Olisitkohan sittenkin oikeassa? Täällä on taas pidetty ministerineuvottelu, ja keisari viipyi Plehwen kanssa huoneissaan yli tunnin ajan. Vai ovatko taaskin syynä vain hermoparkani? Vaikuttaneeko tahtosi vakuutusvoima Vladivostokista saakka?…
Kreivitär Mengden oli juuri äsken luonani. Hän tuli Pietarista, oli ahtanut päänsä täyteen aivan epäpoliittisia asioita ja täytti huoneeni rauhallisella, sisällyksettömällä lavertelullaan.
Hänen läsnäolonsa teki minuun miellyttävän vaikutuksen, aivan kuinkylmä juoma kuumeen vaivaamaan.
Joimme teetä, katselimme sateessa hämärtävään puistoon ja vietimmehyvin hauskan hetkisen.
Poistuessaan hän sitten ilmaisi — tietenkin mitä syvimpänä salaisuutena — sen uutisen, että tuo surullisen kuuluisa kolmas osasto pantaisiin uudelleen toimimaan.
En usko siitä sanaakaan. Eikö sellainen teko olisi anteeksiantamaton heikkoudentunnustus keisarin puolelta?
Nyt, kun kreivitär on lähtenyt ja mieleni tyyntynyt, voin taas hymyillä samalla tavalla kuin hymyilin synkille ennustuksillesi lukiessani rakasta kirjettäsi ensi kertaa. Ei, rakkaani!… Keisari ei milloinkaan, ei milloinkaan ole hyväksyvä liikettä, joka kaikissa tapauksissa panisi miljoonien hänen alamaistensa onnen vaaralle alttiiksi. Hän tarkoittaa totta näillä ikuisen maailmanrauhan ajatuksillaan, joista tehdään niin paljon pilaa. Eikä vain hän yksin… Vain yhden seikan mainitakseni, olemme laiminlyöneet varustelut eikä meillä ole rahoja suurempien sotavoimien liikkeellepanoa varten.
Ellet Sinä häijy siis tahdo uskoa muihin todisteihin…
Witten täytyy ponnistella älyään saadakseen välttämättömimmät varat irti. Hän tekee tehtävänsä rehellisesti ja on ihailtavan taitava keksimään uusia keinoja ja lähteitä. Nyt kuuluu rautatiemaksuja pian korotettavan. Eikä suinkaan suotta. Siinä rahaministeri ainakin liikkuu omalla alallaan. [Vihjaus Witten uran alkuun rautatievirkamiehenä.] Mutta minähän rupean ilkeäksi. Kreivitär Mengden on sen minuun tartuttanut…
Vihdoin taas kerran Aleksandra Feodorovnan luona. Olgaa ei enää uhkaa mikään vaara, saa luultavasti jo huomenna nousta vuoteesta.
Keisarinna on tullut kovin kalpeaksi ja laihtunut. En kuitenkaan voisi uskoa, että ainoastaan huoli suuriruhtinattaren terveydentilasta on siihen syynä. Ei edes tohtori Botkin ole voinut olla vakavasti huolissaan tämän lapsentaudin tähden. Mutta ehkäpä Aleksandra Feodorovnan hermot ovat näihin aikoihin erikoisen herkät.
Hän oli erittäin ystävällinen, kutsui minua "rakkaaksi ystäväksi", ja hänen äänessään oli omituinen, valittava sointu, joka tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa.
Näin, että hänellä oli pöydällään isä Joannin teosten uusi painos.Nähdessään kysyvän katseeni hän otti kirjan ja näytti sitä minulle.
Se sisälsi muutamia niistä saarnoista, joita olimme aikaisemminlukeneet, mutta nyt ne oli pantu toiseen järjestykseen.
Keisarinna selitti käskeneensä noutaa sen kirjastosta, säilyttääkseen toisen kappaleen, jossa oli pyhän miehen omakätinen omistuskirjoitus, omaa yksityistä käyttöään varten.
"Ette voi ajatellakaan kuinka paljosta minun on häntä kiittäminen, rakas ystävä", lisäsi hän hymyillen tuolla omituisella tavallaan, joka on niin erilainen kuin äitikeisarinnan ja suuriruhtinatarten pinnallinen, sovinnainen hymyily.
Se, että Aleksandra Feodorovna niin harvoin on ihastuttava, johtuuehkä siitä, että hän niin harvoin hymyilee.
Sitten hän ensi kerran johtui puhumaan tuosta vallankumouksellisenkomitean uhkauskirjeestä.
"Keisari oli kiihtynyt ja hämmentynyt, koska hän tietää itselläänolevan mitä jalommat tarkoitukset. Jos kansa…" Hän keskeytti äkkiä.
