Hän näki Judithin eteläisellä pellolla, jonkun matkan päässä aidasta. Kun hän huomasi, että Judith oli nähnyt hänet, hän hyppäsi alas hevosen selästä ja heittäytyi pitkään heinikkoon katsellen pilviä.
Judith ajoi leikkuukoneen aidan viereen, sitoi hevoset kiinni ja ryömi piikkiaidan alitse. Hän tiesi, että Sven piileksi jossakin. Ennenkuin hän ennätti katsella ympärilleen, Sven tarttui häntä nilkoista kiinni, niin että tyttö kaatui hänen päällensä. He nauroivat molemmat makeasti tälle pienelle kepposelle, ja sitten Judith purskahti itkuun. Sven veti hänet syliinsä, ja Judith lepäsi siinä suullaan, itkien katkerasti, kykenemättä sanomaan sanaakaan.
»Judie, Judie, älä itke niin kovin», Sven pyysi lempeällä äänellä huojutellen häntä edestakaisin kuin lasta. »Mikä sinua vaivaa? Minä nelistin tänne heti, kun ensimmäinen tilaisuus vain tarjoutui, ja sinä itket. Sepä on kaunis kiitos! Kuulehan, rakas Judie, minä rakastan sinua ja vien sinut pois täältä hyvinkin pian. En välitä mistään, sinun täytyy päästä pois täältä. Mitä arvelet?»
Judith kävi istumaan ja pyyhki kyyneleensä. Sven kohosi polvilleen ja katseli häntä. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, tunnusteli hänen olkapäitään, käsivarsiaan ja rintaansa. »Judith, sinä olet laihtunut!» hän huudahti. »Olet vain pikkuinen tyttö! Mikä on hätänä?»
»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin huulin.
»Tuletko kanssani heti paikalla, Judie?»
Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen. Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.
»Odota, kunnes vilja on puitu, Sven», Judith vastasi.
»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi palkannut apulaisen.»
»Mutta isä otattaa minut kiinni, Sven, ja vie vankilaan», Judith sanoi.
»Vankilaan — kyllä kai! Pikemmin he pistävät hänet vankilaan!»
Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja oli puitu.
Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.
Mark Jordan oli jo Johannesonin puodissa Calebin saapuessa sinne.
Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun, ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista, halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä. Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.
Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.
Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän mietteissään siveli leukaansa.
»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillenMarkille ja kohottaen kulmakarvojaan.
Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos vankkurien luo.
»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen, miten toivoton koko asia oli.
Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne, kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»
Caleb Garen silmät kapenivat kahdeksi sumeaksi pisteeksi.
»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne. Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni. Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää sitä —»
Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»
Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.
Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän edessä.
»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko? Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»
Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui pitkäkseen.
Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana, helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.
Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa, nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.
»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.
»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»
Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle.Hän katsoi vielä taakseen.
»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui myymälästä.
Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni! Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.
Farmarit olivat kaikki hämillänsä.
Mark näki Klovaczin pojan istuvan yhä vankkurien kuskipukilla.
»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti.»Siellä on väljemmät tilat.»
Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun. Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla. Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.
Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa. Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä hänen miettiville kasvoilleen.
Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.
Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen. Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.
»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon. Tulkaa nyt mukanani.»
Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä. »Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen heitä istumaan pöytään.
Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.
Garen farmilla kaikki kävi entistä latuaan. Judith, Martin ja Charlie olivat lopettaneet leikkuun ja keräsivät lyhteitä kuhilaille. Caleb seurasi tarkasti heidän työtään kotoa käsin.
Jotta Caleb ei saisi syytä vartioida häntä vielä entistä ankarammin, koetti Judith salata mielenmuutostaan tavattuaan Svenin. Hän oli palannut kotiin sinä päivänä yhtä synkän näköisenä kuin ennenkin eikä ollut syödessä katsonut kehenkään. Mutta Lind, joka katseli häntä tarkasti ja tiesi, mitä muut eivät tienneet, huomasi selvän muutoksen hänessä.
