Paikka, jonka pirullista nimeä Sir Claude ei voinut muistaa, oli nimeltään El-Alia ja se sijaitsi erään suolavuoren juurella, joka näkyy Beni-Moran rautatien varrelle. Tänä iltana hämärän tultua istui Sir Claude, joka oli väsynyt päivän vaivoista, mutta iloinen hyvästä metsästysonnestaan, viinipuun alla erään ravintolan edustalla, jota vanhemmanpuolinen ranskatar piti, ja hän söi hyvällä ruokahalulla gasellin paistia ja vihanneksia ja joi sen lisäksi punaviiniä, joka ei Lontoossa olisi kelvannut hänelle, mutta täällä maistui aivan mainiolta. Kaksi päivää ulkoilmassa, afrikalaisten metsästäjien seurassa ja hyvä metsästysonni oli lisännyt hänen hyvää tuultaan ja ruokahaluaan. Hän oli aivan erinomaisella mielellä, rauhassa itsensä ja koko maailman kanssa. Ainoa pilvi, joka samensi hänen mieltään, oli se, että hän oli luvannut Kittylle matkustaa edemmä jo seuraavana aamuna. Beni-Mora ei ollut lainkaan niin hyvä metsästysmaa kuin El-Akbara. Hän olisi mielellään jäänyt vielä viikoksi, tai mieluimmin kokonaiseksi kuukaudeksi tuohon pieneen ravintolaan rotkon pohjukkaan. Mutta Kitty oli kyllästynyt täällä oloon. Sen hän oli näyttänyt aivan selvästi. Hän oli pyytänyt päästä pois täältä. Vain epäselvästi Sir Claude muisti heidän yöllisen keskustelunsa. Hän oli ollut aluksi puoleksi nukuksissa ja sitten hänen ajatuksensa olivat kiintyneet kokonaan Ahmediin, kun tämä saapui muulineen portaiden eteen. Mutta sittenkin hän muisti, että Kitty oli ollut tuskissaan ja puhunut pilkallisesti ja katkerasti.
»Ehkäpä hän arvelee, että laiminlyön häntä», tuumi hän mielessään täyttäessään jälleen lasinsa. »Naiset eivät käsitä, mitä urheilu voi merkitä miehelle, jolleivät he itse metsästä. Ja Kitty vihaa pyssyä.»
Että Lady Wyverne rakasti revolveria, sitä Sir Claude ei tiennyt.
Hän laski lasinsa pöydälle ja kääntyi taakseen tähystäen ravintolan avonaisesta ovesta sisään.
»Kahvia!» hän huudahti.
»Heti paikalla!» kuului ääni sisältä.
Sir Claude hymyili ja veti paperossikotelonsa esille ojentaen samalla pitkät säärensä suoriksi ja myhähtäen tyytyväisenä.
Ahmed oli mennyt syömään ja juttelemaan ystäviensä luo kylään, joka oli palmujen varjossa muutamien kyynärien päässä ravintolasta, ja ravintolan emäntä toi kahvin ja asetti sen pöydälle kysyen oliko ruoka maistunut herralle.
Sir Claude tunsi, että hänen vastauksensa ilahdutti keittäjän sydäntä. Sillä emäntä ja keittäjätär oli yksi ja sama henkilö, tuo lihava, harmaatukkainen nainen, joka seisoi sininen esiliina vyötäisillään vieraansa edessä ja katseli häntä uteliain silmin.
»Istukaa, rouva», sanoi Sir Claude kohteliaasti. »Istukaa ja juokaa lasi konjakkia.»
Emäntä totteli hymyillen ja nypistellen esiliinaansa. Hän ihaili kalkkia hienoja miehiä, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Sir Claude oli oikean kunnon miehen perikuva.
»Kuinka te olette joutunut näin syrjäiseen paikkaan?» jatkoi Sir Claude keskustelua.
Emäntä maisteli konjakkia ja kertoi, että hän oli syntynyt Marseillessa ja joutunut vanhempineen Algiereen; sitten hän oli mennyt naimisiin erään kahvilan edeskäyvän kanssa, joka oli alkanut juoda ja lopulta vajosi kokonaan juoppouteen. He olivat kiertäneet paikasta toiseen ja vihdoin asettuneet tänne, missä mies oli kuollut kolme vuotta sitten.
»Ja te asutte täällä arabialaisten keskuudessa?» huudahti Sir Claude.
»Ei herra, minun luonani on veljeni poika, Robert. Mutta hän on nyt parhaillaan Beni-Morassa. Hän läksi ostamaan ruokatarpeita. Sieltä me ostamme kaikki säilykkeet.»
Hän maisteli jälleen lasiansa katsellen Sir Claudea. Varjot viinipuun alla pitenivät. Suolavuori kävi yhä himmeämmäksi, jotta se näytti ikäänkuin yölliseltä aaveelta. Lakean, asumattoman maan yli alkoi puhaltaa erämaan tuuli jäähdyttäen ilman varsin vilpoiseksi. Sir Claude katseli autiota aavikkoa edessään ja käänsi sitten katseensa harmaatukkaiseen ranskattareen, joka piteli pientä liköörilasia sormissaan.
»Sitten elämä on täällä hyvin yksinäistä, rouva», sanoi hän. »Mutta te elätte kai ystävyydessä arabialaisten kanssa?»
Emäntä nyrpisti huuliaan ja pahansuopa, kissamainen ilme levisi hänen kasvoilleen.
»Jaa, jaa, arabialaiset!» huudahti hän. »Arabialaiset ovat pettureita, herra. Jokainen arabialainen on petturi. Voitte uskoa minuun. Olen elänyt heidän parissaan melkein koko ikäni. Älkää koskaan luottako arabialaiseen. Hän voi elää talossanne kaksikymmentä vuotta ja viidestä pennistä leikata kaulanne poikki. Kyllä minä olen nähnyt yhtä ja toista arabialaisten parissa! He ovat viisaita, niin kyllä! He ovat kauniita. He voivat vetää miestä nenästä ja nainen — no niin!» Hän levitti käsiään ja kohautti olkapäitään. »Kyllä minäkin, nuorempana ollessani — vaikka kuinka paljon! Mutta arabialainen on petturi, herra. Hän myö sielunsa rahasta, ja tyydyttääkseen halujaan hän voi valehdella ja imarrella, viekoitella, pettää ja murhata. Voisinpa minä kertoa teille vaikka kuinka paljon juttuja! Ja arabialainen on aina arabialainen. Hän ei koskaan muutu. Voi näyttää siltä kuin hän olisi muuttunut — mutta se on vain ulkokuorta. Pohjaltaan hän on aina sama. Hän lähtee Parisiin. Hän puhuu ranskaa niinkuin minäkin. Hän oppii parisilaisia tapoja. Hyvä jumala! Hän voisi mennä vaikka hoviin, jos sellaista olisi rakkaassa Ranskassani. Ja palatessaan takaisin erämaahan kaikki olisi heti unohtunut häneltä. Hän istuu hiekassa, hän syljeskelee, hän syö cous-cousia sormin. — Sellainen arabialainen on! Varokaa häntä. Onko herralla rouva?»
Tuo äkillinen kysymys sai Sir Clauden säpsähtämään kuunneltuaan tuota pitkää puhetta suurella ihmetyksellä.
»O—on kyllä», vastasi hän väkinäisesti.
»Älkää antako hänen koskaan joutua yhteen arabialaisen kanssa!»
»Hyvä jumala, rouva! Ikäänkuin minun vaimoni —»
»Ei koskaan!» jatkoi emäntä kiihkeästi. »Arabialaisilla on suuri kyky viehättää naisia. Olen itsekin sen tuntenut, minä, joka nyt puhun teille! Hän viekoittelee luokseen eikä häntä voi olla seuraamatta. Voisinpa kertoa teille eurooppalaisista naisista — mutta jo riittää! Erämaa pitää salaisuudet ominaan. Muistuupa vain mieleeni Benchaalal, Spahi, Muhamed Alin poika, joka on kotoisin Zibanista ja nykyään palvelee upseerina Algieressä. Onpa hänkin kertonut minulle monen monia juttuja sankariteoistansa! Mitä kaikkea hän on kertonut minulle ranskalaisistakin naisista —»
»Spahiko?» sanoi Sir Claude vieläkin väkinäisemmin. »Mikä hän oli nimeltään?»
»Benchaalal, Muhamed Alin poika. Hän on erittäin kaunis. Sitä ei voi kieltää. Hän puhuu täydellisesti ranskaa. Hän osaa ampua — ei kukaan ranskalainen ole niin taitava ampumaan kuin hän! Ja voimakas hän on. Olen nähnyt hänen rikkovan pähkinän sormillaan.»
