"Pelastus on lähellä, Aleksandra."
Keisarinna huokasi… Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta. Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta, sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle, sanattomalle mietiskelylle…
Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti laskeutuvan harmaa huntu.
"Lapset!" sanoi hän miettivästi.
Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.
"Niin… lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu. Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että hänen täytyisi suojella lapsia…
Voi, hän oli voimaton… vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.
Pobjedonostsev… aina vain Pobjedonostsev!…
Suojella… suojella!…
Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten… Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa… Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa nuorinta lastaan…
Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin palatsin edustalla.
Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen, hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan, ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin kallisarvoista esinettä.
Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi rumentaneet.
"Oletko rauhallinen, Ivanov?"
"Täydellisesti, veliseni."
Vaaleatukkainen hymyili… Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista, valkoista hammasriviä.
"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi…" Ivanov kohotti varoittavasti sormen suulleen.
"Sinä olet varomaton, Langovski ystäväni…"
Langovski naurahti.
"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen Pähkinälinnaan.]
Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa äänekkääksi ja kiihkeäksi.
"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen… Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.
Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi kello…
Hetken vaitiolon jälkeen Ivanov tarttui uudelleen toverinsa puheenaiheeseen.
"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel otettu, Langovski ystäväni… Vasta aivan ensimmäinen…"
Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.
"Pobjedonostsev, Sipjagin… Trepov…"
Hän oli kohottanut vasemman kätensä ja luetteli nimet sormillaan laskien.
"Mutta niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on legio."
Hänen toverinsa nyökäytti päätään.
"Sanotaan, että keisari pelkää noita kolmea…"
Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä tuiskivat tulta.
"Niinpä hän oppikoon enemmän pelkäämään muita."
"Sanotaan hänen tahtovan hyvää…"
"Sitä parempi hänelle…"
Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului heikko, napsahtava ääni.
"Hiljaa, veliseni, hiljaa…"
Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu ovenpuolisko avautui…
Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa… Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna, ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin pään auttamattomasti pyörälle.
Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.
Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen renkaan tavoin ranteiden ympäri… kiristi… kiristi…
Kaikki tunsivat sen. Keisarinna Aleksandra Feodorovnakin.
Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin kirkostaerottamisen johdosta.
Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa…
Pobjedonostsev liikutteli tyynesti kuivia käsiään.
Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen filosofoimiseen.
Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.
Kiitos myös isä Joannin…
Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy. Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona…
Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu meni pirstoiksi…
Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli epäluuloisesti pimeyteen.
Kuului puoleksi tukahdutettu pettymyksen huudahdus…
Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä ja tähtäsi otsaan… tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.
Toinen laukaus… kolmas…
Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.
Osoitettiin miestä, joka seisoi suorana keskellä katukivitystä.
Neljäs laukaus!…
Joku kävi häneen käsiksi, riisti aseen hänen kädestään.
Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen nauruun…
Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot, pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi…
Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan…
Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen käsityskyky ei pysty tajuamaan.
Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa seurassa.
Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut tehdä itselleenkään selkoa.
Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?
Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.
Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska korkeammat voimat häntä suojelivat…
Loukkaamaton oli keisarikin… loukkaamattomia keisarilliset lapset…Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.
Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.
Pyhä ja loukkaamaton…
Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo paljon rauhallisempi.
Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian todellisen laidan.
Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita. Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.
Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan kasvoissa.
"Oletko ollut levoton?" tiedusti hän.
"Vain sinun tähtesi, Nikolai."
Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.
"Minun tähteni?… Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna.Vartiostoa on vahvistettava."
"Vartiostoa?"
"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi uhkaamassa…"
"Niin, eihän ole?" kysyi keisarinna nopeasti.
Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan… Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.
Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat rypyt…
Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen?Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!…
Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä, niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä…
* * * * *
Annushka Vyrubovankirjeitä Besobrasoville.
"Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.
Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle tietoja?… Minua miltei pelottaa… Kirjoitettu sana on vaarallinen ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.
Lähetän ensi kerralla Pietarissa käydessäni tämän kirjeen.
Kuinkako voimme?… Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö monsieur Filip on vallassa?
Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa. Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui ranskalaista temppuilijaksi… Tänään hän näytti miettivältä, puhui kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.
Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa… hän puhui vakavasti ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä; vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä tapauksia…
Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle Filipistä… Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja, jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla tavalla… Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi, lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen seuraajaa?
Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden vivahduksen… Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso. Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen…
Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnanlähempään ympäristöön.
Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaaja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.
Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleensukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. KokoTsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —
Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaistalaajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiäasioita…
Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään aloitetta… Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa…
Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä… Ymmärrettävästikin hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja hirveämpinä…
Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin, jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä epämieluisia valtiomiehiä.
Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti yleistä hymyilyä.
Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja. Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin ylioppilasnuorison suhteen.
Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.
Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —
Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia ja tapahtuneen rosvoamisia.
Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi, jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?
Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeniVladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni…
* * * * *
Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.
Kysyt Maria Feodorovnasta?…
Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista rikkailla kävelyilläni puistossa.
Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.
Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta…
Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.
Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.
Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.
Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?… Maria Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat kiusallisesti.
Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnallaole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.
Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, useintuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi…
Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä… [Näyttelijätär ja taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti. Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen seurueensa naisten saattamana…
Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.
Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta… Eräiden sanomalehtien, jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään, täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty… Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen, että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät… Sitten tuli Witte puheeksi ja sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun… Maria Feodorovna taas kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti… Kenties politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?…
Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan luona.
On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo… Suuren linnan kupoolit loistavat… satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa… Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana Pietariin…
* * * * *
Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin. Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!…
Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän, että hän on vältellyt minua jonkun aikaa… Tänään hän kertoi mitä herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä…
"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa. Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan odotettuun kruununperillisen syntymään.
Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule. Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus. Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta… Jos hän olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla…
Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa… Hän elää nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan vaikutusvaltaa… Minä sitä epäilen… Aleksandra Feodorovnan vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi… silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu, jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä…
Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani… Nuo suloiset, pyhät kuvat ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että palaisit tänne… Anna anteeksi, että olen arka!…
* * * * *
Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle…
Kirjoitat Vladivostokista… Koko harppauksen lähempää ja kuitenkinyhä vielä niin äärettömän kaukaa…
Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinullemelkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.
Mitäkö siitä arvellaan?… Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin… Täällä puhutaan vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta…
Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten… Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan teloituksesta… En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra Feodorovnan korviin.
Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.
Aleksandra Feodorovna virkkoi:
"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, ettäkeisari alati huolehtii kansansa paraasta.".
Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissavähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.
Kreivitär Mengden virkkoi:
"Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansansuosima."
Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoihymyillen eteensä…
Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. EiköAleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?
Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän piirteen…
Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?… Näen ajatuksissani Sinut lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn huulillasi… Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja miettiväiseksi… alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi tosiasioita?…
Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.
En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.
Toisinaan kärsin siitä…
Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!… Nuorta, tuskin puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle…
Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan, mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää… Eilen hän niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua Saksanmaasta.
Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä…
Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin molemmat edellisetkin Vladivostokiin… Minä kadehdin sitä, vaikken tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon puistoa ihanampaa…
J.K. … Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle tiedon, että Trepov on murhattu… Hän oli sitä ennen saanut "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä ilmoituksen kohtalostaan.
En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä…
Ei!… Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston istunto…
Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen… Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".
Siis sittenkin!… Sittenkin!… Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!…
"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?… Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?… Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi… kaiken nimessä?…
En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen… Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista…
Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!…
Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.
Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle… Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.
Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.
Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä… AleksandraFeodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystätulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.
"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta",sanoi hän valittaen.
Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummittelihänen aivoissaan…
Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanutylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean"uhkauskirjeestä voisi päättää.
Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä alaluokan aivoihin.
Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensätähden.
Samalla hän on niin täydellisesti ihminen… Ajattele vain, että hänon tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.
Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä,osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin…
"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta, joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.
Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti huolettomien sanojensa takana.
Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?
Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes huomaa sitä.
Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.
Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä. Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.
Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja tekee hänet surumieliseksi…
Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymäämatkaa Darmstadtiin.
Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkastamitään…
Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!…
* * * * *
Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista… Tänä aamuna tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella…
Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.
Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen mielialansa levollinen ja iloinen.
Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.
Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia pikku kohteliaisuuksia… Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.
Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.
Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa, joka niin ajattelee… Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.
Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen…
* * * * *
Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista… Eikö minullaolisi syytä olla pettynyt, rakkaani?
Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka onkirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.
Siis todellakin… paluu?…
Vielä rohkenen sitä epäillä … Tahtoisin huutaa riemusta, niin että koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.
Anna anteeksi, rakas!…
Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti… Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.
Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.
Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?
Olen itkenyt koko yön, rakkaani… Sinun arvoitukselliset silmäsikatsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.
Olen ehkä uneksinut… Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, jokapuhui minulle keisarinnan suun kautta.
Minä rakastan Sinua… Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta… Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi…!
Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.
Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään…
Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.
Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!
Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.
Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi. Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.
Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan, puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.
Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.
Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja sotilaallisesta etevämmyydestä.
Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin sodan aikana.
Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta. Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen rauhaan… silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin piirretyksi tähtiin.
Mutta vielä epäillään… Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?
Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.
Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas esiin. Minä sille hymyilin… Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!
Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin… Jokin esiin pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri… sellainen kyllä! Mutta tämä!… Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!
Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää, olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.
Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.
Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.
Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteidenvallitessa…
En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussaniin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.
Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu,rakkaani.
