»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi peloissaan.
Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan, islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?» Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään, ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.
Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.
»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»
»Judith!» huudahti Ellen kauhuissaan. »Onhan hän sinun oma isäsi!»
»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.
»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»
Lind oli arkatuntoisesti hiipinyt ulos ovesta.
»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon.Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.
»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi, niin minä lähden talosta!»
»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi hänelle.
»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.
Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään. Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa. Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan, jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta garelaisten painostuksen alta.
Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa, sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin katsellessa heitä kuivasti hymyillen.
»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on hauskaa.»
»Tietysti se on hauskaa», Martin naureskeli, »Turkin mielestä myöskin.»
»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten uudestaan satulaan.
Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen. Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa, vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä, ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.
Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa, joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind, että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.
»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind hätäisenä.
»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat pian lopussa.»
Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.
»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.
»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä säikähdin pahasti sinun puolestasi.»
»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»
»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»
Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.
»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan», Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle vastaan.
Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen riisumisen poikien huoleksi.
»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.
»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä, mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata. »Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka — tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen — pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»
Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään hänen vieressään.
»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään, halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.
»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin alkoi nyt ajatella.
Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi, ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.
Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä Jumalan sanan armo.
»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.
Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.
Caleb avasi raamatun ja luki.
»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.
»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.
»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.
»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»
Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.
»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.
»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.
»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!
»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?
»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen köysi ei katkea niin pian.»
Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla äänellä.
Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä. »Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa, täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa, korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin saarnaa.
»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille, tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö sitä, Amelia?»
Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut Herran siunauksen.
»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte. Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»
»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.
Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.
Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa, kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten suureen kivitaloon järven rannalle.
Caleb katseli häntä hämmästyneenä.
»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä, ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä…»
Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella — Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla keväällä.
Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran, kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois. Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut kevät — pitkän talven jälkeen…
Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessäBjarnassonin lasten kanssa.
Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta ilmasta.
Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja. Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.
Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo, jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen, jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.
Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.
Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.
Helga saattoi Lindin taloon.
Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.
Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.
»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»
Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.
Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.
»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»
»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.
Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.
Hän mutisi jotain islannin kielellä.
»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»
Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.
Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.
»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»
Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.
»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.
»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.
Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.
Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.
He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.
Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia, toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua; sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.
Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui suorastaan ilmestykseltä.
Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.
»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat, vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut naimisissa.
»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti, kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.
»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.
»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat jutun.»
»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»
»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni, Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.
Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.
»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät maahan luotuina.
Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi, kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta. Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys, ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.
Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys… tunkeutuen etsien ja haparoiden hiljaisuuden läpi.
Thorvald Thorvaldsonin farmi oli puolitiessä Garen ja Bjarnassonin talojen välillä.
Thorvaldilla oli yhdeksän tytärtä eikä ainoatakaan poikaa. Siitä oli luonnollisena seurauksena, että hänen farminsa oli huonossa hoidossa; se oli karua maata, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se esti Caleb Garen kunnianhimoa laajentamasta maitaan kauemmaksi länteen. Tämä seikka, Thorvald väitti, korvasi kuitenkin kaiken muun.
Lind pysähtyi heille palatessaan kotiin Bjarnassonista puhuakseen mrs. Thorvaldsonin kanssa tämän nuorempien tyttärien päistä. Hän tahtoi käsitellä asiaa arkatuntoisesti.
Rattailta hän saattoi nähdä mrs. Thorvaldsonin ottelevan karjansa kanssa karjapihalla — näki hänen työntävän ja tuuppivan elukoita saadakseen ne erilleen toisistaan. Lind huomasi myös hänen olevan raskaana.
Miten olikaan, Lind ei voinut saada sanotuksi asiaansa. Hän huiskutti vain kättään tervehdykseksi ja käski Andresin kääntää hevosen takaisin tielle. Hän aikoi itse voidella paloöljyllä lasten päät.