Jotakin oli tapahtunut Calebille. Hän oli palannut kotiin kokouksestaan Yellow Postista tyytymättömänä ja sanattomana, ja Amelia, vilkaisten häneen sivulta, ihmetteli mielessään, mitenkähän hän voisi päästä selville siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei ollut Calebille eduksi, sen hän tiesi. Amelia näki hänen kasvoistaan, että jokin asia katkeroitti hänen mieltään. Hän saattoi seisoa pitkät ajat jalka lammaslaitumen aidan alimmalla rautalangalla, käsivarret ristissä, ruumis nojautuneena aitaan ja katse suunnattuna pelloille, missä heinäsuovat seisoivat. Sitten hän tuli keittiöön ja hajamielisenä käsitteli hihnanpalasia tai naula- ja kierrenaulalaatikoita. Amelia valmistui vihanpurkaukseen; tällaiset merkit ennustivat aina sen tuloa.
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Caleb oli käynyt Yellow Postissa, se puhkesikin ilmi. Lapset ja opettajatar olivat menneet ullakolle. Amelia keitti kaurapuuroa seuraavaa päivää varten. Caleb oli palannut kotiin pellolta, sulkenut hiljaa oven perässään, hölskyttänyt lyhtyä ja ripustanut sen naulaan ovensuuhun.
»Sinun poikasi on herra, Amelia. Hieno herra», Caleb sanoi melkein kuiskaten, astuessaan Amelian ohi toiseen huoneeseen.
Amelia huokasi. Häntä alkoi äkkiä väsyttää, ikäänkuin hän pitkän aikaa olisi tehnyt turhaa työtä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt, se tuli nyt sittenkin. Hän tylsistyi täydellisesti päästyään nyt varmuuteen. Hän ei vastannut mitään Calebin huomautukseen.
»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti.»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»
»Ei — mitään», Amelia vastasi.
Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään. »Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa. »Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan paranen ja olen valmis.»
Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.
»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko tietää? No — koetahan arvata.»
Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa naureskelevan itsekseen.
Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti, että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.
Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa, joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.
Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan. Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla. Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.
Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi puimista varten.
Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän alistui jälleen Calebin komennon alle.
Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei voinut pettää.
Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta, niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.
Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi työnteettäjä kuin Caleb.
Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi. Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja. Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että ruumiille.
Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi, että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän. Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli, mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta taakasta.
Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset, joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään. Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan. Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.
Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen työhönsä.
Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria, karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä, mitkä miehet olivat talossa.
Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut apulaista.
Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin työskenteli hänen rinnallaan.
Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta. Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.
Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle, joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi. Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti hyväillessä peltoa.
Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen, jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille. Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.
Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin, todellakin varsin hyvin.
Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein, tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta, jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin saapuvan naamiopuvuissa.
Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.
»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki olisi olleet jänishousuja», hän valitti.
Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti, ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.
Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.
»En», vastasi Amelia. »Eivät he sinne mene.»
Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»
Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei meidän kannattaisi.»
Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin? Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.
»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä vanhaksi — vanhaksi.»
Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan. Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.
Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.
Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.
»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan. Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko, että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»
Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään, miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli itsepäinen ilme hänen silmissään.
»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhunSvenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.
Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»
Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa salaisuutta.
Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille: »Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»
Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja. Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.
Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja. Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja. He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin koristetun puvun.
Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivatJudithista ja Svenistä.
»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»
Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi, että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.
He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.
Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne. Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa, ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi kotiin, astuen hiukan kevyemmin.
Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan. »Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti Klovaczin farmille.
Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon, kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi uteliaana häneen.
»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»
Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»
Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin,Martin?» Lind kysyi häneltä.
Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»
»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.
»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»
»Emmeköhän,» sanoi Martin.
Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle.
Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi. Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia, lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin. Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei, ei… mitä muuta tahansa kuin sitä… Mutta toisin ajoin Amelia alistui nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu…
Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia. Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi öisin, taivasalla, ikuinen rauha.
Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.
Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin saavansa sellaisia tietoja.
Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt iloita liian varhain.
»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin — yllin kyllin», hän sanoi.
Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.
Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb Gare oli pannut koko sielunsa.
Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä. Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin, tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.
Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä. Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata. Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.
Joka hetki tämän viikon kuluessa, kun Lindillä ja Judithilla oli vain hetkenkään lomaa, he salaa ompelivat pukuja opettajattaren huoneessa. Judith työskenteli vain puolella sydämellä epäillen, tokko hän koskaan joutuisi käyttämään tätä koreaa pukua. Lind oli siksi hyväsydäminen, että hän valmisti puvun Ellenillekin sanomatta kuitenkaan mitään hänelle. Martinin hän sen sijaan otti uskotukseen ja laittoi hänelle klovnipuvun. Martin naureskeli hämillään, mutta nähdessään itsensä tuossa hullunkurisessa puvussa, levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen.
Judithin synkkä mieli ei kadonnut kuitenkaan, vaikka koko viikko kuluikin iloisissa suunnitteluissa. Lind alkoi pelätä, että tytön rohkeus pettäisi, ja että Calebin ankaruus ja Amelian varoitukset tepsisivät lopultakin.
Viikolla Thorvald Thorvaldson pistäytyi kerran taloon palatessaan Yellow Postista ja viipyi niin kauan, kunnes Amelian oli pakko Calebin kehotuksesta pyytää häntä jäämään päivälliselle. Mitään muuta erikoista ei sinä aikana tapahtunut. Amelian mielestä tuo viikko ei koskaan ottanut loppuakseen. Ei sanallakaan mainittu juhlaa, ja jokainen suoritti tavalliset työnsä ikäänkuin ei koko paikkakunta olisi valmistautunut huvitteluun.
Judith kulki paikasta toiseen, sikolätistä lammaslaitumelle ja lammaslaitumelta halkopinolle, pilkkoen Amelialle puita, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kaikkein mieluisinta työtä.
Eräänä päivänä Judith, Martin ja Charlie läksivät metsään hakemaan lisää halkoja, ja tiellä Judith toivoi näkevänsä Svenin, sillä metsäpalsta, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, sijaitsi Sandbon farmin toisella puolella. Mutta hän ei nähnyt häntä, ja kotimatkalla hän kulki laahaten jalkoja perässään ja oli apeana mieleltään. Lind ei saanut häntä elvytetyksi eikä kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.
Tallin ovi pysyi lukossa. Perjantaina, päivää ennen Lattin koulun naamiaisjuhlaa, Caleb astui tallin ohi ja hymyili itsekseen. Tuo kirvesjuttu oli sittenkin ollut hyväksi. Oli jo aika päästää Judith koetteeksi hiukan ulos, jotta näkisi, oliko hän kokonaan masennettu. Caleb tahtoi päästä täyteen varmuuteen asemastaan. Amelia tosin vastusti Judithin menoa naamiaisiin — sen Caleb oli selvään huomannut. Siksipä oli hyvä näyttää Ameliallekin, ettei hänen tahdollaan ollut mitään merkitystä.
Caleb oli aivan vakuutettu siitä, ettei Judith uskaltaisi mennä Lattin koulua pitemmälle. Ja jos hän sen teki — niin Amelia joutui edesvastuuseen. Samalla Mark Jordanin ja hänen välinen pieni juttu voisi myös tulla ratkaistuksi.