Minä pelkään Sinua, pelkään… mutta silti en Sinua vähemmän rakasta.Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdonomansa alaiseksi.
Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasimahtavaan… Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensämietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä…
* * * * *
Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sittenPietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.
On tapahtunut jotakin kauheaa!… Se on niin hirvittävää, että kätenivapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.
Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!
Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus… hirveä totuus!
Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!
Kirjoituspöydällä…! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden jokaista liikettä…
Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin…!
Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?…
Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut… Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua…
Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.
Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.
Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava…hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä…
Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus,jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.
He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön,heti kun aika on sovelias?
Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?…
Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää… Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä… toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden…
Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään… Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta…
Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen… Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea…
Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.
Kaameaa… eikö totta?
Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.
Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan palvelijoita…?
Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.
Vähitellen tulen rauhallisemmaksi… On merkillistä, ettei mikään niin helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen selostaminen.
Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisillemitään viittauksia.
Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdyspuistossa päiväkausia vaivasi häntä.
Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos… tosin ainoastaan molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.
Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa torjuakseen…
Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon. Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.
Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla… Aivan kuin Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella voitkin… Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin, saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa tavallisten kuolevaisten katseilta.
Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.
Keisari on saanut uhkauskirjeen… ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!
En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.
Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus… Ehkäpä olemme kaikki hiukan arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.
Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä.Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä,hermoja ärsyttävää…
Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon samppanjaa… sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.
Muuten kävi kaikki luonnollisesti, miltei välinpitämättömästi.
Aleksandra Feodorovna siirtyi aikaisin huoneisiinsa. Mennäkseen levolle?…
Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.
Ensi kerran Pietarissa käydessäni hankin kyllä jonkinlaisen aseen.
Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.
Mutta kuka… kuka… kuka?
Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.
Huomenna? Kuka tietää, mitä huomiseen mennessä on voinut tapahtua?…
Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?…
Jää hyvästi, rakkaani! Ajatteletko tällä hetkellä Annushkaasi?…
* * * * *
Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli korvien…
Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkäänmaanalaisen räjähdyksen jyminää.
Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänenasemassaan ei olisi tehnyt samoin?
Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen on syntynyt… Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi viidennen suuriruhtinattaren?
Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä kotiinjäämiseen…
Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.
Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen] näen harvoin… Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.
Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oliPobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevanjoku pulma…
Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta. Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus… On todella ikävää, että erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen valaistuksensa.
Huomenna taas kerran ministerineuvottelu.
Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi vaunuihin.
Se mies on jykevämpi kuin kaikki me muut yhteensä.
Ehkäpä viisaampikin?
Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun…
Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan. Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden aviovaimojen keskuudessa.
Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa. Tuhkarokkoa, luulen… Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, tiedän vain, että sairas on eristettävä… Tapaus vaikuttaa tietenkin kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei voisi tulla sopimattomampaan aikaan.
Olemme saaneet sadetta, ja siinä meillä on riittävä tekosyy olla poistumatta palatsista. Minulle se ei ole epämieluista; sillä minua hiukan hävettää tunnustaa, että pelko yhä vielä kummittelee aivoissani. Ehkä se sentään enemmän on luonnollista vastavaikutusta hermoissani…
Ihailen keisarinnaa. Hän istuu suuriruhtinattaren vuoteen ääressä eikä näytä tuntevan mitään muita huolien syitä kuin tyttärensä voinnin. Olisikohan uhkauskirje todellakin jäänyt tehottomaksi?
Lopetan tähän, koska olen hiukan rasittunut monien huonosti nukkumieni öiden jälkeen ja kalpaan lepoa. Jää hyvästi! Jää hyvästi!… Voi, kuinka ihminen onkaan typerä ja arvostelukyvytön, kun pelkkä uhkaus, jonka täytäntöönpano sen lisäksi on hyvin epätodenmukainen, voi saattaa hänen koko sisimpänsä sellaiseen kuohumistilaan!…
* * * * *
Tänään taas kirje Vladivostokista, vaikken ollut sellaista odottanutkaan. Kiitos, kiitos!
Olet siis saanut kirjeeni… vahingoittumattomina ja avaamattomina! En voi ilmaista Sinulle, kuinka rauhoittava se tieto minulle on. Monenlaisten tapausten kiihoittamana mielikuvitukseni loihti jo eteeni mahdollisia petoksia ja kaikenlaisia kauheita sattumia. Nyt tunnen jonkinlaista hyväätekevää levollisuutta, kuin sellainen, joka pitkällisten myrskyjen jälkeen vihdoin on päässyt sataman turviin…
Minua kummastuttaa, että se kirjeeni, jossa kerroin monsieur Loubetin käynnistä, jo on ehtinyt Sinun käsiisi. Näyt pitävän sitä erikoisen tärkeänä ja pahoittelet hiukan kertomukseni lakoonista lyhytsanaisuutta. En vain oikein käsitä, mitä maljojen ja juhla-ateriain yksityiskohtaisella kuvailulla ja mainitsemallasi tulevalla valtaryhmityksellä on keskenään tekemistä.
Yhtä vähän voin nähdä poliittisella taivaanrannalla mitään "suuria tulevia tapauksia".
Herra von Witte on jo niin kauan pitänyt meitä aasialaisen vaaransa pelossa, että hänen uhkailunsa ovat menettäneet kaiken pelottavan. Keisari on ehkä ainoa, joka vielä hiukan hätkähtää sitä. Mutta hänkin on käynyt rohkeammaksi. Joitakuita viikkoja sitten hän oli erittäin mielenkiintoisena kuunnellut suuriruhtinas Vladimirin esityksiä tuottoisista korealaisista metsäkaupoista, joiden toteuttamiseksi täytyi saada Venäjän rahamiespiirit puolelleen. Eräässä ensimmäisistä kirjeistäsi kerrot jostakin kohtauksesta suuriruhtinaan valtuutetun kanssa… tätä kirjoittaessani tulee mieleeni se hupsu ajatus, että niillä kahdella asialla voisi olla jotakin yhteyttä… Mutta ei! Sanoinhan sinulle jo, mikä onneton sommittelutaito minussa viime aikoina on kehittynyt…
Luin kirjeesi vielä uudelleen. Kirjoitat, että elämme suurien tapauksien aattona, ja muusta sisällyksestä ilmenee kieltämättömästi, että sana "sota" on ajatustesi takana, vaikket joistakin syistä tahdo kirjoittaa sitä julki…
Jospa tietäisit, rakkaani, kuinka kummallisilta ennustuksesi näyttävät täällä lämpimän kesäkuisen aamun hiljaisuudessa!
Sataa yhä, mutta se ei ole enää mitään sohinaa, vaan hienoa, surumielistä pisaroimista, joka hunnun tavoin laskeutuu puiden lehvien ja suuren palatsin kiiltävien kattojen ympärille.
Tiet ovat kosteat, ja puutarhurien haravain karhulta kuuluu hiljaisuuden läpi suuresta vaahterapuistosta päin kuin tahdikas, alati palaava säekerto.
Maria Feodorovna oli juuri täällä ja joi teetä keisarin seurassa.
Aleksandra Feodorovna ei ollut saapuvilla… Hän istuu yhä suuriruhtinattaren vuoteen ääressä. Lapsi kuuluu itkevän ja käyvän rauhattomaksi, jos keisarinna näyttää vain aikovankin poistua huoneesta…
On eräitä, jotka luulevat huomaavansa Aleksandra Feodorovnan käyttäytymisessä jonkun verran teeskentelyä, mikä hoveissa ja varsinkin Venäjän valtakunnan hovissa on niin yleistä.
Sellainen väite on niin järjetön, että sille voisi nauraa, ellei koko asiaan sisältyisi eräänlaista traagillisuutta.
Keisarinnako, jonka suurimpana vikana on kaikenlaatuisen keimailemisen täydellinen puute, vetäisi kevytmielisesti lokaan pyhimmän, mitä hän tuntee, äidinonnensa?
Minulle käy joka päivä yhä käsitettävämmäksi miksi AleksandraFeodorovna ei saata juurtua tänne.
Häntä ei ymmärretä, ei kyetä käsittämään, että maailman mahtavimmallavaltaistuimella on nainen, jolle tämän istuimen kaikki kimellys jaloisto ei ole minkään arvoinen.
Hänen olentonsa yksinkertaisuutta pidetään teeskentelynä, samoin kuin hänen hurskauttaankin… Ja hän on siksi hienotunteinen, ettei osaa epäillä eikä kärsi siitä.
Minulla oli tilaisuus tarkata Maria Feodorovnaa, kun hän astui vaunuihinsa.
Hän on epäilemättä vanhentunut, hänellä on jotakin hermostunutta käytöksessään ja omituinen, pingoittunut piirre suupielissään, joka jo viimeksi Pietarissa käydessäni pisti silmääni. Kauneuskeinot, joita hän käyttää, käyvät selvemmin havaittaviksi ja näyttävät kadottavan tehoansa.
Hänen olemukseensa on tullut jotakin sääliä herättävää.
Luonnollisesti hänen mieltään kiihoittaa suuresti Aleksandra Feodorovnan uusi synnytys, joka Schenkin kokeilujen tulosten mukaan ei ole vielä aivan lähiaikoina odotettavissa. Voin ajatella, että tämä nainen on taisteleva vallastaan kuin leijona… ja hänen valtansa vähenee luonnollisesti huomattavassa määrässä, jos keisarille syntyy poika. —