The Project Gutenberg eBook ofViisauden sanoja: Mieleen pantavia kertoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Viisauden sanoja: Mieleen pantavia kertoelmiaAuthor: C. H. SpurgeonRelease date: November 17, 2018 [eBook #58297]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAUDEN SANOJA: MIELEEN PANTAVIA KERTOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Viisauden sanoja: Mieleen pantavia kertoelmiaAuthor: C. H. SpurgeonRelease date: November 17, 2018 [eBook #58297]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Viisauden sanoja: Mieleen pantavia kertoelmia
Author: C. H. Spurgeon
Author: C. H. Spurgeon
Release date: November 17, 2018 [eBook #58297]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAUDEN SANOJA: MIELEEN PANTAVIA KERTOELMIA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Mieleen pantavia kertoelmia
Kirj.
Suomennos
TAMPEREELLA, G. M. GIESCKE'N KUSTANNUKSELLA, 1898.
Mitä on ylpeys?Hyvät työt ja särkyneet avaimet.Huikentelevainen.Näytelmä viidessä näytöksessä.Paholaisen pidot." Itsevanhurskaat vieraat." Maallisesti viisas.Tulen lävitse meneminen.Velttouden pahat seuraukset.Kööpenhaminan piiritys.Uni Jumalan lahjana.Ravintolan isännän rukous.Kuoleman rangaistus.Rowland Hill ja neiti Erskine.Jumala kaikille puhuvana.Epäluulonalainen ravintola.Muutamia tavallisia hairahduksia.
Mitä on ylpeys?
Ei löydy mitään, jolla olisi niin helppo pääsy ihmisen sydämeen kuin ylpeydellä, ei kumminkaan löydy yhtään pahetta, joka useammin, painavimmin ja kaunopuhelijaimmin tuomitaan raamatussa.
Ylpeys on jotakin perusteetonta. Sen olemassa-olo on hiedalla; tai pahemmin vielä niin, että sen perustus on laineilla, jotka huuhtovat sen jalkoja; pahemmassa tapauksessa on se vielä kuplien päällä, jotka hajoovat sen jalkain alla. Kaikista paheista on ylpeydellä huonoin maaperä; ei sillä ole mitään kalliota maan päällä perustuksenaan. Meillä on aihetta yhteen ja toiseen, mutta ei pienintäkään syytä ylpeyteen. Ylpeys on jotakin, jonka täytyy olla meille luonnotonta, sillä eipä meillä ole mitään ylpeilemisen syytä.
Sen lisäksi on ylpeys vielä ylitä järjetöntä kuin perusteetontakin; sillä se ei kykene tuottamaan meille mitään etuja. Ei ole olemassa yhtään viisautta itsensä suurentelemisessa. Muille paheille löytyy jonkun verran puollustusta, sillä niillä näyttäisi jotain voitettavan; ahneus, himollisuus ja nautinnon halu voidaan joissakin määrin jättää lukuun ottamatta; ylpeä ihminen sitä vastoin myö sielunsa sangen halvasta hinnasta. Hän avaa sydämensä sulut selki seljälleen näyttääkseen kuinka tyhjä hänen sielunsa on; heti hyökkää tämä ulos, ja kaikki on poissa, — kaikki, joka oli tyhjää, niin että tyhjä tuulen puuska, hyräilevä suosion sana — kadottaa sielun, niin että jäljelle ei jää pisaratakaan. Melkein jokaisesta muusta synnistä voimme edes koota tuhkaa kun tuli on palanut; mutta mitä ylpeydestä jää jäljelle? Ahneella on kiiltävä kultansa, mutta mitä on ylpeällä? Hänellä olisi enemmän ellei hän olisi ollut ylpeä, eikä hän ole voittanut mitään. Ei ylpeys voita kruunua; ihmiset sitä eivät koskaan kunnioita, ei halveksitut orjatkaan, sillä kaikki ihmiset katsovat alaspäin ylpeän nähdessään ja huomaavat häntä vähemmän kuin itseään.
Ylpeys on hulluin ominaisuus mitä voi löytyä; se elää omasta elämän nesteestään; se riistää itse henkensä, kutoakseen verestään purppuramanttelin hartioillensa; se kaivaa haudan rakennuksen alle, kohottaakseen sen harjan pilviin. Ei mikään todista enemmän ihmisten hulluutta kuin heidän ylpeytensä.
Sen lisäksi on ylpeys hyvin muutteleva; se vaihtaa muotoansa niin, että sitä voi huomata missä muodossa hyvänsä; sen voi huomata yhtä hyvin kerjäläisen ryysyissä kuin rikkauden loistossa.
Yhtä paljo löytyy ylpeyttä rikkaassa kuin köyhässäkin. Kengätön mies saattaa olla yhtä ylpeä kuin jos hän ajaisi vaunuissa. Ylpeyttä voidaan tavata kaikissa yhteiskunnan luokissa kaikellaisten ihmisten keskuudessa. Toisinaan se esiintyy puhuen kauniisti yksilön vapaudesta ja niin tulee siitä kalvinisti ja ollen mahtava silloin kuvitellusta turvallisuudestaan, unohtaa luojansa, joka yksin voi uskomme elävänä pitää. Ylpeys saattaa hyväksyä tunnustaakseen mitä uskonnon muotoa tahansa; se voi olla suuresti kirkollinen ja palvella Jumalaa, komeissa katedraaleissa se voi olla dissenteri ja mennä rukoushuoneisiin; se on yleisin katoolinen olio maailmassa, se löytyy kaikissa kappeleissa ja kirkoissa; mene minne tahansa, niin löydät aina ylpeyden. Se seuraa meitä Jumalan huoneesen, se on mukanamme kotiin mennessämme, se löytyy markkinapaikoissa ja pankeissa, kadulla ja kaikkialla.
Sallittakoon minun esittää kaksi muotoa, joihin se pukeutuu. Toisinaan ilmestyy ylpeys uskonnollisissa dogmeissa; se julistaa oppia ihmisen itsensä riittäväisyydestä; se sanoo meille mitä ihminenvoitehdä, eikä tahdo myöntää meidän olevan kadotettuja langenneita, turmeltuneita olennoita, kuten todellisesti olemme. Se vihaa Jumalan kaikkivaltiaisuutta ja ivaa hänen valintaansa. Jos sillä siis on tämä lähtökohta, ottaa se toisen muodon; se myöntää että oppi vapaasta armosta on tosi, mutta ei tunne sitä. Se tunnustaa, että vapahdus tulee yksin Jumalalta, mutta kokee pakottaa ihmisiä etsimään taivasta omilla töillään, vieläpä lainkin töillä. Ja niin ollen uskottelee se ihmisiä ei yksin tyytymään Kristukseen lunastuksen työssä; ja kun tämä kaikki on hajonnut ja kaikki oman vanhurskauden rääsyt palaneet, voi ylpeys tehdä pesänsä yhtä hyvin kristityn sydämeen kuin synnin tekijänkin — se kukoistaa itseriittäväisyyden nimellä, neuvoen kristittyä, että hän on "rikas ja edistynyt hyvässä ja ei kaipaa ketään." Ylpeys puhuttelee häntä hylkäämään jokapäiväisen armon, niin että mitä hän kerran on tuntenut, on kyllin kaikiksi ajoiksi — että hän tietää jo kyllin. Ylpeys saa ihmisen unhottamaan "ett'ei hän vielä ole voittanut mitään;" se ei salli ihmisen tavoitella tulevia asioita, unhottaen menneet. Ylpeys tunkee uskovaisen sydämeen ja kiusaa häntä kulkemaan tietänsä kunnes Herra on hänet pakottanut hengelliseen perikatoon; ylpeys on pidättävä ihmistä kääntymästä Jumalan tykö. Ylpeys esiintyy tuhansissa eri muodoissa; ei yksistään tuo kopea ja jäykkä herrasmies ole sen edustaja; se on jotakin alhaista, matelevaa, tunkeilevaa laatua, joka käärmeen tavalla hiipii sydämiimme. Se voi puhua nöyryydestä ja esiintyä tomuna ja tuhkana. Olen tuntenut ihmisiä, jotka puhuvat vihelijäisyydestään uskomattomimmalla tavalla ja tekeytyen sulaksi nöyryydeksi, olivat he samalla kertaa ylpeimpiä raukkoja, joita voi tavata. Ystäväni, ette voi kuvitella kuinka moneen muotoon ylpeys voi pukeutua. Katsokaa tarkoin ympärillenne, tai pettää se teidät, ja kun luulette olevanne tekemisissä enkeleitten kanssa, tulette tietämään vastaan ottaneenne perkeleitä.
Ylpeyden todellinen valtaistuin on aina ihmissydän. Jos me toivomme Jumalan armolla voivamme ajaa sen pois, on meillä ensimäinen työ sydämemme kanssa.
Sallikaa minun esittää teille vertaus itämaisen kertomuksen muodossa, joka selvemmin todistaa tätä totuutta. Viisas mies itämailla, dervischi, tuli kerran matkoillaan ollessa vuorelle ja näki sen kukkulalta hymyilevän laakson levenevän jalkainsa alla sekä joen, joka juoksi sen keskitse. Aurinko lähetti säteensä joen ylitse, jonka vesi heijasti ne puhtaina ja kauniina. Mutta kun hän laskeutui vuorelta alas, huomasi hän, että joen vesi olikin kelvotonta ja savista. Kohta sen jälkeen huomasi hän nuorenmiehen paimenen puvussa, joka oli huolellisesti puhdistamassa vettä, tehdäkseen sitä kelvolliseksi karjalleen. Ensin kaatoi hän veden astiaan, jonka antoi olla yhdessä kohden, ja kun savi oli laskeutunut pohjalle, kaatoi hän nesteen säiliöön. Toisessa paikassa johti hän virtaa sivulle ja antoi veden juosta hiedan ja kivien yli, että se puhdistuisi kaikesta liasta. Dervischi kiinnitti huomionsa tuohon nuoreen mieheen, joka näki noin paljo vaivaa täyttäessään suurta säiliötä puhtaalla vedellä ja sanoi hänelle: "poikani, mitä varten kaikki tämä työ? — minkä tarkoituksen sillä voitat?" Nuori mies vastasi: "Isäni, olen paimen; tämä vesi on likaista, niin ettei karjani voi sitä juoda; olen sentähden pakotettu näin vähitellen sitä puhdistamaan ja kokoan täten kyllin niille juotavaa; mutta kovaa työtä se on." Tätä sanoessaan kuivasi hän hikeä otsaltaan, sillä hän oli aivan väsynyt työstään. "Kyllähän olet työtä tehnyt, sanoi vieras, mutta sinun vaivasi ei ole hyvin käytetty. Puolella vaivannäöllä olisit saanut paremman tuloksen. Minä arvelisin, että tämän joen lähde on sekainen, menkäämme yhdessä katsomaan sitä." Sitte kulkivat he joitakuita peninkulmia virtaa ylöspäin, kaveten monen kiven ylitse, sekä tulivat lopulta siihen paikkaan, josta virta alkoi juoksunsa. Kun he lähenivät sitä paikkaa, näkivät he laumoittain villejä eläimiä syöksevän metsään; nämät ne olivat, jotka tullessaan juomaan sekoittivat veden jaloillaan. Molemmat matkamiehet löysivät nimittäin avonaisen lähteen, josta vesi taukoamatta pulppusi, mutta kun nämä eläimet lakkaamatta polkivat lähteen pohjaa, oli virta aina sekainen ja savinen. "Poikani," sanoi tuo vieras, "ota nyt suojellaksesi lähdettä, sillä lähde on virran alku; ja kun sen olet tehnyt ja pidättänyt villit eläimet kaukana, tulee joki itsestään virtaamaan puhtaana ja kirkkaana, etkä sinä tarvitse enää kauvemmin jatkaa raskasta työtäsi." Nuori mies teki kuten hänelle neuvottiin ja hänen tehdessään työtä, sanoi vieras hänelle: "Poikani, kuule tätä viisauden sääntöä: jos olet paha, niin älä koe parantaa ulkonaista elämääsi, mutta koe ensin ojentaa sydämmesi, sillä siitä virtaa koko elämäsi toiminta, ja sinun elämäsi on oleva puhdas niin pian kun sydämesi on puhdas". Jos siis tahdomme päästä vapaiksi ylpeydestä, ei meidän tarvitse aloittaa vaatteistamme tai käyttää vierasta kieltä, mutta rukoilkaamme Jumalaa, että hän puhdistaisi meidän sydämemme ylpeydestä ja varmasti silloin, kun ylpeys on pois jumitettu sydämestämme, on elämämme oleva nöyrä. Tee puu hyväksi, niin tulee siihen hyvä hedelmä, puhdista lähde, niin on virtakin oleva puhdas.
