The Project Gutenberg eBook ofVillihanhetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VillihanhetAuthor: Martha OstensoTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 7, 2023 [eBook #72350]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Holger Schildts Kust.Oy, 1926Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIHANHET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VillihanhetAuthor: Martha OstensoTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 7, 2023 [eBook #72350]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Holger Schildts Kust.Oy, 1926Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Villihanhet
Author: Martha OstensoTranslator: Helmi Krohn
Author: Martha Ostenso
Translator: Helmi Krohn
Release date: December 7, 2023 [eBook #72350]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Holger Schildts Kust.Oy, 1926
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIHANHET ***
Kirj.
Martha Ostensoe
Tekijättären luvalla suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.
Sitä ei sanottu suoraan, mutta perhe odotti Caleb Garea. Myöskin Lind Archer odotti, uusi koulunopettajatar, joka oli saapunut myöhään iltapäivällä Yellow Postista Indian postivaunussa ja oli kai hyvin nälissään. Amelia Gare, Calebin vaimo, joka hääri keittiössä, ikäänkuin kaikki ei olisi ollut vielä valmista, ei voinut salata levottomuuttansa. Judith ja Charlie olivat olleet lypsyllä ja pistäytyivät vähänväliä keittiössä ja lähtivät taas ulos ilman minkäänlaista asiata. Martin, joka oli hidas ja kömpelö, oli puhdistanut koko tallin niin perinpohjin, ettei se ollut lainkaan entisensä näköinen. Ellen, Martinin kaksoissisar, soitti harmoniota, mutta näytti unohtaneen kaikkein tavallisimmatkin ohjelmakappaleensa. Ellen soitti varsin kauniisti korvakuulon mukaan.
Opettajatar istui ääneti matalassa, punaisella sametilla päällystetyssä keinutuolissa kuunnellen tuolin narinaa sen keinuessa edestakaisin. Hän ajatteli hiukan pelokkaana niitä epämääräisiä arvosteluja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä Yellow Postissa Garen perheestä. Hän muisteli myös yhä lisääntyvällä vastenmielisyydellä, miten John Tobacco, postinkuljettaja, oli murahdellut halveksivasti hänen kysyessään, millaiseksi olo Caleb Garen talossa voisikaan hänelle muodostua. Nyt nariseva keinutuoli karkotti nälän hänen mielestään. Tuntui siltä kuin tuoli olisi narissut: »Caleb! Caleb! Caleb!» Se ei erikoisesti huvittanut opettajatarta.
Nyt ulko-ovi aukeni. Judith tuli taas huoneeseen. Lind Archer näki hänet hämärässä lyhdyn valossa, joka riippui keittiön oven pielessä. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, rinta oli korkea ja leveä kuin pojalla; hänen hiuksensa olivat kiharat ja mustat ja loistivat päälaella sinertävinä; hänen pitkien ja kapeitten silmiensä ilme oli tällä hetkellä synkkä; hänen huulensa olivat paksut ja suupielet riippuivat alas. Hänellä oli yllään pellavaiset työhousut ja paksu takki, ja hän seisoi vankasti jaloillaan, ikäänkuin hän olisi ollut valmis ottamaan iskun vastaan tai itse iskemään.
Judith lähestyi raskain, huojuvin askelin Lindiä. Opettajatar ei mielestään koskaan ollut nähnyt näin voimakasta kaunotarta.
»Onko teidän nälkä?» tyttö kysyi äkkiä.
»Hiukan», myönsi Lind.
Ellenin kädet pysähtyivät ilmaan harmonion koskettimien yläpuolelle. Hänen silmänsä ilmaisivat moitetta, kun hän kiinnitti ne Judithiin. Mutta välittämättä sisarestaan nuorempi tyttö harppasi pitkin askelin ruokasäiliöön. Hän ilmestyi jälleen kantaen lautasta, jolla oli kaksi voileipää ja lasillinen maitoa.
Ellenin harmi kasvoi. Hän nousi harmonion äärestä.
»Jude, tiedäthän, ettei isä —»
»Ei teidän ruokahalunne tästä pilaannu — jos te nyt yleensä illallista saattekaan», sanoi Jude opettajattarelle, keskeyttäen Ellenin puheen. Lind otti vastaan tarjotun ruoan, hän oli niin hämillään, ettei kyennyt edes vastaanpanemaan.
Ellen poistui keittiöön sanaakaan sanomatta. Lind oli kuulevinaan, että hän neuvotteli äitinsä kanssa kuiskaavalla äänellä. Opettajatar puraisi vastahakoisesti palasen voileivästä ja joi kulauksen maitoa.
Jude, joka kiersi lankaa kepin ympärille, istahti lattialle Lindin jalkojen juureen.
»Parasta, kun saatte tietää, että isä aikoo nolata teitä», hän sanoi toimessaan. »Hän alottaa sillä, että myöhästyy illalliselta. Niin hän tekee aina, kun uusi opettaja saapuu. Hän olettaa, että te olette mies. Kaikki opettajat ovat olleet miehiä. Hän tahtoo nolata teitä. Mutta pitäkää puolianne, miss Archer. Älkää antako hänen nolata itseänne.»
Amelia ilmestyi ovelle.
»Judith!»
»Älä välitä, äiti. Minä sanon hänelle vain totuuden.»
Ellen palasi huoneeseen ja pudotti vesiruukun raskaasti pöydälle, ikäänkuin hän olisi erehtynyt laskiessaan, miten kaukana pöytä oli hänen kädestään. Harmia ilmaiseva ryppy veti hänen kulmakarvansa yhteen. Hänellä oli hopeasankaiset silmälasit, jotka eivät olleet alkuaan määrätyt hänen silmiänsä varten. Seurauksena oli, että hänen silmäteränsä olivat suurentuneet ja jännittyneet, luomet punoittavat ja kosteat. Hän seisoi hetken aikaa pöydän ääressä heittäen vihaisen katseen Judithiin. Sitten hän poistui jäykkänä huoneesta.
Lind Archer söi ääneti voileipänsä. Ilmassa oli kylmä tunnelma, jota ei mikään pintapuolinen huomautus voinut poistaa.
Judith, joka silminnähtävästi oli halukas kiusaamaan sisartaan, vihelsi koiralleen, joka makasi komerossaan portaitten alla. Koira kohotti päätään.
»Caleb!» hän sanoi terävästi. Koira nousi höristäen korviaan.
Judith hymyili ilkeämielisesti Ellenille, joka astui keittiön ovea kohti, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään.
»Katsokaa —» sanoi Judith, ja rupesi sitten muusta puhumaan. »Isä ajelee yltympäri kerskaillakseen islantilaisille, miten hyvää aikaa hänellä on keskellä kesää, jolloin meidän muitten täytyy raataa kaiken päivää.»