Korkean kukkulan harjalta, mistä näkyi pohjoisesta, idästä ja lännestä yhtyvä tienhaara, Lind keksi miehen hevosen selässä. Hänen vaatteensa, hyvin hoidetun päänsä rajaviivat, yksinpä hänen suora ryhtinsä todisti hänen olevan kotoisin Nykerk Sidingin tuolta puolen, siltä ilmansuunnalta, josta hän parhaillaan lähestyi. Jostakin syystä Lind ei halunnut kohdata häntä ja pyysi Andresia kiristämään ohjaksia, jotta vieras sivuuttaisi heidät tienristeyksessä. Andres pysähdytti hevosen, ja Lind näki ratsumiehen jatkavan matkaansa huomaamatta heitä.
Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät, ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia. Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista. Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään, jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä, olipa sielu miten sairas hyvänsä.
Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane sitä nimitti, oli suoritettu.
Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän palasi hevosensa luo.
»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti: »Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»
Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan taivaasta.
»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»
Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.
Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan. Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan. Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului visertävää naurua.
»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen.»Kauan aikaa sitten —»
»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin kiihkeä.
Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti, hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.
Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään, halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille, hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.
Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka poika oli.
Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen. Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.
Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin jaEllenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.
Caleb kutsui Martinia.
»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin mukaasi.»
Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään sanonut mitään. Se oli Judithin sonni…
Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa.Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitäänCalebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.
Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.
Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.
»Missä Judith on?» kysyi Caleb siristäen silmiään.
Ellen, joka kattoi pöytää, suoristi selkänsä ja kuunteli. Judith oli siis taaskin tehnyt jotain ajattelematta Ameliaa.
»Hän voitelee käsiään», Amelia sanoi.
»Siihen hänellä onkin täysi syy! Vai voitelee! Käske hänet tänne!»
»Mikä nyt, Caleb? Mitä hän on tehnyt?»
»Tehnytkö! Käske hänet tänne, sanon minä!» Calebin niskasuonet paisuivat paksuiksi pahkoiksi. Amelia kiiruhti hänen ohitseen kutsumaan Judithia ullakolta, mutta tyttö oli kuullut keskustelun portaille.
Hän astui keittiöön kädet riippuen sivuilla ja keltaisina rasvasta, sillä köysi, jolla hän oli vetänyt vasikan suosta, oli uurtanut lihan verille. Hän katsoi kylmästi Calebiin.
»No?» hän kysyi.
Caleb lähestyi tyttöä kurottaen kaulaansa.
»Älä sano minulle 'no'! Mitä sinä olet tehnyt tammalle? Mitä olet tehnyt sille, kysyn minä?» Calebin ääni kohosi käheästä kuiskauksesta kimakaksi huudoksi.
»En minä ratsastanut tammalla!»
»Kuka sillä sitten on ratsastanut? Kukapa muu kuin sinä olisi sillä ratsastanut — sanoppa?»
»Charlie ratsasti tammalla, Caleb! Minä varoitin häntä, ennenkuin hän läksi ratsastamaan», Amelia kiiruhti lisäämään.
Caleb heitti äkisti päänsä taakse.
»Vai varoitit sinä! Hyvä, hyvä!»
Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja kävi paikalleen istumaan.
»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää oraillekin, mr. Gare?»
»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.
»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»
»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava. No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli koettamattakaan salata sitä.
Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis ollutkaan ratsastanut sillä.
Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi yksiksensä.
Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei tiennyt itsekään, ketä. Calebia… Elleniä… koko taloa, kuumaa lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka pisteli hänen ruumistaan.
Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.
Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä, sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista. Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää takaisin pimeyteen.
Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten. Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa… vapaus, vapaus. Hän kastoi kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään… Hän oli kotoisin toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt, rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta. Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi. Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen…
Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi, valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen, inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä, kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat leikkiessänsä…
Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira kintereillään Judith kiiruhti kotiin.