Hyvät työt ja särkyneet avaimet.
Tapahtuma Niagaralla.
Usko on välttämätön vapahdukselle, sillä raamatussa sanotaan: työt eivät voi meitä vapahtaa. Että jokainen ymmärtäisi mitä tarkoitan, kerron yksinkertaisen kertomuksen asian valaisemiseksi. Pappi meni eräänä päivänä saarnaamaan. Hänen tiensä kulki kukkulan ylitse, jonka juurella uinuvat kylät levisivät kaunoina jäykkine viljavainioineen auringon kultaisen valon valaisemina; mutta ei hän niitä katsellut, sillä hänen huomiotansa kiinnitti vaimo, joka kiiruhti hänen tykönsä ja sanoi: "Voi herra, onko teillä avaimia muassanne? Olen rikkonut kaappini avaimen ja siellä on sellaista, jota minun täytyy saada". "Ei", vastasi hän, "ei minulla ole yhtään avainta". Vaimo oli pettynyt toiveessaan, että jokaisella olisi avaimia. "Otaksutaan", sanoi pappi, että minulla olisi avaimia, niin voisihan sattua, että ne eivät olisi sopivia ettekä te saisikaan mitä tarvitsette. Älkää kumminkaan olko levoton, vaan odottakaa kärsivällisesti kunnes joku toinen tulee. "Mutta", jatkoi hän, käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen, "oletteko koskaan kuullut puhuttavan taivaan avaimista?" "Kyllä", vastasi vaimo, "olenhan jo kauvan elänyt ja käynyt paljon kirkossa tietääkseni, että jos me teemme työtä ja syömme leipämme otsamme hiessä ja teemme hyvää lähimmäisellemme, ja kuten katkismus neuvoo, olemme tottelevaisia ja alamaisia kaikille meitä korkeammille ja täytämme velvollisuutemme sillä paikalla elämässämme, johon Jumala meidät on nähnyt hyväksi asettaa, niin tulemme vapahdetuiksi." "Voi", sanoi pappi, "hyvä vaimo, se on rikottu avain, sillä te olette rikkonut Jumalan käskyn, ette täyttänyt kaikkia velvollisuuksianne.
"On olemassa yksi hyvä avain, mutta olette sen rikkonut". "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, herra", sanoi hän ja näytti kauhistuneelta, sillä hän luuli ymmärtävänsä asian, "mitä olen jättänyt pois?" "Niin", sanoi pappi, "tärkeimmän kaikista, Jesuksen Kristuksen veren. Ettekö tiedä mitä sanottu on, että taivaanvaltakunnan avain riippuu hänen vyöllään: Hän avaa eikä kukaan sulje; Hän sulkee eikä kukaan avaa?" Ja selittääkseen sitä selvemmin hänelle, lisäsi vielä: "Kristus yksin on, joka voi avata, taivaan teille, ei hyvät työnne." "Miten, herra pastori," kysyi hän "ovatko hyvät työmme aivan hyödyttömät?" "Ei" hän sanoi, "ei uskon jälkeen. Jos te ensin uskotte, voitte tehdä niin monta hyvää työtä, kuin mahdollista; mutta jos kerran uskotte, niin ette koskaan niihin luota, jos niihin luotatte, olette ne turmellut eikä ne ole hyviä töitä enään. Tehkää niin paljon hyvää kuin mahdollista, mutta pankaa luottamuksenne yksistään Jesukseen Kristukseen, sillä jos ette sitä tee, ei koskaan avaimenne avaa teille taivaan porttia."
Niin täytyy meillä olla totinen usko, koska töitten vanha avain on niin rikottu ettei se kellekään meistä avaa paradiisia. Joskin väität, ettei sinulla ole yhtään syntiä, niin sanon sinulle, että petät itsesi, eikä totuus ole sinussa. Jos uskot että hyvillä teilläsi tulet taivaaseen, niin ei löydy suurempaa harhailua, ja olet löytävä viimeisenä suurena päivänä toivosi tyhjänä ja että jaloimmat toimesi haihtuvat kuten lakastuneet syksyiset lehdet tai palavat ne tulessa, jossa kenties itsekin saat ijäisesti kärsiä. Pidä siis huolta hyvistä töistäsi, tulkoot ne uskon jälkeen, muista vapahduksen tien olevan yksinkertaisesti siinä, että uskot Jesukseen Kristukseen. Ilman uskoa on mahdotonta tulla vapahdetuksi ja tyydyttää Jumalaa, koska ilman uskoa ei löydy mitään yhteyttä Kristuksen kanssa. Siis on yhteys Kristuksen kanssa välttämätön meidän vapahduksellemme. Jos minä Jumalan valta-istuimen tykö rukouksineni menen, en niihin koskaan saa vastausta joll'en edeskanna Kristusta myötäni. Kun muinaiset molossilaiset eivät voineet löytää mitään armoa kuninkaaltaan, valitsivat he omituisen menettelytavan; he kantoivat kuninkaan ainoata poikaa käsivarsillaan, lankesivat polvilleen ja huusivat "Oi kuningas, kuule rukouksemme poikasi tähden!" Hän hymyili ja sanoi: "Niitä en ole kuulematta, jotka rukoilevat poikani nimessä." Niin on Jumalankin laita. Hän ei kiellä mitään siltä ihmiseltä, joka tulee Hänen tykönsä Kristus sivullansa; mutta joka tulee yksin, hänet heitetään pois. Yhdistys Kristuksen kanssa on varmasti pää-asia vapahduksessa.
Sallittakoon minun kertoa kertomus tämän valaisemiseksi. Mahtavat Niagaran putoukset ovat kautta rantain kuuluisat. Mutta samalla kertaa kun ihmetellen niistä kuulee ja kummastellen niitä katselee, samalla ovat ne olleet myöskin tuhoa tuottavia ihmishengille, niin pian kuin onnettomuus on vienyt ihmisiä niitten lähelle.
Muutamia vuosia sitten istui kaksi miestä, soutaja ja kaivostyömies venheessä jota olivat voimattomia ohjaamaan, sillä virta vei niin nopeasti venettä myötänsä, että näennäisesti molempain oli pakko syöksyä alas ja musertua. Ne henkilöt, jotka rannalta heidät näkivät, olivat kykenemättömiä tehdäkseen paljoakaan heidän pelastuksekseen. Vihdoinkin pelastui toinen heistä siten, että hän sai kiinni eräästä köydestä, joka tuli häntä lähelle. Samalla hetkellä kun köysi tuli hänen käteensä, kulki puupölkäre toisen miehen sivuitse. Sen sijaan, että hän olisi tarttunut köyteen, tarttui tuo laittamaton ja vimmastunut soutaja kiinni puunpölkäreesen. Se oli onneton erehdys; molemmat olivat perikadon partaalla, mutta toinen vedettiin rantaan kun hän oli yhteydessä maalla olevien ihmisten kanssa, sillä aikaa kun toisen virta kuljetti ulapalle, niin ettei hänestä kuultu sen enempää. Eikö tässä ole merkillinen kuva? Usko on yhteys Kristuksen kanssa. Kristus seisoo niin sanoaksemme rannalla ja pitää kiinni uskoa köydestä, ja jos me tartumme siihen luottamuksen kädellä, vetää hän meidät rantaan; mutta hyvät työmme, joilla ei ole mitään yhteyttä Kristuksen kanssa, syöstään kadotuksen kuiluun. Saamme tarttua niihin niin lujasti kuin voimme, niin, vaikkapa rautakourin — ne ei voi meitä vähintäkään auttaa.
Huikentelevainen.
Lordi Byronin muistopatsas.
Bileam sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä;" mutta jatkoi kumminkin synnin tekemistä. Merkillisin luonne koko maailmassa on tällä Bileamilla. Olen usein ihmetellyt tätä miestä; hän tosiaan anastaa senlaatuisen aseman, josta Ralph Erskines sanoo seuraavasti:
"Hän hyvään pahaan ol' yhtä valpas,Mik' pyhä ja demooni olikaan."
