The Project Gutenberg eBook ofVillilampaitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VillilampaitaAuthor: Robert HichensTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 7, 2023 [eBook #72349]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1913Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLILAMPAITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VillilampaitaAuthor: Robert HichensTranslator: Helmi KrohnRelease date: December 7, 2023 [eBook #72349]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1913Credits: Tapio Riikonen
Title: Villilampaita
Author: Robert HichensTranslator: Helmi Krohn
Author: Robert Hichens
Translator: Helmi Krohn
Release date: December 7, 2023 [eBook #72349]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1913
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLILAMPAITA ***
Kirj.
Robert Hichens
Suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Sir Claude Wyverne oli aivan tavallinen, hiukan jörömäinen englantilainen, joka ihaili suuresti turhamaista ja huvitushaluista rouvaansa. Heti naimisiin mentyänsä sai hän kokonaan taipua Lady. Wyvernen tahdon alle. Tämä oli huikentelevainen, vaaleaverinen kaunotar, joka halusi aina vaihtelua, mikä ominaisuus kiusasi suuresti hänen miestänsä, sillä hän oli levollinen ja rauhaa rakastava luonteeltansa. Voidakseen kuitenkin säilyttää vaimonsa rakkauden, koetti hän keksiä aina jotakin uutta tyydyttääkseen hänen halujansa ja oli aina valmis täyttämään hänen vähimmätkin oikkunsa.
Keväällä, juuri kun Sir Claude arveli, että he saisivat asettua pieneen huvilaansa Leicestershireen, lausui Lady Wyverne äkkiä sen toivomuksen, että hän halusi matkustaa Algiereen.
»Caroline Barchester ja hänen karhunsa lähtevät myöskin, Crumpet» [Crumpet, lempinimi, merkitsee oikeastaan pehmeää kakkua], sanoi Lady Wyverne. »Mennään mekin. Minä hankin suosituksen Madagascarin entisen kuningattaren ja Annamin prinssin luo — he ovat Algieressä maanpaossa, niinkuin tiedät — ja me saamme nähdä jotain uutta ja hauskaa. Olen kyllästynyt tavallisiin ihmisiin. Lähdetään tiistaina matkaan. Voimmehan viipyä Parisissa jonkun päivän.»
Tietysti Sir Claude suostui tähän. He läksivät tiistaina Algiereen ja pysähtyivät pariksi päivää Parisiin.
Parisissa he vastoin Sir Clauden tahtoa kävivät erästä kuuluisaa astroloogia, tohtori Mélie Etoilea, puhuttelemassa, sillä koko maailma — Lady Wyvernen koko maailma — oli aivan hullaantunut häneen. Lady Wyverne meni ensin kuuluisan tohtorin puheille jättäen miehensä siksi aikaa odotussaliin.
Noin puolen tunnin kuluttua palasi Lady Wyverne aivan haltioissansa takaisin. »Hän on suurenmoinen!» huudahti hän. »Hän on nerokas! Pieni ja karvainen kuin hiiri. — Mene sisään, Crumpet!»
Mutta Sir Claude vastusteli. Hän oli tullut vain saattamaan vaimoaan. Hän ei itse uskonut salaperäisiin asioihin ja kaikki se, mitä hän ei voinut järjellään selittää, oli hänestä »kirotun typerää». Koko hänen brittiläinen vastustusvoimansa nousi vastarintaan, kun hän vain ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi mennä astroloogin puheille. Mutta Lady Wyverne ei antanut myöten. Hänellä oli raudankova tahto. Siksipä muutaman minuutin kuluttua Sir Claude istuikin pienen pöydän ääressä vastapäätä harmaapartaista, vanhaa miestä, ja teki tiliä siitä, mihin aikaan vuorokautta ja minä vuonna hän oli syntynyt, mitä tauteja hän oli potenut sekä kaikenlaisista muista asioista, kunnes tohtori, joka näytti pelottavalta kuin kummitus, ojensi hänelle paperiliuskan.
»Tyhjiä loruja!» mutisi Sir Claude palatessaan odotushuoneeseen, jossa hänen vaimonsa oli.
»Mikä on tyhjää lorua?» huudahti Lady Wyverne.
»Se mitä hän sanoi.»
»Mitä hän sitten sanoi?»
»Oi, paljon tyhmyyttä. Hän luuli, etten ymmärtänyt häntä, tai ehkäpä hän toivoi eri maksua. Joka tapauksessa hän kirjoitti tähän koko lorun.»
Sir Claude ojensi paperin vaimolleen, joka tarttui siihen kiihkeästi.Silmäiltyään punaista kirjoitusta, hän huudahti:
»Maaliskuu! sehän meillä on käsissä. Ensimäinen päivä maaliskuuta.»
»Niin on. Loruja, eikö totta?»
»Maaliskuu», jatkoi Lady Wyverne lukien ääneen, »taistelujen, vihan, tuskan ja sydänsurujen kuukausi. Älkää lähtekö tänä yönä matkalle. Vaara uhkaa —»
Lady Wyverne vaikeni. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa näyttivät harvinaisen vakavilta.
»Loruja, eikö totta?» sanoi Sir Claude katsoen tuskallisesti vaimoonsa.
Madagascarin entinen kuningatar oli tavattoman armollinen huvilassaan, joka sijaitsi Algieren vuoristossa. Annamin prinssi näytti Sir Claudelle hevosiaan, joita tämä töin-tuskin viitsi katsella, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt prinssin omituiseen tukkalaitteeseen. Caroline Barchester ja hänen karhunsa, joka samalla oli myös hänen miehensä, kertoivat suurella ihastuksella Mustafan kauniista hotellipuutarhoista. Mutta maaliskuun 10 p:nä oli Lady Wyverne sittenkin saanut aivan kylliksen Algierestä.
»Matkustetaan edemmäksi, Crumpet», sanoi hän miehelleen. »Me olemme nyt nähneet kuningattaren ja maurilaiset kylvyt — ainakin sinä olet ne nähnyt — ja kuvernöörin palatsin ja kaiken muun. Lähdetään erämaahan.»
Sir Claude näytti nyrpeältä ja itsepäiseltä.
»En minä tiennyt, että meidän piti lähteä erämaahan», sanoi hän.
»Tietysti. Mitä varten me muuten olisimme tulleet tänne?»
»Katsomaan Algiereä, luullakseni.»
»Kaikkea vielä! Algiere on yhtä ranskalainen kuin Rue de la Paix Parisissa. Minä tahdon nähdä kameleita ja hiekka-aavikkoja. Tilaa kaksi makuupaikkaa El-Akbaraan, niin olet kiltti. Se sijaitsee aivan erämaan kynnyksellä. Sinne me jäämme yöksi ja jatkamme sitten matkaa Beni-Moraan.»
Mutta kun Sir Claude yhä edelleen näytti kovin itsepäiseltä, lisäsiLady Wyverne ilkeästi:
»Tai muuten minä luulen sinun uskovan Mélie Etoilen ennustukseen.»
»Loruja!» sanoi Sir Claude. »Tuollainen valkopartainen —»
»No niin, hanki sitten piletit!»
Sir Claude läksi heti Cookin toimistoon ja sai piletit, mutta hän näytti hyvin vakavalta, melkein tuskalliselta palatessaan hotelliin. Eikä hän koko iltana kääntänyt silmiään vaimonsa kauniista, nukkemaisista kasvoista.
»Minä luulen, että sinä uskot!» sanoi Lady Wyverne hänelle, heidän mennessään levolle. »Vaara uhkaa, mitä suurin vaara, niinhän hän kirjoitti. Mikähän sinun mielestäsi olisi suurin vaara?»
»Tiedäthän sinä sen», vastasi Sir Claude karhealla äänellä.
Ja hän tarttui vaimonsa pieneen käteen ja puristi sitä.
»Oi, Crumpet, minun sormukseni!» huudahti rouva.
Mutta hän ei vetänyt sittenkään kättään pois, vaan lisäsi:
»Ikäänkuin sinä voisit kadottaa minut täällä! Crumpet, sinä olet hullumpi kuin minä, ja kuitenkin minä olen hirveän taikauskoinen.»
»Uskotko sinä siis tuohon astrologiin?»
»Tietysti en.»