"… Mutta eihän se olekaan kansa! Eikö totta, Annushka? Joitakuitaharvoja sokaistuja ne ovat…"
Hän katsoi minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea ajatukseni sielunisisimmästä.
En voinut muuta kuin nyökätä ja sopertaa jonkun sisällyksettömän vastauksen… Tuntuu omituiselta kirjoittaa sitä, mutta sillä hetkellä kun tunsin Aleksandra Feodorovnan tutkivan ja surullisen katseen olevan itseeni kohdistettuna, aloin äkkiä epäillä sitä, mihin siihen saakka oli uskonut…
Joitakuita harvoja sokaistuja?
Nyt istun taas ja mietiskelen… Kansa? Kuka, mikä on kansa? Tietääkö sitä Aleksandra Feodorovna? Tietääkö keisari?
Keisarin sanotaan kerran puhuneen lapsikansasta, joka oli kykenemätön kantamaan heikoilla hartioillaan perustuslain taakkaa… Tunsiko hän tuon kansan, silloin kun hän noin puhui?
Ja jos hän silloin sen tunsi… niin tunteeko hän sen vielä tänään?Ajatteleeko hän sitä, että lapset kasvavat suuriksi, että voi tullaaika, jolloin kohoavat kasvattajaansa korkeammiksi?
Nämä ovat Sinun ajatuksiasi, rakkaani! Minä olen ne omaksunut, tietämättäni ja tahtomattani, ja kannan niitä nyt kuin vieraita aineksia veressäni. Minä kärsin niistä kuin jostakin raskaasta, elimettömästä, joka ei pääse yhdistymään ajatusteni kiertokulkuun…
Näin everstin, kun viimeksi kävin Pietarissa. Hän oli säälittävästi laihtunut ja hänen kasvoihinsa oli ilmestynyt kyynillinen piirre. Hän tervehti kohteliaasti ja pidättyvästi. Tuo pidättyväisyys… et aavista, kuinka kiitollinen olen hänelle siitä. Minua tyynnyttää se, ettei se edes vaadi häneltä ponnistusta; hän on niitä onnellisia, jotka voivat kokonaan antautua töihinsä ja tehtäviinsä ja jotka puhuvat elämän nautinnoista istuessaan iltaisin viinilasin ja korttien parissa…
Emme ole keneltäkään mitään ryöstäneet, rakkaani!
Pohjaltaan on Vyrubov korkeamman venäläisen upseerin perikuva; mutta vain harvat voivat väittää omaavansa hänen virkaintonsa ja järkkymättömän velvollisuudentuntonsa. —
Ymmärrätkö, miksi tunnen kylmiä väreitä kuullessani sanan "sota"? — —
Mutta en tahdo Sinua mistään soimata. Sinä olet herrani; Sinä olet osannut tehdä tahtoni taipuisaksi. Sinä olet se mahtava, jonka edessä minun täytyi taipua. Minä palvelen Sinua…
Ennenkuin lopetan tämän kirjeen, mainitsen vielä muutaman sanan Italian kuninkaan vierailusta. Se on määrätty tapahtuvaksi heinäkuussa. Sitä näytään pidettävän pelkkänä muodollisuutena eikä sille näytä annettavan mitään poliittista merkitystä… Vai… päättelisinköhän taaskin liian kevyesti?
* * * * *
Kahteen viikkoon ei kirjettä, jonka päällekirjoitus saattaa veren suonissani levottomasti virtaamaan. Alan uudelleen käydä rauhattomaksi ja epäillä postia.
Olisikohan joku itsekäs virkamies saanut ansaituksi muutamia huokeitaruplia meidän onnemme kustannuksella?…
Ei! Ei! Ei! Hermoni ovat malttamattomat kaipauksesta. Olen ärtyisä jasurumielinen enkä kykene salaamaan tunteitani.
Luulen, että Aleksandra Feodorovna aavistaa tilani ja tuntee osanottoa minua kohtaan. Hän on hyvä ja lempeä ja hymyilee minulle omituisella, syvällisellä tavallaan…
Kuninkaan vierailun jälkeen on suunniteltu tavanmukainen matka Suomen saaristoon. Sitten Moskovaan…
Keisarinna välttää yleensä puhumasta matkustusaikeistaan. Mutta kun eilen oli puhe merimatkasta, ilmestyi hänen huuliensa ympärille katkera piirre…
"Keisari kaipaa raitista ilmaa", sanoi hän hitaasti. "Luulisi sen olevan käsitettävää… kaiken jälkeen."