Sillä sellaiselta hän näyttää. Joskus ei voinut kukaan puhua kaunopuheliaimmin ja todellisemmin ja toisissa tilaisuuksissa näytti hän taas häijyintä ja likaisinta voiton pyyntöä, joka koskaan voi saattaa ihmistä huonoon valoon. Kuvittele mielessäsi, että näet Bileamin; hän seisoo vuoren huipulla ja Israelin kansankunnat ovat leirissä hänen edessään; häntä käsketään kiroomaan heitä, mutta hän huutaa: "Kuinka voin kirota sitä, jota Jumala ei ole kironnut?" Ja kun Jumala avaa hänen silmänsä, puhuu hän vielä Kristuksen tulosta ja sanoo: "Minä näen hänen, mutta en nyt, minä katselen häntä, vaan en läheltä". Ja hän lopettaa puheensa näillä sanoilla: "Anna minun kuolla vanhurskaan kuolema ja anna minun loppuni olla kuten hänen!" — Ja sinä sanot tästä miehestä, että hän on toivorikas luonne. Mutta odota kunnes hän on tullut alas vuoren kukkulalta, ja sinä kuulet hänen antavan Moabin kuninkaalle perkeleellisen neuvon, kuten itse saatana olisi sen sepittänyt. Hänhän sanoi kuninkaalle: "Taistelemalla et ole voittava tätä kansaa, sillä Jumala on heidän kanssansa; koettele houkutella heitä heidän Jumalastansa". Ja sinä tiedät miten moabilaiset irstaisuudella koettivat houkutella heitä heidän liitostansa Jehovan kanssa; niin että tällä miehellä näyttää toisinaan olevan enkelin ääni, mutta kumminkin samalla kertaa paholaisen henki sydämessään. Hän oli kauhea luonne; hän oli kaksipuolinen mies, mies, joka elämänsä ajan häilyi kahden äärimmäisyyden välillä. Minä tiedän, että raamattu sanoo: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa." Tätä usein väärin ymmärretään. Jotkut lukevat sen näin: "Ei kukaan voipalvellakahta herraa." Oikea tapa lukea sitä on näin: "Ei kukaan voi palvella kahtaherraa. Molemmat palveltavat eivät voi olla herroja, vieläpä kahtakymmentäkin. Voi elää kahtakymmentä eri tarkoitusta varten, mutta ei useampaa kun yhtä päätarkoitusta varten — ei voi löytyä kuin yksi päämäärä kenenkään sielussa." Mutta Bileam koetti palvella kahta; hänen laitansa oli samoin kuin sen kansan, josta sanotaan: "Ho pelkäsivät Herraa ja palvelivat muita jumalia". Tai kuten oli Rufuksen laita, joka oli samaa hapatusta. Sillä tiedetään miten kuningas Rufus maalautti kilpeensä Jumalan toiselle ja perkeleen toiselle puolelle, joitten alle oli kirjoitettu. "Valmiina molemmille. Vangitkoon se, joka vangita voi!" Löytyy monta jotka ovat "valmiina molemmille. —"
Katsellaanpa pappeja, miten hurskaita ja pyhiä eivätkö he ole? Sunnuntaisin ollaan enin kunnioitettavia ja kunniallisia ihmisiä, joita voi kuvitella; heillä on varmuutta pitkällisessä puheessaan jonka luulevat olevan uskonnollisuuden päämäärä. — Mutta jos arkipäivinä tahdot etsiä pahimpia pettureita ja valapattoisia, tapaat heitä juuri noitten seassa, jotka ovat noin tekopyhiä. Ole varma, ett'ei mikään synnin tunnustus ole puhdas, ellei se vaan tule sydämestä. Ei lähde hyötyä, jos sanoo: "Olen syntiä tehnyt", ja sitte jatkaa synnin tekoa. Sinä sanot: "Olen syntiä tehnyt," ja kauniin puolesihan silloin näytätkin; mutta voi sinua sen synnin takia, jonka olet ensi hetkellä valmis uudistamaan! —
Jotkut ihmiset näyttävät synnynnästään asti omistavan kaksi luonnetta. Minä katsoin kerran Trinity College'n kirjastossa Cambridgessä lordi Byronin kaunista kuvapatsasta. Kirjaston hoitaja sanoi minulle: "Tulkaapa tänne, herrani". Minä menin katsomaan ja sanoin: "Mikä jalo ja älykäs olento! Mikä nero hän olikaan!" "Tulkaa tänne toisellekin puolelle", sanoi hän. "Oi, mikä demooni! Siinä seisoo mies, joka voi ylpeillä Jumalaa vastaan". Hänellä näytti olevan niin julma ja synkkä katse; aivan samallainen, jommoiseksi Milton kuvittelee saatanan, sanoessaan: "Parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa". Minä käännyin pois ja sanoin kirjaston hoitajalle: "Luuletteko, että taiteilija on tämän tarkastanut?" "Kyllä", sanoi hän, "hän tahtoi maalata nuo molemmat luonteet — tuon suuren, — epäinhimillisen neron ja kumminkin samalla kertaa mahdottoman suuren syntikuorman, joka painoi hänen sieluansa." Lukemattomia löytyy samanlaatuisia. Minä voin Bileamin kanssa sanoa, että he voisivat voittaa kaikki viehätysvoimallaan; he voisivat tehdä ihmeitä; ja kumminkin samalla kertaa on heissä jotakin joka paljastaa kauhean syntipaljouden, joka on yhtä suuri kuin heidän näennäinen hurskautensa. Bileam uhrasi, kuten tiedätte, Herralle Baalin alttarilla: tämä oli juuri ilmaisu hänen luonteestansa. Niin tekevät monet muut, he uhraavat Jumalalle mammonan alttarilla; ja auttaessaan jonkun kirkon rakentamista ja jakaessaan almuja köyhille, ryöstävät samat ihmiset konttoorinsa toisella ovella köyhältä hänen leipänsä ja imevät lesken veren rikastuakseen. Kuinka turhaa ja hyödytöntä onkaan sinun sanomisesi: "Olen tehnyt syntiä," kun et kerran sydämestäsi sitä sano. Huikentelevaisen tunnustus ei ole parannukseksi.
Näytelmä viidessä näytöksessä.
(1 Kor. 7: 29-31.)
Ensimäisessä kohtauksessa esiintyvät ne, joilla on vaimoja näyttämöllä. Se alkaa häillä. Morsian ja sulhanen lähestyvät hääpuvussa alttaria. Kellot soivat; kansajoukot riemuitsevat oven ääressä, sillä aikaa kuin valtaava ilo vallitsee sisällä. Toisessa kohtauksessa näemme koti-onnen ja hauskuuden, rakastavan miehen ja onnellisen puolison. Sen jälkeen näemme ruusuposkisia lapsia kiikkuvan isän polvilla ja miten nuo mellakoivat palleroiset yrittelevät äitinimeä sanoa. "Niin", sanoo mies hurmaantuneena vierellämme, "tämä on todellista ja pysyväistä, siitä olen vakuutettu, se tyydyttää minua; minä en halua mitään enemmän. Sana koti on yhtä suloinen kuin sana taivaskin, ja kukoistava onnellinen lapsilauma on kaunein omaisuus, niin että enkelikin sitä itselleen toivoisi. Tälle kalliolle rakennan koko toivoni; vakuutan itselleni sellaisen osan, ja mielelläni luovun uskonnon unelman riemuista." Me kuiskaamme hänen korvaansa että kaikki tämä on ylimenevä kohtaus, joka kohta on ohi; sillä aika on lyhyt ja vaimo ja lapset ovat kuolevaisia olennoita. — Mies nauraa ja sanoo meille: "Haaveilijat ja innoittelijat, etsikäät ikuista riemua, mutta tässä on minulle kyllin." Hän luulee, että jos yleensä löytyy pysyväistä onnea, on se avioliitossa, perheen jäsenten hyvässä menestyksessä. Siinä hänellä on oikein, että hän panee arvoa tämän siunaukselle, mutta väärin siinä, että hän tekee sen kaikeksi. — Huomaako hän erehdyksensä ennenkuin esirippu laskee? Tai jatkaako hän kuolemattoman sielunsa toivon rakentamista riemuihin, joilla on loppu? Katso viheriöitseviä turpeita kirkkomaalla ja hautakiviä kirjoituksineen: "Tässä lepää hän". Voi sinua pettynyt maailman lapsi, missä on sielusi nyt? Voiko se sinua lohduttaa että jälkeläisesi tomu sekoittuu oman tuhkasi kanssa? Missä sinulla nyt on koti? Mistä perheestä nyt huolta pidät? Ensimäinen kohtaus on loppunut; huokaa ja sano: "Myöskin tämä on turhuus".
Oi kuinka pian muuttuukin näytelmän muoto! Kodin riemut yhtyvät sen suruihin. Ne, jotka itkevät, seisovat edessämme toisessa kohtauksessa. Pilviset ja synkät päivät ovat tulleet. Vanhemmat vääntelevät käsiänsä; rakastettu lapsi on kuollut, ja he saattavat hänen kylmän tomunsa hautaan. Kauppias on kärsinyt suuren tappion; hän painaa käsillään pakottavaa päätään, sillä hän ei tiedä miten hänen surunsa loppuu. Puolison on tavoittanut kuoleman kylmä käsi; hän lepää vuoteellansa taudin ja tuskan kalventamana; hänen itkevä miehensä seisoo hänen vierellänsä, ja taas on käsillä maahanpanijaiset, ja taas näen nuo mustat hevoset. Ihmisten kärsimykset ovat monet, ja surun vierailu ei tapahdu kuten enkelitten, harvoin. Maailman lapsemme, joka on hyvin liikutettu tämän toisen kohtauksen ajalla koska siinä näkee omat surunsa kuvattuina, puhkee kyyneleihin, puristaa vakavana kättämme ja huudahtaa: "Tämä on sydämeen koskeva totuus; tätä ei voi kutsua pintapuoliseksi suruksi tai ohimeneväksi kärsimykseksi. Tahdon alinomaa väännellä käsiäni; silmieni huvitus on paennut minusta; olen kadottanut koko iloni; minun rakastettuni, johon minä toivoin, on lakastunut kuten syksyn lehti silmäini edessä; nyt jouduin epätoivoon; en katso koskaan enää ylöspäin!" "Olen kadottanut varallisuuteni," sanoo tämä onneton kauppias, "ja huolet minun valtaavat; maailma on minulle erämaa; kaikki sen kukat ovat lakastuneet. En tahdo panna tikkua ristiin elääkseni enää, sillä kaikki, joka oli elämisen arvoista on poissa!"
Vaikka osoitammekin sydämellistä osanottoa ystäväämme kohtaan, rohkenemme kumminkin sanoa, että nämät onnettomuudet, jotka ovatkin niin lyhyitä ja vaikuttavat niin paljon pysyväistä hyvää, eivät kristitylle ole mitään kuolettavia suruja. "Niin", sanoo hän, "teillä, joilla on usko, voitte niin puhua, mutta sitä en minä voi; tämän sanon teille, että se on todellisuutta." Kuten kerran englantilainen merimies, nähdessään erästä kappaletta näyttämöllä näyteltävän, hyökkäsi näyttämölle auttaakseen erästä neitiä jostakin pulasta, luullen, että kaikki oli todellisuutta, samoin itkevät ja surevat sellaiset ihmiset ikäänkuin heidän tulisi ijankaikkisesti surra, kun jonkin maallisen hyvän ovat menettäneet. Oi, jospa tietäisivät, että surun syvyyttä ei kukaan kuolevainen ole pohjannut! Oi jospa tahtoisivat paeta niitä pohjattomia syvyyksiä, missä kuolemattomat sielut valittavat ja vaikeroivat kurjuuden määrättömyydessä! Hetkelliset surut ovat pieniä asioita kun niitä verrataan ijankaikkisen rangaistuksen kipuihin; ja toiselta puolen aavistamme me, että ne eivät ansaitse vertailua sen kunnian kanssa, joka meille ilmestyvä on. Ne ovat ainoastaan mitättömiä tuskallisuuksia, jotka kestävät ainoastaan hetken, ainoastaan neulan pistoja uskovaiselle. Autuas se ihminen, jonka silmät ovat avoinna sille totuudelle, että taivaan perilliset eivät sure kuten ne, jotka ovat toivottomia. Todellinen ilo, joka on taivaallista alkuperää, löytyy aina uskovaisessa ja ainoastaan surun varjo lankee heidän päällensä. Siellä laskeutukoon esirippu alas — astukaamme vaan ijäisyyteen, — ja mitä ja missä ovat nämät hetken surut.
Mutta kolmas näytös alkaa ja meillä ovat nähtävänä ne, jotka riemuitsevat. Esikoinen on tullut täysi-ikäiseksi, ja suuria juhlia vietetään. Syödään ja juodaan palvelioitten huoneessa, isännän juhlasalissa; kosolta löytyy ilonosoituksia ja onnentoivotuksia, ja hymyilevä perheen isä on niin iloinen kuin ihminen olla voi. Tai on tyttären häät ja hyvät ystävät toivottavat tuhannet siunaukset hänelle, ja isä iloitsee ja loistaa riemusta. Tai on kysymys liikevoitoista, onnistuneesta keinottelusta; tai on ahkeruuden siunaus tullut huoneesen, pitkäveteisesti kenties, mutta varmasti joka tapauksessa, ja mies on sula riemu; hänellä on koti ja kontu, ystäviä, arvoa, kunnioitusta ja on kaikkien tuttujensa luullen onnellinen; ne, jotka häntä eivät tunne luulevat ettei hänellä ole mitään suruja, että hänen elämänsä täytyy olla taukoamaton juhlallisuus, että varmasti hänen auringossaan ei löydy tahraa, hänen elämässään ei mitään talvea, ei mitään pakovettä, joka seuraa hänen nousuvettänsä. Ystävämme tämän valoisan taulun edessä hymyilee. "Katso tuonne", sanoo hän, "eikö tämä ole todellista? Niin, onhan siinä jotakin; Mitä voikaan enemmän toivoa? Salli minun vaan se nähdä, ja minä jätän valta-istuimen, toivon ja kuolemattomuuden riemut omaan arvoonsa; täällä on jotakin minua varten; anna minun nauraa ja olla iloisen, ja sinä saat kernaasti rukoilla niin paljo kuin tahdot. Täytä minun lasini; pane paisti pöydälle, ja salli minun syödä ja juoda, sillä huomenna minä kuolen."