Seuraavan päivän illalla he saapuivat El-Akbaraan, mutta matkalla heitä kohtasi pieni onnettomuus. Lähellä Kreirin asemaa juna joutui pois radalta, ja vaikkei Lady Wyverne haavoittunutkaan, niin pelästyi hän sittenkin pahan päiväisesti. Kun he pitkän viivytyksen jälkeen vihdoin taas saattoivat jatkaa matkaa, istui Sir Claude ja hänen vaimonsa vastapäätä toisiaan aivan äänettöminä. Sir Claude oli kovin masentuneella mielellä ja poltti kiihkeästi toisen sikarin toisensa jälkeen. Vasta kun he poistuivat junasta ja ajoivat pieneen ravintolaan, jossa heidän oli määrä viettää yötä, kirkastuivat heidän kasvonsa jälleen ja heidän entinen mielentilansa palasi.
»Mikä ihmeellinen paikka, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne tirkistellen harsonsa läpi korkeita vuoria, jotka muodostivat erämaan eteen ikäänkuin korkean, suojelevan muurin. »Mutta missä on Sahara?»
»En tiedä, Kitty», vastasi Sir Claude. »Onkohan noilla vuorilla metsänriistaa?»
»Uh, täällähän on kylmä!» huudahti Lady Wyverne, kun vaunut vierivät kapeaan vuorisolaan. »Eipä uskoisi, että erämaa — Tuossa on hotelli!»
Vaunut pysähtyivät yksinäisen talon edustalle, joka sijaitsi rotkon pohjukassa vuolaan joen rannalla. Korkeat kalliot kohosivat joka puolella taivaan sinistä kantta kohti. Hotelliin johti pitkä lehtikuja, jota myöten karavaanitie kulki Saharaan. Rakennus oli pieni ja matala, mutta siistin ja kodikkaan näköinen. Ikkunoissa oli vihreät säleluukut ja veranda oli suuri ja avara.
»Teetä verannalle!» huusi Lady Wyverne. »Teetä, teetä, ja sitten, missä on erämaa?»
Ravintolan emäntä, lihava, keski-ikäinen ranskalainen nainen selitti, että erämaa oli aivan kallioiden takana. Vain viiden minuutin matkan päässä rotkosta. Lady Wyverne oli ihastuksissaan. Hän unohti kokonaan pelkonsa ja nielaistuaan kupillisen teetä hän sai miehensä mukanaan tielle, joka johti suurelle luonnon muodostamalle kallioaukolle, jota arabialaiset nimittävät »Saharan portiksi». Sir Claude oli ollut puhuttelemassa pitkäkasvuista arabialaista opasta, joka astui nyt heidän rinnallaan tietä näyttäen, mikä ei olisi lainkaan ollut tarpeellista. Sir Claude sanoi silminnähtävällä mielihyvällä vaimolleen:
»Kuulehan, Kitty, mitäs arvelet siitä? Tämä poika väittää, että täällä on paljon metsänriistaa, villilampaita vuoristossa ja suuria gaselliparvia aivan läheisellä tasangolla. Mitäs arvelet, jos jäisimme tänne muutamiksi päiviksi eikä vain yhdeksi iltaa? Voisin nousta kello kolmelta aamulla ja metsästää hiukan. Mitäs arvelet?»
Sir Claude katsoi huolissaan vaimoonsa.
»Hetken kuluttua vastaan sinulle, Crumpet, kunhan olen — Oi!»
Lady Wyverne huudahti ja pysähtyi keskelle tietä puristaen miehensä käsivartta. He olivat joutuneet erämaan laitaan ja näkivät edessään laskevan auringon. Aivan äkkiä koko maailma oli muuttunut. Loistavat värit häikäisivät heidän silmiään. Joki kulki täällä aivan rauhallisena laskien ihanan palmupuiden varjostaman keitaan helmaan, joka kohosi keskeltä loppumattoman avaraa keltaista kenttää. Vasemmalla näkyi taivaanrannassa pitkä vuoriketju, joka hohti punaisena laskevan auringon säteissä. Ja kolmesta arabialaisesta kylästä, joiden ruskeat talot olivat siroitetut sinne-tänne palmujen keskelle, kuului lasten huutoa, koirien haukuntaa ja arabialaisten rumpujen ja ooboe-soittimien hiljaista ääntä.
Suuren kallion juurella, joen rannassa istui pieni arabialainen poika puhaltaen pilliä.
»Oi, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne seisottuaan hetken aikaa mietteihin vaipuneena, »kuinka omituista täällä on, kuinka —»
Hän veti henkeään. Hänen silmissään kiilsi kyyneleitä. »Kameleja!Kameleja!» huudahti hän sitten. »Katsohan, Crumpet!»
Karavaani ilmestyi rotkosta, pitkä rivi kuormakameleja ja avojalkaisia, tummaihoisia miehiä repaleisissa vaatteissa.
»Hyvin kaunista», myönsi Sir Claude. »Voidakseen metsästää lampaita on mentävä —»
»Kyllä, kyllä, minä tiedän.»
»Mistä sinä tiedät —»
»Kyllä minä tiedän. Jäädään tänne kahdeksi päiväksi. Lähde huomen-aamulla kello kolmelta ja ammu mitä ikänä haluat. Anna minun vain jäädä tänne tutkimaan näitä kyliä ja vaeltamaan näiden palmujen varjossa.»
»Et sinä voi kulkea täällä yksin.»
»Minä otan oppaan.»
»Minä tiedustelen jotakuta hotellista,» mutisi Sir Claude. »Tämä poika kulkee aina urheilijoiden mukana. Kitty, minun on hirveän nälkä.»
»Kuinka proosallinen sinä olet!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen olkapäitään.
Mutta hän kääntyi takaisin ja he palasivat ravintolaan, joka oli nyt peittynyt lähestyvän yön hämärään varjoon.
Päivällispöydässä ei paitsi heitä ollut kuin eräs nuori ja kaunis arabialainen, Algiereen sijoitettu Spahi [Spahi on turkkilainen tai algierelainen ratsuväenupseeri], niinkuin edeskäypä heille kertoi; hän oli nyt matkalla kotiin isänsä luo, joka oli hyvin vaikutusvaltainen mies Zibanin piirissä. Lady Wyverne katseli huvitettuna vierasta. Tällä oli lumenvalkoinen turbaani päässä ja punainen takki yllä ja keskellä kaikkea tätä valkoista ja punaista väriä loistivat hänen mustat silmänsä kuin tähdet ja hänen hampaansa kiilsivät hänen hymyillessään edeskäyvälle ja lausuessaan hänelle pari sanaa aivan virheettömällä ranskankielellä. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ilmeikkäät, mutta samalla niissä oli jotakin julmaa, kylmän älykästä.
Päivällisen aikana Sir Claude puhui vain villilampaista ja heti aterian päätyttyä hän sanoi:
»Kitty, emmeköhän mene sisään.»
»Sisäänkö!» sanoi Lady Wyverne. »Miksikä, kellohan on vasta kahdeksan!»
»Niin kyllä, mutta sinähän olet kovin rasittunut, tuo onnettomuus rautatiellä ja kaikki muukin —»
»Sinä arvelet, että olet uninen ja että sinun täytyy nousta kello kolmelta voidaksesi ampua muutamia lammas raukkoja. Mene nukkumaan, Crumpet; minä jään tänne verannalle katselemaan kuuta.»
Sir Claude heitti unisen silmäyksen nuoreen Spahiin, joka juuri otti pähkinän lautaseltaan ja piteli sitä kapeitten hentojen sormiensa välissä. Hänen katseensa oli vakavasti luotu alas.
»No niin, Kitty, minä menen tosiaankin sisään. Katsohan, jollen saa kyllikseni nukkua, niin kukapa tietää miten huomenna —»
»Et saa ainoatakaan lammasta, vaan ammut sen sijaan oppaasi. Kyllä minä ymmärrän. Ala laputtaa.»
Sir Claude kääntyi mennäksensä. Rasahtava ääni kuului huoneesta. Hän kääntyi taakseen. Spahi oli rikkonut pähkinän sormillaan ja hymyili kaivaessaan sen sydämen esille.
