The Project Gutenberg eBook ofViimeinen tsaaritarThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viimeinen tsaaritarRomaani nykyajaltaAuthor: Gertrud von BrockdorffTranslator: Vilho ElomaaRelease date: January 7, 2025 [eBook #75058]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viimeinen tsaaritarRomaani nykyajaltaAuthor: Gertrud von BrockdorffTranslator: Vilho ElomaaRelease date: January 7, 2025 [eBook #75058]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Viimeinen tsaaritar
Romaani nykyajalta
Author: Gertrud von BrockdorffTranslator: Vilho Elomaa
Author: Gertrud von Brockdorff
Translator: Vilho Elomaa
Release date: January 7, 2025 [eBook #75058]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR ***
Romaani nykyajalta
Kirj.
GERTRUD v. BROCKDORFF
Saksankielestä suomensi
Vilho Elomaa
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Vihdoinkin, neljänkolmatta lyijynraskaan tunnin kuluttua, joiden aikana ajanmittarin jyvittäin valuva hieno hiekkalanka näytti katkenneen ja keisarinnan suojissa suhahteli alamaisesti kuiskaavia ääniä ja hääräili toimeliaita lääkäreitä, oli englantilainen hoitajatar voinut laskea lapsen Nikolai Aleksandrovitshin käsivarsille.
Pyöreänä ja punaisena se tirkisteli ilmeettömillä, arvoituksellisilla silmillään pitsipielukselta, jonka kellastuneet pisteet muodostivat säännöttömästi vierekkäin sommiteltujen kruunujen ääriviivat.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! —
Keisarin säännöllisissä, hiukan väsähtäneissä piirteissä kuvastui pettymystä ja epämääräistä liikutusta. Arasti torjuvin kädenliikkein hän otti vastaan molempien lääkärien kunnioittavat onnittelut ja kiitti heitä miellyttävästi hymyillen avusta, jota he olivat kuluneiden vaikeiden hetkien aikana osoittaneet hänen majesteetilleen keisarinnalle. Mutta hänen äänessään oli kova ja särkynyt sointu, ja hänen silmänsä, jotka omituisen neuvottomin ilmein olivat kohdistetut pyöreihin lapsenkasvoihin, olivat sumeat. —
Lääkärien vetäydyttyä pois hän hengitti vapaammin.
Raskasta hänen oli nähdä ensimmäisen, ylpeän toiveensa vieraiden nähden menevän hukkaan. Vaikeata pysyä niin arvokkaana, kuin hetken merkitys vaati.
Kaunisrakenteinen, vankka lapsi! — Mutta ei poika.
Ei se, jota pyhä Venäjä-äiti odotti. Ei se, joka oli kutsuttu kerrantuntemaan vihityn kruunun painoa päänsä päällä, ripustamaan pyhänAndreaan vihreä samettivaippa hartioilleen. Nuori isä huokasi. —Toiveet murskana. Tältä päivältä, ei ainaiseksi. —
Hän hymyili jo taas kävellessään lyhyin, pelokkain askelin edestakaisin huoneessa. —
Itkettynein silmin lepäsi Aleksandra Feodorovna Venäjän keisarinnojen makuusuojan antiikkisen, kalkitun katon alla.
Kun keisari astui sisään ja kumartui hänen puoleensa, värähtivät hänen kasvonsa. Hän painoi kasvonsa pieluksiin salatakseen kyynelensä.
Hänen puolisonsa tarttui hellästi hänen käteensä: "Suruissasiko,Aleksandra? — Ja minä kun tulin onnittelemaan." —
Keisarinna kohotti punaisia silmäluomiaan ja katsahti häneen epävarmasti.
"Anna anteeksi!" mutisi hän koneellisesti. Hänen huulensa vavahtelivat yhä. "Minä — olen — väsynyt. — Se… ei ole minun syyni, Nikolai! — Vai onko? — Olenhan rukoillut Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Pyhää Äitiä…" [Kremlissä oleva Ihmeitätekevä Jumalanäidin kuva, jonka edessä tsaarittarien, tuntiessaan tulevansa äidiksi, tuli suorittaa hartaudenharjoituksia.]
"Blagovieshtshenskin Jumalanäiti on antava meidän tulla armostaan osallisiksi, Aleksandra." Keisari puhui hiljaa ja liikutettuna. Hänen kätensä sivelivät hellävaroen kapeita naissormia, joiden hän tunsi rauhattomasti värisevän.
Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäiti!
Aleksandra Feodorovnan ruusuhuulet hymyilivät surullisesti ja pilkallisesti.
Puhuiko hän totta? — Polvistua vanhan madonnankuvan eteen ja höpistä ulkoaopittuja kaavoja — oliko se rukoilemista? Koskettaa satumaisia, hehkuvia, puoli-raakalaismaisen loisteliaita jalokiviä, jotka kehystivät suurisilmäisiä naiskasvoja arkoine ja kuitenkin omituista ylemmyyttä kuvastavine kasvoineen — voiko sille antaa saman nimityksen, joka ilmaisi sopertelevan rukoilijan hehkuvimpia tunteita? —
Hän sulki silmäluomensa, jottei olisi enää nähnyt Nikolain lapsekasta uskoa ilmaisevia silmiä eikä pehmeäpiirteisen, väsyneen suun luottavaista hymyä, tuon suun, joka hiljaa ja sointuvasti puhui valkoisen tsaarin maailmaa onnellistuttavasta tehtävästä ja palavasti suuteli kultaisen ristiinnaulitunkuvan kylmiä metallihuulia. Hänen, joka uskoi Blagovieshtshenskin Jumalanäidin ihmetyöhön!…
Aleksandra Feodorovna painoi päänsä miltei kiivain elein takaisin pieluksiin. Hänen kätensä väisti puolison hyväileviä sormia.
"Hän on antava meidän tulla armostaan osallisiksi!" —
Hän vavahteli pohjattomasta katkeruudesta.
Sinun, Nikolai Aleksandrovitshin! Sinun, oikeauskoisen kirkon vanhurskaan pään, joka opettajaltasi Pobjedonostsevilta opit halveksimaan kaikkea tietämistä mitättömänä, hurskasta inhottavana turhuutena. Joka olet naiivi ja uskovainen… Mutta… minun?… Muukalaisen, kerettiläisen? Joka siirtyessäni oikeauskoiseen kirkkoon kieltäydyin kiroamasta perittyä uskontoani ja jota isä Joannin terävät silmät epäluuloisesti tarkastavat?…
Hän oli kuohuksissaan!