»Perhana!»
»Mitä herra sanoi?»
»Ei mitään. Jatkakaa, rouva!»
Sir Claude oli suoristanut itseään ja kumartui nyt eteenpäin tarkastaen puheliasta seurakumppaniaan. Lakeus peittyi pimeään ja yöllinen tuuli alkoi henkiä suunnattomien tasankojen yli ja rapisuttaa viinipuun kuivia ja tomuisia lehtiä heidän päänsä yläpuolella.
»Mutta hän on pahin kaikista arabialaisista pettureista ja hän kehuu pahoja tekojaan. Kun hän lähtee erämaahan tervehtimään isäänsä, kulkee hän aina tästä ohi. Joskus hän jää tänne päiväksi tai kahdeksi ja metsästää täällä gaselleja. Ja öisin hän istuu tässä viinipuun juurella minun kanssani, herra, aivan niinkuin tekin nyt teette, ja juttelee. Ah, hän on hirveä, ja sittenkin —»
Taaskin emäntä levitti käsiään ja huokasi syvään, jotta hänen hengityksensä sekaantui tuulen henkeen, joka liikutteli viiniköynnöksen lehtiä.
»Kunpa te näkisitte hänet ja kuulisitte hänen puhuvan! Minä vakuutan teille, herra, jos hän tulisi tänne, niin kyllä hän hurmaisi kaikki.»
»Sanotteko te, että hän murskaa pähkinän sormillaan?»
»Sen hän huoleti tekee, herra. Ja sittenkin hänen kätensä ovat hennot kuin naisen. Sehän on totta! Hänenhän oli määrä kulkea tästä ohi aivan näinä päivinä. Hänellä kuuluu olevan lomaa.»
»Kuka sen teille kertoi?»
»Mistäs minä muistaisin. Tuollaiset sanat käyvät suusta suuhun täällä erämaassa yhtä nopeasti kuin tuli leviää olkilyhteestä toiseen. Kyllä me täällä saamme uutisia kuulla, voin vakuuttaa teille. Mutta nyt tulee pimeä. Tuonko lampun tänne ulos, herra?»
»Niin, tuokaa lamppu, rouva.»
Emäntä nousi ja kiiruhti sukkelasti sisään harmaan puvun liehuessa hänen leveitten lanteittensa ympärillä. Hänen mentyään nousi Sir Claude ylös ja astui lehtimajan aukolle. Hän ei voinut enää nähdä suolavuorta. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Mutta pian se ilmestyisi ja levittäisi valoaan yli aution maailman. Sillä välin hän tahtoi saada lampun ulos. Pimeydessä valtasi hänen mielensä ikävä tunne, joka oli herännyt emännän puhellessa hänen kanssaan. Tähystellessään erämaata, joka avautui hänen eteensä, hänen mieleensä muistui ensimäinen ilta, jonka he olivat viettäneet El-Akbaran ravintolassa. Hän oli noussut pöydästä mennäkseen nukkumaan ja oli kuullut pienen narahtavan äänen pöydästä. Taaskin hän oli kuulevinaan ja näkevinään, miten Spahi irroitti varovaisesti pähkinän sydämen kuoresta. Silloinkin hänet oli vallannut omituinen, epämieluisa tunne, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli. Spahi oli varmaan tuo Benchaalal. Siitä hän oli aivan varma.
Entäs sitten, vaikka hän olisikin?
Sir Claudella ei ollut kovin vilkasta mielikuvitusta, mutta ei sitä kokonaan häneltä puuttunutkaan. Hän oli luonteeltaan hiukan varovainen ja epäileväinen, samoinkuin Lady Wyverne oli varomaton ja taipuvainen taikauskoon ja herkkäuskoinen. Mutta hän ei ollut koskaan epäillyt vaimoaan. Hän rakasti häntä, mutta vaikkei hän olisi rakastanutkaan, niin yksin se tosiasia, että hän oli hänen vaimonsa, olisi karkoittanut kaikki epäilykset hänen mielestään. Mutta hän oli aika ajoittain elänyt Lontoossa ja tiesi millaista elämä siellä oli. Hän oli nähnyt, miten klubeissa muutamia aviomiehiä seläntakana pilkattiin ja kuitenkin heti jälkeenpäin tervehdittiin avosylin ja sydämellisesti heidän astuessaan sisään. Hän oli nähnyt ihastuttavien naisten tekevän tekoja, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuttavia — lievimmin sanoen.
Mikähän Kittyä oli tänä aamuna vaivannut?
Emäntä palasi takaisin lamppuineen, jonka hän laski pöydälle. Mutta SirClaude ei malttanut enää istua hiljaa tuolillaan.
»Missähän Ahmed on?» kysyi hän.
»Kylässä, herra. Ahmed — hänkin on aivan samanlainen!»
»Ahmedko?»
»Tietysti, herra. Hän voi tehdä vaikka mitä muutamasta frangista! Te ette uskoisi korvianne, jos kertoisin teille.»
»Oliko hän — onko Ahmed Spahin ystävä?»
»Benchaalalinko? En sanoisi häntä hänen ystäväkseen. Benchaalal on ylpeä. Ja sen jälkeen kuin hän oli Parisissa — ei hän puhuttele enää ketä hyvänsä!»
»Mutta tunteeko hän Ahmedin?»
»Kuinka hän ei tuntisi, herra? Mutta miksi —»
Mutta sir Claude keskeytti emännän puheen.
»Sanokaahan minulle», jatkoi hän, »oletteko aivan varma siitä, etteiBen — mikä hänen nimensä olikaan?»
»Benchaalal, herra.»
»Ettei Benchaalal ole kulkenut tästä ohi poikkeamatta tänne?»
»Ei hän ole kulkenut tästä ohi, herra. Kyllä minä tietäisin, jos hän olisi kulkenut. Olisivathan he nähneet hänet asemalla.»
»Ja te tiedätte, että hänellä on lomaa?»
»Kyllä, herra. Hän olisi voinut tulla jo eilen viimeistään, jollei jo edellisenäkin päivänä. Mutta ehkäpä hän on El-Akbarassa, jossa herrakin asuu. Minä kysyin Ahmedilta.»
»Mitä hän vastasi?»
»Hän kielsi, mutta mitä se merkitsee. Ahmed on arabialainen, eikä arabialainen koskaan puhu totta.»
»Hyvä, näkemiin asti, rouva.»
»Joko herra panee maata? Juuri kun minä toin lampun tänne!»
»En, minä menen kävelemään kylään. Jättäkää lamppu tänne. Palaan pian ja juon sitten vielä toisen pullon viiniä.»
»Herra on kovin ystävällinen. Mutta onko herralla asetta? Ei ole turvallista kävellä yöllä aseettomana.»
Sir Claude katsahti karskeasti häneen ja näytti taskustaan revolverin piipun päätä.
»Kaikki on kunnossa, rouva.»
»Hyvä, hyvä! Näkemiin asti, herra!»
»Näkemiin.»
Sir Claude katosi pimeyteen. Ravintoloitsijatar seisoi viinipuun alla katsellen hänen jälkeensä.
»Mikähän häntä vaivaa?» tuumi hän itsekseen.
Hän oli huomannut, että vieraassa oli tapahtunut jokin muutos heidän keskustellessaan yhdessä, että hänen levollinen ja tyytyväinen ilmeensä oli vaihtunut rauhattomuudeksi ja tuskaksi.
»Mikä tuota herraa vaivaa?» kysyi hän jälleen itseltään.
Erämaan lakeudelta puhaltava tuuli yltyi liikuttaen entistä vinhemmin viinipuun lehviä hänen päänsä yläpuolella ja lampun liekki lepatti rauhattomasti.
Suolavuoren takaa alkoi hitaasti kohota kalpea valo, joka ennusti kuun nousua.
Sir Claude kulki pimeässä kylää kohti. Astuessansa pehmeällä ja kuivalla hiekkamaalla hän tuumiskeli parisilaisen astrologin ennustusta ja hän oli näkevinhän edessään nuo punaisella musteella kirjoitetut rivit:
»Suuri vaara uhkaa — mahdollisimman suuri vaara.»
Ja sitten hän ajatteli nuorta Spahia, joka istui hotellin ruokasalissa, pienen pöydän ääressä ja hymyili kohteliaasti rikkoessaan sormillaan pähkinän kuoren ja kaivaessaan siitä esiin sydämen. Ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Ahmediin.