»Enpä tiedä sentään, tokko vielä huolin panna maata», tuumi Sir Claude.»Jospa polttaisin ensin —»
»Ei, ei; mene nukkumaan. Sinun silmäsi ovat aivan uniset. Tulehan,Crumpet!»
Lady Wyverne katosi huoneesta miehensä seuraamana.
Spahi katsoi heidän jälkeensä, nousi pöydästä, sytytti paperossin ja laskeutui pienelle kivitetylle pihalle verannan ulkopuolelle. Hän nojautui pylvästä vastaan ja seisoi siinä aivan liikkumattomana katsellen lehtikujaa, jonka keskellä valkoinen tie kulki kiemurrellen rotkon varjojen pimennoksessa erämaata kohti.
Sir Claude pani tietysti maata. Hän totteli aina vaimoansa. Lady Wyverne kääri hänet peitteeseen ja heti kun hän kuuli miehensä tutun kuorsauksen, läksi hän verannalle, jonka juurella nuori Spahi seisoi. Tämä kuuli Lady Wyvernen hameen kahinan illan hiljaisuudessa, ja hän hymyili. Loistavat tähdet välkkyivät taivaalla, ja kuu valaisi tietä, joka kiemurteli rotkon halki Saharaa kohti. Hotellissa emäntä, hänen perheensä ja palvelijat olivat aterioimassa. Ei kukaan ollut lähitienoilla. Hetken kuluttua Spahi astui pylvään luota aitauksen viereen, joka eroitti pienen, kivitetyn ravintolapihan tiestä. Hän nojasi selkänsä sitä vasten ja käänsi kasvonsa verandaa kohti, katsomatta sinne kuitenkaan. Seisoessaan siinä liikkumatta hän näytti ikäänkuin vajonneen unelmiin. Lady Wyverne katseli häntä uteliaasti. Hänen laaja, valkea turbaaninsa näytti hänen mielestään kuutamossa aavemaiselta. Miksikä hän seisoi siinä aivan liikkumatta? Mitähän hän ajatteli? Tämä paikka, joka erosi niin kerrassaan kaikesta, mitä hän ennen oli nähnyt, saattoi hänet ymmälle. Tuo liikkumaton mies saattoi hänet myöskin ymmälle. Ja tämä afrikalainen, hiljainen yö, suuren erämaan läheisyys, jossa tuo mies, joka seisoi aivan kuin kuvapatsas hänen vieressään, oli syntynyt ja kasvanut ja jonne hän aikoi jälleen palata, kahlehti kokonaan hänen kevyen mielensä. Hän tunsi miltei pelkoa. Ja kun nainen alkaa pelätä, niin hänen mielikuvituksellaan ei ole enää rajoja. Lady Wyvernen mielikuvitus oli vienyt hänet jo hyvin kauaksi, kun äkkiä omituinen ääni hämmästytti häntä ja veti hänen huomionsa puoleensa.
Se oli laulava tai pikemmin hyräilevä ääni, pehmeä, kimakka miltei poikamainen ääni. Mistä se tuli?
Näkyvillä ei ollut ketään muuta kuin nuori Spahi, eikä Lady Wyvernen mieleen aluksi voinut juolahtaakaan, että tuo ääni saattoi lähteä miehen suusta. Hän kuunteli, nojautuen kaidepuun yli. Ääni kuului lakkaamatta, kunnes se hänen mielestään suli yön kanssa yhteen, ikäänkuin se olisi ollut yön ääni, joka kajahti tässä vuoristoyksinäisyydessä hiekka-aavikon partaalla. Ääni oli ruma, mutta sittenkin se veti häntä puoleensa. Jos hän olisi puhunut siitä jollekin, niin hän epäilemättä olisi sanonut sitä loihdituksi. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään senkaltaista. Lopulta tuo laulu alkoi kiusata häntä, ärsyttää hänen hermojaan, tehdä hänet rauhattomaksi. Hän veti käsivartensa pois kaidepuulta. Kuka lauloi? Hän koetti kuulostaa, mistäpäin ääni tuli, ja silloin hänelle selvisi, että se kajahti siltä taholta, missä Spahi seisoi. Hänkö se todellakin lauloi? Oliko tuo muka serenaadi?
Lady Wyverne hymyili. Hänen turhamaisuutensa oli herännyt. Hänen liikkuessaan Spahi liikahti myöskin. Hän astui hitaasti pienen pihan poikki, nosti päänsä verandaa kohti, jotta Lady Wyverne saattoi nähdä hänen kasvonsa ja liikkuvat huulensa. Hän se lauloi, ja nyt, aivan peittelemättä hän lauloi hänelle.
Siitä saakka kuin Lady Wyverne oli päässyt ulos maailmaan oli hän tottunut ihailuun, vieläpä jumaloimiseen — sellaiseen jumaloimiseen, jota nykyajan miehet kykenevät osoittamaan kauniille naiselle. Mutta tämä omituinen, kimakka afrikalainen serenaadi oli hänelle jotain aivan uutta. Nuo rohkeat tummat kasvot, jotka kuun valossa olivat kääntyneet häneen ja tuo lapsellinen ääni, joka pulpahti esiin hänen huuliltaan, ne kiihoittivat hänen hermojaan, jotka alituisesti etsivät uutta ajanviettoa. Tietämättään hän hymyili Spahille. Tämä lakkasi heti laulamasta ja hymyili myös vuorossaan. Sitten hän alkoi puhua Lady Wyvernen kanssa, ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Onko rouva koskaan nähnyt erämaata kuutamossa?»
Lady Wyverne säpsähti ja vetäytyi kauemmaksi. Tämähän näytti käyvän kovin nopeasti.
»Eikö rouva tule alas?» sanoi Spahi tulkiten tätä liikettä poikamaisella uhkarohkeudella.
Ennenkuin Lady Wyverne huomasi puhuvansa, oli hän sanonut ranskaksi:
»Tietysti en.»
»Sepä sääli. Viiden minuutin matkan päässä rouva voisi nähdä erämaan kuun valossa. Ei siellä ole mitään pelättävää.»
Spahi laski kätensä hetkeksi alas ja nosti sen jälleen, ja Lady Wyverne saattoi nähdä kuunsäteitten kimaltelevan revolverin terästä vasten. Tuo säihkyvä valo sokaisi hänen silmiään enemmän kuin tähtien tuike.
»En minä pelkää», sanoi hän.
Tällä kertaa Lady Wyverne puhui ehdoin tahdoin. Hänen oikullinen luonteensa, joka alati hallitsi häntä, kuiskasi hänelle:
»Tämä on aivan uutta leikkiä! Älä ole niin hullu, että väistäisit sitä.»
»Ehkäpä rouva ei huoli nähdä erämaata?»
Samassa Spahi huomasi, että Lady Wyvernen katse siirtyi hänestä ja kiintyi johonkin hänen takanaan. Hän kääntyi ja näki kameliparven sekä karjapaimenten hiipivän ravintolan ohi matkalla erämaahan. Äänettömästi he kulkivat kapeata tietä pitkin. Karjapaimenilla oli karvaiset lakit päässä ja liehuvat vaipat hartioilla sekä kädessä pitkät sauvat. Tähystäen eteensä lintumaisilla silmillään he katosivat kuin aaveet rotkon varjoon. Heidän ilmestymisensä ja katoamisensa herätti Lady Wyvernen mielessä romanttisen ja salaperäisen tunnelman, halun saada seurata noita vieraita miehiä ja heidän elukoitaan hopeamaailmaan, joka häämöitti pimeyden takaa.
Hän astui verannan poikki ja kurkisti Sir Clauden huoneeseen. Tämä kuorsasi rohkeasti.
»Hän uneksii villilampaista!» mutisi Lady Wyverne. »Jospa Crumpet olisi edes hiukan — hm!»
Hän huokasi, heitti ylleen viitan ja astui hiljaa portaita alas.
Spahi odotti häntä pihalla. Hänen rohkea käytöksensä oli kadonnut, ja hän kumarsi juhlallisen vakavana, mikä hämmästytti Lady Wyverneä, sillä hän ei ollut tottunut niihin äkillisiin muutoksiin, jotka itämaalaisille ovat niin kuvaavia.
»Eikö herra tule mukaan?» kysyi Spahi yksinkertaisesti.