Epäilys alkoi nousta Lindin mieleen. Romantiikka, joka oli saanut hänet lähtemään tälle yksinäiselle seudulle kauaksi pohjoiseen, alkoi painostaa häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vihaa kaikessa alastomuudessaan. Täällä hän sitä näki, tuon seitsentoistavuotiaan tytön silmissä. Ulkoa kuului kevyttä pyörien ratinaa. Ellen palasi harmonion luo; hänen nuorekkuudestaan huolimatta kuvastui hänen kasvoillaan vakava ja tuskallinen ilme. Lind ihmetteli, miksikä tällä hetkellä sellainen mielenlujuus oli tarpeen.
»Judith, kutsu Martin tänne», sanoi Ellen kuiskaten. »Isä on palannut.»
Judith nousi pystyyn sanomatta sanaakaan.
Keittiössä Amelia tyhjensi nopeasti astiainpesupöydän ja laski soikkoon puhdasta kuumaa vettä. Hän otti pyyheliinan naulastaan ja pani sen tilalle uuden. Riisuen esiliinansa hän silitti kädellään pukuaan ja kampasi hiuksiaan rikkinäisen seinäpeilin edessä.
Sitten ovi avautui. Ensi silmäyksellä Caleb näytti hyvin suurelta. Mutta kun hän astui keskelle keittiötä, huomasi Lind, ettei hän ollut edes keskikokoinenkaan; hänen leveät hartiansa ja suuri päänsä, joka kurkotti eteenpäin muusta ruumiista kuin ulkoneva kivilohkare kallionkyljestä, saivat aikaan vain sen, että hän teki kovin suuren vaikutuksen. Mutta kun silmä kiintyi hänen ruumiinsa alaosaan, hän ikäänkuin kutistui kokoon. Hänen tukkansa oli karhea ja harmaa ja riippui raskaina suortuvina hänen päänsä ympärillä, viikset olivat hoitamattomat ja tupakantahrassa ja mustat kulmakarvat muodostivat ikäänkuin sillan hänen suuren, luisevan nenänsä yli. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi valohelmeä; ne etsivät Lindiä, joka istui toisessa huoneessa lampun hämärässä valossa. Hän ei puhunut, ennenkuin oli ripustanut takkinsa ja lakkinsa naulaan ja pessyt kätensä soikossa.
Lind näki, että Caleb oli takkuiselta näyttävä, punaiseen makinaw'iin puettu farmari. Hän riisui yltään myös takkinsa ja kävi sanaakaan sanomatta istumaan keittiön tuolille. Mrs Gare puhutteli häntä, mutta hän vastasi vain yksikantaisesti, Lindin voimatta erottaa sanoja. Opettajatar huomasi kuitenkin Amelian puhuttelevan miestä yhtä rauhallisen arvokkaasti kuin oli puhutellut häntä itseäänkin hänen saapuessaan John Tobaccon kera taloon iltapuolella päivää. Caleb ei ruvennut puhumaan, ennenkuin oli peseytynyt. Hän ei edes koskettanut kammalla pörröistä tukkaansa.
»Skuli tahtoo jäädä tänne yöksi», hän sanoi vihdoin Amelialle. Hänen äänensä sai Lindin hämmästymään. Se oli harvinaisen pehmeä, aivankuin kissa olisi kehrännyt.
»Mutta meillä ei ole mitään ylimääräistä vuodetta. Opettaja on tullut», mrs Gare vastusteli lempeästi.
»Opettaja — niin, sehän on totta — opettaja. Skuli jää yöksi», toisti hän yhtä rauhallisesti kuin ensi kerrallakin.
Hän kutsui Skulin huoneeseen ja purjehti kuin raskas alus ruokasalin, joka oli sijoitettu, pyöreistä hirsistä rakennetun talon alakerran toiseen päähän ja jota samalla myös käytettiin arkihuoneena.
»Te olette kai opettaja», hän sanoi käyden istumaan rautauunin lähelle, puoleksi selin Lundiin. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet pienimmälläkään tavalla hämmästystä sen johdosta, että uusi opettaja oli nainen. Lind nousi ja ojensi kätensä, mutta Caleb ei ollut sitä huomaavinaankaan. Lind punastui avuttomana.
»Tässä on teidän koulunne toinen johtokunnan jäsen, Skuli Erickson», sanoi Caleb osoittaen kädellään islantilaista.
Lind ojensi kätensä Skulille, joka puristi sitä lujasti.
»Oikeastaan meitä pitäisi olla kolme», jatkoi Caleb väsyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi vain muodon vuoksi tehnyt ilmoituksen, joka yhtä hyvin olisi voinut jäädä tekemättäkin, »mutta vanhan Josh Curtisin kuoltua ei ole valittu ketään hänen sijaansa. Näillä seuduin olot ovat vielä aivan järjestämättömät ja asioita hoidetaan sen mukaan kuin ilma sallii. Enpä tiedä, miksikä tässä tarvittaisiinkaan sen useampia kuin meidät kaksi. Vai mitä, Skuli?»
Skuli murahti, mikä yhtä hyvin saattoi merkitä myöntymistä kuin kieltoa. Hän oli hiukan kuuro, puhui huonosti englanninkieltä, mutta ymmärsi sitä enemmän.
Hetken kuluttua he istuivat kaikki pöydässä, Lind Ellenin ja Martinin välissä. Skuli pöydän toisessa päässä Calebia vastassa.
»Näyttää siltä kuin tulisi varhainen kevät, Skuli», sanoi Caleb islantilaiselle.
Skuli nyökkäsi. »Niin», hän myönsi ottaen eteensä perunoita ja silavakastiketta.
Kaikki olivat ääneti sillä välin kuin ruoka kiersi pöydän ympäri. Lapset, kaikki muut paitsi Judith, istuivat katse painuneena lautaseen, ujostellen uutta opettajatarta, joka oli niin kaunis ja hento.
»Saitteko paljon sadetta matkanne varrella?» kysyi Caleb Skulilta, huutaen yli koko pöydän. Amelia katsoi pelästyneenä miehestään Lindiin.
»En kovin paljon», vastasi Skuli. »Hiukan vain viime viikolla, Kuivaa on ollut.»
Koko aterian ajan Caleb keskusteli vähäsanaisen Skulin kanssa. Näytti siltä kuin Skuli olisi ollut kunniavieras sinä iltana. Lind katsoi pöydän yli Judeen, jonka silmät iskivät tulta. Opettajatar hymyili. Calebin välinpitämättömyys ei loukannut häntä lähimainkaan niin syvästi kuin Judithia.
Illallisen jälkeen tilanne pysyi muuttumattomana. Caleb ei ollut huomaavinaankaan opettajatarta, vaan kohteli häntä kuin ilmaa. Lind vetäytyi jouhisohvalle huoneen nurkkaan ja avasi kirjan. Martin ja Charlie, perheen nuorin lapsi, läksivät lopettamaan lypsyä, ja Judith keräsi astiat ja kantoi ne keittiöön.