Ahmed oli taitava metsästäjä ja hän oli voittanut Sir Clauden suuren ihailun. Hän oli pitkä ja laiha, silmäpuoli, ja ohuet mustat viikset varjostivat hänen pitkiä, keltaisia hampaitaan. Kaunis hän ei ollut katsoa. Mutta hän osasi taidolla hoitaa tehtäväänsä ja oli huvitettu siitä. Miten innostunut hän olikaan ollut näihin metsästysretkiin. Ehkäpä hiukan liiankin innostunut.
Ravintoloitsijatar oli tartuttanut Sir Claudeen epäluulonsa erämaan asukkaita kohtaan. Sir Claude ajatteli nyt vaimoaan suurella huolella, voimakkaan, rakastuneen miehen suojelevalla tunteella. Ja itseään hän ajatteli katkeruudella. Miksi hän oli jättänyt vaimonsa yksin, ilman palvelijattarenkin turvaa, jättänyt hänet yksin ravintolaan keskelle erämaata, seuratakseen omaa itsekästä urheiluintoaan? Erämaan hiljaisuus, pimeys, vinha tuuli, joka puhalsi hänen ruskettuneita kasvojansa vasten, nostatti hänessä vihan häntä itseään kohtaan. Tuo pieni ravintola rotkon perukassa näytti hänen mielikuvituksessaan nyt ikäänkuin rosvojen pesältä. Ja tuonne, villien, petollisten ihmisten pariin, jotka muutaman rovon vuoksi olivat valmiit leikkaamaan toiselta kaulan poikki, hän oli jättänyt tuon ihailemansa, oikullisen, vaaleatukkaisen pikku olennon yksin yötä viettämään.
Hän kiiruhti eteenpäin. Ja taaskin hänen täytyi ajatella Ahmedia jaSpahia, yhdistäen heidät ajatuksissaan yhteen.
Ahmed oli kovin innokkaasti kehoittanut häntä jäämään El-Akbaraan, oli yhä uudelleen kehoittanut häntä jäämään sinne pitemmäksi aikaa kuvaillen häikäisevin sanoin seudun ihmeitä ja moittien Beni-Moraa sairaiden ja vanhojen naisten olopaikaksi, jossa miesten oli sietämätöntä olla. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän oli päässyt Sir Clauden luonteen perille ja oli taitavasti kosketellut hänen herkimpiä kieliään. Mutta ehkäpä hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän saisi häneltä kiskotuksi niin paljon rahaa kuin suinkin. Voisihan siinä olla kylliksi syytä hänen houkutteluunsa.
»Ehkäpä tuo kaikki sittenkin on vain turhaa lorua!» tuumi Sir Claude käyttäen lempilausettaan.
Siitä huolimatta hän kiiruhti eteenpäin, kunnes hän saavutti ensimäisen savimajan kylässä. Palmunlehdistä punottu ovi oli suljettu. Siellä-täällä lukittujen ovien yläpuolella kamelien päät irvistelivät. Ikkunareijistä riippui turkinpippurikimppuja. Tasaisilla katoilla juoksenteli edestakaisin laihoja, valkoisia tai keltaisia koiria painaen alas päänsä ja haukkuen vimmatusti ohikulkevaa muukalaista.
Taaskin tuli Sir Claude ajatelleeksi tätä raakalaismaata, ja omatunto moitti häntä itsekkäisyydestä. Samoinkuin monet muutkin vähemmän lahjakkaat miehet hän oli taipuisa liioittelemaan asioita tai panemaan niihin liian vähän arvoa. Hän oli aivan huolettomasti jättänyt vaimonsa yöksi yksin. Nyt tämä asia kiusasi häntä aivan liiaksi. Se tuntui hänestä suorastaan hirveältä velvollisuuden laiminlyönniltä.
Varjo ilmestyi pimeistä taloista ja seurasi äänettömästi häntä. Hän kääntyi äkisti taakseen ja tarttui revolveriinsa.
»Mitä te haluatte?» sanoi Sir Claude ranskaksi.
Varjo pysähtyi ja katsoi tuikeasti häneen. Kaksi silmää kiilsi päähineen alta, joka peitti kokonaan hänen kasvonsa.
Sir Claude toisti kysymyksensä saamatta vastausta.
»Tulkaa tänne!» huudahti Sir Claude. »Älkää astuko jäljessä.»
Hän teki selittävän liikkeen kädellään. Varjo ymmärsi sen ja totteli ääneti. Ja käsittäen mitä varten muukalainen oli lähtenyt liikkeelle hän ohjasi hänet kapean kujan kautta ja pienen puron yli avonaiselle torille, jonne arabialaisesta kahvilasta tulet loistivat. Täällä, istuen maassa useiden turbaanipäisten miesten parissa, pelasi Ahmed dammia maistellen välillä kahvia kupistansa.
Nähdessään herransa hän nousi heti hymyillen maasta, työnsi muitta mutkitta toverinsa pois tieltä ja pyysi Sir Claudea astumaan sisään ja istumaan multasohvalle. Mutta Sir Clauden ei tehnyt mieli.
»Tulkaa tänne, Ahmed!» sanoi hän seisoen matalassa oviaukeamassa. »Minä tahdon puhua teidän kanssanne.»
Ahmed tervehti vakavasti ystäviänsä, heitti viittansa laskoksille olkapäälle, etsi keltaiset tohvelinsa seinävierustalta esille monien muiden parien joukosta ja astui sulavaliikkeisesti Sir Clauden mukana pimeään yöhön.
Varjo seurasi heitä.
»Kuulkaahan», sanoi Sir Claude hermostuneesti», ajakaa tuo mies pois. Antakaa hänelle jotain — kas tässä.» Hän ojensi hänelle frangin. »Ja käskekää hänet pois.»
Ahmed totteli, ja varjo hävisi pimeään.
Kun he olivat kahden ja astuivat ravintolaa kohden, sanoi Sir Claude:
»Kauanko kestäisi palata takaisin El-Akbaraan?»
»El-Akbaraan, herra! Mutta sehän on mahdotonta.»
»Vastatkaa kysymykseeni. Kauanko matka kestäisi?»
»Jos me lähdemme varhain aamulla, herra, auringon noustessa —»
»En minä tarkoita huomen-aamulla. Vaan nyt heti.»
»Sitä en voi sanoa, herra. Ei kukaan lähde tuollaiselle matkalle keskellä yötä muukalaisen kanssa.»
»Muukalaisen kanssa? Mikä ero siinä olisi?»
»Rikas muukalainen ei voi kulkea turvallisesti yöllä erämaassa. Minä olen köyhä. Minulla ei ole mitään — ei kerrassaan mitään.» Hän levitti kätensä epätoivoisella liikkeellä pitäen Sir Claudea tarkasti silmällä. »Siksi minä voin matkustaa minne minä haluan. Jos herra tahtoo, että vien tänä yönä El-Akbaraan rouvalle kirjeen, niin lähden, vaikka muulit ovatkin väsyneet. Mutta jos herra haluaa, että lähden yhdessä herran kanssa, niin en uskalla. Sillä jos herralle tapahtuisi jotakin pahaa minun seurassani, niin ei kukaan rikas muukalainen ottaisi minua enää oppaaksen. Minä joutuisin aivan häviöön. Tulisin suorastaan kerjäläiseksi.»
Sir Claude oli hetken aikaa ääneti. Oppaan vastaväitteet tuntuivat järkeviltä. Mutta samassa muistui Sir Clauden mieleen ravintoloitsijattaren sanat, että Ahmed voisi tehdä mitä tahansa muutamista frangeista.
»Entäs jos minä maksaisin hyvin?» sanoi hän. »Jos antaisin teille sata frangia?»
»Herra tarkoittaa —?»
»Otaksukaa, että antaisin teille sata frangia, jos lähdette minun kanssani vielä tänä yönä takaisin El-Akbaraan. Lähtisittekö silloin?»
»Herra, en minä voi ottaa tuollaista retkeä edesvastuulleni. Jos jotakin tapahtuisi —»
Onko Benchaalal maksanut teille vieläkin enemmän?» huudahti Sir Claude.
Hän tiesi tuskin itsekään, miksi tuo inhottava epäilys äkkiä nousi hänen mieleensä. Se oli vain epäselvä aavistus, joka heräsi Sir Clauden mielessä hänen huomatessaan miten itsepäinen Ahmed oli; hänestä tuntui ikäänkuin arabialainen olisi punninnut mielessään kahta eri tarjoumusta, verrannut toisiinsa heidän kummankin ansioitaan ja heidän kukkaroittensa arvoa. Sir Claude ei ollut usein tarkkanäköinen, mutta tänä yönä hänen hermonsa olivat tavattoman herkät. Jokin voimakas tunne hänen sydämessään vaikutti hänen aivoihinsa, pakoitti häntä ajattelemaan tavallista nopeammin.