Hän hengitti kiivaasti, ja hänen otsansa hehkui kuin kuumeessa.
Syynä siihen oli hänen tilansa ja viime tuntien ponnistukset: Muulloinkin hän tunsi olevansa muukalainen, mutta ei silti koditon. Tänään, kesken kaikkia nuoria, tuskallisen suloisia äitiydentunteitaan, hän oli kuin irtireväisty lehti, joka ajelehtii tummalla virralla tuntemattomia päämääriä kohti. Saksanmaa oli kaukana, ja hän oli yksin vieraan, tylsästi kummastelevan kansan keskellä, joka kutsui häntä keisarinnakseen. Joka tänään oli odottanut tsaarinistuimen perijää ja olkapäitään kohauttaen vastaanottanut tiedon keisarillisen prinsessan syntymästä. Vieras ja koditon! Anteeksisaanut ja surkuteltu!…
Aleksandra Feodorovna tunsi kyynelten taas tulevan. Hän kätki kasvonsa pieluksiin…
Keisari nousi hoitajattaren viittauksesta. Äänettömänä hän poistui huoneesta. Pysähtyi ovelle vielä hetkeksi ja kuunteli.
Ei mitään! — Pielukset tukahduttivat pettymyksen nyyhkytykset. Hoitajattaren hiljaiset askelet kuuluivat pehmeästi ja hyväätekevästi. Ulkona kasteli viileä, pehmytpisarainen syksyinen sade palatsin ikkunoita. Suurina; äänettöminä kyynelinä putoilivat pisarat vanhojen, melkein lehdettömien vaahteroiden kalvakankeltaiseen lehvikköön.
Blagovieshtshenskin Jumalan äiti!…
Keisari hymyili…
* * * * *
Kirjastohuoneessa odotti Pobjedonostsev.
"Sallikaa minun, lähinnä keisarillisen perheen jäseniä, ensimäisenä onnitella teidän keisarillista majesteettianne."
Hän puhui hitaasti ja hiukan värähtelevän arvokkaasti kuten hänen korkealle iälleen sopi. Mutta älykkäässä, vanhassa päässä syvällä olevien silmien katse oli pistävä kuin kyykäärmeen. Keisarin oli, kuten aina Pobjedonostsevin läheisyydessä ollessaan, pakostakin taisteltava vastenmielisyyden tunnetta vastaan. Hänen hymyilynsä, kun hän kiitti, oli laimea ja väkinäinen. Hän tunsi kirkkoruhtinaan korkean otsan takana vaanivan kysymyksiä, joiden vastauksista hän ei vielä ollut selvillä…
Varovasti tutkistellen Pobjedonostsev ryhtyi koskettelemaan odotetun perintöruhtinaan syntymän johdosta suunniteltua armahdusjulistusta.
Hän näki keisarin otsan rypistyvän. Pilkallinen, riemuitseva hymy leikitteli ukon ohuiden, askeettisten huulien ympärillä. —
Nikolai Aleksandrovitsh karkoitti torjuvin kädenliikkein manifestiajatuksen mielestään.
Ei tänään… ei!… Hän oli kiihoittunut, viettänyt yön valvoen ja rukoillen ja tunsi vielä odottamattoman pettymyksen synnyttämää tuskaa ikäänkuin raukeutena jäsenissään.
Ei tänään!…
Eikö voitaisi odottaa siihen päivään asti, jolloin vastasyntynyt suuriruhtinatar otetaan oikeauskoisen kirkon helmaan?…
Pobjedonostsevin ohuthuulinen suu ei nauranut enää.
"Teidän keisarillisen majesteettinne armo ei milloinkaan tule liian myöhään."
Hän laski kuihtuneet, sormuksilla koristetut kätensä selvästi eroittuvine sinisine suoniverkkoineen ristiin kepin norsunluukahvalle — hänen oli jo kymmenen vuotta kävellessään tarvinnut nojata keppiin.
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa armonsa runsaudensarven tuhlaten vuotaa sekä hyville että pahoille."
Keisarin kalpeat kasvot punehtuivat hiukan.
"Tahdon, että minuun luotetaan", sanoi hän hiljaa.
"Tahdon —" hän hymyili itsekseen ikäänkuin jokin suloinen näky olisi väikkynyt hänen edessään — "päättää työn…"
"Kenen työn?"
"Vapauttaja-tsaarin."
Pobjedonostsev oli vaiti. Hänen luiset, kepin luukahvaa pitelevät sormensa vavahtivat väkisinkin. Seuraavassa hetkessä ne olivat taas liikkumattomat kuin maaorjat, jotka ovat tottuneet alistumaan herransa tahtoon.
"Teidän majesteettinne keisarillisen isoisän kaatoi murhaajan käsi", sanoi vihdoin yliprokuraattori. Hän lausui viimeiset sanat hyvin hitaasti omituisen teräväliä, kirkkaalla äänellä.
Keisarin kasvot olivat taas saaneet tavallisen väsyneen kalpeutensa. Hänen hartiansa liikahtivat ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa ajatuksistaan painostavan mielikuvan.
"Tahdon elää ja kuolla Venäjän hyväksi. Kuolintapa on yhdentekevä."
Hänen äänensä oli laimea ja soinnuton kuin särkyneen lasin särähdys. Hän tunsi vanhuksen älykkäiden kasvojen pergamentti-ihon takana piilevän sanattoman vastustuksen ja katseli häntä huolimattoman uhmaavasti, ylemmyytensä tuntien.
Yliprokuraattori hieroi kuivaa etusormeaan kepinkahvan hopeasilaukseen kiinnitetyllä, sileäksi hiotulla, verenpunaisella rubiinilla.
"Ei kukaan ylevistä hallitsijoistamme olisi puhunut toisin. Ei ainoakaan."
Hänen suupielissään karehti jo taas hymy, tuollainen merkillinen, ärsyttävä hymy, jolla vanhus vastaa pojan haaveksiviin unelmiin. —
Mitäpä muuta tämä keisari olikaan kuin tyhmä poika, joka tavoitteli pilviä? Narri! Sokea! — Haaveilija, joka tahtoi itselleen hakata omat tiensä risukon puhki.
Kova, valju suu hymyili ylenkatseellisesti.