»Herrako?»
Lady Wyverne katsoi hämmästyneenä Spahia suoraan silmiin.
»Mieheni nukkuu», lisäsi hän tointuen jälleen.
»Näin varhainkol»
Hänen äänensä kuulosti hiukan ivalliselta.
»Hän aikoo mennä huomen-aamulla kello kolmelta metsästämään villilampaita», sanoi Lady Wyverne hiukan terävällä äänellä.
Spahi katsoi vakavasti häneen.
»Villilampaita!» hän toisti. »Villilampaita!»
Hänen äänensä kuulosti säälivältä.
»Saanko auttaa viitan rouvan ylle?» lisäsi hän hetken kuluttua.
»Minä — minä en lähde ulos», sanoi Lady Wyverne.
»No — entäs viitta?» sanoi Spahi vakavasti.
Ja hän otti sen Lady Wyverneltä ja kääri sen nopeasti ja sulavasti hänen ympärilleen.
»Tulkaa, rouva!»
»Mutta —»
Spahi avasi portin.
»Sinne on vain viiden minuutin matka. Neljännestunnin kuluttua palaamme takaisin ja rouva on saanut nähdä — ah, jotain ihanampaa, kuin mitä te koskaan Englannissa olette nähnyt.»
Hän piti porttia avoinna. Lady Wyverne astui tielle.
Seuraavana aamuna, kello kolmelta, kun tähdet yhä loistivat, kuuli Lady Wyverne miehensä raskaasti liikkuvan huoneessaan. Hän lähestyi vaimonsa huoneen ovea, avasi sen meluavasti ja astui sisään kynttilä kädessä. Pyssy oli heitetty olkapäälle. Lady Wyverne makasi hiljaa silmät ummessa, ja hetken kuluttua Sir Claude sulki oven ja rouva kuuli hänen astuvan portaita alas. Sitten hän kuuli ulkoa hiljaista ääntä ja muulien kavioiden kopinaa. Sir Claude oli lähtenyt. Rouva huokasi. Hän tuumi itsekseen, miksikä hän oli ollut nukkuvinaan. Mutta hän ei vastannut omaan kysymykseensä.
»Toivottavasti hänellä on hyvä metsästysonni», tuumi hän sitten.»Toivottavasti hän saa jotain ammutuksi.»
Ja sitten Lady Wyverne vaipui uneen.
Iltapuolella, kello viiden seuduissa ratsasti Sir Claude hyvillä mielin ravintolan oven eteen. Hänen takanaan, muulin selässä riippui kuollut villilammas.
»Mainiota metsästystä!» hän huudahti katsahtaen vaimoonsa, joka istui korituolissa verannalla. »Odotin useita tunteja saadakseni tilaisuuden ampua; toivottavasti, Kitty, ei sinun ole ollut liian ikävä?»
»Ei, Crumpet.»
»Hauska paikka, eikö totta? Minä viipyisin täällä vaikka viikon päivät.»
»Miksikä ei», vastasi hän.
»Eikö sinulla ole mitään sitä vastaan?» huudahti Sir Claude.
»Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot.»
»Sinä olet enkeli, Kitty! Katsos, gasellejakin on hiukan kauempana, ja —»
»Niin, niin.»
Sir Claude nousi portaita ylös suudellakseen vaimoaan.
»Crumpet parka!» tuumi lady Wyverne itsekseen.
Ja hänestä tuntui, ikäänkuin pieni koulupoika olisi suudellut häntä.
Tänä iltana he söivät päivällistä kahden.
»Onko Spahi matkustanut pois?» kysyi Sir Claude katsoen unisena ja väliäpitämättömänä ympärilleen.
»En luule. Minä näin hänet tänään. Ehkäpä hänellä on ystäviä kylässä ja syö cous-cousia heidän kanssaan.»
»Mitä hän syö?»
»Cous-cousia — muhennosta — riisiä tai jotain senkaltaista ja ryyditettyä lampaanpaistia.»
»Hyvä Jumala, Kitty, oletko sinä jo päässyt arabialaisten ruokien perille? Mistä sinä olet kaikki nuo tiedot hankkinut?»
»Olen lukenut kirjoista», vastasi hän kuivasti. »Menetkö tänäkin iltana kahdeksalta nukkumaan?»
»En minä ole kovin väsynyt. Mutta katsos, huomenna on taas lähdettävä kello kolmelta. Sinä nukuit kuin porsas viime yönä, kun kurkistin huoneeseesi.»
»Sittenhän tiedät, miten porsaat nukkuvat.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
»En mitään. Mene nukkumaan, vanhus.»
Panematta suuresti vastaan Sir Claude totteli käskyä. Villilampaat olivat kovasti väsyttäneet häntä. Hän olisi voinut nukkua seisoviltaan kuin hevonen sinä yönä.
»Maistuiko cous-cous hyvältä?» kysyi Lady Wyverne puolen tuntia myöhemmin.
Hän käveli yhdessä Spahin kanssa hitain askelin kuun valostamaa tietä myöten, jota kalliot kummaltakin puolen reunustivat ja nuo korkeat vuoret, jotka kohosivat mustina purppuraista taivasta kohti, näyttivät yhtä salaperäisiltä kuin helvetin kalliot jossakin Dorén kuvassa. Vuolaan joen kohina kumisi heidän korvissaan ja vaimensi melkein kokonaan heidän äänensä heidän jutellessaan keskenänsä.
»En minä voinut syödä, rouva.»
»Miksikä ette?»
»Minä ajattelin teidän lähtöänne huomenna ja omaa matkaani — kauaksiZibaniin, isäni taloon.»
»Hullutusta!» sanoi Lady Wyverne kohauttaen hiukan olkapäitään.»Minulla oli mainio ruokahalu.»
Spahi oli ääneti. Tänä iltana hänellä oli hartioillaan leveä punainen viitta, joka liehui edes-takaisin hänen astuessaan juhlallisin ja kopein askelin, niinkuin ainakin arabialainen. Lady Wyverne vilkaisi häneen syrjästä kallistaen päätään kuin pieni lintu.
»Sitä paitsi», lisäsi Lady Wyverne, »minä en matkusta huomenna.»
Spahin silmät leimahtivat kuin tuliliekit.
»Rouva?»
»Niin, me jäämme vielä muutamiksi päiviksi. Villilampaat, tiedättehän!»Ja hän nauroi, mutta hänen naurunsa ei ollut oikein iloinen.
»Pitääkö teidän kulkea ratsain Beni-Morasta eteenpäin?» sanoi hän sitten. »Rautatiehän päättyy sinne, eikö niin?»
»Kyllä, rouva. Sieltä minä kuljen ratsain.»
»Montako päivää?»
»Kolme päivää.»
»Ja aina vain erämaata?»
»Aina vain erämaata.»
»Ja sitten te tulette kotiin. Kuinka kummallista!»
Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä, siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi siirtyä Chester Streetille.
Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti. Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne pysähtyi.
»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»
»Askelta kauemmaksi tänään, rouva!» sanoi Spahi. »Pieni askel vain.»
»Ei, ei.»
Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat alas hänen käsivarreltaan.
»Mutta se kutsuu meitä.»
»Mikä?»
»Erämaa, rouva. Kuunnelkaahan!»
Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen alla.
»En minä kuule mitään», sanoi Lady Wyverne vihdoin.
»Mutta minä kuulen», vastasi Spahi. »Minä olen erämaan poika.»
»Rakastatteko te sitä?»
»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut kaikki sen tiedot.»
»Voisinko minäkin ne oppia?»
Lady Wyvernen äänessä oli tavattoman nöyrä sävy.
»Vain sen johdolla, joka kuuluu erämaahan.»
»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella surulla.
»Miksikä ette?»
»Miksikä? Mikä mieletön kysymys!»
»Ihminen voi oppia mitä ikänä hän haluaa. Minä», — hän puhui ylpeästi — »onhan minustakin tullut ranskalainen upseeri.»
»En todellakaan ymmärrä, miten minusta voisi tulla arabialainen nainen», vastasi Lady Wyverne hiukan nenäkkäästi. »Sitä paitsi, tiedättehän te sen yhtä hyvin kuin minäkin, miehet voivat tehdä tuhansia asioita, joihin naiset eivät koskaan kykene.»