Hänen puheensa saa aina katkeran sävyn kohta kun keskustelu suorasti tahi epäsuorasti koskettelee keisarin kirjoituspöydältä löydettyä uhkauskirjettä.
On muuten ihmeellistä, kuinka suuresti vaaran alituinen ajatteleminenheikentää sen pelkoa.
Nukun jälleen yhtä rauhallisesti kuin ennenkin enkä enää vapise, kunluulen näkeväni vieraat kasvot ikkunaverhojeni damastikukkien takana.
Mutta keisarinnan makuuhuoneessa näen valon palavan aamuun asti.
"Hermoparkani", sanoi hän kerran äskettäin ja teki hermostuneille ominaisen kädenliikkeen otsaansa kohti.
Eikö hän pidä keisaria uhkaavaa vaaraa vielä poistettuna?… Vai onko se jokaisen raskaudentilan aiheuttamaa ärtymystä, joka kerta kerralta kasvaa?
Tohtori Botkin pitää keisarinnan vointia tyydyttävänä. Hän luulee tällä kerralla voivansa varmasti ennustaa pojan syntyvän. Tulen pakostakin ajatelleeksi ennen pikku suuriruhtinatar Marian syntymistä lausuttuja ennustuksia ja saatan vaivoin pidättyä hymyilemästä.
Suokoon taivas, että hän olisi oikeassa…
En lähetä tätä kirjettä, ennenkuin Sinun seuraava kirjeesi on käsissäni.
Viime yönä heräsi mielessäni epäilys, että Vyrubovilla mahdollisesti voisi olla sormensa pelissä… Päivänvalossa sellainen epäluulo kuitenkin haihtuu mielestäni. Eversti ei ole mikään juonten punoja eikä vähintäkään mustasukkainen.
Lopultakin… eikö jonkun kirjeen häviämiseen voi olla syynä pelkkä sattuma?
Voi, Venäjällä on lakattu uskomasta sattumiin!
Näen juuri herra von Plehwen astuvan ulos keisarillisista vaunuista ja kaikin kiireen ja kiihtymyksen merkein rientävän linnaan. Se ei sinänsä olisi mitään merkitsevää, sillä Sipjaginin murhasta lähtien näyttää hänen seuraajansa tehtäviin kuuluvan olla kiireinen ja kiihtynyt. Mutta se on merkillistä, että keisari myöntää hänelle audiensseja niin usein.
Plehwen sanotaan olevan ainoan koko ministeristössä, joka päänsä puolesta kykenee kilpailemaan Witten kanssa. Etsineekö keisari siis vastapainoa rahaministeriä vastaan?
Tiedän, että Plehweä on suositeltu hänelle, jotta Pobjedonostsevin puolueelle saataisiin vakava jalansija keisarin läheisyydessä. Tämä ei ole ensimmäinen sensuuntainen yritys. Edelliset ovat epäonnistuneet, suurimmaksi osaksi herra von Witten toiminnan vuoksi, jos voi uskoa yleiseen mielipiteeseen… Ehkäpä myös toisten saamattomuuden takia.
Nyt puhutaan, että herra von Plehwe olisi kykenevämpi, ja sanomalehdet — luonnollisesti lahjotut —julkaisevat elämäkerrallisia tietoja uudesta ministeristä ja ylistelevät häntä.
Olen yleensä epäilevä, mutta silti minun täytyy myöntää, että hänen paljon kehuttu rautainen nyrkkinsä hyvinkin voi olla paikallaan nykyisten kumouksellisten salajuonten aikana… Merkillistä vain, että sen omistaja aina lähtiessään ulos kätkeytyy vahvan poliisimuurin suojaan, välttääkseen edeltäjänsä kauheaa kohtaloa… Tosin hänellä kuuluu virallisena syyttäjänä olonsa aikana olleen kylliksi tilaisuutta vihan kylvämiseen. Ehkäpä häntä niin ollen omatunto muistuttelee…
* * * * *
Rakkaani, nyt on taas äkkiä niin paljon puhetta Aasian kysymyksestä… Japanin sanotaan näyttävän uhkaavaa naamaa. Naurettavaa, eikö totta? Siitä huolimatta keisari näyttää olevan halukas tekemään myönnytyksiä, välttääkseen kaikkia vaaroja. Puhutaan paljon eikä, kuten tavallista, tiedetä, mitä siitä on ajateltava.
Witten ja Plehwen välit tuntuvat kireiltä ja sähköisiltä. Keisari ottaa vastaan molemmat ja heiluu edestakaisin kahden äärimmäisyyden välillä…
Täällä kuulee usein lausuttavan sellaisia mielipiteitä, että meidän hentomielinen politiikkamme on tehnyt Japanin ylvästeleväksi. Jos olisimme kyenneet näyttämään rautaista nyrkkiä… Emmekö siis vieläkin siihen kykene?