»Soita meille jotain, Ellen», sanoi Caleb. Hän ja Skuli olivat nostaneet tuolinsa uunin ääreen keskelle huonetta ja sytyttäneet piippunsa. Sininen savu kiersi Calebin pään ympärillä. Lindin mieleen muistui eräs taulu, jonka hän kerran oli nähnyt, fakiiri, joka katse ylöspäin kohonneena katseli esiinloihtimaansa pirullista kuvaa.
Judithin auttaessa keittiössä istahti Ellen kuuliaisena harmonion ääreen. Hän istui suorana ja jäykkänä virttyneessä kotikutoisessa puvussaan, joka kaikesta päättäen oli kutistunut ja käynyt liian pieneksi hänenkin kapeille hartioilleen ja kehittymättömälle rinnalleen. Hänen hieno, ruskea tukkansa, joka oli paljon vaaleampi ja ohuempi kuin Judithin, oli kammattu sileästi ylöspäin, jättäen paljaaksi hänen kaarevan, ankaran, valkoisen otsansa. Hänen kulmakarvansa olivat kaunismuotoiset ja mustat kuin musteella piirretyt viivat. Hänen silmälasiensa suurentavien lasien takaa häämöittivät hänen tummansiniset silmänsä vetisinä ja sameina. Hänen kehittymättömät, kapeat sormensa tavoittelivat koskettimia.
»Niin, Bjarnasson sai parhaat kalapaikat, siitä ei epäilystäkään», sanoi Caleb kovalla äänellä kesken Ellenin soittoa. »Mutta ei hänen pidä luulla voivansa varastaa koko järveä. Ei, paha periköön. Martin saa lähteä sinne uusine verkkoineen jonakuna päivänä — ei niin pitkälle kannata lähteä pakkasten aikana. Vai mitä arvelette, Erickson? Onko hän haastanut riitaa teidän kanssanne?»
»E-ei», Skuli murahti. »Hän suostui minun vaatimuksiini, tuo vanha piru. Minä haastoin riitaa ensin.»
Caleb ja Skuli nauroivat molemmat äänekkäästi islantilaisen pilalle. Ellen sekaantui soitossaan. Caleb katsoi tuikeasti häneen, ja tyttö soitti uudestaan virren. Judith tuli keittiöstä huoneeseen ja kävi istumaan lattialle karvamatolle. Hänen koiransa seurasi häntä ja painoi päänsä hänen syliinsä. Tyttö huokasi ja nojautui väsyneesti seinää vasten. Lind huomasi, miten erikoisen kaunis hän oli. Aivankuin jokin satuolento — kentauri ehkä.
Caleb alkoi puhua jostain monimutkaisesta puukaupasta, joskus hän suorastaan huusi Skulin korvaan selittäessään hänelle teknillisiä seikkoja. Virren säveleet vaimenivat vähitellen. Ellen alkoi soittaa isänmaallista marssia, sekaantui soitossaan, siirtyi kehtolauluun ja sitten valssiin. Punainen täplä kohosi hänen molemmille poskipäilleen. Hänen suupielensä olivat riipuksissa, hänen leukansa oli litteä ja pitkä, niin että hän sivulta katsoen näytti vanhalta, väsyneeltä naiselta.
Amelia tuli huoneeseen ja pysähtyi pöydän ääreen. Hän kiersi hiukan korkeammalle lampun sydäntä. Hänen sitä tehdessään pyyhkäisi valo pois varjot hänen silmiensä alta ja jäykät piirteet hänen suunsa ympäriltä ja valaisi hänen vaaleita hiuksiaan, jotka olivat ohimoilta jo harmaat. Amelia oli viisikymmenvuotias ja hyvällä lihoamisen alulla. Mutta hän kantoi vartaloaan arvokkaasti ja hänen liikkeensä olivat yhä sulavat niinkuin hänen nuorena ollessaan. Hän ei näyttänyt laisinkaan soveltuvan ympäristöönsä. Lind tunsi sääliä nähdessään hänen liikkuvan huoneessa, keräilevän paperipalasia, asettelevan liinoja paikoilleen tai vetävän uutimia suoriksi, tapa, mikä varmaankin oli peräisin edellisestä elämästä. Amelia olisi ansainnut paremmankin osan tässä maailmassa.
»Asiasta toiseen», Caleb Gare jatkoi taas puhettaan. »Mitenkä kävi niiden nahkojen, jotka te lähetitte Sidingiin? Ostiko Grini ne?»
»Osti. Rahaa läksi», Skuli sanoi imien tyytyväisenä piippuaan. »Nahat ovat hyvässä hinnassa nykyään. Grini on hupsu mies. Ha, haa!»
»Näytinkö teille sen suden nahkaa, jonka Martin ampui jonkun matkaa itään täältä? Aika rötkö se oli, kuules, Martin? Missä nahka on? Käy hakemassa, Martin. Minä tein siitä maton, Skuli — sitä tekin voisitte tehdä omistanne. Kuulehan — Jude — näytä mattoa Skulille!»
Martin oli astunut lattian poikki ottaakseen karvamaton Judelta. Tyttö nousi hitaasti. Harmi läikehti hänen kasvoillansa.
»Skuli on nähnyt sen jo kolmasti», hän mutisi nostaen maton lattialta.Martin riisti sen häneltä irvistellen salavihkaa tytön suuttumukselle.Martin oli jo kauan sitten oppinut, miten turhanpäiväistä oliäksytellä. Hän oli jo kolmannella kymmenennellä.
Caleb hymyili lempeästi.
»Skuli on unohtanut, millainen se on. Ha, haa!» Hänen naurunsa oli herttaista.
Islantilainen tarkasteli mattoa jälleen isäntänsä mieliksi. Hän kehui sen erinomaisuutta ja ojensi sen jälleen Calebille, joka piteli sitä kädessään jatkaessaan puhettaan.
Judith kutsui Peten, koiran, luokseen ja poistui huoneesta.
Amelia huokasi ja kävi istumaan syli täynnä rikkinäisiä sukkia; kädessä hänellä oli korvaton kuppi, jota hän käytti parsiessaan.
Sitten Judith palasi ilman koiraa ja kävi istumaan Lindin viereen.Caleb piteli yhä mattoa kädessään.
Charlie istui pöydän ääressä pannen pasianssia.
»Kuules, Charlie», Caleb sanoi hänelle. »Minä ostin sinulle uudet kortit Yellow Postista tänään. En keksinyt mitään tytöille — heillähän on kaikkea, mitä tarvitsevat.»
Judith työnsi kenkänsä pois jaloistaan. Toisesta oli kärki rikki. Amelia vilkaisi nopeasti häneen ja pudisti nuhtelevasti päätään Calebin selän takana.
Ellen peitti kädellään haukotustansa.