Sinä revit sormesi okaissa, Nikolai Aleksandrovitsh. Sinä olet näkevä, että mushikkaa on kuritettava piikkiruoskalla, jos mieli hänet pysyttää kesynä. Sinä saat sen kokea…
Konstantin Pobjedonostsevin vahva puoli oli se, että hän taisi niinä hetkinä, jolloin toisen tahto oli ratkaiseva, tekeytyä myöntyväiseksi.
Hän kysyi hiljaisesti:
"Teidän keisarillinen majesteettinne ajattelee vapauttajatsaarin suunnittelemaa perustuslakia?"
Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että keisari lysähti kokoon.
Perustuslaki! — Se sana oli hyvin valittu. Se oli kuin punainen vaate, joka saa rauhallisesti ruohoa pureksivan härän muistamaan voimansa. —
Perustuslaki! — Anna vapaaehtoisesti suomiesi lahjojen takeeksi kirjallinen vakuutus ja katsele hymysuin, kuinka kätesi sidotaan itsepunomallasi köydellä.
Pobjedonostsev istui liikkumatta. Hengitystään pidätellen hän odotti päätöstä, jonka täytyi tulla. —
Astuttuaan rauhattomasti pari askelta huoneessa keisari pysähtyi. Hänen valkoisen litevkan verhoama vartalonsa näytti tänään laihemmalta ja hennommalta kuin muulloin. Poikamaisena ja kypsymättömänä hän seisoi seinäverhon tummankirjavaa taustaa vasten.
"Perustuslaki on vaarallinen leikkikalu kokemattomien käsissä. JaVenäjän kansa on kuin lapsi muiden Europan kansojen rinnalla."
Pobjedonostsev hymyili. Hänen hiukan kokoonpainuneen ruumiinsa lävitse kulki liikahdus, ikäänkuin hän olisi hengähtänyt vapaammin.
"Teidän majesteettinne päättää viisaasti ja kokeneesti."
Hänen äänessään piilevä pilkka jäi huomaamatta. Keisari oli mennyt ikkunan luo ja antoi katseensa alakuloisen miettivästi lipua pitkin Eremitaashin valtavia seiniä, joiden marmorin harmaus eroittui omituisena päivän pilviverhosta.
"Kun tämä kansa kypsyy!… En lupaa mitään perustuslakia. — En vielä.Jos minulle syntyy kruununperillinen…"
Hän keskeytti puheensa ja hymyili. Pobjedonostsevin huulet puristuivat vastakkain kovina kuin kaksi karkeasti päällekkäin liitettyä marmorireunaa.
"Suokoon armollinen taivas hänen keisarilliselle majestetilleen siunauksensa."
Hänen äänessään oli jotakin, joka sai keisarin hätkähtämään. Epäilys pyrki esiin ja painui kohta seuraavassa hetkessä taas olemattomiin. — Nikolai Aleksandrovitsh pudisti huomaamattomasti väsynyttä, kaunispiirteistä päätään.
Hän ei pitänyt Pobjedonostsevista. Aleksanteri III:nnen verinen sortovalta loi punaisen kajastuksen tähän nimeen. Se tuoksahti vankikopille. — Venäjän valtaistuimen uusi haltijahan halusi rakkautta ja vapautta. — Hän epäili kaikkia, jotka olivat antaneet myöntymyksensä pimeälle taantumukselle. Ehkäpä hänen mielessään harvoina surumielisyyden hetkinä liikkui sellaisiakin ajatuksia, että näiden Aleksanteri IIII:nnen suosikkien täytyi olla nuoren tsaarin salaisia vihollisia, ja että he tyynen pinnan alla lietsoivat salattuja tulia. Että prinsessan syntyminen oli heille tervetullut seikka…!
Inhoittavat yön aaveet!…
Nikolai Aleksandrovitsh pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Väsynyt hän oli, epävireessä ja hiukan surullinen. Yliprokuraattorin istuinpaikka oli tyhjä. Mutta älykkäät kyykäärmeensilmät loistivat vielä jossakin ja täyttivät huoneen jääkylmällä katseellaan.
* * * * *
Keisaria värisytti. Hän tahtoi tavata isä Joannin ja rukoilla hänen kanssaan. Hän tahtoi anoa pyhien siunausta keisarinnalle, jonka kohdussa oli tsaarivallan tulevaisuus. Hän tarvitsi pyhää savua, ikonostasin [pyhäinkuvilla ja jalokivillä koristettu seinä venäläisissä kirkoissa] satumaista hohtoa, salaperäistä hämärää ja pyhimyksen moniaavisteista läheisyyttä. —
Ulkona oli ilma kuin harmaa muuri. Kupoolit verhoutuivat hitaasti hämärään. Täytyi ajatella häipyviä sävelsointuja tahi taivasta kohti kohoavia aatteita, jotka olivat uupuneet ja vaalenneet. — Äänettöminä putoilivat vaahterien lehdet… Kuolevia ihanteita! — Alistuvaisesti olkapäitään kohauttaen keisari kääntyi, nosti kätensä silmilleen ja loi etsivän katseen pitkin huonetta. Ei! — Pobjedonostsev oli poissa. Mutta hänen silmänsä kiiluivat vielä, tirkistivät kullattujen kirjanselkien lomista, riemuitsivat… ivallisina ja kammottavina.
"Kaikki maailman tieto, joka ei palvele Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan, on turhuutta. Kaikki tahto on turhuutta, paitsi tätä yhtä…"
Eikö joku ääni kuiskinut? Eikö tuolla hämärässä häämöttänyt kasvoja?…
Keisari mutisi rukouksen. Hurmiosta värisevin sormin hän painoi sähkökellon nappia.
Isä Joannin piti tulla. Pyhän miehen, koskemattoman…
Notkea lakeija kiiti nuolennopeasti alas portaita viemään herransa kutsun perille…
Maria Feodorovna oli ilmoituttanut itsensä nuorelle keisarinnalle, lausuakseen hänelle onnittelunsa ja tiedustellakseen pienen suuriruhtinattaren vointia.
Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää, että hänen majesteettinsa keisari oli Pobjedonostsevin lähdettyä ollut kiihdyksissä ja lähettänyt kutsumaan isä Joannia luokseen. Aina etuhuoneeseen saakka kuului papin rukoileva, yksitoikkoisen laulava ääni.
Maria Feodorovna hymyili julmaa hymyä.