»Benchaalal, herra?» sanoi Ahmed. »Kuka se on?»
»Kirottu roisto, kyllä te sen tiedätte! Benchaalal, Spahi, algiereläinen upseeri, joka asuu El-Akbaran hotellissa.»
Ahmed, huomattuaan petoksensa paljastetuksi, jätti koko kysymyksen sikseen ja sanoi aivan levollisesti:
»Ja miksi Benchaalal olisi antanut minulle rahaa?»
Sir Claude avasi huulensa vastataksensa, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Mitäpä hän voisi sanoa alhaiselle arabialaiselle? Vaikka hänen hirveä epäluulonsa olisikin oikea — ja miksei se olisi oikea? — ei hän voisi ilmaista sitä, ei edes viitatakaan siihen. Ravintoloitsijatar oli nostattanut hänen mielessään pelkoa, epäilystä ja syytöstä. Hän pelkäsi vaimonsa puolesta, hän epäili kaikkia arabialaisia, etupäässä Benchaalalia ja Ahmedia ja hän syytti itseänsä. Mutta hänen täytyi olla vaiti. Ahmedin käytös lisäsi entistään enemmän hänen epäilyksiään. Hän tunsi nyt selvästi, että Ahmed oli yllyttänyt häntä metsästysretkille, vieläpä jäämään yöksikin tänne syiden vuoksi, joilla ei ollut vähintäkään tekemistä gasellien eikä villilampaiden kanssa.
He olivat kulkeneet nyt kylän läpi ja astuivat ravintolaa kohti. Kuu tuli juuri näkyviin suolavuoren huipun takaa ja kohotti pimeyden vaippaa aavalla lakeudella. Viinipuun alla lamppu paloi valaisten vanhaa ranskatarta, joka liikkumattomana seisoi siinä ja odotti heidän takaisintuloaan.
Sir Claude ei vastannut mitään Ahmedin kysymyksiin, mutta kun he saapuivat ravintolan edustalle, sanoi hän äkkiä Ahmedille:
»No, selittäkääpä nyt rouvalle ja minulle, miksi te sanoitte rouvalle, ettei Benchaalal ollut El-Akbarassa?»
»Herra, en minä ole sitä sanonut! Miten minä olisin voinut sitä sanoa, koska Benchaalal on siellä?»
Sir Claude kääntyi ravintoloitsijattaren puoleen, joka näytti hämmästyneeltä ja uteliaalta.
»Ettekö te vakuuttanut minulle, rouva —» hän alkoi.
Mutta ravintoloitsijatar keskeytti hänet.
»Herra voi puhua koko yön ja vaikka kokonaisen vuodenkin, mutta ette te sittenkään pääse arabialaisen perille.»
Hän levitti kätensä ja kohautti olkapäitään.
»He ovat likaista joukkoa!» kuiskasi hän sitten Sir Clauden korvaan.
Sir Claude katseli hetken aikaa maahan, kädet taskuissaan. Kuun valo kirkastui. Se vahvisti hänen päätöstään. Kohottaen päätään hän sanoi Ahmedille:
»Hakekaa muulit!»
Opas tuijotti hetken aikaa häneen, ja huomattuaan, ettei tätä käskyä käynyt vastustaminen, hän katosi ravintolan ovesta pihalle, missä muulit seisoivat.
Ravintoloitsijatar näytti kummastuneelta.
»Ei suinkaan herra aio lähteä? Sehän on aivan mahdotonta! Herra —»
»Kuulkaahan, rouva», sanoi Sir Claude istahtaen pienen pöydän ääreen, jossa lampun vieressä seisoi viinipullo, jonka hän oli luvannut takaisin tullessansa tyhjentää, »kuulkaahan — te kerroitte minulle arabialaisista! Minä en tunne heitä. Minähän olen vieras täällä. Tulen Englannista, jossa voi luottaa miehen sanaan ja jättää melkein minne hyvänsä naisen tarvitsematta pelätä, että häntä häväistään. Neuvokaahan nyt minua! Istukaa rouva.»
Ravintoloitsijatar kävi häntä vastapäätä istumaan. Lampun lepatteleva valo valaisi hänen ryppyisiä kasvojansa ja kirkasti hänen katsettansa, joka oli kiintynyt vieraaseen.
»Neuvokaa minua! Minulla on vaimo, hän on pieni, nuori, tyttömäinen, miltei kaunein nainen koko Englannissa. Hän on täällä minun mukanani.»
»Missä hän on, herra?»
»El-Akbaran hotellissa. Ja tuo lurjus, Benchaalal on siellä. Minä olen nähnyt hänet. Minä näin tuon kirotun miehen ensimäisenä iltana ollessamme siellä. Miksi hän viipyy siellä nyt toisen päivän toisensa jälkeen eikä lähde kotiinsa erämaahan? Ja miksi Ahmed sanoo teille, ettei hän ole siellä ja miksi hän kielsi minulle, ettei hän muka koskaan ollut kuullutkaan hänestä? Ja miksi Ahmed koettaa joka päivä pidättää minua loitolla hotellista ja estää minua yöksikään palaamasta sinne? Ettekö luule, että tuon alla piilee jotakin, rouva? Ettekö luule, että tekin minun sijassani palaisitte vaimonne luokse?»
Sir Claude laski suuren kätensä pöydälle, jotta pullo ja lamppu tärähtivät. Ravintoloitsijatar puristi huulensa yhteen ja nojasi kätensä poskeaan vasten.
»Vai niin», sanoi hän hetken kuluttua. »Benchaalal on siisEl-Akbarassa! Sen minä arvasinkin.»
»Kuinka niin?» kysyi Sir Claude terävästi.
Kaikki tänä iltana teki häneen ikävän vaikutuksen ja herätti hänessä epäilystä.
»Huomasin sen Ahmedin olennosta, kun tiedustelin sitä häneltä ja hän vastasi kieltävästi. Ja kuitenkin hän valehtelee taitavasti, niinkuin kaikki arabialaiset. Jotakin sen alla piili sittenkin. Hän ei halunnut puhua Benchaalalista.»
Sir Claude nojautui pöydän yli ravintoloitsijattaren puoleen.
»Luuletteko, että siellä on jotakin tekeillä?»
»Hyvä herra, mistä minä voin tietää? Sen minä vain sanon — jos minulla olisi kaunis ja nuori vaimo, niin en jättäisi häntä yksin Benchaalalin läheisyyteen, en, en edes viideksi minuutiksi.»
Sir Claude nousi pystyyn ja kääntyi ovelle.
»Ahmed!» huusi hän. »Tulkaa! Kiireesti!»
»Heti, heti!» vastasi ääni kaukaa.
»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te hymyilette?»
»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa tuulla.»
Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi hetkellisen mielentilansa valtaan.
Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.
»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista. Minä maksan huoneesta tietystikin.»
»Herra on aivan liian hyvä.»
Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.
»Hyvä Jumala!» tuumi hän. »Voi noita miehiä! Millaisia lapsia ovatkaan nuo miehet, joilla on maailman kauneimmat vaimot! Hyvä Jumala, millaisia lapsia!»
Hän istahti rasvaisen pöytänsä ääreen ja kirjoitti kynttilän hämärässä valossa aika laskun tuon lapsen maksettavaksi.
Ahmed tarvitsi runsaasti aikaa ennenkuin hän sai muulit satuloiduksi, mutta vihdoin hän oli valmis ja kun maksusta oli sovittu, nousi Sir Claude muulin selkään pyssy olkapäällä ja revolveri käsillä.
»Hyvää yötä, rouva», sanoi Sir Claude äreästi.
»Hyvää yötä, herra. Onnea matkalle.»
Sir Claude läksi liikkeelle erämaata kohti. Ahmed valmistui seuraamaan häntä, nousi toisen muulin selkään ja talutti ohjaksista kolmatta, jolle tapettu gaselli ja villilammas oli sälytetty.
»Hyvää yötä, herra Ahmed!» sanoi emäntä ivallisesti pannen erityistä painoa sanalle herra. »Onnea matkalle.»
Opas kääntyi hänen puoleensa.
»Hyi tuota naista!» Ahmed päästi viheltävän äänen, sylkäisi jälkeensä, kannusti muuliaan ja laukkasi tiehensä.
»Inhottavaa joukkoa!» huudahti ravintoloitsijatar.
Hän sammutti lampun, pisti täysinäisen viinipullon kainaloonsa ja astui ravintolaan sulkien oven jälkeensä.