»Älä hätäile, Ellen, kohta me menemme kaikki levolle», sanoi Caleb.»Skuli ja minä olemme molemmat väsyneet. Kova päivä, vai mitä, Skuli?»
Judith hypähti pystyyn.
»Hyvä, minä lähden sitten!» hän sanoi.
Caleb katsoi ystävällisesti Ameliaan osoittaen piipullaan Judea.
»Äiti, Jude voisi käyttäytyä kauniimmin», hän sanoi lempeimmällä äänellään.
Amelia vilkaisi Judithiin.
»Judie — muistahan —»
Tyttö kävi jälleen välinpitämättömästi istumaan Lindin viereen, mutta opettajatar huomasi hänen käsiensä olevan nyrkissä. Silloin Lind tunsi, että hän, samoinkuin muutkin perheen jäsenet, alkaisi vihata ja pelätä Calebia.
Judithin oli määrä nukkua tämä yö yhdessä Lindin kanssa. Amelia pyysi, ettei opettajatar panisi sitä pahakseen, mutta Skulin, islantilaisen, täytyi saada mukava yösija.
Suuri ullakko oli verhoilla jaettu kolmeen osaan—siellä oli makuuhuoneita sekä lapsia että niitä satunnaisia vieraita varten, joita joskus tuli taloon. Alakerran huoneessa nukkuivat Caleb ja Amelia; heidän vuoteensa oli päivisin kaappina, joka käännettiin seinää vasten pystyyn.
Ullakon lattia oli tehty mäntylaudoista, jotka olivat höylätyt valkoisiksi ja sileiksi. Oksanrei'istä saattoi nähdä alapuolella olevaan huoneeseen ja erottaa hehkuvat hiilet takassa. Yläpuolella hämähäkinverkkojen peittämät kattohirret ulottuivat lattiaan saakka; ja myrskyöinä tuuli puhalsi suoraan nukkujan kasvoihin, jos hän makasi seinään päin kääntyneenä. Vieläpä pieniä lumihiutaleitakin saattoi talviaamuisin löytyä pielukselta.
Judith riisuutui. Otettuaan hameen yltään hän veti yöpaidan päänsä yli ja käsivarret vapaina sen alla hän riisuutui muista vaatteistaan.
Hän katseli Lindiä tämän riisuessa päältään ruumiinmukaista pukuansa. Ja kun hän näki, että hänellä oli hienot, silkkiset alusvaatteet, hän katseli häntä salavihkaa. Hän ei sanonut sanaakaan.
Kun molemmat tytöt olivat riisuutuneet, otti Judith käteensä merenvaha-helminauhan, jonka Lind oli laskenut pöydälle, vuoteensa viereen. Siinä oli myöskin korvarenkaat, samaa kellertävää kiveä.
»Metsähunajaa! Metsähunajan pisaroita!» Judith huudahti. »Juuri teidän värinne!»
Lind katsoi tyttöön uteliaana. »Voit saada nuo helmet, Judith», hän sanoi äkillisen mielijohteen vallassa.
Judith nauroi. Raikasta naurua, joka kajahti täysistä nuorista keuhkoista. »Kylläpä minä näyttäisin hullulta nuo kaulassani! Varsinkin siivotessani tallia. Ei, kiitos. Teille ne sopivat, miss Archer.»
Kun tyttö oli nukahtanut, niin Lind, joka ei saanut unta oudossa ympäristössä, polvistui ikkunan ääreen ja katseli ulos yöhön. Auringonlaskun jäljiltä näkyi yhä kalpeaa punoitusta taivaalla ja ruohoaavikko levisi mustana ja loittona sen alapuolella.
Kaukana ruohoaavikolla heilui lyhty maata pitkin, ja hämäränä häämöitti kumarainen, suuripäinen miehen hahmo. Hän oli Caleb Gare. Hän käveli ikäänkuin taistellen kovaa tuulta vasten. Usein hän läksi näin yksin ulos, lyhty kädessä; ei kukaan tiennyt, minne tai miksi; eikä kukaan myöskään sitä kysynyt. Judith oli kerran piloillaan sanonut Amelialle, että hän kulki siellä vakuuttautuakseen siitä, että hänen maansa olivat vielä paikoillaan…
Caleb ponnisteli eteenpäin puolipimeässä selkä kumarassa, ikäänkuin taistellen näkymätöntä estettä vastaan. Nyt hän saapui harjanteelle, josta hän saattoi nähdä itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, yli koko maa-alueensa; kaksi kynnettyä heinäpeltoa, jotka erotti toisistaan Fusi Aronsonin omistama kapea metsäkaista (miten kernaasti Caleb olisikaan tahtonut omakseen tuon metsän, niin kauniskasvuista se oli); mustia, vastakynnettyjä vakoja, missä viiden kuukauden kuluttua kaura jälleen aaltoilisi kuin samea meri auringonpaisteessa; peltoja, joihin ohraa ja ruista oli kylvettävä karjan rehuksi, ja jotka nyt sulivat siniseen yöhön etelän puolella; pieni neliskulmainen vehnäpelto, joka oli kylvetty kananpoikien ruoaksi; kapeita metsäkaistoja, jotka kulkivat tummana harjana kauaksi pohjoiseen päin; sekä reheviä laidunmaita monine kunnaineen, jotka olisivat ulottuneet kauaksi länteen, jollei tuon saituri Thorvald Thorvaldsonin maat olisi olleet vastassa; ja suon ja kuivatun järvenpohjan takana hänen rakas pellavapeltonsa.
Koillisessa, vuoren juurella, lepäsi suo pohjattomana ja liejuisena. Calebin kipeä kohta. Kuumana kesänä siitä nousi epäterveellisiä höyryjä, joissa moskiittoparvet viihtyivät. Lehmät ja hevoset, jotka olivat murtautuneet laidunmaan aitauksen läpi, hyökäten suoraan heinäpellolle, olivat vajonneet sen pettävän pinnan alle. Suon eteläpuolella sijaitsi Calebin pellavapelto, arvokkain kaikista hänen maistaan. Hän olisi kernaasti tahtonut päästä eroon karuista maistaan ja ostaa niiden tilalle Fusi Aronsonin omistaman metsäpalstan. Mutta hän tiesi liiankin hyvin, että Fusi Aronson olisi ennemmin luopunut oikeasta kädestään kuin myönyt hänelle pienintäkään maapalstaa. Monen paremmankin miehen oli kuitenkin mielihyvin täytynyt luopua oikeasta kädestään, kun pakko niin vaati. Niinpä esimerkiksi Björn Aronsonin epärehellisyys, joskaan se ei ollut yleisesti tunnettua yhteiskunnassa — hänen moraalisen tasapainonsa puute tuotti Fusille enemmän surua ja huolta kuin mikään muu maailmassa. Mikä ilo Fusille, että Björn nykyään kuului Yellow Postin kirkkorahaston hoitokuntaan, luottamustoimi, jonka hän toivoi varmaan lujittavan veljen luonnetta ja tekevän hänestä kunnon miehen. Caleb hymyili ajatellessaan herkkäuskoista Fusia. Voisihan jotain sattua, joka olisi hänelle hyödyksi. Tavalla tai toisella hän voisi yllyttää veljen veljeään vastaan… mutta parasta vielä odottaa.