Ellen tutki jalkaansa Juden astuessa huoneeseen.
»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi patti.»
»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo, että minä menisin.»
»Pyh!» sanoi Judith. »Ja sinä menet — vaikkapa kainalosauvojen varassa!»
»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»
Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar, joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.
Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusiAmeliaa, joka oli keittiössä.
»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiinSidingistä», sanoi hän.
Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät, samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.
Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin puoleen sanoen:
»Huomenna voit ottaa uuden karhin työskennellessäsi puutarhassa, Jude.»
»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith huomautti.
»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»
Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb katseli häntä huvitettuna.
»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja läksi naureskellen ulos.
»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi, jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»
Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa illallispuuhissa.
»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin väsyttävää.»
Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa ja läksi yläkertaan.
Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle. Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello, jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.
»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonnejaNykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.
Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.
Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä: tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi. Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.
Mutta murkina sen sijaan oli synkkä paikka. Ellen oli kalpea kivusta, jonka jalka hänelle tuotti, ja Amelian rinnassa äidin huolet ja vaimon alistuvaisuus taistelivat keskenään. Caleb ja Martin keskustelivat karjan myönnistä; ei sanallakaan mainittu Juden sonnia, vaikka Martin oli päättänyt huolehtia siitä, että tyttö saisi toisen omansa sijaan.
Judith kiiruhti heti ulos juotuaan kupin kahvia ja alkoi lapioida lantaa rattaille. Hänen kätensä olivat yhä paisuneet ja verillä, mutta hän oli liian ylpeä valittaaksensa. Jos Ellen jaksoi kestää Amelian vuoksi, niin kesti hänkin.
Ellen ja Martin läksivät matkaan ajaen karjaa edellään, ennenkuin opettajatar ennätti sanoa heille hyvästi.
Lind kiiruhti ulos ja näki heidän katoavan tielle; Martin istui kumarassa rattaitten istuimella kuin vanha, väsynyt ukko, ja Ellenin asento oli liian jäykkä ollakseen luonnollinen.
Ja Caleb Gare läksi Yellow Postiin ollakseen läsnä kokouksessa, jossa oli määrä käsitellä kirkon raha-asioita. Vaikka se riistikin aikaa hänen omilta asioiltansa, niin oli hänestä huvittavaa olla kirkon johtokunnan jäsenenä, samoinkuin koulunkin. Huvi johtui etupäässä siitä, että hän saattoi pitää silmällä, ettei kukaan muu kirkkorahaston johtokunnan jäsenistä saanut hyötyä muiden kustannuksella.
Tänä päivänä hän läksi kokoukseen erikoisesti siitä syystä, että hänellä oli omat epäilyksensä Björn Aronsonia kohtaan, joka oli kirkkorahaston hoitaja.
Hän piti silmällä Fusi Aronsonin nuorempaa veljeä melkein koko kokouksen ajan, jossa pidettiin aivan varmana asiana, että Björnin haltuun uskotut varat olivat hyvässä turvassa jykevässä arkussaan Aronsonin farmilla. Caleb ei voinut ymmärtää, miten Björn tähän aikaan vuodesta oli voinut ostaa kolme täysirotuista jerseylehmää tuolta Klovacz pakanalta, joka ei kuulunut edes kirkkoon. Caleb oli nähnyt ne karjalaumassa ja tuntenut ne heti paikalla.
Kokouksen jälkeen hän astui Björnin luo, joka irrotti hevosensa suitsia paalusta.
»Sinulla näyttää olevan joitakin jerseylehmiä», hän sanoi taputtaen nuorta miestä olkapäälle. Björn säpsähti. Caleb hymyili.
»Niin on», sanoi Björn.
»Ostitko ne Sidingistä?»
»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn. Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.
Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana, että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona kotimatkalla.
Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia. Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.
Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin Klovaczin talosta.
Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies, ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —
Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös katoaisi.
Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty. Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin. Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen, joka asui valtion maalla.
Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet, hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen, mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.
Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala! Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat? Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja, näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas, kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.
Caleb ajoi Ensi Aronsonin pihalle. Hänen kasvoillaan karehteli iloinen ilme. Hän oli tullut aivan erikoisessa asiassa. Kookas islantilainen astui häntä vastaan ja tervehti häntä jäykästi.
»Minä kuulin, että Björn on ostanut lehmiä Klovaczilta», Caleb sanoi ystävällisesti laskeutuessaan maahan rattailtaan. »Hän on varmaankin tänä keväänä hyvissä varoissa.»
»Klovacz oli hänelle velkaa», vastasi Fusi lyhyesti.
Caleb naurahti. »Eipä niinkään, Fusi. Björn maksoi rahassa niistä täyden maksun.»
Fusi hätkähti. »Mitä te tarkoitatte, mr. Gare?»
»Tietysti hän panee rahat takaisin jykevään arkkuun, Fusi. Kirkko tarvitsee rahansa, senhän te tiedätte», hän sanoi ystävällisesti laskien kätensä kookkaan miehen rinnalle. Hän kääntyi mennäksensä.
»Tietysti», hän lisäsi, »ei teidän tarvitse pelätä, että minä antaisin hänet ilmi.»
Fusi katsoi epäröiden Calebiin ymmärtämättä oikein, mistä oli kysymys. Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän puristi suuren kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi Calebia kohti.
»Malttakaa mielenne, Fusi, malttakaa mielenne», Caleb pilkkasi. »Kurkistakaa ensin suureen arkkuun. Ja asiasta toiseen, kun olette halukas sopimaan kanssani tuon metsäpalstan hinnasta, joka pistäiksen heinäniittyjeni väliin, niin ilmoittakaa minulle. Mitä pikemmin, sitä parempi.»
Hän nousi rattaille ja ajoi tiehensä.
Klovaczin kolme mustasilmäistä lasta ei tuonut enää krokuksia eikä orvokkeja Lindille kevätaamuisin. Heidän isänsä, Anton Klovacz, oli hyvin sairaana, oli Lind kuullut sanottavan. Ja koska talossa ei ollut äitiä, niin kaikki lapset läksivät isän kanssa katetuissa vankkureissa kaupunkiin, jossa heidän oli määrä kääntyä etevän lääkärin puoleen. Kaikki Antonin säästöt kuluisivat tietenkin siihen.
Hän oli pestannut miehen hoitamaan taloa heidän poissaollessaan, olivat lapset kertoneet Lindille viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koulussa. Mies oli hyvin miellyttävä ja voimakas, sanoivat he, hän oli tuonut heille makeisia kaupungista ja antanut heidän tutkia hänen taskunsa ja ottaa kaikki hopearahat, mitä niistä oli löytynyt. Jo ensi päivänä he olivat tulleet hänen kanssaan niin hyviksi ystäviksi, että he olivat hyökänneet kaikki hänen kimppuunsa, kunnes he vihdoin saivat hänet pitkäkseen maahan, missä hän oli nauranut oikein sydämensä pohjasta.
Muutamia päiviä myöhemmin hän oli käynyt Yellow Postissa ja tuonut sieltä laatikon, joka lauloi ja soitti. Se oli lähetetty hänen perässään siitä kaupungista, mistä hän oli tullut. Paljon nahkaselkäisiä kauniita kirjoja oli myös saapunut taloon, mutta lapset eivät osanneet lukea niistä ainoatakaan sanaa tai ei ainakaan yhtään kokonaista riviä. Missä ikänä tuo mies oli ollut, siellä, se oli selvää, hän oli voittanut kaikkien lasten sydämet.