Kaksi vanhan hallitustavan jäykkää tukipylvästä, jotka olivat kyllin vahvasti juurtuneet tämän hovin ilmapiiriin. Eikö Nikolai, joka ei tahtonut nähdä ketään välittäjää itsensä ja kansan välillä, ollut kiiruhtanut karkoittamaan hovista isänsä suosikkeja? Eikö hän puhunut uusista aatteista, jotka olivat toteutettavat? — Uusia aatteita, samalla kun kaksi liukasta Aleksanterin aikuista pappia parhaillaan kietoi häntä verkkoonsa!
Keisarinna naurahti. Tylysti, hillitysti. Kaksi pappia… Ja kyllä toisetkin vielä löytäisivät jonkin salatun takaportin uuden hallitsijan sydämeen… Kaikki vapaamieliset aatteet häviäisivät kuin kapea puro hiekkamereen.
Hymy karehti vielä Maria Feodorovnan kasvoilla, kun hän astui miniänsä luo ja sydämellisin, liian sydämellisin sanoin onnitteli häntä.
Nuoren keisarinnan silmiä ympäröivät punehtuneet kehät, ja katse oli väsynyt. Hän kiitti laimean kohteliaasti, pakottautuen hiukan taivuttamaan päätänsä.
Hän kaipasi palavasti Nikolaita, joka oli äänettömästi pujahtanut pois nähdessään hänen kyynelensä. Hän tahtoi selittää ja saada lohdutusta… Ja nyt… tämä nainen… tämä vieras nainen!… Kuka hän oli?… Mitä hän tahtoi?…
Maria Feodorovna puheli tottuneesti ja rohkaisevasti. Hänen keskustelutaitonsa ei jättänyt häntä pulaan missään tilanteessa. Samalla kun hän kevyesti jutteli ylimalkaisista asioista, vaanivat hänen katseensa salaisuuksia ja pelokkaasti kätkettyjä ajatuksia. Tiesikö Aleksandra Feodorovna Pobjedonostsevin olleen keisarin luona?
Ei, hän ei sitä tietänyt. Se olisi muuten ollut hänestä yhdentekevää. Tämä saksalainen prinsessa, joka oli tottunut Darmstadtin hovin pieniin oloihin, ei kyennyt arvioimaan keisarillisen ympäristön kuiskutuksia.
Mukava, vaaraton keisarinna!…
Maria Feodorovnan huulet muikistuivat ylenkatseellisesti. Päämäärästään tietoisen puolison käsissä olisi Nikolai ollut kuin pehmeä vaha. Tämän rinnalla…?!
Hän ojensi, hartioitaan kohauttaen, kapeat, ihmeteltävästi hoidellut kätensä ja katseli niitä salaisesti hymyillen. Aleksandran kädet eivät milloinkaan olisi saattaneet innoittaa kuvanveistäjää. Tyhmiä he olivat välinpitämättömyydessään, nuo nuoret naiset, jotka halveksivat kaunistuskeinoja ja kevytmielisesti riistivät itseltään vallan.
"Kelpo naisia, mutta hovissa mahdottomia", sanoi hän pehmeällä, sointuvalla äänellään.
Hän puhui Wittestä, hänen lisääntyvästä vaikutusvallastaan, suosiosta, jota hän nautti tiettyjen kansankerrosten taholta, ne kun hänessä vainusivat sen miehen, joka tuleva oli.
Hänen aikomuksensa oli pudistaa nuori nainen hereille uneliaisuudestaan. Hän ehkä varoittaisi keisaria. Varoituksilla on usein sama seuraus kuin suositteluilla. Mutta Aleksandra Feodorovna vain hymyili.
"Koko Venäjänmaalla on vain yksi tuleva mies." Äitikeisarinna nousi jäykkänä seisoalleen.
"Keisari on… keisari", sanoi hän hitaasti. "Minä puhuin hänen ministeristään, joka on noussut kansan keskuudesta ja joka on riippuvainen tämän kansan suosiosta. Riippuvainen syntyperänsä kautta. Vain sen kautta…"
Hän piti kättään riippulampun punertavaa valoa vasten ja tarkkasi sekunnin ajan kalpean ihon alla virtaavia lämpimiä veriaaltoja.
Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Metallilta kalskahtava sointu, jonka vanha keisarinna sai ääneensä, koski häneen. Helmikampa korkealle käherretyssä harmaassa hiuslaitteessa kimalteli kuin pedon hohtavat hampaat.
Hän oli väsynyt. — Vanhan, vieraan naisen läsnäolo kiusasi häntä.
Puolittain uhkamielisesti hän vihdoin virkkoi:
"Keisarin kunnianhimona on olla jotakin enemmän kuin vain arvonsa haltija…"
"Enemmän?" Maria Feodorovnan kasvot olivat kalpeat ja liikkumattomat. "Venäjällä ei ole mitään, mikä olisi tsaarinkruunua korkeammalla. Ei mitään tehtävää, jota keisari saisi pitää korkeampana kuin kruununsa säilyttämistä…"
Hänen sanoissaan piili jotakin uhkaavaa. Aleksandra Feodorovna puri huultaan.
"Ja kuitenkin juuri kruununperijä-suuriruhtinas itse tahtoi siitä luopua. Vapaaehtoisesti… Ja jäi vain siksi, että piti niitä itsekkäitä syitä, jotka häntä siihen yllyttivät, mitättöminä miljoonien onnen rinnalla."
Hän sanoi nämä sanat nopeasti, kiivaasti hengittäen. Nyt, kun hänen tytönylpeyttään kuolettavasti haavoittanut salaisuus oli raastettu päivänvaloon, hän pelästyi.
Maria Feodorovna oli käynyt kovin kalpeaksi. Hänen kurtuttomat kasvonsa hohtivat marmorivalkeina riippulampun valossa. Hän näki erään aseen riistetyn itseltään…
Tämä kruununperijä-suuriruhtinas Nikolain rakkaus Raisa Kaganiin, jonka tähden Nikolai Aleksandrovitsh oli ollut valmis luopumaan valtaistuimesta ja keisarikunnasta, oli kuin terävä miekka tupessa, niin kauan kuin se pysyi nuorelta keisarinnalta salassa. Miekka, joka saattoi katkaista tämän toisten tahdosta solmitun avioliiton siteet, jos ne osoittautuisivat liian vahvoiksi ja alkaisivat olla esteenä…
Nyt oli tämä miekka tylstynyt.
Maria Feodorovna etsi vastausta, pakotti värähtelevän hymyn kalvenneille huulilleen.