Caleb tunsi suurta tyydytystä seisoessaan siinä kummulla ja antaessaan katseensa kulkea maittensa yli, kunnes viimeinenkin valo oli kadonnut. Hän voisi pitää maansa hyvässä kunnossa, vieläpä enemmänkin — laajentaa niitä vuosi vuodelta — lisätä puhdasrotuista holsteiniläistä karjaansa sekä hevoslaumaansa — kasvattaa lampaita — syöttää kalkkunoita ja hanhia etelän talvimarkkinoita varten — kaikki tämä kävisi päinsä niin kauan kuin Amelia pysyisi aisoissa. Yhdellä ainoalla sanalla Amelia voisi tarkoittaa lapset kotoa, ja silloin kaikki olisi hukassa — hänen työnsä hedelmät hävitetyt kuin akanat tuuleen. Hän oli liian vanha jaksaakseen yksin kantaa työtaakkaa. Parempi olla ilman apulaista kuin turvautua palkattuun väkeen — ne olivat kaikki laiskoja, petollisia, saaliinhimoisia. Niin kauan kuin hän saattoi pysyä Amelian harha-askeleen hedelmän jäljillä, niin kauan kaikki oli hyvin. Voisihan hän tietenkin kadottaa näkyvistään tuon pienen yhdyssiteen — pojan, jumalaparatkoon, joka varmaankin oli nyt jo täysi mies — voisihan hän vaikka kuolla. Poika oli suoriutunut onnellisesti sodasta Amelian rukouksista huolimatta… sillä varmasti vaimo parka oli toivonut hänen kuolemaansa! Miten horjuva tämä maailma olikaan. Amelia oli kiltti hupsu, Jumalan kiitos! Harvatpa naiset olivatkaan niin hempeämielisiä ja alttiita uhrautumaan avioliiton ulkopuolella syntyneen pojan vuoksi — pojan, joka oli täysi mies ja aivan vieras omalle äidilleen. No niin, jollei Amelia halunnut ilmaista Mark Jordanille hänen alkuperäänsä, niin ei Caleb Garekaan halunnut sitä tehdä — edellyttäen, että Amelia pysyisi aisoissa eikä pakottaisi häntä sitä tekemään… Mark Jordan oli kelpo nuori mies, sen mukaan kuin Bart Nugent oli kertonut. Bart oli pitänyt häntä silmällä kaupungissa, jonne Calebin vakoilu ei voinut ulottua. Lähetyssaarnaajat olivat uskoneet todeksi Amelian kertomuksen, ja Mark oli varttunut mieheksi siinä käsityksessä, että hän oli hurskaan perheen viimeinen jälkeläinen. Se oli tosiaankin mainio juttu!
Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa… Mutta tuskinpa se olisi hyväksi… Amelia voisi heltyä nähdessään hänet. Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi, kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa, ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.
Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus. Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata… arveli olevansa aiottu johonkin parempaan… hänen päässään pyöri suuria ajatuksia. Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle. Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen… niin, niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!
Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata öljyä…
Lind heräsi mieluisan raukeuden ja lämmön tunteen vallassa ullakkohuoneessa, jonne ulkoa kuuluivat kevätaamun monet äänet. Jokin oli herättänyt hänet. Hän ei tiennyt silloin vielä, että herätyskellona käytettiin luudanvartta, jolla lyötiin kolmasti alakerroksen huoneen kattoon; ja tuon katon muodostivat vain samat laudat, jotka ylhäällä tekivät lattian virkaa.
Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja katseli tytön punoittavaa poskea vieressänsä. Judith oli neljättä vuotta nuorempi Lindiä, mutta tämä ei osannut antaa oikeaa arvoa tytön ruumiilliselle kauneudelle, hänen nukkuessaan siinä. Salainen tuoksu, lämpö huokui hänestä. Lind kosketteli kevyesti tyttöä saadakseen hänet hereille. Jude avasi hitaasti silmänsä, jotka olivat himmeät kuin vasta heränneen lapsen. Hän haukotteli ojentaen pyöreät, vahvat kätensä päänsä yläpuolelle. Sitten hän kääntyi vatsalleen ja makasi siten hetken aikaa sanomatta sanaakaan. Lind nousi vuoteesta ja alkoi peseytyä.
»Minä vihaan vuoteestanousemista», sanoi Jude patjojensa keskeltä. »Kerran minä vielä tahdon saada silkkisen vuoteen ja sitten makaan siinä aina, ja vaikka kuulisin lehmien ammuvan aivan korvani juuressa, niin en lähtisi niitä juottamaan.»
Lind nauroi tälle mahdottomalle kuvalle, joka esitettiin niin suurella kiihkolla. Kolme uutta kolkutusta kuului taas alhaalta, ja opettajatar kääntyi kysyvästi Judeen.
Judith nousi laiskasti vuoteeltaan ja alkoi vetää sukkia jalkaansa yöpaitansa alla.
»Kiirehtikää», sanoi hän Lindille. »Ellen on jo menossa alas.»
Lind rypisti kulmakarvojaan. »Et suinkaan tarkoittane, että minun pitäisi kiirehtiä?»
»Isä ei anna murkinan odottaa ketään», Jude sanoi lyhyesti.
Lind oli kovin ihmeissään. »Mutta kello ei suinkaan ole enempää kuin viisi! Mitä ihmettä minä teen joka aamu aina yhdeksään saakka?» hän huudahti.
»Hm!» sanoi Jude nauttien siitä luonnottomasta halveksumisesta, jota hän tunsi opettajatarta kohtaan, vaikka hän samalla ihaili ja kadehti häntä. »Voitte lypsää lehmiä tai ampua näätiä. Niitä on vaikka kuinka paljon metsässä. Pete ajaa parhaillaan yhtä takaa. Kuulkaa, miten se haukkuu! Ne eivät haise pahalta, kunhan totutte niiden hajuun.»
Opettajatar ravisti yltään sen vastenmielisyydentunteen, jonka Calebin ankaruus hänessä herätti, ja päätti ottaa asiat parhaalta puolelta. Oikeastaan tämä oli varsin huvittavaa.
Murkina syötiin täyden hiljaisuuden vallitessa. Se oli vain velvollisuus, joka täytettiin nautinnotta. Paitsi Judea lapset olivat vain puoleksi hereillään. Edessä olevan päivän työ tuntui heistä vain pahalta unelta.