Illat olivat nyt niin ihmeen kauniit, ettei Lind voinut Pysytellä Garen farmin vankilassa. Hän alkoi tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinänsä koulutuntien päätyttyä, palaten hädin tuskin illalliselle kotiin. Harvoin hän tapasi ketään, yhtä vähän hevos- kuin jalkamiestä, joka olisi häirinnyt hänen yksinäisten retkiensä viehätystä. Ihmetellen joskus, mikähän tuo mies oikeastaan saattoi olla, joka oli saapunut kaupungista Klovaczin farmille, hänen oli tehnyt mieli kulkea sinnepäin. Tietysti hän oli vain työläinen, joka kernaasti juttelisi hetken aikaa hänen kanssansa, mutta hän toivoi, että tuon miehen näkeminen palauttaisi jälleen hänessä uskon sen maailman olemassaoloon, josta hän itsekin oli tullut.
Eräänä päivänä Sandbon lapset jättivät hänelle poninsa ratsastettavaksi. Illalla alkoi hienosti sataa, ja Lind, puettuna karheisiin vaatteisiin, nousi ponin selkään ja ratsasti luoteiseen päin, Klovaczin farmia kohti. Hän seurasi kapeaa, kiemurtelevaa polkua, jota myöten Caleb oli ajanut vähän aikaa sitten. Hän ratsasti leppäpensaikon ohi ja tuli tielle, jonka yläpuolelle villit kirsikat muodostivat ikäänkuin katoksen, peittäen taivaan näkyvistä.
Tiellä Lind kohtasi miehen, joka kulki paljain päin, hattu kädessä, harmaassa hämärässä. Hän tunsi hänet samaksi henkilöksi, jonka hän oli nähnyt kummulta palatessaan kotiin Thorvaldsonista.
Mies oli pitkä ja huolellisesti puettu, yllään tavallinen urheilupuku: polvihousut ja säärykset, ruskea, kaulasta avoin paita ja pehmeä hattu. Kun Lind näki hänen lähestyvän, hymyili hän hiukan miehen hienolle puvulle. Hän tiesi heti, että tämä oli Klovaczin »pestattu mies».
Kulkiessaan toistensa ohi he vilkaisivat salavihkaa toisiinsa niinkuin oudot ainakin yksinäisellä seudulla. Lind huomasi, että miehen kasvot olivat ajamattomat ja ruskettuneet, mutta samalla hän oli omituisen kalpean ja heikon näköinen; hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden ilme miettivä. Mark Jordan ei huomannut muuta kuin tytön, joka ratsasti sateessa ikäänkuin se olisi huvittanut häntä.
Sitten he kulkivat toistensa ohi.
Mutta Lind ei voinut jatkaa matkaansa. Hänen teki mielensä kääntyä takaisin ja jonkun tekosyyn nojalla poiketa taloon. Tuo mies ei ollut sittenkään mikään tavallinen työläinen. Lind pysäytti hevosensa hetkeksi tuumien, mitä hän tekisi. Samassa alkoi todenteolla sataa.
Klovaczin pieni turvemaja ja hajallaan olevat ulkohuonerakennukset, jotka entiset omistajat olivat rakentaneet, kyyköttivät rankkasateessa kuin tunkiolle heitetyt roskat. Vielä kaksi viikkoa sitten tämä paikka oli ollut »koti» — turvapaikka, jonne saavuttiin pellolta, metsästä, koulusta. Lindin silmät kostuivat hänen muistellessaan Klovaczeja, tuota hajonnutta unkarilaista perhettä.
Poni pysähtyi kuistin edustalle, ja hetken kuluttua Lind kolkutti ovelle.
Mark Jordan avasi oven.
»Saanko tulla sateensuojaan?» Lind hymyili räpäyttäen sadepisarat silmäluomistaan. »Olen Lind Archer, Oelandin opettajatar.»
Mark peräytyi avaten oven selko selälleen ja hilliten huudahdusta, joka oli päästä hänen huuliltaan. Hänen terävät silmänsä tarkastivat odottamatonta vierasta ja tarkastuksen tulos saattoi hänet hiukan hämilleen.