Hetken kuluttua vedettiin rautainen salpa oven eteen.
Pitkältä ja vaivalloiselta tuntui matka kuutamossa. Aluksi Sir Claude ajoi edellä, mutta hänen oli vaikea pysytellä tiellä ja siksi Ahmedin oli pakko näyttää tietä. Askel askeleelta he kulkivat synkkää vuoriketjua kohti, joka rajoitti yhdeltä puolen erämaata. Muulit astuivat hitaasti. Eläin raukat, ne olivat todellakin väsyneet ja olisivat tarvinneet yön lepoa. Samoinkuin englantilaiset yleensä sääli Sir Claudekin niitä elukoita, jotka palvelivat häntä, ja useamman kerran hän tunsi omantunnonvaivoja uhuttaessaan muuliaan eteenpäin. Ahmed ei välittänyt niistä. Muulit eivät olleet hänen omansa, eikä hän tullut ajatelleeksikaan eläinten kärsimyksiä.
Ahmed alkoi laulaa valittavalla ja surkealla äänellä. Hänen harminsa lauhtui heti kun hänen toimelias ja ahnas mielensä sai jotakin aprikoitavaa. Vieras, rikas englantilainen oli tarjonnut hänelle sata frangia siitä työstä, jonka hän nyt teki. Hän oli kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan siksi, ettei hän tahtonut lähteä tälle yölliselle retkelle. Mutta nyt hän oli sittenkin matkassa.
Ja Ahmed lauloi yhä äänekkäämmin.
Voisiko hän tehdä tällaista palvelusta ilmaiseksi? Tuo ajatus suorastaan inhotti häntä. Laulaessaan hän alkoi suunnitella uutta juonta ja suunnitellessaan sitä hänen vihansa haihtui kokonaan.
Ei koskaan Ahmed ollut antanut muukalaisen vielä lahjoa itseään. Sellainen mahdollisuuskin sai hänen verensä jähmettymään. Mutta koska hänet oli pakoitettu lähtemään tälle matkalle, niin täytyihän hänen myös saada siitä hyvä maksu. Ja hän päätti kiristää muukalaista, joka oli haukkunut häntä ja pakoittanut hänet pettämään oman heimolaisensa, oman kansansa miehen.
Ja Ahmedin ääni kajahti yön hiljaisuudessa yhä valtavampana ja surkeampana.
»Ahmed!»
Sir Claude huusi häntä. Ahmed vaikeni ja käänsi muulinsa puoleksi taaksepäin.
»Mitä herra haluaa?» kysyi hän kohteliaasti.
»Olkaa vaiti, muuten minä tulen hulluksi!»
»Niinkuin haluatte!»
Hän seisautti muulinsa ja Sir Claude ratsasti hänen rinnalleen.
»Mitä kummaa laulua te lauloitte!» kysyi Sir Claude.
»Herra, minä lauloin Aissaouien laulua. He seisovat tuliliekkien keskellä ja syövät skorpioneja, he puhkaisevat tikarilla silmänsä ja raatelevat rintaansa terävillä veitsillä.
Sir Claudea värisytti.
»Kuulkaahan!» hän huudahti. »Kauanko luulette tätä matkaa vielä kestävän?»
»Sitä en voi sanoa, herra. Muulit ovat väsyneet. Matka edistyy huonosti.»
Hän huokasi tarkastellen terävästi Sir Claudea toisella silmällään.
»En koskaan ennen ole ollut liikkeellä koko yötä rasittavan metsästyksen jälkeen.»
Sir Clauden muuli kompastui.
»Seis!» huusi Sir Claude. Hän tunsi pistoksen sydämessään. »Te olette itse siihen syypää!» mutisi hän.
»Minäkö, herra?»
Ahmedin ääni ilmaisi hämmästystä.
»No, jollette te —»
Sir Claude vaikeni. Mitäpä hän oikeastaan tiesi. Epäilys kalvoi vain hänen mieltään. Ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta päästä mihinkään varmuuteen. Miten hän olisi voinut tehdä kysymyksiä Ahmedille ilmaisematta samalla, miten levoton hän oli vaimonsa tähden? Ja miten hän olisi voinut tunnustaa tuolle »kirotulle mustaihoiselle», että hän pelkäsi Spahin olevan vaarallisen hänen kauniille ja viattomalle vaimolleen?
»Teidän ei olisi pitänyt kehoittaa minua lähtemään tälle retkelle», sanoi Sir Claude vihdoin.
»Minä luulin, ettei herra ollut koskaan pyytänyt gaselleja.»
»En ollutkaan. Mutta mitä sitten?»
»Kaikki englantilaiset, jotka saapuvat El-Akbaraan, tahtovat ampua gaselleja.»
Sir Claude alkoi tuumia, olisikohan hän sittenkin väärin tuominnut opastansa. Nyt kun vanha ranskalainen nainen ei ollut saapuvilla, hänen epäilyksensä ei ollut enää yhtä suuri. Ravintoloitsijatar oli jutuillaan yllyttänyt häntä arabialaisia vastaan. Ehkäpä hän oli ilkeä vanha nainen, joka turhaan vain hälyytteli tai ehkäpä vielä valehtelikin. Mutta olihan Ahmedkin valehdellut Benchaalalista.
»Herra lupasi minulle —»
Ahmed alotti kaikkein mielistelevimmällä äänellään.
»No mitä!»
»Herra lupasi minulle sata frangia, jos varjelisin teitä kaikilta vaaroilta tänä yönä.»
»Varjelisitte!»
Sir Claude naurahti.
»Te tarkoitatte kai, että opastatte minut perille.»
»Niinkuin haluatte. Pysyykö herra sanassaan?»
»Loruja!»
»Tietysti herra pitää sanansa. Kaikki englantilaiset pitävät minkä he kerran lupaavat. Englantilaiset ovat jalo kansa.»
»En minä ole luvannut teille sata frangia, mutta—»
»Mutta mitä, herra?»
»Minä en voi saada tuota junkkaria lahjotuksi», tuumi Sir Claude. Mutta sitten hänet valtasi jälleen kiihkeä halu saada tietää, oliko Ahmed ja Spahi, tuo Benchaalal, lyöttäytyneet yhteen toimittaakseen hänet pois tieltä.
»Maksaisin vaikka kaksikin sataa frangia, jos saisin käsiini luotettavan miehen, sellaisen, joka ei koskaan valhettelisi eikä tekisi minulle ikäviä kepposia», sanoi Sir Claude melkein vasten tahtoaan.
Ahmedin silmät alkoivat loistaa. Ahneuden liekki syttyi niissä. Mutta hän oli viekas, ja vastasi vain huolettomasti:
»Hyvällä isännällä on hyvä palvelijakin.»
»Entäs Benchaalal? Onko hän hyvä isäntä?» kysyi Sir Claude.
»Sanotaan, että Benchaalal maksaa hyvin niille, jotka palvelevat häntä.»
»Entäs teille? Maksaako hän hyvin teillekin?»
»En minä ole Benchaalalin palvelija, herra.»
»Mitä, ettekö ole koskaan käynyt hänen kanssaan metsästämässä?»
»Olen kyllä, herra. Ja Benchaalal maksaa aina hyvin metsästysretkillänsä. Mutta hän maksaa vasta perästäpäin.»
Sir Clauden mielestä Ahmedin sanojen takana piili jotakin. Hänen verensä alkoi kiehua. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa opas hengiltä, heittää hänet alas muulin selästä ja nähdä hänen kiemurtelevan hiekassa.
»Ei», tuumi hän mielessänsä, »minä olen hullu, jos rupean minkäänlaisiin keskusteluihin tuon miehen kanssa. Minun täytyy auttaa itse itseäni. Huomenna lähden Kittyn kanssa Beni-Moraan. Hän tulee olemaan hyvillänsä. Hän olisi halunnut lähteä jo aikaisemminkin. Minä olen ollut liian itsekäs, mutta mitään vahinkoa ei ole voinut vielä tapahtua, vaikka tuo mustaihoinen lurjus olisikin suunnitellut jotain pirullista yhdessä Ahmedin kanssa.»
Ahmed ei voinut saada sanaakaan enää hänestä. Kaikkiin arabialaisen salaisiin viittauksiin hän vastasi aivan yksitavuisesti, ja lopulta he ratsastivat ääneti edelleen tunnin toisensa jälkeen, kunnes he saapuivat yhä lähemmäksi sitä mustaa vuoriketjua, joka oli heidän matkansa määränä.