Jos lempeästi selitämme ystävällemme, että kaikki tämä katoaa kuten öinen näky sekä että me pidämme itseämme sellaisina ettei sitä ole olemassakaan, nauraa hän meille ja pitää meitä hulluina, kun hän itse parhaallaan on hulluna. Mitä meihin itseemme tulee, olemme niin kauan etsimättä maan päällä sangen pehmoista päänalusta, että me täydellä syyllä halveksimme sen tyhjiä nautinnolta.
Mutta näytelmän neljäs kohtaus alkaa; ne jotka ostavat, kiinnittävät huomiotamme. Kauppias ei ole sureva eikä riemuitsevakaan; muutamien mammonan miesten silmissä on hän sellainen, joka toimii välttämättömimmän asian kanssa. Täällä saavat silmänne herkutella, kovat, käytännölliset rahan kokoojat. Ja sitte rahapussit; kuulkaa niiden kilinää pöytää vastaan; Pankkisetelit, panttilaput, kiinnityskirjat, valtionobligatsioonit kimaltavat silmissänne! Hänellä on hyvä elinkeino, ja kuitenkin hän on asioissaan kiinni, ikäänkuin hän olisi pakoitettu siihen; kuten orja, kokoo hän vielä ja lisää kasaansa, liittää pellon toiseensa, tilan tilukseen, kunnes hänellä on kohta melkein koko kreivikunta. Hän on äskettäin ostanut suuren ja muhkean talon, jossa hän aikoo viettää lopun ikäänsä, sillä hän on aikeessa jättää liikkeensä; asianajaja on järjestämässä laillisia asiakirjoja, kauppasumma odottaa, maksuaikaa, ja koko asia on näin valmis. "Mitä", sanoo ystävämme, "sanotko, että tämäkin on varjoa?" "Mutta sitä se ei ole; se on jotakin todellista, jossa on perustus, jotakin, joka ainakin minua täydellisesti tyydyttää," Me sanomme hänelle, että hän mahdollisesti löytää siinä tyydytyksensä, mutta että meidän toivomme ulottuu pitemmälle ja ett'ei mikään muu kuin loppumattomuus voi sitä täyttää. Voi ihmistä, joka voi löytää tyydytyksensä maallisissa asioissa! Se käy päinsä ainoastaan joksikin aikaa; sillä kun hän joutuu kuolemanvuoteelleen, on hän huomaava että kaikki ostamansa ja myymänsä ei kelpaa muodostamaan kuolevalle pehmeää päänalustaa. Hän on huomaava että kaikki mitä on voittanut ja koonnut, kykenee aivan huonosti parantamaan tuskallista sydäntä, eikä kykene antamaan lepoa omalletunnolle, joka pelkää tulevaa vihaa. "Oi todellakin," hän huudahtaa ja hymyilee ivallisesti, sillä hän ei tuhlaa sanoja puhutellakseen meitä, jotka hänen mielestään olemme sopivia hulluin huoneesen; "jos vaan saan harjoittaa liikettäni ja koota rikkautta: se on minulle kyllin, ja siihen olen sangen tyytyväinen!" Voi sinua, hullu raukka, lumi ei sula niin nopeasti kuin rikkauden miellyttäväisyys, ja savu, joka pyörteleikse uunin piipusta on yhtä pysyväistä kuin ilo, jonka maatilat tarjoovat!
Mutta älkäämme unhottako viidettä kohtausta. Rikas mies, meidän ystävämme, joka äskettäin nai ja jonka sitten näimme surevan ja joka sen jälkeen iloitsi ja onnistui asioissaan, on tullut vanhaksi. Maailma arvostelee häntä viisaaksi mieheksi, koska hän on toimittanut kaikki hyvin, sillä kaikki ihmiset sinua ylistävät jos vaan olet tehnyt hyvin itseäsi kohtaan. Nyt viettää hän hyviä päiviä, hänellä on komea puutarha, mainiot hevoset ja paljon palvelijoita. Hänellä on käytettävänään kaikki rikkauden tuottamat edut. Ja kun katselet ympärillesi hänen komeassa puutarhassaan, näet käytävät, juhlallisine puineen tai jos jäät pariksi päiväksi hänen kotiinsa ja näet kaiken loiston siellä, kuulet ystäväsi sanovan: "Tämä on jotakin oikein todellista; tai mitä siitä luulet?" Kun sanomme hänelle, että harmaat hiukset ilmoittavat kaikkien näiden rikkauksien omistajalle että hän on kohta kuoleva, ja että vaikkakin kaikki tämä loisto on hänen, on hän kumminkin sangen köyhä, koska hän pian on pahoitettu kaikesta tästä luopumaan, ja että tämän eron tuottama suru tekee kuoleman vielä katkerammaksi, niin vastaa ystävämme: "Niinhän sinä aina puhut. Minä sanon että tämä ei ole unta. Olen vakuutettu että tämä on pelkkää todellisuutta, ja enkä minkään puheesi kautta ota uskoakseni että se olisi katoovaista."
Oi maailma, sinulla tulee olla loistavia näyttelijöitä voidaksesi näin hyvin pettää ihmisiä, tai on ihminen suruton houkkio, joka antautuu verkkoosi kuten kala meressä. Tiima kaikki kokonaisuudessa näyttäytyy sangen selvästi näyksi, ja kumminkin antavat ihmiset sielunsa sitä saavuttaakseen. Miksi te ihmislapset olette niin mielettömiä? "Miksi tuhlaatte rahanne siellä, missä ei leipää ole ja työnne, missä ette tyydytystä löydä?"
Paholaisen pidot.
Paheen pöytä.
Meitä varoittava katse siihen juhlasaliin, jonka saatana on rakentanut; sillä, kuten viisaus on rakentanut talonsa ja veistänyt seitsemän pilariansa, niin on myöskin hulluus valmistanut temppelinsä juhlasalineen, jonne se alinomaa houkuttelee ajattelematonta ihmistä. Käy katsomaan juhlarakennusta, niin minä näytän sinulle neljä pöytää ja ne vieraat, jotka niitten ääressä istuvat; ja kun näitä pöytiä katselet, voit myös oppia tuntemaan niitten kestityksen.
Ensimmäisen pöydän ääressä, johon sinun pyydän kiinnittämään huomiotasi, vaikkapa en koskaan vaivaakaan sinua istumaan sen pöydän ääreen juomaan, istuu paheen harjoittaja. Paheen harjoittajan pöytä on katettu ilahduttavalla tavalla; pöytäliina on hohtavan punainen, ja kaikki astiat näyttävät sangen kiiltäviltä. Monta on istumassa sen ääressä; mutta he eivät tiedä olevansa vieraina helvetissä ja että juhla vihdoin on loppuva turmion kuilussa. Näetkö juhlan komean toimeenpanijan, kun hän esiintyy? Hän hymyilee suloisesti; hänen pukunsa ei ole musta, mutta hänen vaatteensa ovat useaa eri väriä; hänellä on suloisia sanoja huulillaan, ja viettelevä tenhovoima on hänen säihkyvässä silmäyksessään. Hän kohottaa maljan ja sanoo: "Nuoret miehet hoi, juokaa, malja säihkyy ja vaahtoilee. Näettekös? Tämä on huvin viinimalja". Tämä on ensimäkien malja saatanan juhlapalatsissa. Nuori mies tarttuu maljaan ja maistaa nestettä. Ensin maistaa hän hyvin varovaisesti, sillä hän tahtoo maistaa ainoastaan vähän ja sitte pidättää hän itseänsä. Hän ei tahdo antautua irstailemaan, hän ei aijo syöstä itseänsä suin päin perikatoon. Jyrkän kallion reunalla kasvaa kukka: hän tahtoo ojentaa itsensä yli kuilun sitä ottaakseen; mutta ei hän aijo syöstä itseänsä tuota viettävää kalliosyvännettä myöten turmellakseen itsensä. Ei varmaankaan! Ei hänellä ole ajatustakaan heittäytyäkseen sen huumattavaksi. Hän luulee voivansa helposti työntää malja luotaan, kun on vain makua koettanut. Hän maistaa kerran. Mutta miten suloista se on! Miten se panee veren liikkeelle. Mikä hullu olen ollutkaan, kun en ennen ole maistanut tätä, ajattelee hän. Löytyykö koskaan riemua tämän vertaista? Olisiko voinut luulla jonkin muun olevan niin hurmaavaa kuin tämä? Hän juo taasen; tällä kertaa maistaa hän enemmän, ja viini virtaa tulisena hänen suonissaan. Miten olenkaan onnellinen! Mitä sanoja hän olisikaan valmis käyttämään tehdäkseen ihaniksi Bachusta tai Venusta tai jotakin muuta Beltsebubin ilmestysmuotoa. Hän tulee varsin kaunopuheliaaksi, ja hänen puheensa aiheena on synnin ylistys! Se on kaunis, se on suloinen; nautinnon syvä kirous näyttää yhtä iloiselta kuin taivaan riemut. Hän maistaa kerta toisensa perään ja juo juomastakin päästyään, kunnes hänen ajatuksensa alkaa pimitä synnillisen nautinnon huumaamana. Tämä on saatanan ensimäinen kestitys, joka hänellä on tarjottavana. Juokaa te Efraimin pojat, vääntäkää ylpeyden seppele päänne ympäri ja kutsukaa meitä hulluiksi, koska työnnämme pois maljan tyköämme. Juokaa porton kanssa ja riemuitkaa nautinnon himoisen seurassa; pitäkää itseänne viisaina sen takia, että niin teette, mutta me tiedämme, että kaiken tämän jälkeen seuraa jotakin pahempaa; sillä viininne on Sodoman ja Gomoran lakeuksien viiniä; viininne kätkee sapen katkeruuden; viininne on käärmeen myrkkyä.