»Halloo!» hän sanoi. »Pahassapa ilmassa te olettekin liikkeellä.Astukaa huoneeseen!»
Lind katsoi epäröiden poniinsa, ja Mark kiiruhti ulos. »Minä pidän huolta hevosesta, miss Archer. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne.» Seisoen kapealla kuistilla he katselivat hetken aikaa toisiaan uteliaasti ja purskahtivat sitten ilman syytä nauruun. Mark poistui ponin luo, ja Lind astui keittiöön.
Lind katseli ympärilleen huoneessa, jonne hän oli tullut. Siinä näkyi jo miehisen epäjärjestyksen jäljet: kaikenlaiset roskat olivat lakaistut pois näkyvistä uunin ja kaapin alle.
Jotain kiehui liedellä. Pöytä, jolle oli levitetty öljyvaate, oli katettu yhdelle hengelle. Sade rummutti tuhansin sormenpäin ikkunan ruutuja. Lind veti verhon eteen.
Mark Jordan palasi keittiöön. Sade helmeili hänen mustassa tukassaan ja valui alas hänen poskilleen.
»Paha ilma ulkona liikkua», hän sanoi keskustelun johdantona, ja muisti sitten, että hän olikin jo sanonut jotain samantapaista. Oikeastaan Lindin tulo oli hiukan hermostuttanut häntä juuri nyt, kun hän oli aikonut epämääräiseksi ajaksi vetäytyä yksinäisyyteen.
»Oi, minä pidän tällaisesta ilmasta», sanoi Lind iloisesti. »Minä ratsastan tai kävelen kovin mielelläni sateessa. Jos ajatte minut ulos, niin en pane sitä lainkaan pahakseni.» Hän nauroi hänelle suoraan silmiin istuessaan uunin luona.
»Miksikä te siis tulitte tänne?» Mark kysyi voittaen taas tasapainonsa.
»Miksikä — oi, enpä tiedä. Minun oli kai ikävä», Lind sanoi hitaasti. »Te näytitte niin inhimilliseltä kulkiessanne tietä pitkin, enkä ole tavannut oikeata ihmistä kokonaiseen kuukauteen.»
»Hm. Toivottavasti ette pety minun suhteeni», Mark sanoi hymyillen. Lind huomasi, että hänellä oli valkoiset hampaat ja hyvin miellyttävä suu. »Olin parhaillani illallishommissa. Erakko ei syö paljon siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin vaivalloista keittää ruokaa yhdelle hengelle. Melkein aina tulee keittäneeksi liian paljon tai liian vähän.»
Hän oli nostanut jalkansa keittiötuolille uunin eteen ja nojasi kyynärpäätään polvea vasten odottaessaan kahvin kiehumista liedellä. Lind riisui pehmeän hattunsa ja takkinsa. Hänellä oli vedenpitävästä kankaasta tehdyt polvihousut ja suuret kengät.
»Tämä on tosiaankin kodikas pieni talo», hän sanoi.
»On kyllä», sanoi Mark katsellen ympärilleen, »eikä lainkaan huono Klovaczin varoihin nähden. Mies parka! En usko hänen palaavan tänne takaisin.» Hän meni uunin taakse, niissä seinällä riippui useita pannuja, ja otti alas pienen kasarin. Sen hän pani tulelle kaataen hiukan rasvaa kannusta. Rasva alkoi pihistä ja savuta ja hän rikkoi kaksi munaa kasariin. Lind katseli häntä ikäänkuin he olisivat olleet jo vanhoja tuttuja. Mark kääntyi Lindiin päin.
»Tahdotteko tehdä minulle seuraa, miss Archer?» hän kysyi. »Vai oletteko saanut päivälliskutsun muualle?»