»Mutta nainenkin voi astua askeleen edemmäksi», sanoi Spahi.
»No, se ei ole kovin vaikeaa. Samapa se.»
Ja hän jatkoi matkaa.
Spahi hymyili seuratessaan häntä.
Kun he astuivat ulos rotkosta, joutuivat he keskelle kuutamoa. Eroitus ahtaan rotkon ja äärettömän erämaan välillä oli hämmästyttävä, ja äkillinen yksinäisyyden ja vaaran tunne valtasi Lady Wyvernen mielen. Hänestä tuntui, että tällä hänen oikullaan, puhumattakaan siitä, että se rikkoi kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, saattaisi olla pahemmatkin seuraukset. Hän ajatteli Crumpetia, joka kuorsasi kaikessa rauhassa hotellissa, ja ensi kertaa hän toivoi, ettei hän olisi lähtenyt pois hänen luotaan. Spahi, joka tarkkasi hänen kasvojaan kirkkaassa kuun valossa, saattoi helposti arabialaisen tarkkanäköisyydellä huomata, mitä hänen mielessään liikkui ja hän sanoi:
»Se, joka rakastaa kaikkea outoa, älköön peljätkö katsoa sitä suoraan silmiin.»
Lady Wyverne punastui. Spahin älykkyys ja varmuus puoleksi suututti häntä. Mutta samalla se veti häntä puoleensa. Hän oli tottunut siihen, että hän tunsi miehiä paljoa tarkemmin, kuin he häntä. Tämä mies veti hänet alas korkealta jalustimeltaan ja asettui siihen itse aivan rauhallisesti. Hän saattoi hänet aivan ymmälle, mutta Lady Wyverne tunsi samalla, ettei hän voinut vähääkään järkyttää Spahin rauhaa.
»Minä en pelkää mitään», sanoi Lady Wyverne. »Te ette ymmärrä minua.»
Hän pysähtyi.
»Voipi olla tekemättä jotakin, vaikkei sitä pelkäisikään.»
»Mutta jos tekee mieli, rouva?»
Spahi astui askeleen eteenpäin ja katsoi sitten Lady Wyverneen ikäänkuin mitaten häntä katseillaan. Tämä seisoi liikkumatta, ja silloin Spahikin pysähtyi.
»Mistä ihmeestä me puhuimme?» sanoi Lady Wyverne nytkähyttäen pahankurisesti olkapäitään.
»Siitä askeleesta, joka teidän oli määrä astua eteenpäin.»
»Minä astuin jo yhden askeleen eteenpäin. Ja nyt minä palaan takaisin.»
»Entäs huomenna?»
»Huomenna te ette ole täällä »
»Mutta — entäs jos minäkin jäisin tänne? Villilampaat, rouva, villilampaat!»
Spahi nauroi pehmeästi.
»Huomenna minä panen maata puoli yhdeksältä», vastasi Lady Wyverne näyttäen hyvin siveältä, mutta tuo ilme oli niin liioiteltu, ettei se voinut tuntua vakuuttavalta. »Erämaan ilma väsyttää minua.»
»Ja minulle se antaa virkeyttä.»
Spahi seisoi niin lähellä Lady Wyverneä, että tämä tunsi punaisen, suuren viitan lämpöä ja omituisen itämaisen hajun tuoksua, joka läksi siitä.
»Siinä juuri on eroavaisuus meidän välillämme», sanoi Spahi. »Minä olen hereillä ja täysissä voimissani. Teitä raukaisee. Ja hän nukkuu.»
»Kuka — hän?» sanoi Lady Wyverne hämmästyen Spahin äänen sävyä.
»Herra, teidän miehenne. Mutta vaikka teitä raukaisee, niin ette te siltä nuku. Te voisitte olla yhtä virkeä kuin minäkin. Te voisitte olla täysin hereillä niinkuin minäkin, jos vain —»
Spahi keskeytti puheensa ja katsoi rouvaan.
»Jos vain — mitä?»
»Jollette te vain pelkäisi olla hereillä ja tuntea iloa.»
Spahi näytti seisovan ikäänkuin Lady Wyvernen yläpuolella. Hänen käsivartensa oli ojossa ja laajassa viitassaan hän näytti aivan jättiläismäiseltä. Tuoksu, joka virtasi hänen valkeista ja punaisista vaatteistaan, herätti salaperäisen ja oudon tunnelman, ikäänkuin jostakin hyvin etäisestä, joka oli saavutettavissa vain kulkemalla eteenpäin, yhä kauemmaksi ja edemmäksi.
»Sillä te pelkäätte», sanoi hän. »Te pelkäätte hirveästi.»
Samassa kajahti kimakka huuto rotkon pimeydestä, huuto, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi eläimen ääntä. Lady Wyverne säpsähti ja tarttui vaistomaisesti Spahin käsivarteen. Samassa hänen viittansa lämpimät laskokset ympäröivät hänet. Huuto kajahti vieläkin kerran, kimakkana, entistä äänekkäämpänä ja lähempää. Sitten hyökkäsi mies juoksujalassa rotkotietä myöten keskelle kuutamoa. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kalpeat, aivankuin Kristuksen, kihara, kellertävänruskea parta ympäröi hänen poskiaan ja silmissä oli sininen, levoton välke. Hennossa kädessä hän piteli suunnatonta sauvaa. Hänen pukunsa oli helakan vihreä ja päässä hänellä oli vihertävänpunainen turbaani.
»Allah!» hän huusi heiluttaen sauvaa päänsä yläpuolella ja viitaten äkkiä sekä oikealle että vasemmalle. »Allah! Allah! Al -»
Lady Wyverne painautui lähemmäksi Spahia. Herkän mielikuvituksensa vallassa hän luuli, että rotkosta oli ilmestynyt hullu messias, joka osoitti sormellaan hänen kadotustaan. Hän vapisi, kun tuo kumma olento pysähtyi hänen eteensä, hänen kimakan huutonsa muuttuessa lapsekkaaksi valitukseksi ja hänen suurten, vaaleitten silmiensä kiintyessä häneen ilmaisten mitä suurinta hämmästystä.
»Mikä se on?» änkytti Lady Wyverne.
»Sehän on vain hullu Marabout», sanoi Spahi kiertäen suojelevasti käsivartensa Lady Wyvernen vartalon ympärille.
»Hullu Marabout?»
»Hän oli aikoinaan hyvin rikas. Hän asui Akbaran kylässä ja rakasti erästä Beni-Moran tanssijatarta. Eräänä yönä tyttö tuli jalokiviensä vuoksi murhatuksi. Siitä saakka Marabout on ollut mielenvikainen. Hän elää aina taivas-alla. Hän syö mitä hänelle annetaan, mitä hänen käteensä pannaan. Hän nukkuu maassa. Öisin hän kulkee ja etsii kuollutta tyttöä ja huutaa Allahia avukseen. Allah! Allah!»
Äkkiä Spahi korotti äänensä kovaksi huudoksi. Heti Marabout alkoi jälleen heiluttaa sauvaansa.
»Allah!» hän huusi. »Allah! Allah!»
Ja hän kiiruhti pitkin tietä erämaahan päin huitoen sekä oikeaan että vasempaan, ikäänkuin hän olisi taistellut kuun säteitä vastaan, jotka seurasivat hänen kintereillään.
»Hän näkee Ayeshan murhaajan jokaisessa valonsäteessä», sanoi Spahi.
»Miksei hän epäile sitten meitä?» sanoi Lady Wyverne puistatellen.
»Kukapa sen tietää? Kuka voi ymmärtää mielettömän ajatuksia?»
Marabout katosi yöhön, ja samassa Lady Wyverne huomasi käsivarren, joka oli kietoutunut hänen ympärilleen. Hän liikahti ja käsivarsi irtaantui hänestä. Mutta astuessaan eteenpäin hän oli yhä tuntevinaan sen puristuksen, samoinkuin se, jota hypnotistin käsi on kosketellut, tuntee sen magneetisen kosketuksen vielä kauan jälkeenkinpäin.