Häijysti katsellen nousee nyt juhlan kavala johtaja paikaltaan. Hänen uhrinsa on saanut kyllikseen parhaasta viinistä. Hän ottaa pois tämän maljan ja laittaa toisen maljan sijaan, joka ei ole niin säihkyvä. Katsele nestettä, se ei vaahtoa ilahduttavista hedelmistä; se on tylsyttävää, laimeata ja mautonta: se on yltäkylläisyyden malja. Mies on saanut kyllikseen huvista; koiran tavoin oksentaa hän ja koiran tavoin tulee hän oksennuksensa luo: Kellä on itku? Kellä punaiset silmät? Niillä, jotka viipyvät maljan ääressä. — Minä puhun kuvaannollisesti yhtä hyvin kuin todellisesti viinistä. Nautinnon viini tekee samoin silmät punaisiksi; irstaileva ihminen havaitsee pian, että huvituksen malja tyhjennyksellään synnyttää kyllästymistä vain ja vastenmielisyyttä. "Mitä minä voin", sanoo hän, "enempi tehdä? Olen tehnyt itseni syypääksi kaikkiin irstauden muotoihin, olen tyhjentänyt kaikenlajisten nautintojen maljat pohjaan. Anna jotakin uutta! Olen kaikkia näytelmiä katsellut, enkä tahdo antaa penniäkään niistä yhteensä. Olen koetellut jokaista nautinnon lajia. Kaikki on ohitse. Itse ilokin on mauton ja tukala. Mitä tulee tehdä?" Ja tämä on perkeleellisen kestityksen toinen — kyllästymisen kestitys — juonikas horroksiin vievä tulos edellä käyneestä irstailemisesta. Löytyy tuhansittain niitä, jotka maistavat tuosta kyllästyttävästä maljasta joka päivä; ja jokainen uusi keksintö, jolla voisivat antaa tuoreutta, olisi arvoton heille; ja jos löytyisi ihminen, joka keksisi heille uuden irstaisuuden muodon, jonkun syvemmän turmion kuilun nautinnon syvimmässä helvetissä, siunaisivat he hänen nimeänsä siksi, että hän kykeni antamaan heille uutta kiihoitusta. Tämä on pahan hengen toinen kestitys. Ja näettekö niitä, jotka siitä ottavat osaa? Monet heistä ovat paljon siitä maistaneet. Olette nautinnon perkeleen uuvuksiin ajamia hevosia, nautinnon ruhtinaan pettämiä seuralaisia. Jumala tietää, että jos puhuisitte suunne puhtaaksi, olisitte pakotetut sanomaan: "Olen maistanut huvia ja tunnen ett'ei se ole huvittavaa; olen käynyt ympäri, ja kuten sokean hevosen myllyn tykönä, täytyy minunkin käydä taas ympäri. Olen taikavoimalla syntiin sidottu, mutta en tunne siitä nautintoa kuten ennen, sillä sen kiilto on kuten kuihtunut kukka, kuten ennen kesää kypsynyt hedelmä."
Joksikin aikaa pysähtyy renttuilija lumouksessansa, mutta toinen näytös alkaa. Juhlanjohtaja käskee tuoda toista juomaa. Tällä kertaa kohottaa paholainen mustan maljan ja ojentaa sen, silmät täynnä kuoleman tulta, liekiten palavaa kirousta. "Juo tästä", sanoo hän, ja uhrinsa maistaa siitä, mutta kauhistuen menee hän takaperin ja huudahtaa: "Jumalani, oi etten koskaan olisi tullut tähän saakka!" Sinun täytyy juoda. Se, joka juo ensi maljan, hänen tulee myöskin juoda toinen ja kolmas. Juo, vaikkakin se polttaisi kuten tuli kaulassasi! Juo vaikka se olisi Etnan laavaa sisälmyksissäsi!Juo, sinun täytyy juoda!Joka tekee syntiä, hänen täytyy myös kärsiä; ken on nuoruudessaan paheen harjoittaja, hänen ruumiinsa tulee veltoksi. Joka asettuu Jumalan lakeja vastaan, hänen täytyy koota hedelmät omassa ruumiissaan täällä maan päällä. Oi, minä voisin kertoa teille monta kauhistavaa seikkaa tästä saatanan kolmannesta vierasvaraisuudesta. Saatanan rakennuksessa on etumainen huone täytetty kaikella silmää houkuttelevalla ja sellaisella, joka voi mielen hurmata; mutta taaempana löytyy myös rakennus, jonka kauhuja ei ole kukaan nähnyt eikä niitä tunne. Löytyy salahuone, jonne hän sysää ne olennot, jotka itse on turmellut — huone, jonka lattian alla helvetin tulet liekitsee ja jonka lattian raoista polttava kuumuus pistää esiin. Tarvittaisiin lääkäri kertomaan niitä kauhuja, joita monella on kärsittävänä paheittensa seurauksena. Jätän tämän; mutta anna minun sanoa pahetta harjoittavalle tuhlarille, että se köyhyys, jota hänen tulee kärsiä, on seurauksena hänen vimmatusta tuhlaamisestaan; anna hänen myöskin tietää, että omantunnon miekka, joka on myrkyttävä hänen elämänsä, ei ole mitään tilapäistä, joka sattumalta putoo alas taivaasta, mutta on pakollinen seuraus hänen omista irstailuistaan; sillä luottakaa siihen miehet ja veljet, synti kulkee käsikädessä kurjuuden kanssa ja aikaisemmin tai myöhemmin on se tuottava kauheat hedelmänsä. Jos me kylvämme, on meidän myöskin niittäminen. Näin on laki helvetissä — "ensin hyvä viini ja sitte huonompaa. —"
Vielä on puhuttava viimeisestä kestityksestä. Ja nyt, te vankat miehet, jotka ivaatte varoitusta, jonka tahtoisin teille antaa veljellisellä äänellä ja hellällä mielellä, joskin sattuvilla sanoilla. Tulkaa tänne ja juokaa tästä viimeisestä maljasta. Synnintekijä on vihdoinkin ehtinyt hautansa partaalle. Hänen toivomuksensa ja riemunsa olivat kuten kulta kukkarossa, joka oli täynnä reikiä, ja josta ne ovat kadonneet ikuisiksi ajoiksi, nyt hän on tullut viimeiseen. Hänen syntinsä ahdistavat häntä, hänen ylitsekäymisensä kauhistuttavat häntä; hän pyydystetään kuten juhta verkkoon, ja miten hän on siitä pakeneva? Hän kuolee ja kulkee kärsimyksistä tuomioon. Tuleeko kuolevaisen koettaakaan kertoa kaikkia tämän viimeisen maljan kauhuja, joka pahantekijällä on tyhjennettävänä ikuisiksi ajoiksi? Katsele sitä. Et voi huomata sen pohjaa, mutta heitä silmäys sen kuohuvalle pinnalle. Kuulen kadotettujen sielujen valituksen ja hampaitten kiristyksen. Katson maljaan ja kuulen äänen, joka sen pohjalta kuuluu: "Näiden täytyy mennä ijankaikkiseen kadotukseen". Sillä "kadotus on kauvan sitte valmistettu, sen roviot vaativat paljon polttoaineita ja tulta, Herran henki, kuten tulikiven virta on sen sytyttävä". Ja mitä sanotte tästä saatanan viimeisestä vierasvaraisuudesta? "Kuka meistä on kituva tuossa kuluttavassa tulessa?" Paheen harjoittaja, minä varoitan sinua Isän nimessä, nouse tästä pöydästä! Oi, älä noin huolettomana tyhjennä kadotuksen maljaa; Älä ole niin välinpitämätön, älä kadota rauhaasi, jota nyt nautit! Ihminen, kuolema on ovellasi ja sen jäljessä seuraa pian perikato! Niiden suhteen, joita on pidättänyt rakastava isä tai huolestunut äiti, annan tämän varoituksen: paetkaa tätä synnin ja hulluuden asuntoa. Olkoon viisaan sanat sydämeesi kirjoitetut, ja muista kiusauksen hetkellä: "Eroita tiesi kauvas hänestä ja älä mene lähellekään hänen huoneensa ovea, sillä vieraan naisen huulilta valuu hunaja ja hänen kitansa on öljyä liukkaampi; mutta koiruohoa katkerammaksi hän lopulta tulee, teräväksi kuin miekka. Hänen jalkansa kulkevat kuolemaan, hänen askeleensa johtavat helvettiin".
Paholaisen pidot.
Itsevanhurskaat vieraat.
Näettekö tuota toista pöytää palatsin keskellä? Voi heikkouskoisia sieluja! Monet teistä eivät luulleetkaan menevänsä helvetin pitoihin; mutta siellä löytyy pöytä teillekin. Se on kauniin valkoisen liinan peittämä, ja kaikki astiat pöydällä ovat sangen puhtaat ja sievät. Viini ei näytä Gomoran viiniltä. Se on ikäänkuin Eskolin rypäleistä puserrettua; se ei näytä päihdyttävältä; Se on vanhan viinin kaltaista, joka rypäleistä on maljaan puserrettu ja joka ei ole myrkyllistä ja kuolettavaa. Näettekö niitä ihmisiä jotka istuvat tämän pöydän ääressä? Miten he näyttävätkään itseensä tyytyväisiltä! Kysy valkeilta perkeleiltä, jotka ovat tarjoilemassa ja he sanovat sinulle: Tämä onitsevanhurskastenpöytä: fariseus siellä istuu. Sinä voit tuntea hänen; hänellä on pergamentti-side raamatunlauseineen otsalla; hänen pukunsa poimut ovat leveät; hän on parhaimpia opettajia parhaiten joukossa. "Kuulkaahan", sanoo saatana ja vetää esiripun sen pöydän eteen, missä paheenharjoittajat ilakoitsevat, "olkaa vähemmällä, älkää pitäkö suurta melua etteivät nämät tekopyhät, synnin orjat arvaisi missä seurassa he ovat. Nämät itsevanhurskaat ihmiset ovat yhtä hyvin minun vieraitani kuin tekin, yhtä varma olen niistäkin". Valon enkelinä ottaa saatana sitte esille kullatun maljan, joka on ehtoollis-kalkin näköinen. Ja mitä viiniä se on? Se näyttäisi olevan itse pyhää ehtoollisviiniä; sitä kutsutaan itseensätyytymisen viiniksi, ja sen pinnalla voit nähdä ylpeyden kuplia. Katsele sen vaahtoa: "Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut, koronkiskoja, väärä, juomari, tai niinkuin tämä publikaani." Te tunnette tämän maljan, itsenne pettäneet lukijat. Oi jospa myöskin tuntisitte sen kuolettavan höysteen, joka siihen on sekoitettu! Synti, jota muut ihmiset tekevät? Ette te; ei ollenkaan! Ettehän siis te ainakaan tahdo antautua Kristuksen vanhurskautettaviksi; mitä te sitä tarvitsette?
Olette yhtä hyviä kuin naapurinnekin; jollette ole vapahdettuja, niin luulette ansaitsevanne tulla vapahdetuiksi, uskotte te. Ettekö maksa jokaiselle satapenniä markasta? Ryöstättekö koskaan ketään elämässänne? Annatte naapurillenne hyvää esimerkkiä, olette yhtä hyviä kuin kaikki muutkin.
Tämä on ensimmäinen malja, jonka saatana asettaa esille; hyvä viini paisuttaa teidän kuviteltua arvoanne, sen höyryt tunkeutuvat sydämiinne ja paisuttavat rintaanne turmelevalla ylpeydellä. Näen teidän istuvan siellä niin sievinä ja somina; ihastelijoita seisoo joukoittain ympärillänne, niiden joukossa myöskin Jumalan lapsia, ja he sanovat: "Olisinpa puoleksikaan niin hyvä kuin hän!" Kumminkin on niin, että vanhurskaan totinen nöyryys antaa yllykettä teidän ylpeydellenne. Odotappas vähäsen, sinä liukas kerskaaja, odota, sillä kohta tulee toinen kestitys esille. Saatana näyttää yhtä tyytyväiseltä vieraineen tälläkin kertaa. "Niin" sanoo hän "iloiset pojat hurmasin huvin maljalla ja annoin heille sitte yltäkylläisyyden mauttoman maljan, teitä olen myöskin hurmannut. Luulette olevan hyvin kaikki teidän asianne, mutta minä petin teidät kaksinkertaisesti, sokaisin teidät kokonaan". Näin tuo hän esille maljan, jonka tarjoomisesta hän ei itse toisinaan pidä. Tämä malja on tyytymättömän ja levottoman mielen malja, ja monet ovat ne, joiden täytyy juoda tämäkin malja kaiken itseensä tyytymisen jälkeen.