Lind sanoi nauraen: »Kernaasti, jos annatte minun pestä astiat jälkeenpäin. Pelkään pahoin, ettei minulle anneta enää ruokaa kotona, mr. Gare ei syötä velvollisuuksiensa laiminlyöjiä.» Hän seurasi Markin liikkeitä mielihyvällä, kun tämä kantoi ruoan pöytään. Hänen kätensä olivat hienot ja taitavat. Lind ihmetteli, mikähän hän oli miehiänsä, mutta ei kysynyt mitään.
Kun kaikki oli valmista pyysi Mark Lindiä ruoalle. Nyt vasta hän huomasi, että Lind oli ottanut hatun päästään ja että hänen hiuksensa ympäröivät pehmeinä ja kiiltävinä hänen punoittavia poskiaan. Lind istahti tuolille vastapäätä Markia. He katsoivat toisiinsa. Äkkiä Mark tunsi, että hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan tytöstä.
Mark työnsi tuolinsa taakse ja kumartui eteenpäin Lindin puoleen. Hänen silmänsä olivat tummat ja kiihkeät, niiden katse oli miltei persoonaton. Helkkarissa! hän tuumi, oli suorastaan väärin, että noin suloinen olento yllätti miehen aivan valmistautumatta.
»Mistähän te oikeastaan tulitte tänne?» Mark kysyi uteliaana.
Lind katsoi häneen hymyilemättä. Hetken aikaa hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut poissa tajultaan, kykenemätön vastaamaan. Sade pieksi talon ulkopuolella ja tuuli vinkui koivuissa surkeasti kuin eksynyt lintu. Nuo äänet lisäsivät lämpimyyden ja turvallisuuden tunnetta Klovaczin keittiössä. Mutta niillä oli myös päinvastainen vaikutuksensa. Ne enensivät yksinäisyyden pelkoa, täydellisen tyhjyyden kauhua noiden molempien ihmisten sieluissa, jotka olivat hakeneet täältä suojaa. Hetken aikaa he katsoivat etsien ikäänkuin toistensa silmien ohi, etsien yhteisymmärrystä, yhteenkuuluvaisuutta tällä laajalla maa-alalla, joka sitoi heidät toisiinsa, heidät, jotka muodostivat välttämättömän osan siitä, olivat erottamattomat toisistaan. Tuo hetki oli kuin lämmin kädenlyönti.
Lindin katse painui alas. Hän otti käteensä haarukan ja laski sen jälleen entiselle paikalleen. Mark Jordan istui leuka käden varassa katsellen häntä.
»Tuolta alas», sanoi Lind osoittaen kädellään ylöspäin.
»Sen uskon», vastasi Mark vakavana. »Luullakseni minä rakastun teihin.»
Lind naurahti hermostuneesti. Tuo nuori mies pelotti häntä kiihkeällä katseellaan. Hän oli lausunut nuo sanat ikäänkuin vain haluten kuulla, miltä ne sointuivat.
»Todellako? Tahtoisitteko ensin ilmoittaa minulle nimenne?» Lind sanoi kevyesti, jotta hänen äänensä kuuluisi huolettomalta. Hän otti haarukan käteensä.
Mark hämmästyi omaa rohkeuttansa. Mikä häneen oli tänään mennyt?Varmaankin hän pelotti tytön pakosalle.
»Anteeksi — tarkoitukseni ei ollut pelästyttää teitä. Mutta olen siitä aivan varma. Tahtoisin saada teidät ymmärtämään, ettei kukaan ole koskaan tullut luokseni niinkuin te tänä iltana — aivankuin kohtalon pakottamana. Olen aina ollut niin epätoivoisen yksinäinen.»
Käsittämätön tunne valtasi Lindin mielen Markin puhuessa. Hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä hänen luokseen ja silitellä tuon vieraan miehen tukkaa, hyväillä sitä käsillään, jotta hän ei enää olisi hänelle vieras.