"Olet kiihtynyt,darling. Ah, sinä olet kärsinyt. Tunnen, kuinka olet kärsinyt."
Äänen metallisointu oli kuin pois pyyhkäisty. Hellästi ja äidillisesti kumartuivat äitikeisarinnan kirkkaat kasvot nuoren äidin puoleen.
"Anna minulle anteeksi, Aleksandra!"
"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavana. Nikolai on ollut rehellinen minua kohtaan. Ainoa rehellinen. — Ei, en herjaa toisia. Mutta… olen usein saanut itkeä…"
Hänen äänensä vapisi. Kuin lumottuna pysyi hänen katseensa irtautumatta kohdistuneena huoneen valkoiseen kattoon. Hän ei tahtonut enää nähdä noita äidillisiä kasvoja, tahtoi päästä hengittämästä tuota tuoksua, joka oli kuin kiehtova hyväily. Hän ei tahtonut purkaa sydämensä kyllyyttä tuolle vieraalle naiselle, ei tahtonut muistella menneitä kärsimyksiä, jotka olisivat tehneet nykyhetken karvaaksi ja katkeraksi. Kirkkaassa rauhassa hän tahtoi kulkea hiljaista tietään…
Kirkas rauha!…
Hoitajatar ilmestyi ovelle. Äitikeisarinnan toivomuksesta hän oli järjestänyt tämän kahdenolon.
Nyt hän näki Maria Feodorovnan hyväilevän käden silittävän nuoren keisarinnan poskea.
Pitkälle riippuvien ketjujen harmaat helmet kilahtelivat hiljaa hänenastuessaan kookkaan, hoitajattarenmekkoon puetun englannittaren ohi.Hänen hymyilevä katseensa hipaisi tämän kovapiirteisiä kasvoja. MariaFeodorovnalla oli kyky saattaa ympäristönsä ihmiset orjikseen.
Mutta hänen tultuaan omiin suojiinsa hymy hävisi ja sijaan tuli äänetön mietiskely.
Tässä oli pidettävä varansa! — Tuo nuori hesseniläinen prinsessa, joka omien hovinaistensa seurassa vaikutti ujolta ja kömpelöltä, oli kyennyt kuukausimääriä säilyttämään pettymyksensä salaisuuden. Oli kyllin rohkea lausuakseen julki, että Nikolai Aleksandrovitsh oli se mies, jota Venäjä odotti. Ja silmät punottivat siksi, että hänen kohdustaan ei ollut syntynyt odotettua kruununperijää!
Osasiko hän esiintyä naamio kasvoillaan?
Maria Feodorovna kohautti hartioitaan. Hän vihasi saksalaisia, koska nämä olivat mauttomuuteen saakka rehellisiä ja taisivat tunteettomin sormin repiä rikki taidokkaasti kudotut juoniverkot. Nyt oli tuolla saksatar…
Vanha keisarinna tuijotti jäykästi eteensä.
Mahtava oli Aleksanteri III:nnen aikainen puolue uuden keisarin hovissa.
Täytyi varoa, ettei näkisi vallan avainten luisuvan käsistään…
* * * * *
Joka perjantai oli rahaministeri von Wittellä esittely keisarin luona.
Hän selosti asioita hitaasti ja hieman perinpohjaisesti, tuolla rauhallisella, kohteliaalla ja talttuneella sävyllä, joka oli ominainen entisen pikkuvirkamiehen hillitylle luonteelle.
Hän selitti juurtajaksain venäläis-mandshurialaista rautatiehanketta, todisti painavin perustein, että rautatien kaartaminen Vladivostokista etelään olisi epäviisas teko.
Keisari käveli levottomin askelin edestakaisin työhuoneessaan. Hänen kasvojaan peitti puna; eikö suuriruhtinas Wladimir puolta tuntia aikaisemmin ollut puhunut aivan päinvastaista, kuin mitä rahaministeri tässä kuivin lausein todisteli? Eikö hän ollut puhunut rauhallisista toiveista Koreaan nähden, Venäjän alueen laajentamisesta miekan iskemättä?
Keisarin poskilihakset työskentelivät. Witten asiallinen, miltei puolueeton sävy ärsytti häntä.
Hänen esittämänsä syyt olivat kenties hyvät, — hänen kuiva esitystapansa sai ne ensi silmäykseltä näyttämään ehkä suorastaan ilmeisiltä.
Mutta lähemmin tarkastettaessa…
Selkkauksia Kiinassa?… Japani?
Keisari kohautti olkapäitään.
Voiko sellainen maa uhata, joka ei kykene itseäänkään suojelemaan?Uskaltaisiko nuori Japani uhmata Venäjän aseiden uhkaavaa kalsketta?…Aseiden?… Ei mitään aseita! — Rauha! Mitä herra von Witte siisoikeastaan tahtoi?… Wladimir Aleksandrovitshkin puhui rauhasta.Kukaan ei halunnut sotaa. Ei kukaan.
Nuoren itsevaltiaan otsa oli rypyissä. Hän silmäili salaa rahaministerin kasvoja. Tämä oli levollinen, liikkumaton ja tutkimaton. Hänessä ei ollut hituakaan Pobjedonostsevin hillitystä intohimoisuudesta, hänen kasvoillaan ei merkkiäkään hovieläjien kilpailevasta, hallitsijan armollisia silmäyksiä ongiskelevasta hymystä.
Mies, joka palveli asiaa ja unohti hallitsijan persoonan…
— Tosiaanko?
Sitä Nikolai Aleksandrovitsh ei tiennyt. Hän ei kyennyt luomaan itselleen kuvaa tämän miehen luonteesta. Ehkäpä hänen voimansa perustui siihen, että tiesi olevansa tutkimaton…
Keisari-vainaja oli tehnyt hänet uskotuimmaksi neuvonantajakseen valtion asioissa. Oli keksinyt hänet ja pistänyt eteläradan vähäpätöisen virkamiehen kainaloon ministerinsalkun. Oliko Aleksanteri tuntenut syvemmin suosikkinsa olemuksen?…
Toisinaan, yksinäisinä hetkinä, keisari koetti päästä herra von Witten luonteen perille.
Kun ministeri oli saapuvilla, pääsi hänen läsnäolonsa epämieluisasti ärsyttävä vaikutus voitolle.