Sinä, joka niin hyvä omasta mielestäsi olet, etkä Kristuksesta välitä, etkös huomaa ijäisyyden varalta tilejä tarkastaessasi, että sille puolelle minne tahtoisit vaakaa kallistuvaksi, se ei kallistukaan. Etkö ole joskus havainnut, että luullen seisovasi kalliolla, luisti se jalkojesi alta? Kuullessasi kristityn laulavan riemullisesta varmuudesta, että hän Kristuksen veren kautta on pelastettu synnin kirouksesta, sanoit sinä: "Ei, minä en voi laulaa samalla tavalla. Olen ollut niin ahkera kirkossa kävijä enkä koskaan näinä vuosina ole laimin lyönyt mennä kirkkoon, mutta en voi sanoa että minulla olisi lujaa vakuutusta". Kerta sinulla oli itseesi tyytymyksen toivo; mutta nyt on toinen juoma tuotu sisälle, ja nyt et olekaan enään niin tyytyväinen. "Niin", sanoo joku toinen, "olen ollut rukoushuoneessa, olen kastettu ja minulla on ollut uskonnollinen tunnustus vaikkapa en koskaan ole oppinut tuntemaan Jumalaa yksinkertaisuudessa ja totuudessa; ja kerran luulin että hyvin on laitani, mutta nyt tunnen tarvitsevani jotakin jota en saata löytää." Nyt alkaa sydän vapista. Ei olekaan niin suloista kuin olisi luullut rakentaa omalle vanhurskaudelleen. Oi, tämä on toinen kestitys!
Odota vähän. Kenties jo tässä maailmassa, mutta varmasti ainakin kuoleman hetkellä, tarjoo saatana kolmannen maljan,joka on kauhua herättävä paljastaessaan todellisen tilasi. Kuinka moni, joka itsevanhurskaudessa on elämänsä viettänyt, onkaan lopulta huomannut toivonsa perustuksen horjuvan!
Olen kuullut kerrottavan sotajoukosta, joka vähäpätöisen tappion jälkeen tahtoi pelastautua pakenemalla. Niin nopeasti kuin voivat, pakenivat sotamiehet eräälle joelle, missä he luulivat löytävänsä sillan, voidakseen sitä myöten pelastua. Mutta kun olivat tulleet joelle, kuultiin kauhun huuto: "Silta on rikottu, silta on rikottu!" Turha oli kumminkin tämä huuto, sillä heidän takanaan olevat joukot hyökkäsivät eteenpäin vastustamattomalla voimalla, pakottaen edellänsä olevia jokeen menemään, kunnes joki oli hukkuneiden ruumiiden täyttämä. Sellaiseksi on myöskin itsevanhurskaan kohtalo tuleva. Luulit löytäväsi Jumalan palveluksen muodoissa jonkun sillan, luulit kasteen, kasteenliiton uudistuksen ja Herran ehtoollisen muodostavan hyvien töiden ja velvollisuuksien sillan. Mutta kun olet kuolemaisillasi, kuuluu huuto: "Silta on rikottu, silta on rikottu!"
On liika myöhä kääntyäksesi takaisin. Kuolema on aivan lähelläsi; se pakoittaa sinua eteenpäin, silloin olet huomaava mitä merkitsee joutua kadotukseen, hylkäämällä todellisen vapahduksen ja koettamalla tulla lunastetuksi omilla hyvillä töilläsi.
Tämä on viimeisen edellinen kestitys: kaikkein viimeisin, huonoin viini, kohtalosi ijäisyydessä on oleva sama kuin irstaankin kohtalo. Hyvänä kun itseäsi pidit ja halveksit pöyhkeänä Kristusta, täytyy sinun juoda Jumalan vihan maljasta, joka on kauhistuksella täytetty. Maailman jumalattomat ovat tyhjentäneet tämän maljan viimeiseen pisaraan sakkoinensa; ja sinunkin täytyy juoda siitä yhtä paljon kuin heidänkin. Ota sen takia ajoissa vaaria! Poista ylpeytesi ja nöyryytä itseäsi Jumalan väkevän käden alla. Usko Herraan Jesukseen Kristukseen, niin sinä tulet autuaaksi.
Paholaisen pidot.
Maallisesti viisas.
Olet tähän saakka säilynyt; mutta löytyy myöskin kolmas pöytä, jossa istuu sangen kunnioitettavia vieraita. Luulen, että tässä pöydässä useat ruhtinaat, kuninkaat ja korkeat herrat ovat istuneet enemmän kuin muissa pöydissä. Sitä kutsutaanmaailmalliseksipöydäksi. "Oh" sanoo eräskin mies, "minä en pidä paheenalaisesta. Katsoppas vanhinta poikaani. Minä olen ahkerasti tehnyt työtä kootakseni rahoja elämässäni, ja nyt tämä nuori mies ei tahdo laisinkaan ryhtyä liikkeeseen: hänestä on tullut tuhlari ja renttuilija. Olen hyvin iloinen, että pastori puhui niin purevasti asiasta. Mitä minuun tulee, niin en välitä vähintäkään teistä itsevanhurskaista ihmisistä; minua se ei ollenkaan koske; minä ylipäätään varsin vähän pidän lukua uskonnosta; tahdon vain tietää jos korot nousevat tai laskevat ja jos on kysymyksessä tilaisuus tehdä hyviä asioita; mutta tuosta muusta en minä välitä". Voi sinä maailman ihminen; olen lukenut eräästä ystävästäsi, joka oli puettu purppuraan ja hienoihin liinavaatteihin ja eli herkullisesti joka päivä. Tiedätkö mikä hänestä tuli? Sinun tulisi muistaa hänen kohtalonsa, ettei sinulle samoin kävisi. Hänen riemujensa loppu on myös oleva sinun. Jos sinun jumalasi on tämä maailma, niin ole varma, että tiesi on täyttyvä katkeruudella. Katso nyt maailmallisten pöytää, maailman ihmisen, joka elää yksistään maallista hyötyä varten. Saatana tarjoo hänelle täyden maljan: "Katso tätä, nuori mies, sinä omistat elämäsi liikkeelle; sinä et tarvitse välittää vähäpätöisistä kunniallisuuden varjokuvista tai uskonnon vanhanaikuisista haaveista; tule rikkaaksi niin pian kuin voit. Hanki rahaa, hanki rahaa; kunniallisesti, jos voit, jos et siten, niin toisella tavalla", sanoo paholainen ja ojentaa maljansa. "Katso tänne", sanoo hän, "tässä on vaahtoava juoma teille". "Niin", sanoo nuorukainen, "minulla on yltäkyllin nyt. Minun toiveeni ovat todellisuudessa toteutuneet".
Tämä on maailmallisuuden ensimäinen ja paras viini, ja monet teistä ovat kiusauksessa kadehtia tätä miestä. "Jospa minulla olisi sellainen onni asioissa", sanoo joku. "En ole puoleksikaan niin taitava kuin hän; minä en voisikaan neuvotella niinkuin hän, sillä uskontoni ei minulle sitä sallisi. Mutta kuinka pian hän rikastuukaan. Jospa minä onnistuisin kuten hän!"
Tule veljeni, älä arvostele liian aikaisin; nyt seuraa toinen juoma esille, surua tuottava levottomuuden paksu ja tympäisevä juoma. Mies on ansainnut rahansa mutta ne, jotka tahtovat rikastua lankeevat kiusaukseen ja pauloihin. Huonosti hankittu ja huonosti käytetty tai kasaan tallennettu rikkaus tuo mukanansa ruostetta, joka ei koske kultaan eikä hopeaan, vaan ihmissydämeen; ja ruosteen syömä sydän on kauheimpia esineitä, joita ihmisellä saattaa olla. Katsos tätä rahan rakastajaa ja huomaa tuota levottomuutta, joka kalvaa hänen sydäntään. Katso tuota köyhää vaimoa, joka elää ihmisten armeliaisuudesta. Ei hänellä ole mitään, mutta sanoo kuitenkin: "Kiitetty olkoon Herra, minulla on kyllin!" Hän ei koskaan kysy miten hän on elävä tai miten kuoleva tai haudattava, mutta nukkuu suloisesti tyytyväisyyden alustalla; katso sitä vastoin tätä hullua raukkaa paljoine kultineen; hän on aivan epätoivoissaan, että häneltä putosi 50 penniä kulkeissaan kadulla, tai kun hänen ylimääräiseen hyväntekeväisyyteensä oli aiheena jonkun ystävän läsnäolo; tai suree hän kenties että hänen takkinsa niin pian kuluu.
Tämän jälkeen tulee ahneus. Monen on täytynyt juoda tästä maljasta. Suojelkoon Jumala meitä sen tulipisaroista! Suuri ameriikkalainen saarnaaja on sanonut: "Ahneus tuottaa kurjuutta. Nähdä huoneita, jotka ovat komeammat kuin meidän, vaatteita, jotka ovat varojemme yli, kalliimpia jalokiviä kuin jaksamme kantaa, komeita ajokaluja ja harvinaisia arvoesineitä, joita emme kykene itsellemme hankkimaan, tämä kaivaa esille sellaisten ajatusten käärmeen sikiön; ahdistaen köyhää, joka tahtoisi olla rikas; vaivaten rikasta, joka tahtoisi olla vieläkin rikkaampi. Ahne kärsii, nähdessään kuvia; kärsii iloisten läsnäollessa; ja maailman ilo on hänen surunsa, koska toisten onni ei ole hänen omansa. En ihmettele, että Jumala häntä kauhistuu. Sellaisen sydämen huomaa hän täytetyksi haisevilla raadoilla kyykäärmetten pesäksi, jota hän inhoo. Ahneelle on elämä painajainen, ja Jumala antaa hänen painia sen kanssa niin hyvin kuin hän voi. Maailman tavara saattaa rakentaa palatsinsa sellaisessa sydämessä, huvi uhrata kaikki mielihalunsa siinä, kunnia ripustaa kaikki seppeleensä siihen. — Kuitenkin tuo kaikki olisi vain haudan seppeleitä ja juhlia". Kun joku tulee ahneeksi, on kaikki mitä hän omistaa tyhjää hänen mielestään. "Enemmän ja aina enemmän", sanoo hän, kuten kuumetautiset huutavat: "vettä, vettä, vettä!" Annat heidän juoda, mutta juomalla lisääntyy heidän janonsa. Ahneus on raivohulluus, joka tahtoo koota puolelleen koko maailman ja kumminkin halveksii sitä paljoa, joka jo on hallussaan.
Se on kirous, joka monelle on kuoleman tuottanut; ja moni on kuollut kultasäkki käsissä ja onnettomuuden kiduttavat piirteet kasvoillaan, kun eivät ole voineet viedä kultaa mukanaan arkussaan, muuttaakseen sitä toiseen maailmaan.
Siellä odottaa heitä toinen juoma. Baxterilla ja muilla vanhoilla saarnamiehillä oli tapana maalata ahneutta ja sitä ihmistä, joka ainoastaan elää kootakseen kultaa, keskelle helvettiä; ja he kuvittelevat mielessänsä, että mammona kaatoi sulatettua kultaa alas heidän kurkustaan. "Katsos tätä," sanovat perkeleet ivallisesti, "tämä on juuri sitä, jota tahdoitkin; sen olet nyt saanut; juo juomastakin päästyäsi;" ja sulanutta kultaa kaadetaan hänen kitaansa. Minä sitä vastoin en antaudu tuollaisiin kauheisiin ajatuksiin, mutta sen vain tiedän, että joka elää ainoastaan itselleen täällä, hänen täytyy joutua kadotukseen; joka kiinnittää rakkautensa maallisiin asioihin, ei ole kaivanut syvälti — hän on rakentanut huoneensa hiedalle; ja kun sade lankee ja vuolas virta tulee, täytyy hänen huoneensa langeta, ja sen lankeemus täytyy olla suuri. Ensin tulee hyvä viini; se on tuo kunniakas mies, kunnioittava ja kunnioitettu, jokainen häntä kunnioittaa; mutta jälkeenpäin tulee huonoin, kun hän huonoilla keinoilla on kartuttanut rikkauttaan ja ahneus on pimittänyt hänen järkensä. Se on varmasti tapahtuva, yhtä varmasti kuin se, että sinä olet antautunut maailman orjaksi.
