietti yönsä rauhallisesti, epämääräisen voitontunteen vallassa.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat rauhallisesta kehityksestä…"
Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet uskalletuilta.
Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.
Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä, pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen runsaan aamiaisen.
Palvelijan petolinnunkasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt.
Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.
Muravjov antoi käskynsä päivän varalle.
"Ivan valjastakoon hevoset. Kello kymmeneksi. Sää on kerrassaan ihana…"
Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen piiristä…
Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä kuolemasta.
Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen kuluttua sanomalehden takaisin.
"Haagilainen yritys ei näy olevan tähtien suosima…"
Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.
Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"… Kreivi oli edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.
Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon ja käski hankkia lääkärin…
Pobjedonostsev hymyili.
"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen, mahtipontinen sointu.
Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi kävelijättärien valkoisia pukuja.
Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin.Puhelimitse… Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä.Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiäepäluuloja.
Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä olivat saatavissa.
Hän luki nopeasti:
"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen… palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen poistunut huoneesta… Palvelija… palvelija…"
Hän alkoi hämärästi muistaa… Petolinnunkasvot ulkonevan porrassuojuksen varjossa… Voihan se olla hullutusta… sattuma…
Mutta sittenkin
Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli aiheuttanut verenvuoto aivoissa…
Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen suutaan.
Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä taistelussa. Ei viimeinen…
Ottelu oli alkanut…
Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.
Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja siirtyi päiväjärjestykseen.
Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta aivoissa… Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.
Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni suuriruhtinatarten huoneeseen.
Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona hän oli aivan rauhallinen.
Muravjov?…
Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.
Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita, joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta suuriruhtinaspuoluetta…
Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla liikuttavaa…
Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.
Besobrasov oli poissa… hävinnyt… ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia, jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.
Besobrasov oli poissa.
Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän hymyillyt.
"Kun aika tulee, pikku Annushka."
"Kun aika tulee?"…
"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka… Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa…"
Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo…
Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.
Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun läheisyyteen.
Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.
Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —
Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa olivat rukoilleet…
Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon täyttämissä kasvoissa.
Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.
"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat…"
Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.
Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen lamaannus.
Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.
Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet, tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä…
"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra… Väärät profeetat ovat nousseet ja heidät heitetään kadotukseen…
"Mistä sinä puhut, Elisabet?"
Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?…
Pobjedonostsev oli hymyillyt omituisesti, kun keisari puolusti runoilijaa.
"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin syyttäjänä.]
Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuuttaAleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.
"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet… emme kykene erottamaan oikeata väärästä."
Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja nyökkäili hiljaa päätään.