Tänä yönä maatessaan hereillään ja kuunnellessaan rotkon läpi virtaavan virran kohinaa, oli Lady Wyverne kiihoittuneempi kuin koskaan ennen. Oikut olivat aina ohjanneet hänen elämäänsä, mutta ne olivat johtaneet sen aina valoisille ja kukkien siroittamille teille, ei koskaan pimeään salaperäisyyteen eikä surun synkkyyteen. Hän oli usein tuntenut rakkautta, mutta ei koskaan intohimoa. Hän oli aina ollut oikullinen, muttei koskaan kiivas eikä häikäilemätön; hän oli mielikuvitus-ihminen, mutta hänen tunteensa eivät koskaan olleet myrskyisiä. Hän oli ollut aivan kuin tuo arabialaispoika, joka lauloi laumaan joen partaalla; aivan kuin vieno, heleä ääni, joka kohosi aurinkoa kohti. Mutta nyt hän oli saanut tuntea sitä salaperäistä voimaa, joka kiihoittaa naiset taisteluun, hän oli nähnyt luokseen viekoittelevan käden, joka johdattaa kiihkeän sielun poluille, jonne sen ei pitäisi mennä, noille suurille aavikoille, missä tunteet kuohuvat ja ihmeet elävät.
Ensi kertaa eläissään hän tunsi olevansa hädässä.
Hän oli mieltynyt vaihteluun, mutta aivan luvalliseen vaihteluun. Hän oli halunnut Mayfairesta Monte Carloon tai Skotlannin vuoristosta Rue de la Paix’lle. Ja nyt hänen elämänsä äkkiä oli muuttunut yhtä epätodelliseksi kuin naamiohuvit, joissa hän oli esiintynyt Columbinena ja hän tunsi äänen sielussaan, joka vaati häntä aivan uuteen elämään.
Mutta hänen oli aivan mahdoton sitä saavuttaa. Siksi hän oli nyt onneton. Tuo sana »mahdoton» oli kuitenkin aivan uusi kokemus hänelle. Se melkein loukkasi häntä. Koko hänen tyytyväisyytensä omaan itseensä ja elämäänsä alkoi horjua. Hän oli kuin lapsi, joka halusi kuuta taivaalta.
Virran kohinassa oli hän kuulevinaan hullun Maraboutin huudon, kun tämä etsi murhattua armastaan kuutamossa. Tuo ääni kajahti erämaasta, jonka kynnyksellä hän oli. Hän näki edessään nuo molemmat miehet, punaviittaisen ja heleänvihreäpukuisen, joista toinen suojeli häntä, toinen ikäänkuin hyökkäsi hänen päälleen ja luopuen sitten äkillisestä tuumastaan hävisikin erämaan helmaan. Nyt yöllä nuo molemmat henkilöt tuntuivat hänestä paljoa todellisemmilta kuin hänen miehensä.
Spahi oli lausunut tuon sanan »villilampaat» pilkallisella äänenpainolla, ja Lady Wyverne oli arvannut hänen ajatuksensa. Crumpetin tunteita hän ei voinut epäillä. Crumpet rakasti häntä, hän oli valmis puolustamaan häntä koko maailmaa vastaan, hän antaisi tallata itsensä maahan, jos Lady Wyverne sitä haluaisi, mutta sittenkin — hän oli vain »vanha Crumpet parka», kehittymätön raukka. Hänessä ei ollut mitään salaperäistä.
Lady Wyverne veti nenäänsä, ikäänkuin hän olisi hengittänyt itseensä hyvää hajua. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka läksi Spahin viitasta. Se oli ikäänkuin osa hänestä itsestään ja siitä maasta, jossa hän eli. Jos länsimaisella miehellä olisi ollut sellainen tuoksu, niin olisi se tuntunut epämiehekkäältä hänen mielestään. Mutta tämä seikka, sekä moni muukin on itämaalaiselle anteeksi annettava. He ovat erilaisia kuin me, nuo auringon lapset. Ja juuri tuo erilaisuus oli kiihoittanut Lady Wyvernen uteliaisuutta, vieläpä herättänyt hänessä jotakin muutakin. Hyvä haju ja lapsellinen ääni, revolveri, joka oli valmiina puolustamaan häntä, mustat silmät, käsivarsi, joka punaisen viitan alla tuntui raudankovalta, mustat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan ja kuitenkin yhtä pehmeät kuin sametti — Lady Wyverne väänteli itseään vuoteellaan. Hänen ruumistaan poltti ja hänen mielensä oli rauhaton, häntä ei haluttanut lainkaan nukkua. Mikä tuo mies oli? Mikä oli hänen oikea luonteensa, hienoko vai raaka? Hänen käytöksensä oli mallikelpoinen, silloinkin kun hän äkkiä heittäytyi rohkeaksi! Entäs hänen sydämensä? Oliko hän kohdellut naisia julmasti?
Lady Wyverne oli oppinut tuntemaan Crumpetin luonnonlaadun keskusteltuaan hänen kanssaan puolen tuntia. Hän oli yhdellä silmäyksellä päässyt hänestä selville, arvannut hänen makunsa, nähnyt hänen vikansa ja hyvät puolensa, arvioinut hänet kerrassaan. Englanti kasvattaa lakkaamatta sellaisia miehiä, jotka pitävät yllä maan perintätapoja, jotka elävät ja kuolevat aito-brittiläisinä. Crumpet oli lävitsensä englantilainen, hyvä mies, johon saattoi epäröimättä luottaa. No niin, Lady Wyverne oli luottanut häneen ja mennyt hänen kanssaan naimisiin. Ja siitä saakka hän oli tullut hyvin toimeen. Ja sitä hän juuri elämässään oli halunnutkin.
Entäs nyt? Mitä hän oikeastaan tahtoi? Kuinka tyhmä ja naurettava koko tämä juttu oli!
Hän nousi äkkiä vuoteeltaan. Koska he olivat aikoneet viettää vain yhden yön El-Akbarassa, olivat he lähettäneet kaikki tavaransa sekä palvelijansa suoraan Beni-Moraan. Hän ei luullut täällä tarvitsevansa suorastaan mitään. Nyt hän etsi itse sukkansa ja tohvelinsa esille sytytettyään kynttilän palamaan. Kun hän vihdoinkin oli löytänyt ne, kääri hän ympärilleen aamutakkinsa, astui ulos verannalle ja alkoi kävellä siellä edestakaisin. Hän kulki useamman kerran Crumpetin ikkunan ohi. Pari kertaa hän pysähtyi epäröiden sen eteen. Hän oli jo puoleksi päättänyt astua hänen huoneeseensa, herättää hänet ja sanoa hänelle, ettei hän saisi enää ajatella vain villilampaitaan, vaan että hänen piti viedä hänet huomen-aamulla Beni-Moraan. Sitten hän astui edelleen tuumien mielessään, että olisi suorastaan häpeä herättää väsynyttä miestä, joka kuorsasi niin hyvässä tahdissa.
Kunhan Crumpet ei olisi kuorsannut! Lady Wyverne jäi tuumimaan, tokko muut ihmiset — niin juuri, muut ihmiset kuorsasivat myöskin.
Kuun valo himmeni, hopeavälke katosi lehtikujan puiden latvoista ja ne muuttuivat harmaiksi. Ilma kävi viileämmäksi.
Lady Wyverne pysähtyi jälleen Crumpetin ikkunan eteen, ja tällä kertaa hän aukaisi oven ja astui ääneti sisään. Hämärässä valossa, joka tunkeutui hänen jäljessään huoneeseen, hän saattoi eroittaa vuoteen sekä sillä lepäävän pitkän vartalon. Lady Wyverne kosketti sitä kädellään.
»Crumpet!»
»Rrr — ah!»
Kuorsaus katkesi, ja nukkujan huulilta pääsi syvä huokaus, joka kuului miltei vastaväitteeltä. Lady Wyverne pudisteli häntä.
»Crumpet!»
»A—ah!»
»Ei siinä mikään auta. Herää nyt!»
Sir Claude kääntyi ympäri, jotta vuode narisi, nousi istualleen, painui jälleen alas, avasi silmänsä ja tuijotti eteensä.
»Ahmedko siellä?»
»Ei, ei se ole Ahmed. Herää!»
»Kuka hemm —» Sir Claude ojensi kätensä ja koetteli vaimonsa kättä ja kasvoja. »Kitty! Mikä on hätänä? Oletko sairas?»