Oli hetkiä, jolloin Nikolaista tuntui, että hän vihasi tuota miestä. Sitten hän taas karkoitti ylenkatseellisesti hymähtäen tuon ajatuksen mielestään. Mutta värähtelevä hermokiihoitus jäi jäljelle…
Hitaasti, huolellisesti herra von Witte taittoi levitetyn asiapaperiarkin taas kokoon.
Hän oli lausunut mielipiteensä ja odotti. Tummat kasvot, joilla väikkyi hieno, rauhallinen hymy, olivat kumartuneina valkoisen paperin yli.
"On välttämätöntä, että Kiina ja Venäjä käyvät käsikädessä ja ettäJapani oppii luottamaan rauhallisiin tarkoituksiimme."
"Ei kukaan meistä ole antanut heille aihetta niitä epäillä", vastasi keisari nyreästi.
"He epäilevät siitä huolimatta. Tshifun redillä sattunut välikohtaus on tehnyt heidät epäluuloisiksi."
Witte hymyili.
"Venäläis-kiinalainen sopimus on antava makakeille enemmän ajattelemista."
"Olemme aikeissa tehdä sopimuksen Japaninkin kanssa."
"Sopimukset velvoittavat vain tiettyyn rajaan saakka. — Eivät ehdottomasti, teidän majesteettinne."
Keisari keskeytti hänet epäsuosiollisen käskevällä kädenliikkeellä.Ministerin sanoissa oli ylemmyyden vivahdus.
Tuon herra von Witten ei saanut antaa kohota itseään korkeammalle. —
Keisari siirtyi muille aloille. — Hän oli valmistanut suunnitelmia sisäisiä uudistuksia varten, puhui työajan uudestisäännöstelystä, talonpoikain asemaa keventävistä laeista, kuvernöörien ja piiripäälliköiden keskinäistä asemaa koskevista muutoksista…
Hän puhui nopeasti ja kiihtyneesti, ikäänkuin olisi ollut tärkeätä päästä mahdollisimman pian eroon jostakin epämieluisasta.
Ministeri kuunteli vaieten tällaisten aikeiden ilmaisuja. Työväestön aseman parantamista? Talonpoikaisolojen uudistuksia? — Myöhemmin! Myöhemmin! —
Hän aikoi vastata, mutta keisari pudisti miltei kiivaasti päätään.
Herra von Witte olkoon ensi kerralla valmis esittämään mielipiteensä.Kyllin täksi päiväksi! —
Witte huomasi esittelyn päättyneen, kumarsi ja poistui.
Etuhuoneessa odotti eräitä ministeriöiden herroja, jotka hän tunsi.
Hän ojensi heille kätensä ja haastoi muutaman sanan, ennenkuin astui vaunuihinsa. Hän näytti heistä väsyneeltä ja rasittuneelta. Witten joustavuus on vähentynyt, kuiskailtiin. Aleksanteri III:nnen aikana oli hänen olonsa ollut helpompi…
Hitaasti vierivät vaunut Pietarhovin puiston läpi. Puiden mahtavat, alkukevään kainon vihannan värittämät latvat suhisivat kirkkaassa kevätilmassa. Haaleanväristen pajunoksien takana kuvastuivat pitkät, kellahtavat pilvet himmeää sineä vastaan.
Sergei Juljevitsh Witte ei lainkaan huomannut keväisen puiston hentoa värileikkiä.
Liikkumattomana, ummessa silmin hän nojasi keisarillisten vaunujen patjoihin.
Käynnit keisarin luona kuluttivat hänen hermojaan. Hän tunsi seisovansa pohjalla, joka alkoi hitaasti horjua.
Vanha keisari oli ohjannut Venäjän mustimman taantumuksen kitaan. Kammottava päämäärä, mutta varma suunta, joka teki epävakaisesti sinne tänne hapuilevan laivan jälleen varmaksi ja tottelevaksi.
Uusi haaveili uudistuksista ja tavoitteli epävarmoin käsin mielikuvituksensa luomia utukuvia… kaikki järkisyyt pirstoutuivat tuohon poikamaisen uhmaavaan otsaan, jonka ärtyiset kurtut Sergei Juljevitsh kyllin hyvin tunsi.
Täytyikö häntä seurata toisen, joka tähän yksinvaltiaaseen nähden oli häntä voimakkaampi? Pobjedonostsev? — Tahi se pyhä pappi, josta kerrottiin, että hän käsien päällepanemisella suoritti ihmeellisiä parannustöitä?…
Tahi — Witte hautoi ajatusta, joka oli uusi ja merkillinen, — tahi… ehkä keisarinna?
Aleksandra Feodorovna oli nuori ja miellyttävä, kyllin viisas asettuakseen Raisa Kaganin jutun yläpuolelle. Hänen avioliittoaan Nikolai Aleksandrovitshin kanssa pidettiin onnellisena ja sopusointuisena. Eikö ollut ajateltavissa, että hovissa oli muodostumassa "keisarinnan puolue", joka ymmärsi taivuttaa yksinvaltiaan tahtoa avioliiton suomilla keinoilla?…
Saksalainen prinsessa, korkeakasvuinen ja kirkasotsainen, — saksalaisvihaaja Maria Feodorovnan luonnollinen vastapaino?…
Witte oli vielä vaipuneena mietiskelyynsä, kun vaunut puiston reunassa pysähtyivät Pietarhovin linnan erään sivurakennuksen eteen. Hän astui alas hajamielisenä, meni huoneistoonsa, syödäkseen aamiaisen ennen Pietariin lähtemistään, ja hymyili ottaessaan palvelevan lakeijan kädestä teelasinsa. Eriskummaista, syvälle tunkevaa hymyä. Ei kukaan aavistanut, että se koski keisarinna Aleksandra Feodorovnaa…
Moskovassa valmisteltiin nuoren keisarin kruunausjuhlaa. Kremlin kupoolit kimaltelivat, Vasili Blashennin kirkon ihmeelliset tornit kylpivät kirjavina toukokuunauringon kultasäteissä.
[Blashennin kirkko on pihkovalaisten Barman ja Posnikin rakentama vv. 1555—1560, Iivana Julman hallitessa, Kasanin valloituksen muistoksi. Kirkko, joka sijaitsee Punaisella torilla Kremlin edustalla, käsittää yhdeksän mitä erilaisimpien kirkkotyylien mukaan suunniteltua osastoa vastaavanlaisine torneineen. Suom.]