»Emmeköhän sittenkin kynnä tuota idän puolella olevaa kesantapeltoa, Martin», sanoi Caleb nojautuen tuolin selkää vasten ja pyyhkien viiksiään kädellään. »Jude voi ryhtyä siihen tänään, vai mitä, Martin?»
Martin jatkoi yhä puuronsa syöntiä. Hän söi hitaasti, samoinkuin hän ajattelikin hitaasti. Hän ei oikein käsittänyt, mitä isä tarkoitti. Mieletöntä oli kylvää tänä keväänä tuota peltoa, jota ei pitkään aikaan ollut viljelty. Ja mitä Juden kyntämiseen tuli — pelto oli hyvin raskasta, täynnä kiviä, työ oli kylliksi vaikeaa miehellekin. Eikö ollut sitäpaitsi ollut puhetta siitä, että Jude saisi jatkaa aamupäiväkouluaan samoinkuin viimekin vuonna, jotta hän voisi suorittaa pääsytutkintonsa?
»No —» Martin alotti juhlallisesti. Hän punastui huomatessaan, että hänen oli mahdoton panna vastaan. »Minähän voisin sen tehdä. Liian raskasta Judelle.»
»Liian raskastako Judelle? Pyh! Kuuletko, Jude? Martin väittää, ettet sinä siihen pysty! Onko sellaista peltoa, joka sinut voittaa, Jude? Se vasta on tyttö, miss Archer. Katsokaa, millaiset käsivarret! Vahvemmat kuin minun. Ha, haa!»
Ensi kertaa tänä aamuna Caleb puhutteli Lindiä. Opettajatar hätkähti huomatessaan, miten huonosti Caleb kätki itsevaltiutensa pilan taakse. Hän silmäsi Judithiin, joka ei näyttänyt kuulleen isän huomautusta.
Murkinan jälkeen Judith meni lypsylle, ja Lind seurasi hänen mukanaan. Karjapihan toista päätä varjostivat itkuraidat, jotka olivat hiirenkorvalla. Judith talutti sinne lehmänsä.
»Tällä puolen on hiukan kauniimpaa», hän sanoi.
Navetta sekä tallit olivat rakennetut harmaista, veistämättömistä hirsistä ja matalat katot turpeista, jotka vihoittivat jo hiukan, vaikka olikin yhä kylmä ja raaka ilma. Maa karjapihassa oli kovaa kuin sementti, sillä viikkokausiin ei ollut satanut eikä tullut lunta; Lindin mielestä se oli kuin korkokartta, jollaisia lapset valmistivat kouluissa. Karjan syviä jälkiä oli miltei mahdoton erottaa ihmisjäljistä, jotka olivat niihin sekaantuneet. Talvipakkanen oli uurtanut ne siihen ja vain kevätsateet saattoivat ne jälleen pestä pois.
»Milloin sinä päätit koulusi, Judie?» kysyi Lind. Hän oli käynyt istumaan kivelle tytön läheisyyteen ja katseli, miten suora, valkea maitosäde valui kiulun pohjaan pitäen lorisevaa ääntä. Lehmän kyljet kiilsivät, sen häntä oli paksussa lannassa. Elukka katsoi etulapansa yli pyörein, kysyvin silmin ja märehti.
»Kävin aamupäivin koulussa viime vuonna — joka päivä. Luultavasti en tule enää kouluun tänä vuonna. Isä ei ole puhunut siitä enää mitään viime aikoina. Maan jäätyessä hän puhui siitä, ja minä olin kovin hyvilläni. Mutta tuskinpa hän tarkoitti sillä mitään.»
Lind tunsi jälleen vastenmielisyyttä Calebia kohtaan. Suorastaan rikollista oli kieltää tytöltä sitä sivistystä, joka kuitenkin oli niin helposti saavutettavissa.
»Eikö äitisi voi vaikuttaa siihen mitään? Haluaisitko sinä käydä koulua?»
»Halu ja sen toteuttaminen on kaksi eri asiaa», sanoi tyttö katsoen polviensa välissä olevaan kiuluun.
»Mutta, Judith», sanoi Lind vakavasti kumartuen tytön puoleen, »eikö asiaa voitaisi järjestää siten, että sinä pääsisit kouluun — eikö isäsi tule toimeen sinun avuttasikin?»
»Kyllä hän tulee, mutta ei tahdo. Turhaa siitä on puhuakaan.» Judith muutti asentoaan jakkaralla. Hän näytti äkkiä tulleen araksi, kun keskustelu kohdistui hänen salaisimpiin toiveisiinsa.
Lind nousi ja kosketteli Juden olkapäätä. Hänen sitä tehdessään Caleb ilmestyi tallista. Hän vilkaisi terävästi molempiin tyttöihin ja kääntyi sitten äkisti pois.
»Teidän on paras mennä. Hän ei pidä siitä, että te olette täällä», sanoi Judith.
Tuntien itsensä rikolliseksi Lind poistui epätasaista maata myöten. Hän päätti lähteä aikaisin kouluun ja tutkia kaikki paikat ennen lasten saapumista. Siinä olisi hänellä jotain tehtävää.
Koulutalo oli toisella puolella Garen farmin karjapolkua. Rakennus oli matala ja neliskulmainen ja rakennettu epätasaisista hirsistä; valkea maali oli lohjennut ja karissut pois sieltä täältä suurina liuskoina. Se seisoi siinä ujostelematta vasten vihreää havu- ja lehtikuusiusvaa.
Lind olisi kernaasti mennyt kouluun tänä ensimmäisenä päivänä Judithin seurassa. Eräs opettaja, joka aikaisemmin oli opettanut Oelandissa, oli kertonut, että poikaviikarit olivat suorastaan polkeneet hänet jalkoihinsa lähtiessään karkuun.
Kello yhdeksän oli kouluhuone, kuisti ja leikkikenttä täynnään villejä lapsia, jotka olivat kerääntyneet lähiseuduilta monien mailien takaa, sillä yhteisestä sopimuksesta oli päätetty pitää vapaapäivää. Lind nousi pöytänsä äärestä ja soitti pientä kelloa, joka heti sai aikaan järjestyksen keskellä kaaosta. Huoneessa syntyi kova kilpailu, sillä vahvimmat lapsista valloittivat itselleen parhaat paikat. Lind seurasi silmillään oppilaitaan ja näki, että jokainen paikka oli vallattu — tilanne, joka ei uudistuisi toistamiseen koko lukukauden aikana. Lapsia, joista toiset olivat kuusi jalkaa pitkiä ja hyvän joukon toisella kymmenellä, oli saapunut joka taholta, vieläpä toisilta paikkakunniltakin puolet heistä vain sinä tarkoituksessa, että voisivat kertoa vanhemmilleen uudesta Oelandin opettajasta, aikomattakaan tulla enää seuraavana päivänä kouluun.
Lind istui pöytänsä ääressä ja esitti itsensä. Täysi hiljaisuus vallitsi hänen puhuessansa. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen.