»En.»
Lady Wyverne kävi istumaan kovalle tuolille vuoteen ääreen.
»Minä en vaan saa unta.»
»Mitä — a-ah! — mitä kello on?»
»En minä tiedä. Mitä sillä väliä. Minä tahdon puhella.»
Sir Claude nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti vaimoonsa. Hän näytti aivan jättiläishaamulta.
»Mistä sitten? Saa nähdä onko huomenna hyvä metsästysilma?»
»Crumpet, etkö sinä ole saanut jo kylliksesi metsästämisestä?»
»Kyllikseni — mitä sinä tarkoitat?»
»Etkö ole jo kyllästynyt eläinten tappamiseen?»
Lady Wyverne oli näkevinään hämmästyneen ilmeen miehensä kasvoilla, vaikkei hän ollut siitä aivan varma. Hän ei voinut nähdä selvästi hämärässä.
»Kyllästynyt eläinten tappamiseen? Miksikä?»
»Etkö sinä mielemmin tahtoisi herättää henkiin olentoja, jotka eivät ole vielä heränneet? Etkö tahtoisi, Crumpet?»
»Mitä sinä tarkoitat, Kitty? Herättää henkiin! En minä ole mikään kohtalo.»
»Ei, vaan —»
»Maltahan —» Sir Claude tarttui vaimoansa käsivarteen. »Eikö Ahmed tuo jo muuleja pihalle? Mitähän kello on? Me lähdemme tänään kauaksi vuoristoon.»
»Pitääkö sinun mennä? Pitääkö sinun mennä niin kauaksi?»
»Kas, Ahmed sanoo —»
»En minä huoli kuulla mitään Ahmedista. Hän on niin suuri ja ruma ja julma.»
»Rumako? Mitä se tekee, vaikka hän onkin ruma? Hän tietää sittenkin, missä —»
»Älä puhu villilampaista, Crumpet! Jumalan tähden, älä puhu villilampaista!»
»Mutta mehän aiomme juuri pyytää villilampaita. Mikä sinua vaivaa,Kitty?»
»En minä osaa selittää niin hyvin, että sinä sen ymmärtäisit.»
Samassa kuului huutoa alhaalta pihalta ja kavioiden kapsetta. SirClaude hypähti pystyyn.
»Hyvänen aika, Ahmed on siellä! Minun pitää saada vaatteet ylleni.Kuulehan, Kitty —»
Mutta tämä oli jo hiipinyt hiljaa pois kuin varjo.
Puettuaan ylleen astui Sir Claude verannalle, missä hänen vaimonsa seisoi nojautuneena kaidepuuta vasten ja katseli Ahmedia ja hänen muulejansa.
»Mene maata, Kitty», sanoi Sir Claude.
»Mitä hyötyä siitä on, jollen saa unta?»
»Mutta tavallisestihan sinä nukut niin hyvin.»
»Kyllähän minä sen tiedän.»
»Eikö tämä paikka sinulle sovi?»
Sir Claude katseli vaimoaan äkillisen levottomuuden vallassa, mutta tuo levottomuus tarkoitti vain häntä itseään, sen Lady Wyverne tiesi.
»Ehkäpä ei», vastasi hän.
»Tahdotko lähteä pois täältä?»
Sir Claude tuijotti vaimoonsa pelokkaasti. »Villilampaat», tuumi LadyWyverne ja naurahti katkerasti. Hän ymmärsi liiankin hyvin, mitä SirClaude ajatteli. Kokonainen lauma villilampaita odotti häntä.
»Ei, lähde sinä vaan, Crumpet!» sanoi Lady Wyverne kovalla äänellä.»Älä turhia kysele, kun niin hyvä metsästystilaisuus on tarjona.Ajattele vain jahtiasi, Crumpet! Lähde pyytämään noita viattomia,onnellisia eläinparkoja!»
Ja Lady Wyverne nauroi jälleen niin pilkallisesti, että hänen miehensä loi häneen hämmästyneen katseen.
»Sinä et ole hyvissä voimissa, Kitty», sanoi hän. »Sinä olet niin kummallinen.»
»Ikäänkuin sinä tietäisit, millainen minä oikeastaan olen.»
Hän heitti nuo sanat hurjasti hänelle vasten kasvoja. Hän oli aivan kuin pieni tiikeri.
Sir Claude aivan jäykistyi; mutta kun Lady Wyverne kääntyi pois, mutisi hän itsekseen: »Mitä ihmettä nyt on tapahtunut? Mikä Kittyä vaivaa?» Varmaankin hänen on ikävä täällä, ja Sir Claude päätti, ettei hän viipyisi täällä kokonaista viikkoa, niinkuin hän oli aikonut, eikä lähtisi pyytämään gaselleja. Tultuaan pihalle hän epäröi hetken aikaa pitäisikö hänen ehkä jättää tämäkin retki, palata vaimonsa luo ja lähteä vielä tänä päivänä Beni-Moraan.
Mutta Ahmed talutti muulin hänen luokseen ja kiinittäen häneen suuret mustat silmänsä hän kehoitti häntä nousemaan sen selkään. Ja hän tuli ajatelleeksi viileää tunturi-ilmaa, asumatonta vuoristoa, auringon nousua aavalla erämaalla sekä metsänriistaa — tuota riistaa, jota oli niin vaikea pyydystää. Ja hän oli innokas metsästäjä, ja se veti häntä puoleensa ja viekoitteli hänet mukanaan.
Kun Lady Wyverne tuli alas aamiaista syömään, ei hän nähnyt Spahia. Hän ei ollut tavannut häntä edellisenä aamunakaan. Yhtä suuressa määrin kuin hän oli erämaan asukas, oli hän myös maailmanmies. Hän oli elänyt yhdessä ranskalaisten upseerien kanssa ja oli ollut Parisissa, ja hän tiesi, milloin hän saattoi seurata haluansa, milloin hänen piti hillitä sitä. Kun päivällis-aika hotellissa oli ohitse ja ravintolan väki oli syönyt oman illallisensa, panivat he maata ja jättivät vain arabialaisen vartioimaan ovea. Arabialaiset ovat pahat juoruamaan. Mutta tämä arabialainen ei sitä tehnyt. Spahi oli pitänyt siitä huolta. Auringon noustessa hän oli kadonnut. Lady Wyverne ihmetteli, minnekähän hän oli mennyt.
Aamiaisen jälkeen Lady Wyverne läksi kävelylle, kulki rotkotietä myöten Saharaan johtavalle valtatielle ravintolasta saamansa oppaan seurassa. Tämä oli pitkä, laiska nuorukainen, joka hymyili hänelle, poltti paperosseja eikä puhunut montakaan sanaa. Kun he saapuivat joen näkyville, kuuli Lady Wyverne vihellystä ja näki keltaisen kallion juurella arabialaisen pojan puhaltavan pilliä. Hän pysähtyi hetkeksi sitä kuuntelemaan, sillä tuo kansanomainen sävel miellytti häntä.
»Soittaako hän aina tuossa?» kysyi Lady Wyverne oppaalta.
»Aina, rouva.»
»Eikö hän tule siitä aivan hulluksi?»
»Kuinka, rouva?»
»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan soittaa?»
»En tiedä, rouva.»
Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi. Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»
»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»
»Niin, rouva.»
Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.
Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.
»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.
»Minä kannan rouvan. Mutta parasta on mennä hiukan alemmaksi. Vesi on tällä kohdalla kovin syvää.»
He astuivat hitaasti epätasaisella maalla puunrunkojen lomissa. Lady Wyverne katseli entistä tarkemmin seuralaistansa. Hän oli aivan nuori ja hento. Sitten hän loi katseensa vuolaaseen virtaan.
»Ette te jaksa kantaa minua joen poikki», sanoi hän hetken kuluttua.
»Kyllä, rouva. Ja jos te putoattekin veteen, niin ette te huku.»
Lady Wyvernen täytyi nauraa pojan huolettomuudelle, mutta hänen vastauksensa ei silti rauhoittanut häntä.
»Onko vielä pitkältä — kahlauspaikalle?» kysyi hän.
»Tuolla se on, missä aprikoosipuu on taipunut veden yli, rouva.»