Alkaa äkkiä taas tuntua, että elämme suurten tapausten aattona…
Keisarinna on aivan rauhallinen. Hän ei aavista tahi ei tahdo aavistaa mitään. Ehkäpä hän ei ole täydellisesti selvilläkään nykyisten polttavien kysymysten laajakantoisuudesta. Hän ei milloinkaan puhu politiikasta, ja hovin henkilöistä vain silloin, kun se ei ole vältettävissä. On mahdotonta ajatella ruhtinatarta, joka olisi ollut vähemmän vehkeilijä kuin hän.
Italialainen vierailu lähestyy lähestymistään. Siitä puhutaan paljon, huolettomasti, huomiotaherättävän huolettomasti… Vaivaan turhaan aivojani koettaessani löytää tapauksesta jotakin valtiollista tarkoitusta. Ehkä haparoinkin aivan tyhjässä. Lopultakin riippunee kaikki vain Euroopan valtojen veljeytymisestä…
Se, mitä siellä Aasiassa tapahtuu…!
Joka tapauksessa ovat siirtomaasodatkin pelottavia. Englannin esimerkin pitäisi olla meille varoituksena. Mutta emmehän me olekaan mitään englantilaisia, joiden saaliinhimoinen politiikka tekopyhästi oikeuteen ja laillisuuteen vedoten vuodattaa veren rauhallisten kansojen suonista. Meillä on hallitsija, joka pitää rauhan säilyttämistä korkeimpana lakinaan.
Wittessä on viime aikoina tapahtunut surullinen muutos. En erehdy.Hänen entinen erehtymätön varmuutensa on hävinnyt.
Paha hänelle, että juuri se ominaisuus takaa suurimman menestyksenkeisarin luona.
Aiheuttaakohan uusi sisäasiainministeri todenteolla hänelle vaivaa?
* * * * *
Ei vieläkään ainoata riviä Idästä…
Se voi johtua luonnollisista syistä; mutta kiihoittuneet ajatuksenisuorastaan koettavat etsiä mitä pahimpia mahdollisuuksia.
Tsarskoje Selossa on hiukan puuhakasta huomisen kuningasvierailunjohdosta. En oikein jouda kirjoittamaan.
Aleksandra Feodorovna on lähettänyt minua hakemaan.
Hän on aina rauhaton, kun hänen täytyy edustaa, ja koettaa unohtaa sen seurustelun ja vilkkaan keskustelun avulla.
Tänään hän näytti minulle ihmeen taidokkaasti valmistetun, mielettömän suuritöisen, kirkkaanväriselle silkkipohjalle ommellun gobeliiniteoksen, joka esittää pyhää Andreasta.
Hän on sen salaa valmistanut ja aikoo lahjoittaa sen jollekin Moskovantuomiokirkolle. Siinä on reunakirjoitus: S.A.P.R. [Sanctus Andreas,Patronus Russiae] roomalaisin kirjaimin.
Keisarinna hymyili, selittäessään kirjainten merkityksen.
"Olen ommellut siihen monta ajatusta", sanoi hän hiljaa, äänessään sävy, joka voi merkitä vain yhtä.
Siitä siis johtui kirkas valo hänen huoneessaan!
Kuinka monta unetonta yötä se on hänelle maksanut! Hän näyttää kovin uupuneelta ja rasittuneelta. Toivoisin kaiken olevan ohi ja rakkaan valtiattareni vihdoin saavan lepoa. —
"Novoje VWremja" tervehtii italialaista vierailua ilahduttavana merkkinä siitä, ettei kolmiliitto pyri vahingoittamaan Pietarin ja Rooman välisiä hyviä ja ystävällisiä suhteita eikä estä ketään kolmesta sopimusvallasta lähestymästä niitä valtoja, jotka ovat sen ulkopuolella. Se on yhä suurempana takeena maailmanrauhalle.
Taidokas lause ja kiertelevä merkitys…
Siinä näet vikani, armas! Minun täytyy etsiä politiikkaa, tahdoinpa tahi en. Sinä olet poistanut siteen silmiltäni.
* * * * *
Me loiskuttelemme nyt keskellä italialaisen vierailun kaikkia"hauskutuksia".
Ellen tänään kerro tarpeeksi tyhjentävästi, niin voit syyttää siitäväsymystäni.
Sitäpaitsi en koskaan tunne olevani oikein kotonani Pietarhovissa.Tuossa ikuisessa vedensolinassa on jotakin painostavan surumielistä.Ymmärrän kyllä, miksi Aleksandra Feodorovna on mieluummin TsarskojeSelossa.