Neljäs pöytä on asetettu erityiseen, hyvin kätkettyyn loukkoon saatanan palatsissa.
Siellä on pöytä katettusalaisille synnintekijöille, ja siellä on myös noudatettava vanhaa sääntöä. Tämän pöydän ääressä, hyvin pimeässä huoneessa, näen nuoren miehen istuvan ja saatana tarjoilee hänelle, hiipien niin äänettömästi ettei kukaan sitä voisi kuulla. Hän maistaa ensin maljasta ja kuinka se onkaan suloista! Se on suloinen synnin malja. "Varastettu vesi on maukasta, ja salaisuudessa syöty leipä on herkullista". Oi, kuinka suloista se on! Löytyykö mitään, mikä maistuisi suloisemmalta? Tämä on ensimäinen malja; sitte tuodaan toinen esille — levottoman omantunnon viini. Nuoren miehen silmät avautuvat. Hän sanoo: "Mitä olen tehnyt! Mitä olen ollut tekemäisilläni!" "Voi", huudahtaa tämä Akan, "ensimäisessä maljassa, jonka sain, näin minä kultaisen astian välkkyvän ja babylonilaisen puvun; ja minä ajattelin: minulla täytyy tämä olla, mutta nyt on ajatukseni: mitä tulee minun tehdä tätä piilottaakseni; minne voin sen kätkeä? Minun täytyy kaivaa syvälle kuten helvetti, voidakseni säilyttää sitä piilossa, sillä varmasti se tulee huomatuksi."
Tuo kauhea juhlan johtaja tuo sisään suuren maljan täynnänsä mustaa sekoitusta. Salainen juoppo juo ja sekaantuu; hän pelkää että hänet tavataan synnissä. Hänellä ei ole mitään lepoa, ei mitään onnea; hän on ahdistavan pelvon vallassa, hän pelkää tulevansa paljastetuksi. Hän uneksii yöllä, että joku häntä vaivaa; ääni kuiskaa hänen korvassaan ja sanoo hänelle: "Minä tiedän kaikki; minä olen puhuva siitä." Hän ajattelee, että kenties hänen syntinsä tulee tunnetuksi hänen ystävilleen, hänen isänsä saa sen tietää, hänen äitinsä saa sen tietää. Niin, kenties lääkäri kertoo tapauksen ja levittää kauhean salaisuuden. Sellaiselle miehelle ei löydy lepoa. Hän on aina pelvon vallassa tulla paljastetuksi. Hän on sen miehen kaltainen, josta olen lukenut, että kun hän oli paljo velkaa ja alinomaa pelkäsi velkamiesten häntä ahdistavan, tapahtui eräänä päivänä kun hänen takkinsa tarttui naulaan kiinni, sanoi hän: "Oi, antakaa minun mennä; minulla on kovin kiire. Minä maksan teille huomenna". Sellainen on asema joka valmistetaan siten, että otetaan osaa häpeän ja synnin peitettyihin esineihin; joka niin tekee, ei löydä mitään lepoa siitä pelvosta, että hänet huomataan. Viimeksi tulee paljastus: se on viimeinen malja. Usein tapahtuu se maanpäällä; sillä ole varma että syntisi tulee ilmi ja se tapahtuu tavallisesti jotäällä ajassa. Mitä kauhistavia näytöksiä saammekaan nähdä oikeuden-istunto tilaisuudessa, kun ihmisten täytyy juoda viimeinen mustien paljastusten malja!
Sama mies, joka johti uskonnollisia kokouksia, ja jota kunnioitettiin kuten pyhimystä, on lopulta paljastettu. Ja mitä sanoo tuomari — mitä sanoo maailma? Hän joutuu ivan esineeksi, saa moitetta ja paheksumista kaikkialla osakseen. Mutta otaksutaan, että hän kyllin taitavasti eläisi lopun ikäänsä tulematta paljastetuksi — jonka pidän melkein mahdottomana — mikä malja hänellä onkaan juotavana kun hän viimein seisoo Jumalan tuomio-istuimen edessä! "Tuo hänet esille, vangin vartija! Tuo vanki esille, sinä julma helvetin vankeuden vartija!" Hän tulee! Koko maailma on koolla. "Nousse ylös! Olihan sinulla uskonnollinen tunnustus? Eikö jokainen pitänyt sinua pyhimyksenä?" Hän on vaiti. Mutta monet tuosta suuresta joukosta huutavat: "Me luulimme hänet sellaiseksi". Kirja avataan, hänen tekonsa julkiluetaan, ylitsekäyminen toisensa perään paljastetaan. Kuuletteko melua? Vanhurskaat kohottavat kiukuissaan äänensä miestä vastaan, joka petti heitä kuten susi lampaan vaatteissa.
Kuinka kauheaa onkaan, kun täytyy kantaa kaikkien ylönkatsetta! Joka on hyvä, voi sietää huonon ylönkatsetta, mutta se häpeä ja ikuinen ylenkatse, jonka vanhurskas viha kokoaa salaisen synnintekijän pään päälle, täytyy olla kauheinta kaikista, lähinnä sitä vaivaa, jonka Jumalan viha ijankaikkisuudessa tuottaa, joka kärsimys on viimeinen malja, mikä saatanalla on tarjottavana pidoissaan salaiselle synnintekijälle ijankaikkisuudessa.
Tulen lävitse meneminen.
Näen paheen vallan kaikilla tahoilla. Sen liekit leimuavat jokaista mielen puuskausta vastaan; ja uusia uhreja vetää se lakkaamatta murhaaviin pyörteisiinsä. Se leviää kaikkiin kansan luokkiin. Yhtä vähän palatsi kuin hökkelikään on siltä turvattuna; yhtä vähän suuret, tukevat huoneet, jotka kätkevät kauppiaan tavaravarastot, tai jalot, komeat rakennukset, jotka ovat aijotut Herran palvelusta varten. Pahe, jonka myrkky on syövyttävä kuten tuli, leviää ja tarttuu kaikkeen, joka on puhdasta ja kaunista; säästämättä hyödyllistä ja pyhääkään. Meidän on meneminen tulen lävitse. Meidän, jotka olemme Jumalan todistajat, täytyy seisoa sen keskellä valaaksemme elämän veden virralla tulta ja jos emme voikaan sitä sammuttaa, täytyy meidän koetella estää sen levenemistä.
Sieluni silmäin edessä kuvastuvat kauniimpien tunnustusten hiiltyneet ruumiit. Joukottaisin on ihmisiä kukistunut kiusauksien laaksossa, jotka kerran ihmissilmillä päättäen, olivat taivasta lähellä. Kuinka moni onkaan joutunut saatanan hyökkäyksien uhriksi. Tämä on tuli, joka polttaa. Moni on sanonut: "Tahdon tulla taivaan matkamieheksi, pyhäksi vaeltajaksi;" mutta miten olikaan, tapasi hän Apollyonin tiellä ja kääntyi takaisin. Moni otti päälleen rautavarustuksen, mutta luopui pian taistelusta; ryhtyi työhön, mutta katsoi pian taaksensa. Löytyy useampia kuin yksi suolapatsas. Jos Lotin emäntä olisi ainoa lajiansa, niin olisikin koko hyvä; mutta onpa ollut olemassa tuhansia, jotka hänen tavallaan ovat katsoneet taakseen nähdäkseen Sodoman lakeuksia, jotka ollen samanlaisia hengen suhteen, ikuisesti ovat tulleet siksi mitä olivat — kadotetuiksi sieluiksi. Älkäämme ylenkatseella katselko vaarojamme; ne ovat vaaroja; ne ovat koettelemuksia. Pitäkäämme kiusauksiamme hävittävinä liekkeinä: sellaisia ne todellisuudessa ovatkin! Jos et sitä usko, erehdyt. Jos niiden keskelle omin voimin ajaudut, sanoen: "Minä ne kyllä kestän," huomaat, että ne ovat todellisia tulen liekkejä, jotka katkonaisin kielin nuolevat veresi silmänräpäyksessä, ellei sinulla vaan ole parempaa suojaa kuin oma voimasi.
"Kun käyt tulen läpi, et sinä pala; ja liekin ei pidä sinua sytyttämän". T:ri Aleksander, suuri amerikalainen kirjailija arvelee että käännös hänen mielestään on puutteellinen, koska molemmat lauseet hänen katsantonsa mukaan muodostavat toisensa vastakohdan. "Sinä et ole palava"; ja sitten seuraa: "eikä tulen liekki ole sinua sytyttävä". Minusta taas näyttää, että korkoon toisella lauseella: "Et ole palava", niin että henkesi menetät; et kärvennykään, niin ettet kärsi pienintä vahinkoakaan, "sillä liekin ei pidä sinua sytyttämän;" samoin aivan kuin sanotaan kolmesta pyhästä miehestä, kun he tulivat ulos tulisesta pätsistä: "Ei tuli heidän ruumiillensa mitään tehnyt, eikä hiuskarvaakaan heidän päässänsä ollut kärventänyt, ei heidän vaatteensa vahingoittuneet eikä tulen käryäkään heissä tuntunut". Näin ollen minusta näyttää teksti opettavan, ettei kristillinen kirkko kaikkien koettelemuksiensakaan aikana ole kukistunut ja vielä niinkin ei ole vähintäkään menettänyt koettelemuksien kautta. Herran kirkko ei ole vielä hävitetty vainojen ja koettelemuksien kautta. Sen vainoojat luulivat sen kukistavansa, mutta se elää vieläkin. He kuvittelivat mielessänsä ottaneensa siltä hengen, mutta se nousi elinvoimaisempana kuin koskaan.
En luule löytyvän yhtäkään kansaa, josta Kristuksen kirkko on täydellisesti karkoitettu. Vieläpä Espanjassakin, joka viimeksi näytti työnsä päättävän suurimpine julmuuksinensa, löytyy muutamia uskovaisia kuten orjantappurapensaita ulkokullaisuuden sivulla; ja mitä omaan lahkoomme tulee, on Herra samassa maassa, jossa verenvuodatuksella luultiin tukahdutettavan baptistien lahko, valinnut Oncken'in välikappaleeksi herättämään sen eloon, niin että ne Saksassa ja kaikissa Tanskan osissa, Preussissa, Puolassa ja vieläpä Venäjälläkin ovat heränneet uuteen, voimakkaaseen ja ihmeelliseen eloon. Ja Ruotsissa, jonka hallitus on julistanut meitä vastaan painavimmat vainojulistukset, olemme kummastuksella nähneet, miten seurakuntia on syntynyt kaikkialla. Totuudella on itsessään elävä siemen, joka ei tule hävitetyksi.