Poika osoitti kädellään. Samassa ilmestyi puun juurelle olento, joka jäi siihen liikkumattomana seisomaan.
»Tuolla on Benchaalal!» sanoi opas.
»Benchaalal? Kuka se on?»
»Spahi.»
Lady Wyverne varjosti silmiään kädellään.
»Kuka hän on?» kysyi hän väliäpitämättömänä.
Mutta hän oli tuntenut yöllisen kävelytoverinsa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin.
»Hän asuu hotellissa, missä rouvakin. Kyllä rouva on hänet nähnyt.»
»Ah, upseeriko.»
»Hän on hirveä. Hän on paras ratsastaja koko Saharassa. Revolverillaan hän voi ampua kiven lennostakin — kas näin!»
Poika heitti kiven ylös sinistä taivasta kohti.
»Kaikki naiset rakastuvat heti häneen. Algieressa he kuolevat hänen tähtensä, ja erämaassa, kun hän palaa isänsä luo, pitävät naiset tällaista ääntä aamusta iltaan saakka.»
Poika alkoi visertää äänekkäästi kuin lintu. Mies aprikoosipuun juurella kääntyi ja katsoi heihin.
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Mutta poika ei kuullut häntä. Ihastuneena menestyksensä johdosta hän alkoi visertää entistä äänekkäämmin. Spahi astui heitä vastaan. Päästyään aivan heidän kohdalleen hän nosti kätensä turbaanin reunaan ja tervehti juhlallisesti.
»Minulla luullakseni on ollut kunnia nähdä rouvaa hotellissa», sanoi hän aivan virallisesti. »Aikooko rouva virran toiselle puolelle?»
Lady Wyverne epäröi. Hän tiesi, että Spahi aikoi kantaa hänet yli. Hän huomasi sen hänen silmistänsä. Ja hän toivoi, että hän sen tekisi. Hän toivoi sitä aivan naurettavan kiihkeästi. Mutta hän epäröi sittenkin, sillä hän tunsi selvästi, ettei se ollut vain oikku hänen puoleltaan, vaan jotain enempää, että häntä pidätti vain — niin mikä. Vain heikko päätös, joka saattoi milloin hyvänsä raueta. Hän pelkäsi, että Spahin kosketus voisi murtaa tämän esteen, voisi heittää hänet keskelle ääretöntä valomaailmaa.
Mutta Lady Wyvernen epäröidessä alkoi opas puhua.
»Minä kannan rouvan joen poikki.»
Spahi nauroi. Hänen pienet, tasaiset hampaansa välkkyivät tummien huulten välistä.
»Ehkäpä rouva sallii minun kantaa?»
Spahi nosti hänet syliinsä.
»Ei!» vastusteli Lady Wyverne.
Spahi katsoi häntä silmiin. Samalla hän antoi salaisen merkin oppaalle, jotta tämä riisuisi häneltä säärykset ja kengät. Poika kumartui maahan totellakseen käskyä.
»Miksikä ei? Sehän on vain hetken työ.»
Spahi vaappui toisen jalkansa varassa. Toinen säärys ja kenkä olivat nyt poissa.
Lady Wyverne oli aivan hiljaa hänen sylissään. Hänestä tuntui ikäänkuinSpahi olisi jaksanut kantaa häntä iän kaiken käsivarrellaan.
»Ei minun tee mieleni sinne.»
»Mutta tehän olitte menossa. Pelkäättekö te vettä?»
»En.»
»Pelkäättekö te minua?»
Nyt hän vaappui toisella jalallaan. Toinenkin säärys ja kenkä irtaantui, ja Spahin paljaat, ruskeat jalat painautuivat ikäänkuin hyväillen kuumia kiviä vasten.
»Pelkään», sanoi Lady Wyverne.
Ei hän tiennyt itsekään, miksi hän sen sanoi. Varmaan hän ei sanonut sitä vain siksi, että se oli totta.
»Minä opetan teitä voittamaan pelkonne», mutisi Spahi.
Ja hän astui veteen.
Lady Wyverne sulki silmänsä, sillä koska tämän täytyi tapahtua, niin halusi hän nauttia siitä täysin määrin, ja kun Spahi laski hänet maahan joen toisella puolella, huokasi hän aivan kuin lapsi. Hän avasi silmänsä ja ne osuivat Spahin paljaisiin jalkoihin.
Erämaan miehen jalka on yhtä ilmeikäs ja herkkä kuin hänen kätensäkin. Ne tekivät häneen niin hienon ja sulavan vaikutuksen, että hän itse tuntui kömpelöltä niiden rinnalla. Ja hänen täytyi vaistomaisesti ihmetellä, kuinka tuo mies saattoi samalla kertaa olla niin hieno ja niin voimakas — sillä hänen voimaansa oli hän juuri äsken saanut kokea. Mitkä ihmeelliset vastakohdat olivatkaan yhdistyneinä tuohon mieheen, hänessä oli samalla sekä naisellista hienoutta että villin voimaa. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan hän sanoi:
»Onko teillä revolverinne matkassa?»
Spahi veti heti sen esille vaatteittensa laskoksista.
»Heitä kivi ilmaan», sanoi Lady Wyverne oppaalle, joka juuri oli ennättänyt heidän kohdalleen Spahin säärykset ja kengät kädessä.
Poika astui pari askelta tuonnemmaksi, pysähtyi Spahin eteen, katsoi häntä silmiin, kumartui maahan ja otti kiven käteensä. Spahi hymyili ja nosti kättään, jossa hänellä oli revolveri. Hän huusi jotain arabiankielellä. Poika heitti kiven korkealle ilmaan. Kuului kova paukahdus ja kivi putosi monina sirpaleina veteen.
»Tuota ei Crumpet voisi tehdä!»
»Mitä te tarkoitatte, rouva?»
Tuo huudahdus oli aivan tiedottomasti päässyt Lady Wyvernen huulien yli.
»Näkemiin, ja paljon kiitoksia.»
Lady Wyverne tunsi, ettei hän voinut enää hillitä itseään ja siksi hän kääntyi pois ja alkoi nopeasti astua kylää kohti. Spahi ei yrittänyt seurata häntä. Hän viittasi vain oppaan hetkeksi luokseen ja sanoi hänelle pari sanaa arabiankielellä.
Iltapuolella, neljän tienoissa Lady Wyverne istui verannalla odottaen miestään. Pajupöydällä hänen vieressään olivat teekojeet. Hän katseli pihan poikki lehtikujalle päin ja kuulosteli muulien kavioiden kopinaa. Mutta sitä ei kuulunut. Aika kului. Crumpet viipyi kauemmin kuin edellisillä kerroilla. Lopuksi hän väsyi odottamiseen ja hän käski arabialaisen palvelijan tuoda hänelle teetä. Samassa ilmestyikin lehtikujalle arabialainen poika, jolla oli paperipala kädessään. Hän kääntyi portista pihalle, katsoi Lady Wyverneen ja ojensi hänelle paperin.
»Minulleko?» kysyi Lady Wyverne.
Poika nyökkäsi päätään. Rouva kutsui hänet luokseen ja hetken kuluttua hän oli antanut hänelle paperin. Se oli Sir Claudelta.
»Rakas tyttöseni! — Oletko kovin pahoillasi, jollen palaa tänä iltana? Sain kaksi lammasta ammutuksi aamulla, ja Ahmed sanoo, että jos jään tänne yöksi — tämän paikan pirullista nimeä en voi todellakaan muistaa — niin voin saada pari gaselliakin auringon laskiessa. Tulen huomenna varmaan takaisin ja sitten lähdemme viipymättä eteenpäin. Tervehdys. Crumpet.»
Lady Wyverne antoi juomarahaa pojalle ja joi yksin teensä.
»Miksikä kohtalo on määrännyt minulle noin mielettömän miehen?»
Siten hän tuumi itsekseen.
Juodessaan teetä hän oli näkevittään Spahin ruskeat jalat joen rannalla. Ne astuivat kiveltä toiselle aivan kuin hän olisi käsineen tarttunut niihin. Ja mielessään hän näki niiden astuvan hiljalleen erämaan hiekkaa pitkin.
Ja naisen jalat astuivat miehen jalkojen rinnalla.