Aamu alkoi jo koittaa, kun he saapuivat sille kovalle, hyvälle tielle, joka johtaa El-Akbaran keitaan kolmeen kylään. Kuu kalpeni yhä enemmän, tuuli heidän takanaan muuttui vilpoisemmaksi, ja Sir Claude, niin vahva kuin hän olikin, alkoi tuntea tavatonta väsymystä, omituista painostusta, mikä ei ollut yksin ruumiillista, vaan ikäänkuin salaista liikutusta, kylmää väristystä.
»Onpa tämäkin menoa», tuumi hän itsekseen.
Sitten hän koetti rohkaista mieltänsä, katseli kallioseinää, joka kohosi aivan heidän edessään ja koetti mielessään kuvitella kodikasta ravintolaa, mukavaa vuodetta sekä sikeää, pitkää unta, joka häntä siellä odotti. Ja sitten hänen ajatuksensa kiintyivät Kittyyn. Pian hän saisi nähdä hänet. Hän kuvitteli mielessään, miten hän hiipisi hänen huoneeseensa varjostaen kynttilää kädellään ja katselisi ihailevin silmin hänen kauniita muotojaan, hienoja kasvojaan ja vaaleata tukkaansa, joka valui valloillaan päänalukselle.
Sir Claude ojensi pitkiä jalkojaan taaksepäin ja uhutti kantapäillään väsynyttä muulia. Eläin parka, joka kauan aikaa oli vain laahautunut eteenpäin, alkoi äkkiä hermostuneesti ravata ja sivuutti Ahmedin, joka näytti nukkuvan vaippaansa kääriytyneenä, kasvot hupussa hilkan alla. Mutta ravia kesti vain silmänräpäyksen ajan. Eläin oli melkein yhtä väsynyt kuin ratsastajakin ja alkoi jälleen hiljalleen astua.
Kun Sir Claude kulki Ahmedin ohitse, tirkisti tämän toinen silmä terävästi päähineen alta esille, ja kun toisen muuli hiljensi vauhtiaan, ojentautui opas satulassaan suoraksi ja oli heräävinään unesta. Hänellä oli tikari vaipan alla piilossa ja nyt hän tarttui siihen tarkastellen kiinteästi edellä kulkevan muulin takajalkoja. Hän tahtoi päästä El-Akbaraan ennen Sir Claudea, ja hän tuumi nyt mielessään miten hän voisi sen tehdä herättämättä toisen epäilystä. Häntä hermostutti, melkeinpä suututti se seikka, ettei hänen ollut onnistunut saada Sir Claudelta niitä sataa frangia, joita hän olisi halunnut. Hän tiesi, ettei hän saisi niitä häneltä jälkeenpäin, ja hän vihasi Sir Claudea niinkuin arabialainen vihaa miestä, joka saa hänet petkutetuksi. Hän veti veitsensä pukinnahkaisesta tupesta esille, laskeutui hiljaa muulin selästä maahan ja lähestyi Sir Claudea pitäen tätä tarkasti silmällä. Hän ei ryhtynyt heti paikalla työhön, vaan astui pari kolme minuuttia muulin jäljessä niin ääneti kuin aave, kunnes hän oli varma siitä, että hän saattoi huomaamatta suorittaa aikeensa. Sitten hän astui kumarassa eteenpäin aikoen iskeä veitsellään haavan elukan karvaisiin jalkoihin heti kun ne olisivat kyllin lähellä häntä.
»Ahmed!»
Sir Claude oli kääntynyt taakseen.
»Ahmed! Mitä p —»
»Seis, herra! Muulin kengässä on kivi. Annas kun otan sen pois.»
Sir Claude pysähtyi. Heti paikalla arabialainen nosti muulin toisen jalan maasta ja oli poistavinaan veitsellään siitä kiven, jonka hän äkkiä sieppasi tieltä käteensä ja viskasi syrjään.
»Muuli ontui, herra. Kas näin!»
Levollisesti hän pisti jälleen veitsen tuppeensa.
»En minä sitä huomannut.»
Sir Claude katseli Ahmedia kummeksuen.
»Herra, minähän olin takana. Minä näin.»
»Minä luulin teidän nukkuvan.»
»Arabialainen ei nuku suojellessaan herraansa.»
Sir Claude murahteli.
»Ajakaa edelle.»
»Aivan kuin herra haluaa.»
Ahmed hyppäsi jälleen muulinsa selkään, ajoi edelle ja päästi kuormamuulin valloilleen.
Koska hänen ei onnistunut haavoittaa Sir Clauden muulia, yllytti hän nyt elukkaansa eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin ja alkoi jälleen laulaa kimakalla äänellä.
Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista, että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle kotona oli varattu.
Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli soittanut huiluaan.
Spahi liikahti, kun kaukainen ääni kohtasi hänen korvaansa.
»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä arabialaisen viitalle.
»Hiljaa!»
Hän kuunteli, kumartuen erämaata kohti, josta ääni kuului.
»Se on Ahmedin ääni!»
Lady Wyverne kalpeni.
»Se on mahdotonta! Hehän ovat suolavuorilla, kaukana täältä!»
»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo muulit tiellä!»
»Taivas! Minne minä pakenen?»
Lady Wyverne hypähti nopeasti pystyyn.
Mutta Spahi veti hänet alas.
»Te ette voi paeta minnekään.»
»Mutta minun täytyy. Minun täytyy olla ravintolassa ennenkuin mieheni palaa. Hän menee suoraa päätä huoneeseeni!»
Lady Wyverne painiskeli Spahin kanssa ja alkoi itkeä hermostuneesti.
»Olkaa hiljaa! Pysykää alallanne!»
Spahi sanoi sen aivan ystävällisesti. Lady Wyverne rauhoittui heti ja pysytteli liikkumattomana aivankuin hän olisi ollut lumottu.
»Te ette voi palata ravintolaan. Ei ole muuta kuin yksi keino — piiloutukaa kallion taakse! Kyyristykää maahan! Minä heitän viittani teidän ylitsenne!»
Lady Wyverne hiipi kallion taakse, jolla he olivat istuneet ja totteli Spahia. Tämä otti maasta suuren viittansa, kiinnitti sen väljästi hartioilleen ja antoi sen laskeutua alas siten, että se peitti Lady Wyvernen pään ja olkapäät. Lady Wyverne painoi kasvonsa Spahin selkää vasten ja tämä tunsi hänen kiihkeän hengityksensä. Sitten Spahi sytytti savukkeen. Hän istui aivan huolettomassa asennossa. Hänen tummat, kauniit kasvonsa olivat levolliset. Hän veti savua kurkkuunsa ja puhalsi sen ulos sieramistaan tarkastellen muuleja, jotka lähestyivät hitaasti. Hänen silmissään oli miltei uninen ilme.
Ahmed oli lakannut laulamasta, ja Benchaalal huomasi, että oppaan tarkka silmä oli jo keksinyt hänet ja että hänen terävä järkensä oli toisen liikkumattomasta asennosta vetänyt sen johtopäätöksen, että tämä oli kuullut hänen laulunsa ja valmistunut heitä vastaanottamaan.
Ahmedin muuli tuli Spahin kohdalle ja astui hänen ohitseen. Ahmed ei ollut huomaavinaan häntä, hän katsoi vain tiukasti häneen ja sen jälkeen hänen taakseen ikäänkuin etsien jotakin. Benchaalal nojautui vielä enemmän taakse ja antoi viittansa laskeutua vieläkin alemmaksi kumartuneen naisen yli. Hän tunsi Lady Wyvernen vapisevan takanansa. Muuli, joka kantoi Sir Clauden uhreja saapui nyt heidän kohdalleen. Sitten seurasi Sir Clauder muuli. Samassa nousevan auringon ensimäiset säteet ilmestyivät itäiselle taivaan rannalle valaisten punaisen kylän taloja pienen kukkulan rinteellä. Huomatessaan Spahin Sir Claude hämmästyi ja vaistomaisesti seisahdutti muulinsa. Hetken aikaa miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään; englantilainen kysyvästi ja epäillen, arabialainen unisen väliäpitämättömästi, josta oli mahdoton päättää, mitä hänen mielessään liikkui. Hän veti vain sauhuja kurkkuunsa ja puhalsi ne ulos hienopiirteisten sieramiensa kautta.
»Hyvää huomenta», sanoi Sir Claude vihdoin väsyneen miehen karhealla äänellä.
»Hyvää huomenta, herra», sanoi Spahi pehmeästi. »Teillä on ollut hyvä metsästysonni, näemmä.»