Mutta kirkko ei suinkaan häviä olemasta; se ei menetäkään mitään. Kirkon jäsenluku ei ole koskaan vähentynyt. Vainot ovat siitä pesseet ja puhdistaneet akanat pois, mutta ei ainoatakaan nisun jyväistä ole otettu pois kasasta. Ei näkyväistenkään jäsenten luvussa ole kirkko vähentynyt vainoamisen kautta. Se on kuten Israel Egyptissä; kuta enemmän Israelin lapsia vainottiin, sitä enemmän he lisääntyivät. Eräänä päivänä surmattiin piispa. Seuraavana aamuna tuli kymmenen nuorta miestä roomalaisen maaherran tykö tarjoutuen kuolemaan, koska he samana yönä olivat tulleet kastetuiksi kuolleen piispan siaan ja antaneet tunnustuksensa täyttääksensä hänen paikkansa. "Minä täytän avonaisen paikan kirkossa ja kuolen sitte kuten hänkin". Eräs vaimo hirtettiin ja kidutettiin julkisesti. Seuraavana aamuna tuli kaksikymmentä vaimoa, jotka pyysivät saada kärsiä, kuten hän kärsi, voidakseen kunnioittaa Kristusta. Polttihan roomalainen kirkko parhaina aikoinansa yhden suurimmista uskonpuhdistajistamme — Juhana Hussin ja eikö ikäänkuin hänen tuhkastansa herätettynä esiintynyt Martti Luther? Ja kun Wycliffe oli mennyt pois, eikö juuri se seikka, että häntä oli vainottu, auttanut hänen oppinsa leviämistä ja eikö Englannin jokaisessa kaupungissa löytynyt sadottain nuoria miehiä, jotka lukivat lollardien kirjoituksia ja tunnustivat lollardien uskoa? Ja niin on aina oleva, luottakaa siihen. Jos koiralle annat huonon nimen, niin sinä hirtät koiran; antamalla kristitylle huonon nimen, kunnioitat häntä. Anna kristitylle ainoasti joku liikanimi, niin se on tuleva hänelle arvonimeksi. Kun Yrjö Foxia nimitettiin kveekariksi, oli se naurua herättävä ja kummallinen nimi. Mutta ne Jumalan miehet, jotka häntä seurasivat, kutsuivat myös itseään kveekareiksi ja niin tuo nimi menetti halventavan merkityksensä. Whitefieldin ja Wesleyn seuraajia kutsuttiin metodisteiksi; he ottivat sen arvonimekseen, josta tuli arvossa pidetty nimi. Kun monet Englannissa vainotuista baptisti esi-isistämme menivät Amerikaan etsiäkseen vapaata kaupunkia, kuvittelivat he, että puritanein keskuudessa saisivat olla täydellisessä rauhassa, mutta puritanien omantunnon vapaus merkitsi: "Oikeus ja vapaus niille, jotka samoin ajattelevat kuin hekin, mutta ei mitään suvaitsevaisuutta toisin ajattelevia kohtaan." Niin pian kuin baptisti näyttäytyi Uuden Englannin puritanein joukossa, vainosivat he häntä yhtä tunnottomasti kuin episkopaalit olivat vainonneet puritaaneja. Tuskin oli baptisti siellä, ennenkuin hänet etsittiin ja kuljetettiin omien kristittyin veljiensä eteen. Kiinnittäkää huomiota siihen, että häntä langettaessa sakkoihin, pantaessa vankeuteen, omaisuutensa menettämiseen ja maanpakoon, vietiin samojen miesten eteen, jotka itse olivat vainoa kärsineet. Ja mikä oli seurauksena siitä? Ameriikassa, jossa meitä vainottiin, olemme suurimpana kristittynä yhteiskuntana. Jossa tuli paloi valtavimmin, siellä opetettiin vanhaa Kalvinin oppia, ja baptisti vastasi siellä enemmän nimensä merkitystä kuin muualla. Emme myöskään ole koskaan vähemmin lujasti pysyneet kiinni perus-opissamme, jonka hyväksi esi-isämme verellään sekoittivat kasteverensä kaikkien vainojen ja koettelemuksien aikana, joille olemme olleet alttiiksi annettuina, ja emme tule sitä koskaan tekemäänkään.
Viimeiseltä ei koko kirkossa ole tuntuva tulen käryä. Minä näen sen käyvän ulos pätsistä. Minä näen sen kohoavan korkeuteensa ja kunniaansa Herransa ja mestarinsa tykönä ja enkelit näkevät sen vaatteet; ne eivät ole ollenkaan vahingoittuneet. Eivät vihollisten kädet ole saaneet valtaa tehdä niihin naarmuakaan. He lähestyvät sitä; he näkevät sen liehuvat hiukset, ja nämät eivät ole kuumuudesta käyristyneet. Ja kun he katsovat sen jalkoja, niin vaikka hän on astunut hiilien päälle, ei niissä ole rakkuloita, ja hänen silmänsä eivät ole kuivuneet tuosta seitsen-kertaisesta kuumuudesta. Se on tullut kauniimmaksi, ihanammaksi, kunniallisemmaksi tuliliekkien kautta, mutta vahingoittunut se ei ole, siksi se ei voi tullakaan. Jos käännymme yksityisen kristityn puoleen, niin tulee meidän muistaa, että lupaus on yhtä luja jokaiselle uskovaiselle. Kristitty, jos olet totinen Jumalan lapsi, ei koettelemukset voi sinua turmella; ja mikä vielä on parempi, et voi niissä mitään menettääkään. Sinusta voi näyttää, että menetät päivä päivältä, mutta kun lasku tehdään, olet huomaava ettet vähintäkään ole menettänyt kaikkien koettelemusten ja saatanan hyökkäysten kautta, joita sinulla on ollut kestettävänä. Ei, päinvastoin, sinä tulet ihmeellisesti voittaneeksi. Koska koettelemuksesi ovat tuottaneet kärsivällisyyttä ja kokemusta, tekevät ne sinut rikkaaksi. Koska kiusauksesi ovat opettaneet sinua tuntemaan heikkouttasi ja näyttäneet missä voimasi on, tekevät ne sinut voimallisemmaksi.
Erästä veljeä on kohdannut kova onni toisensa perään, vastoinkäyminen toistansa, ei mikään hänelle onnistu. Hän on kunniallinen ja väsymätön kauppias, ja kuitenkin, tehköön mitä tehneekin, hupenee hänen varallisuutensa kuten lumi vedessä. Näyttää siltä kuin kaikilla hänen laivoillaan olisi vastatuuli, ja missä muut voittavat, menettää hän. Kun puhuin hänelle tulessa käymisestä, sanoi hän: "Voi, se on juuri samaa, jota olen tehnyt; minä olen vaeltanut sen lävitse näinä kuukausina; Jumala yksin ja oma sieluni tietävät kuinka kuuma tuo pätsi on". Veljeni, ota tämä teksti myötäsi: "Kun käyt tulessa, et pala". Kun murheesi ovat ohi, olet sinä kumminkin jäljellä, ja mikä vielä parempi on: "liekki ei ole sinua sytyttänyt". Aikanaan olet huomaava, ettet ole mitään menettänyt. Luullakseni, että olet menettänyt omaisuutesi, huomaat raamattua lukiessasi, että ainoastaan varjoja olet menettänyt. Sinun aarteesi löytyvät aina turvallisesti Kristuksen huostassa taivaassa, olet ajan täyttyessä huomaava, että nämät onnettomuudet olivat parhaita, mitä sinulle saattoi tapahtua. Päivä on tuleva, jolloin Davidin tavoin sanot: "Minä tahdon laulaa tuomiosta ja laupeudesta". "Ennenkuin minua vaivattiin, kuljin harhaan, mutta nyt minä pidän sanasi".
Tai samallaisissa olosuhteissa elää joku nuori nainen. Sinä rakastat Vapahtajaa, sisareni, mutta olet sangen köyhä, ja sinun täytyy ansaita toimeentulosi sääliä herättävällä tavalla. Nouseva aurinko näkee sinun ahkerasti työtä tekevän neula kädessä, näkee sinun samalla näkymättömällä langalla ompelevan itsellesi kuolin pukua; koko päivän kuluessa on sinulla tuskin aikaa syödäksesi ja iltasella, kun sormesi ovat väsyneet ja silmäluomesi ovat raskaat, täytyy sinun karkoittaa uni, koska ansiosi on niin pieni, että sillä tuskin voit elää. Tunnemme tuhansittain tämän luokan ihmisiä, jotka herättävät osanottoamme, koska he saavat kovasti työtä tehdä mitättömästä palkasta. Kentiesi on äitisi kuollut, ja isäsi ei sinusta välitä; hän on roikale, jota sinä vältät kohdata kadulla. Ei sinulla ole auttajia eikä ystäviä. Et sinä tahtosi ottaa vastaan mitään, vaikkakin joku sinulle hyväntekeväisyyttänsä osoittaisi; sinä pidät kovana osanasi olla niin kiusattu kuin olet. Näyttää siltä kuin tie olisi sinulle avoinna ylellisyyteen ja joissakin määrin nautintoon. Mutta sinä sanot: "Ei," "ei," Sinä olet tuntenut vastenmielisyyttä pahaan Kiusauksen hetkellä ja seisonut kiusausta vastaan. Ja minä tiedän miten moni teistä vuosi vuodelta on taistellut kiusausta vastaan ja jatkuvasti taistelevat, vaikkakin nälkä-kuolema olisi lähellä; mutta ette ole tahtoneet tehdä tätä suurta syntiä Jumalaa vastaan.
Sisareni, minä kehoitan sinua hakemaan vahvistusta raamatusta tulevien taistelujen varalta. Olet käynyt tulen liekkien lävitse, mutta et sinä vielä ole palanut, ja minä siunaan Jumalaa sen tähden. Sinun vaatteissasi ei tunnu tulen käryäkään. Jatka sisareni, jatka, huolimatta kaikesta surusta ja katkeruudesta; jatka, sillä mestarisi sinut näkee. Hän on sinua kehoittava ja vievä sinut viimein tulen lävitse suurempana kuin voiton sankarin.
Kuinka julmia ja typeriä ovatkaan usein maailman nuoret miehet kristittyjä nuoria miehiä kohtaan. Julmia — sillä kun löytyy tusina maailman mielisiä ja ainoastaan yksi kristitty, pitävät he kunniakkaana kurittaa yhtä ainoata. Tusina suuria roikaleita pitävät toisinaan kauniina tekona pakoittaa viisitoista vuotista kuulemaan heidän rumia pilkkasanojansa. Sanotaan, että rosvojenkin kesken löytyy kunnian tuntoa, mutta maailman ihmisten keskuudessa ei näytä löytyvän mitään kunniallisuutta. Nuori mies, sinä olit saanut kärsiä ja olit kestänyt; olit sanonut: "Tahdon olla vaiti ja kärsiä," vaikka sydämmesi kovin löi povessasi. Muista, että alasin ei hajoa vaikka kuinka monta vasaraa siihen löisi, mutta sen sijaan voivat vasarat hajota. Ajattele näin! Jatka vaan, ja jäämät tulen liekit eivät sinua kuluta. Jos tuli nielisi sinun hurskautesi, todistaisi se vaan, että hurskautesi ei ollut minkään arvoinen. Jos et voi kestää ivaa ja kujeita, silloin et ole se raaka-aines, josta Jumalan temppeliä rakennetaan, sillä se kestää tulikoetuksen. Kestä loppuun, ja lopulla huomaat, että tämä kova osasi, tämä ankara kuritus teki sinulle oikein hyvää, teki sinut paremmaksi ihmiseksi kuin olisit tullutkaan kiikkuessasi äitisi hemmoittelevalla polvella, vapaana taisteluista. Jos kerran tulevaisuudessa arvokkaalla paikalla tulet toimimaan hyödyttävällä tavalla, on sinun kenties sen takia kiittäminen kovaa ja ankaraa kuritusta, jonka alaiseksi nuoremmalla ijälläsi jouduit. "On hyvä ihmiselle, että hän nuoruudessaan oppii kestämään ivaa". —