Puoliyö on jo aikaa sitten mennyt, mutta yötä valaisee salaperäinen aamuhämy, joka näihin aikoihin ei vaivu uneen. Puisto tuoksuu ja lähettää yöperhosensa lämpimään usvaan.
Olen päästänyt hiukseni auki ja tunnen suloista väsymystä, joka iloitsee pehmeistä patjoista.
Juhlallisuuksien ensimäinen osa on takanamme: juhlallinen vastaanotto, kunniakomppaniain kaunomarssit y.m., y.m… Keisari oli paikalla kruununperillisen-suuriruhtinaan ja kaikkien suuriruhtinaiden seurassa. Hän esiintyi hyvin edukseen, kantoi Annunziata-ritarimerkkiä rinnassaan, ja hänen koko olemuksestaan henki sydämellinen, viime vuosien onnettomien tapausten himmentämä ystävällisyys, joka hänen hallituksensa alkuaikoina niin suuresti hurmasi mieliä.
Jos poliisi todella oli ryhtynyt erikoisiin ehkäisytoimenpiteisiin näiden molempien hallitsijoiden suojelemiseksi, täytyy ihailla sitä taitoa, jolla ne salattiin.
Kaikki huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Me odotimme linnan muotokuvasalissa, keisarinnat ja suuriruhtinattaret keisarinnan salongissa.
Aleksandra Feodorovnalle sattunut pieni välikohtaus teki minut levottomaksi.
Keisarinnan oli täytynyt pukeutumisen kestäessä taistella pyörtymiskohtausta vastaan. Kreivitär Mengden mainitsi sen minulle. Peläten sen olevan jotakin pahempaa hän oli heti puhelimitse kutsunut tohtori Botkinin, joka saapui kaikkitietävän hymy huulillaan, selitti keisarinnan tilan olevan normaalin ja satunnaisen heikkoudenkohtauksen olevan ohi.
Aleksandra Feodorovnan onnistuikin pukeutua suurjuhlapukuun.
Hän ei puhunut sanaakaan. Näytti aivan apaattiselta… Vain kerran, kun vilvoitin hänen otsaansa kölninvedellä kostutetulla liinalla, hän teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen käteeni. Seuraavassa hetkessä hän avasi silmänsä, katsoi minuun kummastuneena ja pudisti päätään.
Jokin ajatus näytti askarruttavan hänen mieltään.
Minä olenkin vakuutettu siitä, että tohtori Botkin erehtyy.
Siitä tavasta, jolla keisarinna suoristautui, näin että hän kärsii. Kenties ne lukemattomat kokeilut, joiden alaiseksi hänet on tehty luonnon oikaisemiseksi ja jotta hänet saataisiin synnyttämään poika, ovat vaikuttaneet haitallisesti hänen elimistöönsä, ja luonnollisista syistä hän pelkää sitä myöntää. —
Joka tapauksessa meni ulkomaisen vieraan vastaanotto ilman sen enempiäkommelluksia.
Viktor Emanuel on tummanverevä, keskikokoinen, ja hänellä oneteläitalialaisen vapaat liikkeet ja vilkkaat kasvojen ilmeet.
"Journal de St. Pétersbourg" julkaisee hehkuvan tervehdyskirjoituksen, jossa viitataan venäläisen ja italialaisen kulttuurin yhtäläisyyksiin ja molempien valtojen yhteisiin etuihin ja jossa Italian kuningas joka kolmannella rivillä saa lisänimen "ylevä hallitsija".
Mutta ne ovat kohteliaisuuslauseita. Ja kohteliaisuus on yksi slaavilaisen hyveitä, joiden tähden hän kernaasti luopuu monista muista.
Ajattelen Vyrubovia ja tulen katkeraksi. —
On onnetonta olla liian herkkäkuuloinen. Ei kukaan, paitsi minua, liene pannut merkille, että keisari maljapuheessaan mainitsi kuningattaren ennen äitikuningatarta ja Viktor Emanuel Maria Feodorovnan ennen hallitsevaa keisarinnaa.
Onko kruununperillisen äiti tosiaankin korkeampiarvoinen kuinhallitseva keisarinna?
Olisin utelias tietämään, millä tavalla Maria Feodorovna olisiesiintynyt Aleksandran asemassa!
Jospa Aleksandra Feodorovna synnyttää pojan…! Rukoilen hänenpuolestaan joka ilta!… Joka ilta!"
* * * * *
"Taas pitkä kirjeetön aika. Olemme yksin Tsarskoje Selossa. Keisari on matkoilla, ja me hankkiudumme Moskovaan.