Kyyryssä oleva nainen vapisi kiihkeästi. Benchaalal nojautui vieläkin enemmän taakse. Hän pelkäsi, että ratsastaja voisi huomata vaipan laskosten liikkuvan, ja salassa hän kiroili naisen pelkuriutta.
»Te olette varhain liikkeellä, herra», sanoi Sir Claude.
»Me arabialaiset olemme tottuneet nousemaan varhain, herra. Ani harvoin minä nukun enää kolmen jälkeen aamulla. Minä haluan katsella auringon nousua erämaan rannasta.»
Hänestä tuntui ikäänkuin Sir Clauden silmät olisivat myöskin väijyneet hänen taaksensa, niinkuin Ahmedinkin. Mutta hän ei ollut varma asiastaan. Ehkäpä vain savupyörylät, kiemurrellessaan kalpeaa taivasta kohti, jossa viimeiset tähdet eivät vielä olleet sammuneet, saivat aikaan tämän harhanäyn.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaista. Sir Claude kohotti oikeaa kättänsä, laski sen muulin niskaan ja liikahti ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua maahan. Sitten hän näytti muuttavan mielensä, sillä hän iski kantapäänsä muulin kylkiin, painoi huulensa yhteen ja ratsasti pois sen enempää sanomatta. Kavioiden kapse kovalla tiellä alkoi hiljetä.
»Älkää liikahtako!» kuiskasi Spahi istuen yhä paikallaan.
Kavioiden kapse katosi kokonaan.
»Ei vielä!» hän sanoi ääneen. »Ei ennenkuin sanon.» Spahi kuuli jälleen puoleksi tukahdettua nyyhkytystä.
Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut sittenkään, hän veteli sauhujaan yhä edelleen aivan liikkumatta.
Kavioiden kapseen ääni kajahti kaikuna rotkosta ja katosi jälleen. Spahi hypähti pystyyn, kohotti viittaansa ja päästi kauhistuneen naisen vapaaksi.
»Huomasiko hän? Näkikö hän?»
Töin tuskin Lady Wyverne sai sanat suustaan. Hänen kasvonsa olivat kyynelten peitossa ja täynnä punaisia täpliä.
»Kuka sen tietää!»
»Hän menee huoneeseeni! Voi hyvä jumala, hän menee minun huoneeseeni!»
»Kuka sen on sanonut? Hän oli väsynyt. Hän istui kuin säkki muulin selässä.»
»Aivan varmaan hän menee! Mitä minä nyt teen? Mitä minä nyt teen?»
Benchaalal viittasi kädellään erämaata kohti.
»Tahdotteko seurata minua — tuonne?»
»Hän näkee, että huoneeni on tyhjä. Hän palaa takaisin!»
Spahi tarkasteli häntä hetken aikaa. Sitten hän sanoi kylmästi:
»Huuhtokaa kasvonne joen rannassa, rouva. Ja sitten me voimme keskustella yhdessä. Nyt se on turhaa.»
Lady Wyverne katsoi häneen hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Mutta kyyneleet kuivuivat hänen poskillaan. Ja hetken kuluttua hän astui tottelevaisesti joen rantaan ja kumartui juoksevan veden puoleen.
Aurinko oli noussut valaisten säteillään erämaata, mutta El-Akbaran rotko oli yhä varjon peitossa, kun Lady Wyverne yksin hiipi lehtikujaa myöten sekä portista sisälle ravintolan pihalle. Hän oli kalpea kasvoiltaan ja hän vilkaisi pelokkaasti ympärilleen sekä ylös miehensä makuuhuoneen ikkunaan, joka oli yläkerroksessa. Ikkuna oli kiinni ja vihreät säleuutimet alaslasketut. Hän astui nopeasti pihan poikki ja tarttui ulko-oveen. Lukko näytti aivan itsestään avautuvan. Hän ymmärsi syyn tähän nähdessään Ahmedin seisovan kynnyksellä ja tarkastavan häntä toisella silmällään sanomatta kuitenkaan mitään. Lady Wyverne kiiruhti hänen ohitseen portaita ylös makuuhuoneeseensa.
Lady Wyverne oli pelännyt tapaavansa Sir Clauden siellä. Mutta huone oli tyhjä. Hän lukitsi varovaisesti oven ja kävi istumaan pienelle tuolille vuoteen ääreen.
Oliko hänen miehensä käynyt hänen huoneessaan vai eikö?
Tuo kysymys oli hänelle oikea elinkysymys. Varmaan Sir Claude oli kovin väsynyt pitkän ratsastuksensa sekä metsästysretkensä jälkeen. Varmaan hän toivoi vain mitä pikimmin pääsevänsä makuulle. Mutta sittenkin, sen mukaan kuin Lady Wyverne tunsi hänet, oli hän varmaan yrittänyt avata hänen oveaan ennen maata menoaan. Ja se oli jäänyt lukitsematta hänen lähtiessään Benchaalalin kanssa katsomaan auringonnousua. Hän oli ollut aivan huoleton tietäessään miehensä olevan monen peninkulman päässä.
Miksikä Sir Claude oli palannut takaisin?
Koneellisesti Lady Wyverne alkoi riisuutua. Hänen kätensä vapisivat, hän ei ollut tottunut itse riisumaan vaatteita yltään, mutta vihdoin hän oli valmis ja hän hiipi vuoteeseen vetäen peitteen leukaa myöten.
Miksi Sir Claude oli palannut takaisin? Olihan hän itse päättänyt olla yötä poissa. Hän, Lady Wyverne ei ollut koskaan sitä toivonut, ei edes ajatellut sellaista mahdollisuutta. Kun hän oli saanut kirjeen, jossa Sir Claude ilmoitti palaavansa vasta seuraavana päivänä, oli hän tuntenut ivan sekaista sääliä hänen tyhmyytensä ja lyhytnäköisyytensä vuoksi.
Ja nyt hän oli palannut takaisin, ratsastanut yön halki. Hänen oli aivan mahdoton sitä käsittää.
Nyt, kun hän makasi hiljaa vuoteessaan eikä hänen miehensä tullut hänen luokseen eikä hän kuullut vähintäkään liikettä hänen huoneestaan, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi vain turhia pelännyt. Hän oli melkein joutunut päästään pyörälle. Ilman Spahin kylmäverisyyttä hänen miehensä varmaan olisi keksinyt hänen piilopaikkansa.
Ja jos hän olisi huomannut hänet?
Hän koetti ajatella levollisesti sitä mahdollisuutta. Jos hän olisi keksinyt hänet, niin mitähän Crumpet silloin olisi sanonut tai tehnyt? Ja jos hän oli nyt asiasta selvillä, niin mitähän hän nyt tekisi tai sanoisi?
Hän oli tottunut pitämään miestään aina ohjaksissa, Sir Claude oli aina myöntynyt kaikkiin hänen oikkuihinsa. Ne olivat useinkin olleet aivan mielettömiä, mutta silti viattomia. Hän oli keikaillut. Monet miehet olivat rakastaneet häntä. Mutta kaikki oli ollut aivan vaaratonta. Sitä ei voinut sanoa edes tulella leikkimiseksikään. Sillä tulta ei koskaan ollut lähimaillakaan ollut.
Mutta siinä, missä Benchaalal oli, oli aina tulta.
Sir Claude ei ollut koskaan välittänyt vaimonsa pienistä rakasteluista. Sillä hän oli aina luottanut häneen. Lady Wyverne, jolle kaikki ne miehet, jotka olivat liehakoineet häntä, olivat olleet aivan väliäpitämättömiä, ei ollut myöskään koskaan pelännyt, että Sir Claude voisi panna pahakseen tuollaista viatonta leikkiä. Sillä se oli käynyt aina aito-englantilaiseen tapaan ja hänen oma kylmäverisyytensä oli estänyt häntä tuntemasta vähintäkään pelkoa tai rikoksellisuutta.
Mutta nyt hän oli peloissaan sekä itsensä että miehensä puolesta. Ja hän tunsi rikollisuutta, ei sen vuoksi, että hän olisi tehnyt itsensä syypääksi mihinkään väärään tekoon, vaan niiden ajatusten vuoksi, jotka olivat risteilleet hänen aivoissaan ja niiden tunteiden tähden, jotka olivat liikkuneet hänen sydämessään.
Hän tunsi perinpohjin miehensä ja hänen puhtaasti englantilaisen luonteensa. Kaikki ne ennakkoluulot, jotka ovat niin tavallisia englantilaiselle, oli Sir Claudekin omistanut itselleen, nuo ennakkoluulot olivat hänen kaikkea muuta kuin terävän järkensä hemmoiteltuja lapsia.