Iivana Suuren tornin [Kremlissä. Suom.] kellot alkoivat kumahdella. Mahtavana, kutsuvana kaikui niiden malmiääni etäisille tasangoille, julistaen pyhän, ikivanhan, tunnuskuvallisen toimituksen alkaneeksi.
Kansanjoukossa, joka sadointuhansin oli leiriytynyt kaupungin edustalla olevalle Hodynkan kentälle, syntyi liike, joka muistutti kuohuvan hyrskyaallon rajua rynnistystä.
He tahtoivat nähdä hänet, joka tänään vihkiytyi pyhälle Venäjä-äidille, nuoren keisarin, joka oli lempeä ja ystävällinen kuin päivänsäde, joka tahtoi antaa onnea ja rauhaa ja muuttaa maansa raamatun yrttitarhojen hedelmällisiksi kentiksi. Hänet tahdottiin nähdä… Suotta eivät he olleet avojaloin lähteneet vaivaloiselle, päiväkausia kestäneelle vaellukselle pitkin kehnoja maanteitä, suotta he eivät olleet viettäneet yökausia paljaan taivaan alla, palellen köyhissä juhlaryysyissään… Naurettiin ja meluttiin.
Tahtoivat nähdä ja viedä muiston näkemästään kotiin, kaukaisen maalaiskylän kyyristyvien kattojen alle…
Aleksandra Feodorovna nojasi kalpeana patjoihin kultaisissa kruunausvaunuissaan, jotka hitaasti vierivät äitikeisarinnan, jo kruunatun hallitsijattaren, vaunujen jäljessä.
Kuvan kaltaiseksi oli hänet koristettu, kuormitettu jalokivillä, jotka rautakahleiden tavoin painuivat valkoiseen ihoon; raskas brokaadivaippa, taakkana painava, oli ripustettu hänen hartioilleen.
Nyt hän katseli väsyneesti ja omituisen hajamielisesti koko tuota kirjavaa joukkoa, naamiomaisen jäykkä hymy kapeilla, lujasti suljetuilla huulillaan.
Vaunujen kirjailluista patjoista kohosi ummehtunut tuoksu. Täällä oli ahdasta ja painostavaa. Nuoren keisarinnan korkeakasvuinen vartalo oli kumarassa, hän taivutti tervehtien päätään… hymyili…
Hänenkö kansansa tuossa riemuitsi? Miksi se riemuitsi? — Siksikö, että keisari noudatti vanhaa tapaa? — Vanhat tavat ovat vaarallisia, Nikolai Aleksandrovitsh. — Ne ovat kuin jäinen henkäys, joka kangistaa nykyhetken lämpimän elämän… Mutta kansasi riemuitsee…
Aleksandra Feodorovnan suloiset kasvot keinahtelivat kultaisten vaunujen lasiruutujen takana.
Hän tervehti kansaansa, — vierasta kansaa, jonka luo hän oli tullut jakamaan sille siunaustaan.
Vierasta kansaa, jolla oli tylsät, avomieliset silmät ja leveät, raa'asti hymyilevät suut.
Muurina se seisoi tien molemmin puolin. Kirjavia päitä, partoja, liehuvia liinoja… Se oli kuin kuohuvan meren kohoavaa ja laskevaa aaltoilemista, jonka yksitoikkoinen kohina tekee raskasmieliseksi ja väsyneeksi…
Raskasmieliseksi ja väsyneeksi…
Uspenskin tuomiokirkon ovella säikähdyttiin nuoren keisarinnan kalpeutta.
Vaivaloisesti suoristautuen astui Aleksandra Feodorovna puolisonsa rinnalla metropoliittaa vastaan, joka heitä odotti.
Päivä oli helteinen. Räikeän kirkas aurinko lennätti kuumia nuoliaan laimeansiniseltä, pölyiseltä taivaalta. Kirkonoven ääreisillä harmailla kivipylväillä leikitteli kipinöitä. Kirkkaita, kimeltäviä kipinöitä. — Muuan punainen suu hymyili… ivallisesti, ylimielisesti.
Yli-inhimillisin ponnistuksin Aleksandra Feodorovna koetti saada aaltoilevan sumun haihtumaan silmiensä edestä. Kiinteästi, ikäänkuin ainoaan todelliseen koko ympäristössään, hän tarrautui noihin hymyileviin huuliin. Oliko se todella äitikeisarinnan suu?…
Äkkiä, kuin revitty, maahan putoava harso, alkoi sumu haihtua. Hän katsoi Maria Feodorovnan kasvoihin. Ne olivat kauniit, kylmät ja välinpitämättömät. Omituinen suu ei hymyillyt enää. Kylmästi ja tutkivasti tarkkasivat hänen silmänsä nuorta paria.
Minkälainen katse se oli?…
"Hän vihaa minua", ajatteli Aleksandra Feodorovna.
"Hän vihaa minua…"
Hänen verettömät huulensa puristuivat toisiaan vastaan. Miksi hän ei saanut olla yksin ja itkeä… itkeä…?
Oh, kuinka typerää! — Maria Feodorovna… keisarin äiti? — Voivatko äidit vihata?
Mutta tuo katse? — Tuo katse!…
Miksi hän miettikään? — Heikkous pois, heikkous pois! — Hänhän on keisarinna…
Kuin unissakävijä hän liikkui eteenpäin, tunsi huultensa koskettavan alastonta kultaista ristiinnaulitun kuvaa, jonka metropoliitta ojensi keisariparia kohti. Kylmän metallin kosketus pani hänen jäsenensä värisemään.
Paluumatkalla, Nikolai Aleksandrovitshin istuessa nuoren puolisonsa rinnalla, sattui kiusallinen välikohtaus. Nuori keisarinna Aleksandra Feodorovna menetti tajuntansa, ja hänet täytyi Kremliin saavuttua herättää tuntoihinsa keinotekoisin kiihoittimin.
Maria Feodorovna ei myöhemmin juhlapäivällisten aikana voinut olla tekemättä vastapäätä istuvalle suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille ilkeätä huomautusta.
Keisarinna, jonka uuden kruunun taakka painaa maahan! — Eikö se ollut vertauskuvallista?
Hän hymyili merkitsevästi antaessaan pitkälle riippuvan kruunauskoristeen helmien solua hoikkien, ylellisesti sormustettujen sormiensa välitse.
Nikolai Nikolajevitsh ymmärsi vihjauksen.