Perjantai-iltana hän ilmoitti perheelle, että lapset saisivat lähteä Lattin koululle juhliin. Kaikki pöydän ympärillä hämmästyivät. Mutta Caleb piti silmällä Ameliaa, silitellen kädellään leukaansa ja viiksiään. Amelia ei hätkähtänyt. Hän hymyili vain Martinille pöydän yli ja sanoi: »Sitä ennen sinun pitää oppia tanssimaan, Martin.»
Amelian tyyneys hämmästytti Calebia. Hän otti lyhtynsä ja läksi ulos ennenkuin tuli pimeä. Äkkiä hänet oli vallannut omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi kadottanut otteensa. Ehkäpä hän loppujen lopuksi sittenkin oli tehnyt erehdyksen. Ehkäpä Amelia oli toivonutkin, että Judith lähtisi pois — pääsisi karkaamaan Sven Sandbon kanssa. Ehkäpä vaimo oli ollut siksi ovela, että oli osannut salata häneltä oikean tarkoituksensa. Ehkäpä hän suunnitteli parasta aikaa Judithin lähtöä. Hyvä, suunnitelkoon vain! Kyllä hän aikanaan saisi nähdä, kuka tässä oli isäntä. Pitelihän hän edelleen käsissään Mark Jordanin salaisuutta. Yrittäköön Ameba vain kujeilla!
Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.
»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»
Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen ruumiinsa vapisevan.
Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä. Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka sinun ajatuksillesi.»
Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia Araratin vuorella.»
He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat. Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja suon väliin.
»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.
Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä, missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran väristä taivasta.
»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»
Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.
Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut sen johdosta montakaan sanaa.
»Tokkopa se soveltuu minulle?» hän sanoi vilkaisten Siihen sivulta.
Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»
Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen. Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui katsellessaan itseään.
Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita. Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät, samantekevää oliko juhla vai ei.
Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka, jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan häntä ovelta.
Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.
Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.
Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa, ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.
Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle. Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.
Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset silmiltään.
»Mikä sinun on?» Amelia kysyi terävästi.
»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.
»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin juhliin, jollet voi hyvin.»
»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen ilmestyessä hänen silmiinsä.
»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin. Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.
»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan peloissaan.
Äkkiä Judith hyökkäsi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle — enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti — tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.
Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith. Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle, jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä pois täältä.»
»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun täytyy lähteä.»
Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun lähteä?» hän kysyi.
Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene pois ja jätä minut yksin.»
Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.
Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla. Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen. Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.
Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan. Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.
»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen», hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet, Martin?»
Martin myönsi, että se olisi varsin vaikeaa.
»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.
Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään huonosti — ei niinkään huonosti.
Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän teennäisestä välinpitämättömyydestään.
Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa! Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»
»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa. Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.
»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith sanoi epäröiden.
Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on Ellenkin omassaan.»
Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään. Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.
Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku, jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi? Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää — hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin. Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen piti tapahtua. Vaikkapa hän… Judithin käsi ei ollut kyllin vakava, kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?
Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti saada omansa takaisin.
Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.
»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi miten kauniita he ovat!»
Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.
Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita, hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta — nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä — hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta. Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.
Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät, mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.
Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.
Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith — Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha, haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi, sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään päätään.
»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä päänsärkyä?»
Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään perunannostossa», hän sanoi.
Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivatAmelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivatLindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitansinulle — jos tahdot.»
Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.
Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen tietää… mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen omansa… huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi…
Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä. Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja Amelia läksi toiseen huoneeseen.
Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen, tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana. Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille, jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan, mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa, ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.
Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa. Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.
Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.
Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta. Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan kaikki paikoilleen — mutta pian.»
Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.
Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen.Lindin sydän sykki kiihkeästi.
»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan, äiti?»
»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkiaMartinille», Amelia sanoi rauhallisesti.
»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.
Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.
Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä paikalle.
Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.
Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa sitä vasta matkaan lähtiessänsä.
Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin? Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä. Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.
Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä. Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.
Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan laimensi kuitenkin pistos sydämessä.
Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin tanssimaan.
Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.