Lady Wyverne oli aivan selvillä siitä mitä Sir Claude ajatteli afrikalaisista. Hän ei antanut heille suurempaa ihmisarvoa kuin amerikkalainen neekerille. Kaikki afrikalaiset, olkoot sitten egyptiläisiä, arabeja, neekerejä tai maureja, olivat hänen mielestään vain »musta-ihoisia» — »kirottuja musta-ihoisia». Kaikki eroituksetta. Hänen mieleensä ei voinut edes iskeä se ajatus, että hänen vaimonsa voisi joutua ystävällisiin suhteisiin sellaisen ihmisen kanssa, suostuisi lemmenleikkiin hänen kanssaan, sallisi hänen ihailla itseänsä tai vieläpä rakastaakin. Mutta jos hänen olisi pakko uskoa sellaista, jos hän tulisi vakuutetuksi siitä, että hänen vaimonsa oli ollut yöllisellä kävelyllä arabialaisen kanssa, että hän oli sallinut hänen ihailla itseään ja oli myös itse ihaillut häntä, ollut huvitettu hänen seurastaan ja vieläkin enemmän — ollut ihastunut häneen! Niin mitäpä sitten?
Äkkiä Lady Wyverne näki miehensä uudessa valossa, näki hänessä aivan uuden olennon. Englantilaista on useinkin vaikea saada heräämään, mutta kun hän herää, niin hänen kanssaan ei ole hyvä leikitellä. Sir Claude oli luonteeltaan hyvin suoraviivainen, melkein kuin luonnonlapsi. Ja sattuupa joskus, että tuollainen luonnonlapsi voi olla hyvin vaarallinen, vieläpä julmempi kuin kukaan muu. Sillä hän hyökkää eteenpäin yhtä sokeasti kuin kone.
Lady Wyverne värisi vuoteessaan.
Mutta hetken kuluttua hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei Sir Claudella ollut aavistustakaan koko asiasta. Jos hän olisi aavistanut jotain, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä tai hän olisi odottanut häntä hänen huoneessaan valmiina rankaisemaan häntä.
Mutta miksi hän oli palannut kesken retkeltään?
Varmaan joku epäilys oli noussut hänen mieleensä, varmaan oli tapahtunut jotain, joka oli kääntänyt hänen ajatuksensa pois villilampaista ja kiinnittänyt ne johonkin aivan muuhun.
Lady Wyverne makasi hyvän aikaa aivan liikkumattomana. Äkkiä hän kuuli ääniä alhaalta. Arabialaiset palvelijat olivat hereillä. Vaikka uutimet olivatkin alhaalla, saattoi hän huomata, että auringonsäteet olivat nyt ennättäneet rotkoon saakka. Päivä oli koittanut, täysi päivä. Ja hänen oli pakko kestää sen valoa.
Lady Wyverne katsoi kelloaan. Se oli kahdeksan. Hän nousi ja pyysi kuumaa vettä.
Arabialainen palvelija laski vesikannun hänen ovensa ulkopuolelle kolkuttaen äänekkäästi. Kun hän oli poistunut, avasi Lady Wyverne oven ja nosti kannun huoneeseen. Hänen miehensä ovi oli suljettu. Oliko hän hotellissa, vai oliko hän, nähdessään vaimonsa huoneen olevan tyhjän, mennyt ulos häntä etsimään?
Lady Wyverne tuumi lakkaamatta. Hän olisi tahtonut päästä asiasta selville.
Puettuaan ylleen hän kokosi kaiken mielenmalttinsa, avasi verannan oven ja astui ulos. Samassa hänen miehensä tuli myös ulos huoneestaan.
»Crumpet!» huudahti Lady Wyverne.
Hänen hämmästyksensä oli aivan luonnollinen. Hän oli todellakin aivan ihmeissään. Hän tarttui kaidepuuhun kiinni ja nojasi siihen.
»Oletko sinä jo kotona?»
»Olen», vastasi Sir Claude.
»Mutta sinähän aioit viettää yötä ulkona! Missä se olikaan? Jossain, missä on gaselleja.»
»Niin. Mutta ravintola oli niin likainen, että palasin takaisin.»
»Milloin?»
»Ratsastin läpi yön. Saavuin perille aamun koitteessa.»
»En kuullut muulien kopinaa.»
Lady Wyverne koetti puhua luonnollisesti ja luuli myös onnistuvansa yrityksessään. Mutta hänen silmänsä tarkastivat lakkaamatta Sir Clauden kasvoja.
»Sinä nukuit kai niin sikeästi», sanoi Sir Claude.
»Niin, varmaan minä nukuin sikeästi.»
»Mennään aamiaiselle», sanoi Sir Claude.
Hän ei siis ollut käynyt hänen huoneessaan! Lady Wyverne tunsi tavatonta helpoitusta. Hän astui lähemmäksi miestään aikoen suudella häntä. Mutta Sir Claude sattui kääntymään pois juuri samassa ja siirsi lähemmäksi pöytää korituolit, joita he aina käyttivät syödessään aamiaista verannalla. Hän ei varmaankaan huomannut vaimonsa liikettä. Vai eikö hän olisi tahtonut huomata —?
Sir Claude kumartui nyt kaidepuun yli ja pyysi kovalla äänellä aamiaista.
»Oletko väsynyt?» kysyi Lady Wyverne.
»Olen, hiukan.»
Sir Claude alkoi koneellisesti heiluttaa tuolia edes ja takaisin.
»Matka oli kovin pitkä ja rasittava.»
»Kas kun et jäänyt ravintolaan yöksi.»
»Se oli niin siivoton.»
Lady Wyverne yritti nauraa. Sir Clauden käytöksessä oli jotain, joka kiusasi häntä. Hän ei ollut suudellut häntä. Eikä hän ollut nimittänyt häntä myöskään nimeltä. Hänen lempinimensä oli muuten aina hänen huulillansa.
»Minä en tiennyt, että sinä panit niin suurta huomiota sellaiseen», sanoi Lady Wyverne.
»No, miksikä sitä tyytyisi epämukavuuteen, kun on mukavuutta tarjona.»
Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
»Luonnollisesti», sanoi Lady Wyverne.
Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti LadyWyverneä. Hän kääntyi poispäin.
»Kas, nyt saamme aamiaista», huudahti hän.
Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein vihamielisesti.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Lady Wyverne.
»Nuo kirotut musta-ihoiset —» hän alkoi. »Kas! Kas tuotakin nyt!»
Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen mutisten.
»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude kiihkeästi.
Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut — arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt, niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei osannut olla.
Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain johon hän ei ollut tottunut.
»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen Beni-Moraan?»
Sir Claude näytti ajattelevan vain munaa, jota hän piti kädessään huolellisesti eroittaen kuorenpaloja valkuaisesta.
»Haluatko sinä lähteä?» kysyi hän. »Onkohan tämä muna tuore?»
»Ovathan ne aina tuoreita täällä!»
»Toivottavasti se on hyvä. Haluatko sinä lähteä?»
»En minä pidä lukua», Lady Wyverne vilkaisi nopeasti mieheensä. »Etkö sinä ole jo saanut kylliksesi villilampaiden metsästyksestä?»
»Jos sinun on hyvin ikävä, niin me lähdemme, mutta jollei, niin koettaisin kernaasti vielä kerran onneani.»
Sir Claude puhui varovasti, melkein unisella äänellä. »Muna on tuore», lisäsi hän maistellen sitä.
»Sepä hyvä. Mutta etkö aio tänään hiukan levätä?»
»Aion. Minä lähden vasta illalla.
»Onko se edullinen aika?»
»Voin nukkua ulkona.»
Lady Wyverne hämmästyi.
»No, mutta jollet voi tulla toimeen ravintoloissa!»
»Otan teltan mukanani. Täällä on teltta saatavissa.»
»Eikö teltassa tule kylmä?»
»Kun ottaa kylliksi peitteitä mukaan, niin ei ole mitään hätää.»
Hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana Sir Claude söi ja hänen vaimonsa oli syövinään, lisäsi hän:
»Et suinkaan ole pahoillasi? Etkö todellakin haluaisi mielemmin jatkaa matkaa?»
»Minusta on aivan yhdentekevää», vastasi Lady Wyverne, »kunhan emme jää tänne vain ikipäiviksi.»
»Sitä me emme tee», vastasi hänen miehensä.
He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle. Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän katosi tien käänteeseen.
»Kaunis mies!» sanoi hän.
»Kaikki arabialaiset ovat kauniita», vastasi Lady Wyverne.
»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole sitä mieltä?»
»Todellako? Enpä tiedä.»
Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei olisi voinut sitä tehdä.