Keisarinnan ulkomuoto on suuresti muuttunut. Hänessä on jotakin, mikä muistuttaa väsynyttä madonnaa, vaikka madonnamaisuus ei muutoin ole hänelle ominaista…
Siitä saakka kun keisari matkusti, on hän mietiskellyt entistä enemmän. Olen huolissani hänen tähtensä enkä kuitenkaan voi löytää mitään syytä.
Nyt juuri tuli kirjeesi… Sain sydämentykytyksen, ja minun täytyi pitää kiinni pöydästä pysyäkseni pystyssä.
Kirje on pitkä ja sisällysrikas!
Olet ollut sairaana?… Ystävä-parkani! Tahtoisin rientää luoksesi.Laskea käteni kuumalle otsallesi ja lohduttaa Sinua, lohduttaa…
Mutta nyt olet paranemaan päin, kirjoitat. Ja palaat tänne! Kahdenkuukauden päästä…
Kuinka uskomattomalta tuo kaikki kuuluu! En voi enempää kirjoittaa.Panen tämän kirjeen kuoreen ja etsin jonkun luotettavan lähetin, jokavie sen puolestani Pietariin…
* * * * *
Onko Afghanistanin kysymys yhä vielä polttava?… Sinun täytyy saada toisia ja meitä parempia lähteitä, sillä keisarin lähdettyä olemme haparoineet täydellisessä pimeydessä.
"Novoje VWremjan" viimeisimpien tietojen mukaan, jotka sain käsiini käydessäni viimeksi Pietarissa, ei Venäjän edustuksen tarkoitus Kabulissa tunnu ensinkään epäoikeudenmukaiselta. Englanti voisi mielestäni tyytyä Afghanistanin riippumattomuuteen. Minä en kylläkään paljoa ymmärrä kaikista näistä asioista, mutta Englannin ylenpalttinen huolehtiminen vieraiden, riippumattomien kansojen hyvinvoinnista joutuu sentään omituiseen valoon, kun ajattelee Etelä-Afrikan tapahtumia.
Kaikesta päättäen näyttää eräitä kahnauskohtia olevan olemassa.
Oli miten oli: Englanti on nykyisessä tilanteessaan koettava estääsodan puhkeamista yhtä huolekkaasti kuin mekin.
Kirjeesi sisältää useita kysymyksiä italialaisen vierailun johdosta,joihin vastasin jo tätä edellisessä kirjeessäni.
Vaikken väitäkään, että tämä vierailu itse asiassa olisi vailla kaikkea poliittista merkitystä, niin en voi sittenkään muuta kuin hymyillä ranskalaiselle sanomalehdistölle, joka vainuaa italialaisen menettelyssä kolmiliitolle vihamielistä tekoa.
Tietenkin olisi vierailu liittoutuneiden valtain hallitsijain luona ollut luonnollisin. Mutta ovatko he unohtaneet, että Saksan keisari viipyy elokuuhun saakka matkallaan Pohjoismaissa ja että Aleksandra Feodorovnan tila teki määräajan jouduttamisen toivottavaksi, ellei suorastaan välttämättömäksi?
Mutta vaikkei näitäkään päteviä syitä olisi: valtioiden politiikan määrääjinä eivät tänä aikana enää ole hallitsijahuoneiden persoonalliset suhteet, vaan kansallisuuksien elinehdot, asiain tila, jonka olemme nähneet jatkuvan koko 19. vuosisadan läpi. Ajattelen kolmen keisarin kohtausta Berliinissä 1872, jonka kintereillä seurasi saksalaisvihamielinen virtaus, kolmen keisarin kohtausta Skierniewicessä, jota välittömästi seurasi Venäjän ja Ranskan lähestyminen… Näemme, että ruhtinasvierailujen kurssiarvo on aika tavalla laskenut.
* * * * *
Mitä vallankumoukselliseen liikkeeseen tulee, on se taas tänään arveluttavalla tavalla ilmaissut olemassaolonsa. Murhayritys ruhtinas Obolenskia vastaan! Ruhtinatar on aivan suunniltaan, hirveän hermostunut ja kykenee tuskin hillitsemään itseään. Kuinka kauheata mahtaakaan olla tietää, että läheinen omainen on joutunut noiden hirvittävien murhayritysten maalitauluksi!
Onneksi yritys epäonnistui. Kuvernööri on mieskohtaisesti lähettänyt tsaarille kirjelmän, joka aiheestaan huolimatta oli sisällöltään varsin rauhoittava. Siitä huolimatta kuuluu kiehunta etelässä vielä olevan jotenkin voimakas ja vaarallinen.