Hän ymmärsi hymynkin. Tämä nainen pelasi peitetyin kortein, mutta hänen politiikkansa pysyi aina samana. Jo vuosikausia hän oli taistellut valtansa puolesta. Hänenkö olisi pitänyt laskea aseensa tuon kilpailijattaren edessä, joka, niin miltei lapsi kuin hän vielä olikin kokemuksiltaan, uteliaan tietämättömin katsein tarkkasi hovielämän kirjavaa hyörinää.
Maria Feodorovna tarkasteli tutkivasti suuriruhtinaan teräväpiirteisiä kasvoja, jotka saivat ajattelemaan nälkäistä arosutta.
Värähdys hänen suupielissään teki Maria Feodorovnan varmaksi.
Puoliääneen, pinnallisen keskustelun sävyyn, hän alkoi puhua uusimmista tapauksista ulkopolitiikan alalla.
Oliko Li-Hung-Tshangin läsnäololla kruunausjuhlallisuuksissa jokin syvempi merkitys? Suunnitteliko Witte jotakin uutta, yllättävää shakkisiirtoa?
Maria Feodorovna pelkäsi tuota miestä, jonka vaimoa hän oli vuosikausia vieronut. Ministeri, joka palveli jotakin asiaa, oli tavallisuudesta poikkeava ilmiö Pietarissa.
Nikolai Nikolajevitsh kohautti hartioitaan.
Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se olisi?
Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.
Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.
"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."
Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.
Suuriruhtinas hymyili.
Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä…?
Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta… Maria Feodorovnan katse oli kiintynyt valtaistuimeen.
"Keisari ei pidä herra von Wittestä."
"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean riippumattomuusjulistus…"
Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.
"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan."
Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.
"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa, joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?
Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.
Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.
Mutta hän pelasi taitavasti.
Korea?
Oli kuunneltava ja odotettava.
Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien ryhmien läpi.
Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen samettinojaan.
Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja sietämättömäksi.
Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?…
Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa, ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla, kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.
Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.
Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.
Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada lapsia kalvoi häntä.
Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.
Hän käänsi katseensa toisaalle… näki Maria Feodorovnan, joka keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.
Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa, aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.
Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei voinut torjua.
Tahi… ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta, velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta taakasta?
Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.
Hänen silmissään punersi… kultakotkien peittäneen, valoaaltojen maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva puna, joka muistutti virtaavia veripuroja… Jättiläismäinen, korkeahyrskyinen virta!…
Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät vahakynttiläkruunut sinne tänne.
Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä kuumille kasvoille…
Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut, kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.
Verivirtoja… Kenenkä verta?
Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki kipeätä…
Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli tapahtunut.
Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä, vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.
Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä. Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin mustia helmoja.
Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää. Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat ratkaisuaan…
* * * * *
Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.
Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa, ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.
Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi, olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.
Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.
"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä, teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille…"
"Ei saavuttamaton?"
Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.
Ei saavuttamaton?… Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.
Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.
"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen…"
Witte käveli edestakaisin huoneessa.
"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.
"Ja hän?"
Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.
"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide, joka esitetään hänelle viimeiseksi."
Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan heitä vastaan?
Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.
"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."
"Kaikkiin mahdollisiin…?"
"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisiVenäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."
Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa maa-alueihin ja valtauksiin…
Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla hetkellä!…
Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa…
Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten viattoman veren tähden…
"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne…"
Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset, rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.
Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä vieraan keisarin vahingoksi.
"Vaikutusvaltani keisariin…?"
Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.
"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.
"Eräs vieras?"
Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.
Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.
"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.
"Keisarinna?"
Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?
Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.
"Ei mitään varmaa!… Pelkästään toive!…"
Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.
Pelkästään toive!… Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi hienoja, monihaaraisia verkkoja.
Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.
Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin itsevaltiuteenkin nähden.
Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä, vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan…
Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville; syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.
Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.
Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.
Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa, joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin silleen… Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää itsevaltiaansa käskyt…
Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari eleli suojissaan.
Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.
Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti hallitustehtäviään.
Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä, terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.
Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt apunsa.
Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.
Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.
Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.
Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.
Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.
Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.
Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.
Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli, joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä…
* * * * *
Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin RaisaPistolkorsin, synt. Kagan.
Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten kasvonsa pois.
Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa, ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.
Hän oli Kremliin saapuessaan kalpeampi kuin tuo nuori juutalaisnainen.
Illalla hän kutsutti Elisabet Feodorovnan huoneeseensa.
Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.
"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa väsymystä ja huonomuistisuutta."
Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.
"Toisinaan olen kovin surullinen, Elisabet."
Suuriruhtinattaren huulilla vilahti hymy.
"Pikku Alix…!"
"Se ei enää ole nimeni, Elisabet!"
Epämääräinen surumielisyys värähteli hänen äänessään.
"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan…"
Hän katseli käsiään ja pudisti päätään.
"Toisinaan toivon, että olisin elänyt aikaisemmin…"
"Aikaisemmin?"
Aleksandra Feodorovna nauroi. Salaperäistä, miltei äänetöntä naurua.
"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni, jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi säikähdykseni."
"Entä nyt?" kysyi suuriruhtinatar nopeasti.
"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota. Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet. He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan, mutta kansa ei nähnyt heitä…"
Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet katkeraksi ja harvapuheiseksi.
"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien kohtaloita hartioillaan…"
"Mitäpä me kansasta huolimme, Aleksandra?"
Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.
"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin menetellyt viisaasti…"
Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista, sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty verkkoliina jätti paljaaksi…
"En ole sen koommin nähnyt tuota naista… Se kohtaus askarrutti kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan, etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."
"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar kohautti olkapäitään.
"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat, ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa…?"
Nuoren keisarinnan kädet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen.
"Minua pelottaa, Elisabet!"
"Pikku hupakko!"
Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän, äidillisen ilmeen.
"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia, sisko kultaseni."
Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.
Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään… katsoivat häneen, hymyilivät…
Oliko se ivaa?… Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän sijasta oli synnyttänyt tyttären.
"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia."
Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin.Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa…
Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi.Keisari oli vetäytynyt pois… Työskentelikö hän?
Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta.Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua…
Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma, ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen rusottavaa ihoa.
Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä… Kauan… Tahtoi rukoilla, kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla. Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin jumaliaan…
Voi, se oli mahdotonta!
Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki… itki…
* * * * *
Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan. Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti muovailtavaa vahaa.
Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden yksinvaltiaan mielen.
Puolan vapauttaja!… Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle tavoitteleville toiveille?
Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.
Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan kentällä…