»Toivon, että me viihdymme hyvin yhdessä täällä», sanoi Lind. »Tänään saatte te istua paikoillanne, mutta huomenna siirrän minä teidät istumaan taitonne mukaan. Eikö se teistäkin ole parasta?» Hän hymyili kahdelle punaposkiselle tytölle, jotka istuivat samalla tuolilla, ja koska heidän mielipidettään kysyttiin, niin he nyökkäsivät tarmokkaasti päätään ja kuiskasivat sitten toisilleen, miten kaunis uusi opettajatar oli.
Lind avasi suuren mustan päiväkirjan ja alkoi kirjoittaa oppilaiden nimiä, rivin toisensa jälkeen.
»Thorvaldson — Sofia, Anna, Una», Lind toisti kolmen pienen tytön nimet, jotka istuivat edessä ja joilla oli lumivalkeat palmikot. Heidän takanaan oli kaksi poikaa Yellow Postista, sekarotuisia, jotka eivät tienneet sukunimiään ja silmäsivät pelokkaasti vanhempaan veljeen, joka istui takana.
Ja samalla tavalla koko rivin läpi. Viisi Sandbon lasta, jotka asuivat kaksi mailia itäänpäin Garen perheestä. Useampia mustasilmäisiä unkarilaisia Klovaczeja, joiden isällä oli talo monen mailin päässä Sandbon perheestä. Bjarnassoneja, jotka asuivat lännessä, suuren järven rannalla, seitsemän mailin päässä koulusta. Mustaihoisia tatarilaisia, jotka asuivat Latt-jarven pohjoispuolella ja elivät sorron ja vainon alaisina, mutta olivat enimmäkseen jo liian vanhoja istuakseen koulunpenkillä, eivätkä luultavasti saapuisikaan enää seuraavana päivänä.
Lind huomasi suureksi helpotuksekseen, että hän saattoi hallita lapsia. Turha oli pelätä mitään häiriötä. Hänen silmänsä osuivat tahraisiin valkoisiin seiniin.
»Meidän pitää saada joitakin kuvia seinille», hän sanoi. »Mitenkä olisi, jos maalaisimme hiukan tänä päivänä?»
Ehdotus vastaanotettiin voimakkaalla hyväksymisellä. Pieni punaposkinen islantilaispoika Narrowista ja sekarotuinen tyttö Yellow Postista jakoivat oppilaiden kesken maalit ja paperit, jotka Lind oli löytänyt varastokaapista.
Ja niin alkoi ensimmäinen päivä Oelandin koulussa.
Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa, ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys pisti esiin.
Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia. Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin ihminen on kokonaan erotettuna maasta.
Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottuiGaren farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.
Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse. Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä? Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä piili varmaankin jotain muuta…
Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten rikkimenneitä päreitä.
Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.
»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.
Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.
Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.
Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä olevaan työkaluvajaan.
»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.
Martin katsoi häneen puoleksi naureskellen ja purren nolona alahuultaan.
»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän alkoi naulata uutta pärettä kiinni.
Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin tehdä työtä.
Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli enemmän tilaisuutta tarkata häntä.
Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb kääntyi ja huomasi tytön.
»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»
»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.
»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikonMartinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.
Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle, Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot punoittivat harmista.
»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia kohtelemaan meitä ihmisiksi.»
He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.
»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin kotiin.»
Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.
Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä. Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä kanalan kattoon.
Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty. Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.
Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset, jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.
Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava, viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan, kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.
Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä. Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon, mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.
Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa. Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli päällystetty jäljitellyllä nahalla.
»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan. Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen, joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.» Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.
Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.
Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä, pyöreitä, sokeroituja kakkuja.
Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.
»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs. Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään esiliinan kulmalla.
»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.
»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä riutuvan ilmeen.
»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.
»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo saavansa ne pian.»
»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä, aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi. Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.
Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.
»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän teitäkin pahoin?»
»Ei, ei hän ole minua kiusannut», vastasi Lind.
»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen miehen kanssa naimisissa!»
»Miksi hän sietää sellaista?»
»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa. Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut hänet puolihulluksi, luulIakseni.»
Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.
Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin toukokuussa.
Emma, vanhin kotona olevista tytöistä, kulutti paljon aikaa miettimiseen. Ainakin hänen katseensa oli aina maahan luotu ja hänen pulleat, terveet kasvonsa mietteisiin vajonneet. Lind katseli häntä, kun hän astui tietä myöten taluttaen Rosabellea, jerseyläistä lehmää. Hän kulkea tallusteli, tuo suuri, kömpelö tyttö, tahdissa lehmän kanssa.
»Mitä sinä uneksit, Emma kulta?» Lind huusi hänelle käydessään istumaan lypsytarhan kiviportaalle.
Emma katsoi hämillään häneen.
Lind veti hänet viereensä istumaan.
»Mitä sinä ajattelet, Emma?» hän kysyi uudelleen.
Mutta Emma punastui vielä entistään enemmän, ja Lind otaksui, että jos hän todellakin oli ajatellut jotain, niin saattoi se yhtä hyvin jäädä sanomattakin. Emma oli vaiti ja läksi lypsämään Rosabellea. Hänen ajatuksensa olivat tosiaankin liian syvät, jotta niitä olisi voinut ilmaista.
Lindin lähdettyä purskahti Emma itkuun. Opettajatar oli aivan liiaksi kaunis ja suloinen. Hänen oli mahdoton seurustella tuttavallisesti hänen kanssaan.
Sellaisen vaikutuksen Lind teki tulollaan Oelandiin.
Lauantai-iltana Lind astui kotiin hienossa usvassa, joka kohosi pohjoisen puolella olevista suomaista.
Omituista helmeilevää taustaa vasten kohosi miehen jättiläisvartalo hevosen rinnalla. Kun Lind astui pellon poikki, tuli mies häntä vastaan ja hän tunsi hänet Fusi Aronsoniksi, pitkäksi islantilaiseksi. Lind oli jutellut hänen kanssaan vain kerran aikaisemmin, kun hän ja Jude olivat löytäneet karjan Aronsonin maiden puolelta.
Fusi otti hatun päästään, kun Lind puhutteli häntä, ja vastasi hänen tervehdykseensä. Hän teki komean, mutta yksinäisen vaikutuksen, niinkuin korkea kukkula on yksinäinen tai suuri tammi keskellä ruohoaavikkoa.
Fusi palasi takaisin Lindin keralla kuusimetsän reunaa pitkin, joka kohosi mustana sumun yläpuolella.
»Minä ajattelin juuri, miten onnellisia te täällä olette, kun teillä on kevät niin lähellänne», sanoi Lind vilkaisten Fusiin.
»Me olemme hyvin, hyvin onnellisia», Fusi vastasi hitaasti. »Mutta harvat meistä sitä ymmärtävät.»
»Ettekö luule, että useimmat farmarit käsittävät sen — tavalla tai toisella?»
»En», sanoi hän. »Ihmiset täällä panevat arvoa vain maan tuotteisiin. Keväällä me tiedämme vain, että talvi tulee. Me olemme liian itsekkäitä, niinkuin kaikki muutkin.»
Hänen äänensä oli syvä, sointuva, miltei salaperäinen, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä paljon vain ilmaan kuin Lindille. Lind katsoi häneen salavihkaa.
»Minä tuumin juuri, mitähän Caleb Gare tuntee nähdessään tämän — tämän sumun», Lind yritti.
»Caleb Gare — hän ei tunne mitään. Minä otan hänet kerran vielä hengiltä. Mutta ei hän tunne edes sitä.» Fusin ääni ei ilmaissut vihaa. Vain syvää varmuutta.
Lind säpsähti.
»Hän tappoi kaksi veljeäni. Rutto oli levinnyt täkäläisten intiaanien keskuuteen muutamia vuosia sitten. Eräänä päivänä oli kova lumimyrsky, ja veljeni pyrkivät Calebin taloon suojaan. He olivat aivan myrskyn sokaisemia. Mutta sairaita he eivät olleet. Caleb pelkäsi kuitenkin ruttoa, pelkäsi saavansa tartunnan. Ja hän sulki oven heidän nenänsä edestä. Toisen veljistäni löysin kuolleena mailin päässä Calebin talosta kaksi päivää myöhemmin. Hän oli paleltunut niin jäykäksi, ettemme voineet saada pyhävaatteita hänen ylleen, vaan oli hän haudattava sellaisena kuin oli. Toinen veljeni paleltui myöskin, ja vaikka koetin parhaani mukaan hieroa häntä, niin en voinut pelastaa häntä. Ennen kuolemaansa hän kertoi kuitenkin, mitä Caleb oli tehnyt.»
Fusin ääni ei kuulostanut kovalta. Mutta hänen kasvonsa olivat raudankovat niiden häämöittäessä pimenevästä ilmasta. Lind oli ääneti. Pelko oli vallannut hänen mielensä. Pelko tätä kovaa maata kohtaan.
Korkealla ilmassa kajahti äänekäs, pitkäveteinen huuto, aivankuin torven toitotus. Villihanhet lensivät vielä kauemmaksi pohjoista kohti, seudulle, joka oli inhimillisen lämmön, vieläpä inhimillisen yksinäisyydenkin tuolla puolen…
Lind viipyi tavallisesti koulussa tuntejaan valmistamassa, kunnes alkoi hämärtää ja illallisaika läheni Garen talossa. Vaikka työtä olikin yllin kyllin, niin tuntuivat nämä tunnit yksinäisiltä, jolloin auringon viimeiset säteet tunkeutuivat tyhjien pulpettien yli kouluhuoneeseen, valaisten himmeällä kullallaan mustaa taulua, josta oli mahdoton erottaa sen pinnalle piirretyitä kömpelöitä numeroita.
Lind otti useasti pöytälaatikosta esille kirjeensä, joita oli saapunut kotoa kahdesti viikossa tulevan postin mukana, ja vaikka hän jälkeenpäin häpesikin heikkouttansa, ei hän voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen silmiinsä. Mutta omituista kylläkin, hän pyyhki taas silmänsä äkkiä huomatessaan, ettei hän ollutkaan ajatellut itseään, vaan Gareja — Ameliaa, joka piiloutuneena umpimieliseen, joskin ulkonaisesti ystävälliseen kuoreensa vietti omaa, salaista elämäänsä; Charlie'a, jota Caleb hemmotteli ja usutti toisia vastaan; Judithia, tuota vilkasta ja pelottavaa tyttöä, jossa kaikki elämän himot näyttivät itävän; ja Calebia, jonka luonnetta oli mahdoton arvioida inhimillisten hyveiden tai paheiden mukaan — joka oli tämän maan henkinen jäljennös, yhtä karkea, kova, itsevaltias kuin se kamara, josta hän sai elatuksensakin.
Opettajatar oli täällä yksinäinen, mutta vieläkin enemmän hän tunsi, miten yksinäisiä Amelia, Judith, Ellen ja Martin olivat, kukin omasta kohdastansa. Työ ei hävittänyt yksinäisyydentunnetta; työ oli vain samaa sumua, jossa he liikkuivat ja joka esti heitä huomaamasta toisten yksinäisyyttä.
Tuli sateisia päiviä, jolloin tiet ja pellot olivat liejun vallassa. Judith ja Martin, jotka Caleb Garen apulaisista olivat vahvimmat työtä tekemään, kantoivat maan raskaimman kuorman. Judith ajoi kylvökonetta ja kiiti kuin suuri sukkula edes ja takaisin, ylös ja alas pitkin pellon karheaa kudosta. Viereisellä pellolla Martin työskenteli kumaraselkäisen, vanhan, kuihtuneen miehen alistuvaisuudella. Väliin Judith vilkaisi häneen. Ja ärjyi sitten raa'asti kyntävälle hevoselle.
Pelto- ja metsätyön lomassa ei jäänyt paljon aikaa huvitteluun. Ja iltaisin olivat sekä ruumis että aivot niin väsyneet, ettei tehnyt mieli muuta kuin heittäytyä makuulle niinkuin uupunut elukka ja unohtaa kaikki ajatukset ja tunteet.
Lind tunsi, että Caleb piti heitä kaikkia ankarassa työssä, jotta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Eikä mitään tapahtunutkaan; ei kerrassaan mitään. Toinen päivä kului toisensa jälkeen, ei ainoatakaan sielua tullut Garen farmilla käymään: ei kukaan poistunut sieltä, ei lähtenyt edes vieraisille Sandbohon, jonne oli vain kahden mailin matka. Ja Caleb kulki paikasta toiseen kasvoillaan vanhan satyyrin salaperäinen ilme, ulkonaisesti välittämättä mistään tai kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä; mutta todellisuudessa hän piti kireällä valtansa ohjaksia ja seurasi mustasukkaisena vähintäkin liikettä siinä elämässä, jossa hän liikkui ja hallitsi.
Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.
Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen. Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.
»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä jälkeen miehen pukeutumista.
Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.
»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani. Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa huomautuksessa olisi piillyt ivaa.
»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla kuin vihreä vihma.
Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna, tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin? Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä elämään.
Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman sen enempää kiihotusta.
Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.
»Antakaa minun kattaa pöytä, mrs. Gare», Lind sanoi.
»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»
Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.
Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan. Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille. Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia, joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.
Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.
»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»
Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»
Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä. Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui »amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.
»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb.»Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin.Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»
Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitäCaleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen.Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jottahän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.
Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että Caleb tahtoi loukata häntä.
»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei leikkiä laskien.
Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa murkinaansa.
Jude ei voinut hillitä itseään, vaikka Amelia rypisti hänelle kulmiaan.
»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»
»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä. »Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon, yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.