Ruhtinas oli määrätty Harkoviin, koska toivottiin, että kumousliikkeen pesä saataisiin hänen erittäin tarmokkaan ja häikäilemättömän toimintansa avulla hävitetyksi. Kuitenkin näyttää liike kaikista vastatoimenpiteistä huolimatta yhä laajenneen ja levinneen naapurialueillekin…
En voi enää yhtyä siihen suureen joukkoon, joka yhä vielä vain halveksivasti kohauttaa olkapäitään. Päättäen tuon tuostakin leimahtavista talonpoikaislevottomuuksista näyttävät maanomistusepäkohdat olevan suurimpana syynä.
Täällä tietenkin moititaan yleisesti herra von Witteä, joka teollisuutta suosimalla on toimittanut maahan levotonta köyhälistöä ja kasvattanut työväenluokan, jonka veljellinen yhteistoiminta alati tyytymättömien talonpoikien ja vastustusmielisen ylioppilasnuorison kanssa herättää huolestumista.
Merkillistä ja melkein levottomuutta herättävää on nähdä, kuinka vähän ruhtinailla on aavistusta kansojensa varsinaisista elinehdoista…
Täällä jokainen vannoo rauhan säilyvän, koska molemmat maailman mahtavimmat hallitsijat ovat Räävelissä vakuuttaneet toisilleen muuttumatonta rauhanrakkauttaan… [Nikolai II ja Wilhelm II.]
Jokainenko? Hendrikov väitti vielä muutamia viikkoja sitten, ettäme tarvitsemme sotaa, masentaaksemme maan sisäosissa kuohuvan, yhäkasvavan levottomuuden.
Se kuului niin ristiriitaiselta, että purskahdin nauramaan. Silloin muistin, että Sinä olit kerran puhunut samaan suuntaan, ja nauruni mykistyi omituisen, kaamean tunteen tukahduttamana…
Oi rakkaani, kuinka kaipaan päästä pois tästä sekamelskasta Sinun läheisyyteesi! Rauhaan ja selvyyteen!
Pelkään, etten ole ainoa, joka niitä tarvitsee…
Ennen saatoin rukoilla ja tunsin, kuinka maailma takanani häipyi pois. Hekumallista sulautumista oli tuossa rajattomassa Jumalalle antautumisessa, jossa samalla tunsi häviävänsä ja olevansa suloisessa turvassa.
Nyt puuttuu välittäjä. Isä Joann on kuollut, ja niillä, jotka ovat tulleet hänen jälkeensä, ei ole sitä ihmeellistä voimaa, joka saa mielet värisemään ja johtaa kaikki tunteet vain yhteen, kuin leveään, loppumattomaan virtaan.
Huomaan, että keisarillinen perhekin tuntee tuskallisesti tuon sijan yhä vielä olevan, täyttämättä.
Keisarinnan vointi on olosuhteisiin nähden suotuisa.
Saksan keisarin käynti Räävelissä näyttää istuttaneen hänen mieleensä epämääräistä pelkoa.
Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen, että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen liikkeeseen puhumalla väestölle.
Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi viimeistäkin tukea?
En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.
Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen raskaudentilan vaikutus.
Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa tuskanhuudon tukahduttaminen.
Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.
Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi ja puhuu koti-ikävästä.
* * * * *
Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.
Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.
Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa ensimäisinä vuosina.
Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.
"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."
Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.
Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisintaistellut kyyneliä vastaan.
En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneetajatuksiani rauhaan.
Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.
Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:
"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä… Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin…"
Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsinkyynelten pyrkivän esiin.
Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen… Mutta hänei tahdo mitään lähentymistä.
Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.
Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!…
Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.
"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?
Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.
Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön varjojen keskellä.
Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.
Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä, miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.
* * * * *
Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta toiseen… Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.
Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje SelossaSinua odottamassa.
Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaanvoi hillitä riemuani.
* * * * *
Viimeinen kirje Itään!
Vain muutamia rivejä… Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomennalähettää sen matkalle.
Minä riemuitsen, riemuitsen… Mutta jotakin erikoista on sentäänsattunut.
Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää syyn.
Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu. Tuloksetta… Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina, ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.
Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin kitaan."
Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä,vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.
Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiinvarovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!…
Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisarikehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?
Voi!… Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin neolisi lausuttu tyhjään ilmaan.
Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.
Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta. Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.
Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.
Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen aiheutuvan fyysillisistä seikoista…
Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.
Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja, voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.
Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessaVenäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?
Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!
Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyyvastata myöntävästi.
Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! OlisikoMikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?
Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteniärsyttää mieltäni.
Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuinkaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.
Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinäluonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä javajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen…
Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna!Pyhä Jumalan äiti!… Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevätkirjaimet mahdottomiksi lukea…
Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen… Kuolleenasyntynyt! Poika!…
Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni.Kirjoitan siis…
Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut… Toiset puhuvatvaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotkaolisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.
Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänenluonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuullamitään ääniä…
Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.
Jospa Sinä olisit luonani, rakas!
Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.
Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —
Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.
Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.
Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.
Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. —Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?
Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua…
Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lieneeLontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.
Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaajonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevänsuuriruhtinatarten kanssa puistossa.
En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa… Mitkä toiveet!Mikä pettymys!
Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua… yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —
Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.
Me tulemme onnellisiksi.
Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! —Onni tekee itsekkääksi…
Jää hyvästi! Jää hyvästi!…
Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana, jonka määräät.
Jää hyvästi! Jää hyvästi!…
* * * * *
Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.
Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia, joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.
Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja asioita tuntevilta.
Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.
Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!
Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.
Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain valoivat öljyä tuleen.
He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.
Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan käsityksestä.
Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.
Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.
Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.
Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia muotoja.
Poika!… Haaveksija!
Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nytBesobrasov.
Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen tuoksahdus.
Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut ylimmäispapillisen valtikan.
Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se hallitsi… Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa tulevaisuuden vaatimuksia.
Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki hovin puolueet häntä yhtä paljon.
Hän hymyili sille.
"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.
Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat vakuuttelut.
Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien keisarinnan sydämeen.
Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei tehnyt häntä neuvottomaksi.
Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta protestantista oli tullut kiihkoinen luopio…
Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu, vallanhimo…!
Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan vaikutusvallasta.
"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani. — Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi niin suuripiirteinen… Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä vapaampi."
Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.
"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.
Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.
"Pyhimys?"
Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.
"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa omien tarkoitusperiensä palvelukseen."
"Sinä herjaat, rakas!"
Annushka vapisi.
"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"
"Kukaan ei ole kylliksi mahtava…"
"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta pyhän Serafimin ihmetöistä?" —
Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.
"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää…"
Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:
"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"
Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko miehen kookasta vartta vasten.
Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.
Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken viehätyksen.
"Sinä olet mahtava, rakas…"
Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen…
Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten kiitävän sormissaan.
Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?
Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä, joita myöten hän nousi ylemmäksi.
Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen auringon säteissä.
Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti värähdyttäen silmäluomiaan.
Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?
Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.
Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti. Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu, jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?…
Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle pääovelle.
Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.
Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen, joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.
Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää.— Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suurenKatarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaayhteentörmäyksiin…
Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella tavallaan kääntyi hänen puoleensa.
"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti… Ah!"
Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa arpea…
Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:
"Kiitän teitä, että tulitte… Witte meni tunti sitten…"
Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat hänen kasvonsa taas liikkumattomat.
"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."
Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.
"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."
"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."
Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.
"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."
"Tsaarivallan, majesteetti?"
Kysymyksessä oli omituinen sävy… Keisari hätkähti, punastui vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.
"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla harrastuksella… On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä finanssimiehenä…"
"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä itä-aasialaisen kysymyksen avulla."
"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."
Valtioneuvos kohautti olkapäitään.
"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."
"Mutta Japani? — Kiina?"
"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."
Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä ylemmyydentunne.
"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän majesteettinne… Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena], on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän saakka…"
"No niin?"
"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin tuppeen…"
Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja päättämättömyyttä.
"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija…"
Besobrasov ponnahti pystyyn.
"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi erilainen kuin meidän."
Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.
"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan, jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta…"
Hän huokasi.
"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia Itä-Aasiassa…"
Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin odottaen ratkaisua siltä taholta.
Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat. Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.
Englanti — Englanti — Englanti.
Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.
Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.
Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.
"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin…"
Keisari keskeytti hänet:
"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen,Japani…"
Hän epäröi… Besobrasov hymyili taas.
"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"
Keisari kohotti päätään.
"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."
"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme kalistelleet sapelia."
Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.
"Takaako se tulevaisuuden?"
"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."
Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat, pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata, ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä? Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä suurin huojennus rahapolitiikalle!
Korean metsät…
Keisari kohotti kätensä.
"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"
Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.
Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät toisiinsa.
Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt alistuvan nyrpeyden tieltä.
Besobrasov tarkkasi häntä.
Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin puolelle. —
Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin. Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se ase väännettäisiin hänen käsistään — —
Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään… oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta saatettaisiin vaikenemaan.
Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina teroitettu miekka.
Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja ällistytti yksinkertaisuudellaan.
Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä astuessaan keisarinnan suojiin. —
* * * * *
Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.
Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen tukahduttamina.
Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin, Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.
Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.
Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä uhkaava, vaaraton ukkospilvi?
Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.
Miekka heilahti ja välähteli… Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein: se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.
Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.
Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.
Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean metsistä.
Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi suuriruhtinasten puolelle.
Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana… Halukkaasti he tarttuivat ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot…