»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.
»Tänä aamuna!» Lady Wyverne huudahti hämmästyneenä. »Milloin?»
Sir Claude otti sikaarinsa suusta ja tasoitteli lehteä sormenpäällään.
»Ratsastaessani hänen ohitsensa.»
»Oliko — oliko hän ylhäällä jo niin varhain?»
Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.
»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla. Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi päivänämme täällä?»
»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?Miettiiköhän hän iäisyyttä?»
Lady Wyverne naurahti hiukan.
»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»
»Kyllä.»
»Me vaihdoimme vain pari sanaa. Hän näyttää aika hauskalta.»
Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä. Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.
»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi LadyWyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»
»Todellako?»
Muuta ei Sir Claude vastannut, mutta se ilmaisi Lady Wyvernelle jo kyllin selvästi, että hänen oli mahdoton jatkaa.
Sir Claude ei voisi kuitenkaan häntä ymmärtää. Ja hän vakuutti itselleen, ettei hänen miehensä tiennyt mitään, ei edes epäillyt mitään. Hulluhan hän olisi, jos hän ilmaisisi itsensä. Crumpet ei nähnyt mitään muuta kuin mitä toiset hänelle näyttivät. Kaikki oli niinkuin pitikin olla. Hänen omat tyhmät hermonsa olivat vain luulotelleet hänelle, että Crumpet kerrankin olisi osannut olla viekas, pitää häntä pilkkanaan ja panna hänet koetukselle.
»No niin, mitä aiot siis tänään tehdä?» sanoi Lady Wyverne äkkiä kohoten tuoliltaan.
»Minä lähden tiedustelemaan telttaa, jonka otan metsästysretkelle mukaan.»
»Sinä siis lähdet metsästämään?»
»Kyllä», vastasi sir Claude, »minä lähden.»
»Hyvä. Minä menen kirjoittamaan kirjeitä.»
Lady Wyverne läksi huoneeseensa. Päästyään ylös hän kuuli miehensä astuvan raskain askelin portaita alas.
Ja hänestä tuntui askelten ääni tavallista raskaammalta.
Mutta tietysti hän oli väsynyt valvottuaan kaiken yötä.
Lady Wyverne kirjoitti koko aamun tai oli kirjoittavinaan kirjeitä. Toisen aamiaisen hän söi yksin. Sir Claude oli mennyt lepäämään huoneeseensa ja sanonut, ettei häntä saisi häiritä. Iltapuolella hän istui yksin verannalla lukien romaania. Hän ei ollut nähnyt Benchaalalia uudelleen. Mutta Ahmed oli astunut tietä myöten kylään päin. Puoli kahden tienoissa hän palasi takaisin, ja silloin Sir Claudekin tuli ulos huoneestaan metsästyspukimissaan.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi Lady Wyverne.
»Kiitos kyllä», hän vastasi. »Olen virkeä kuin pelimanni.»
»Joko te nyt lähdette?
»Kyllä, jos Ahmed on saanut kaikki vain kuntoon.»
»Minä tulen alas katsomaan teidän lähtöänne.»
»Älä vaivaudu. Näethän sinä meidät täältä ylhäältäkin.»
»Milloin tulet huomenna takaisin?»
»En osaa sanoa. Riippuu aivan metsästysonnesta. Minä nukun ensin ja lähden sitten aamun koittaessa metsästämään.»
»Hyvästi, veikkoseni», sanoi Lady Wyverne.
Hän nosti päänsä miehensä kasvojen tasalle ja suuteli häntä.
»Ahmed!» huusi Sir Claude äreästi. »Oletteko valmis?»
»Kaikki on kunnossa!» vastasi ääni alhaalta.
»Hyvästi», sanoi Sir Claude vaimolleen.
Hän kääntyi poispäin ja kiiruhti portaita alas.
Pari kolme minuuttia myöhemmin Lady Wyverne näki hänen lähtevän liikkeelle kokonainen pieni parvi kuormamuuleja ja neljä arabialaista mukanansa.
He kääntyivät vasemmalle erämaata kohti.
Sir Claude ja Ahmed ratsastivat rinnatusten toisten takana.
He näyttivät keskustelevan yhdessä varsin vilkkaasti — epäilemättä villilampaista.
Palmupuitten alla, lähellä punaista kylää oli kiivas kohtaus sattunut Benchaalalin ja Ahmedin välillä. Opas oli Spahin kätyri ja hänelle oli luvattu määrätty rahasumma, jos hän saisi Sir Clauden jäämään yöksi suolavuoristoon.
Benchaalal kieltäytyi nyt maksamasta tätä summaa. Sir Clauden ja oppaan äkillinen takaisintulo oli suututtanut Spahia, vaikka hän ei päästänytkään harmiansa ilmi jokirannassa aamun koittaessa. Hän tiesi kuinka häilyvät sellaisten naisten tunteet olivat kuin Lady Wyvernen; sellaisten oikullisten, helposti loukkaantuvien, vaihtelevien olentojen, jotka riippuivat kokonaan hermoistansa. Hellävaroen ja viisaasti hän oli kutonut hänen ympärilleen erikoisen ilmakehän, jossa hän itse seisoi vasten erämaan salaperäistä, romantillista taustaa. Tänään hän oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen ei oikeastaan tehnytkään mieli nyt tavata häntä. Yöllä he olivat tutustuneet toisiinsa, yöllä tuo tuttavuus oli edelleen lujittunut. Korkeat kukkulat olivat heittäneet heidän ylitsensä synkät varjonsa ja kuu oli hopeisella valollaan valaissut heitä. Joki oli laulanut heille ja erämaan tuuli oli kosketellut heitä väräjävillä sormillaan.
Valkoihoinen nainen oli tullut lumotuksi.
Aluksi hän oli käyttäytynyt aivan kuin pahanilkinen lapsi, joka koettaa katkoa kapalonsa. Mutta hän oli vaalinut häntä, kunnes lapsi hänessä ja kaikki sen pahankurisuus oli vaihtunut uteliaaksi naiseksi; vähitellen utelias nainen oli muuttunut uneksivaksi, kunnes ihmettely sai hänessä vallan. Yhden ainoan kerran Spahi oli tahallaan näyttäytynyt myös päivän valossa osoittaakseen hänelle suurta ruumiillista voimaansa, taitavuuttansa ja hurjuuttansa, joka oli melkein yhtä häikäisevä kuin auringonpaiste. Ja sitten hän oli jälleen kadonnut ja ilmestynyt vasta yön pimeydessä.
Ja valkoihoinen nainen oli tahdottomasti seurannut hänen viekoitustaan niinkuin tyttö ritari Siniparran sadussa, ja nyt hän seisoi jo sen huoneen oven takana, jonne hänellä ei ollut lupa astua.
Tämän kauniin kudoksen, jonka Spahi oli niin suurella huolella kyhännyt kokoon, olivat muulit kavioillaan polkeneet rikki.
Ja Benchaalal kirosi Ahmedia eikä luvannut maksaa hänelle penniäkään luvatusta summasta.
Lady Wyvernen pelko oli pilannut kaikki. Siitä Spahi oli varma. Sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän sai kokea jokirannassa kyyristyessään viitan alle piiloon, oli hän varmaan herännyt unestaan. Se oli aivan varma. Todellisuuden rautainen vasara oli murskannut mielikuvittelun. Nyt Spahi ei ollut enää varma hänestä.
Hän oli harmistunut, ja hänen vihansa purkautui Ahmedin yli arabialaisen täydellä vimmalla.
Kiivaan ottelun jälkeen Ahmed oli mennyt suutuksssaan suoraan Sir Clauden luo ja lähtenyt hänen kanssaan sovitulle metsästysretkelle. Vaikka hän vähän aikaa sitten oli ollut aivan kalman kalpea ja poissa suunniltaan harmista, kun hän oli kadottanut hyvän ansionsa, niin näytti hän nyt aivan levolliselta ja iloiselta. Hän ratsasti hymyillen herransa rinnalla, ja niinkuin Lady Wyverne oli verannalta nähnyt, keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa.
Rahanhimo on arabialaisen suurin heikkous. Jos häntä tässä suhteessa petetään, niin herää hänen sielussaan kostoa hautova paha henki. Sen Benchaalal tiesi, mutta hän oli ollut varomaton ja hillitön vihassaan. Vain lyhyen hetken hän oli ollut aivan poissa suunniltaan. Mutta sinä hetkenä oli Sir Claude voittanut Ahmedin puolelleen. Aina tähän saakka heidän ratsastaessaan yhdessä oli Sir Clauden suhde Ahmediin ollut vain isännän palvelijaan. Vaikka Ahmed oli huomannut Benchaalalin viitan liikkuvan tänä aamuna heidän kulkiessaan hänen ohitseen ja vaikka hän arvasi asian oikean laidan, niin hän ei ollut sittenkään sanonut sanaakaan, ei ilmaissut mitään. Oliko Sir Claudekin sen nähnyt, sitä hän ei tiennyt. He olivat ratsastaneet ääneti ravintolan pihalle. Sir Claude oli mennyt ääneti sisään ja noussut suoraan portaita ylös. Eikä Ahmed ollut seurannut hänen jäljessään, vaan oli jäänyt alas odottamaan Spahin tai ehkäpä myös erään toisen takaisin tuloa. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa turhaan. Kun Lady Wyverne yritti avata ovea, oli hän ollut paikalla. Sitten hän oli mennyt talliin, heittäytynyt maahan ja nukahtanut. Myöhemmin Sir Claude oli käskenyt hänen tehdä valmistuksia uutta yöllistä retkeä varten. Ja nyt he olivat matkassa.
Tiesikö hänen herransa mitään? Hän koetti lukea hänen ajatuksiaan toisella silmällään puhuessaan villilampaista. Nuo sata frangia, joista oli ollut kysymys suolavuoristossa, tahtoi hän huomis-aamuna saada omakseen, sekä vielä paljoa enemmänkin, jotta hän voisi unohtaa Spahin rahat. Hän ei ajatellut muuta, kuin miten hän voisi korvata vahinkoaan. Mutta tarkastaessaan Sir Clauden liikkumattomia kasvoja ymmärsi hän, että hänen piti olla varovainen. Sillä ei edes englantilainen, joka kuitenkin sallii vaimonsa käydä hunnuttomana, antanut vieraan tahrata huulillaan hänen nimeään.
»Kuulkaahan, Ahmed», sanoi Sir Claude, »saattakaa minut tänä iltana tuolle vuorelle, joka kohoaa El-Akbaran yläpuolella. Siellä on runsaasti solia ja paljon hyviä piilopaikkoja, joista voi ampua.»
»Mutta eihän herra voi yöllä ampua.»
»En minä sanonutkaan, että aioin ampua. Mutta minä tahdon tarkastella paikkaa. Minä palaan heti takaisin ja nukuttuani jonkun aikaa lähden uudestaan aamun koittaessa liikkeelle.»
Puhuessaan hän käänsi muulinsa ympäri ja katseli valtavaa vuorta, joka kohosi jättiläis-asteittain Saharaan johtavan tien kupeelta.
»Ymmärrättekö?» lisäsi hän kääntyen taas ympäri.
»Herra haluaa päästä tuonne rotkon yläpuolelle?»
Sir Claude tarkasteli terävästi arabialaista.
»Niin», sanoi hän hetken aikaa epäröityään.
»En minä tiedä onko siellä villilampaita.»
»Minä tahdon ainakin etsiä.»
»Minä olen teidän käskettävänänne. Minä teen mitä te haluatte. Mutta palkitseeko herra runsaasti minun vaivani?»
Sir Claude väänsi viiksiään katsellen sivulleen. Hänen ylpeytensä ja jokin muukin tunne nousi vielä sitä ajatusta vastaan, että hän uskoisi epäilyksensä oppaalle. Mutta hänen rinnassaan paloi intohimoinen ja hurja tunne, joka taisteli hänen varsinaista luontoaan vastaan ja näytti voittavan sen.
»Minä maksan teille runsaasti», hän sanoi vihdoin katsomatta Ahmediin, »jos teette mitä pyydän, ettekä ilmaise sitä kellekään.»
Ahmed nosti sormen huulilleen.
»Puhukaa, herra», sanoi hän pehmeällä äänellä.
»Minä en halua, että nuo toiset saavat tietää, minne minä tänä yönä menen», sanoi Sir Claude. »Teltta on pystytettävä kauemmaksi, mutta sellaiselle paikalle, että helposti voin päästä sieltä tuolle vuorelle, joka on suoraan rotkon yläpuolella erämaan vasemmalla puolella.»
»Ja milloin herra tahtoo olla tuolla ylhäällä?»
»Auringon laskun aikana. Otan hiukan eväitä mukaan, jos tulisin viipyneeksi myöhään. Mutta teltta on pystytettävä kauaksi sieltä.»
»Seuraanko minä herran mukana ja opastan teitä takaisin sieltä?»
Sir Claude ratsasti hetken aikaa ääneti. Sitten hän vastasi:
»Te voitte tulla minun kanssani ja odottaa minua.»
»Pitääkö minun odottaa herraa?
»Minä määrään kyllä paikan. Saamme sitten nähdä.»
He ratsastivat ääneti edelleen. Ahmedin aivot työskentelivät uutterasti ja hänen sydämensä sykki ilosta. Rahaa hän sittenkin lopulta tulisi ansaitsemaan. Mutta hän oli kovasti utelias. Mitä valkoihoinen herra aikoi? Mitä hän tiesi vai epäilikö hän vain?
Sir Claude ei ilmaissut Ahmedille sen enempää. Hän lähetti hänet edeltä ja ratsasti yksin, kunnes he saapuivat aukealle kalliopenkereelle, jota paljaat vuoret ympäröivät joka puolelta kohoten terävinä huippuina selkeää taivasta kohti, jonka laella kuu kumotti yhtä hämäränä ja epäselvänä kuin haamu. Nyt Ahmed pysähdytti hevosensa ja huusi Sir Claudelle:
»Herra voi olla yötä täällä. Tämä on hyvä paikka, josta helposti pääsee metsästysmaille.»
»Hyvä on», vastasi Sir Claude.
Hän laskeutui alas muulin selästä ja käveli edestakaisin sillä välin kuin miehet pystyttivät teltan ja kiinnittivät elukat paaluihin. Sir Claude tunsi hivuuttavaa yksinäisyyden tunnetta, aivan kuin kerran monta monta vuotta sitten ensi kertaa kouluun mennessään väristessään kylmästä. Hänen päätään vain kuumoitti ja hänen ohimoitaan jyskytti. Kävellessään edes-takaisin hän tarkasteli vuoria, jotka piirittivät häntä joka puolelta, noita jättiläismäisiä, hirveitä haamuja. Hänen mielikuvituksensa ei ollut kovin herkkä, mutta tänään nuo vuoret peloittivat häntä ja hänen mieleensä muistui jälleen tapaus hänen lapsuutensa ajoilta — miten hän kerran eräänä pimeänä, sateisena päivänä oli ollut yksin arkihuoneessa ja katsellut suurta punakantista kirjaa, jossa oli helvetin kuvia. Niissä oli aivan samanlaisia vuoria kuin täälläkin, ja suuret rotkot kallioiden lomissa näyttivät ikäänkuin jättiläishampailta, joiden lomiin kadotetut sielut olivat kahlehditut.
Nyt hänestä tuntui siltä, kuin tuo pieni poika arkihuoneessa olisi jo silloin nähnyt tulevan kohtalonsa, ja koko hänen ruumistaan värisytti.
Arabialaiset lauloivat työskennellessänsä. Yksi joukosta lauloi ensin valittavalla äänellä, ja sitten muut yhtyivät laulukertoon. Laulua kesti hyvän aikaa.
Kun teltta oli pystyssä, astui Ahmed pyssyt kädessä ja suu hymyssä SirClauden luo.
»Minä olen valmis, herra.»
»Entäs eväät?»
»Mitä herra haluaa mukaan?»
»Jotain vain — leipää ja juustoa ja hiukan lihaa. Mutta minä tahdon jotain juoda ennen lähtöä.»
Sir Claude astui telttaan ja avasi viinapullon. Ahmed ojensi hänelle lasin. Hän täytti sen puolilleen, kaatoi hiukan sodavettä joukkoon ja tyhjensi lasin sillä välin kuin Ahmed laittoi eväät kuntoon. Sitten hän kaatoi viinaa suureen hopeapulloon, pisti sen taskuunsa ja nousi muulinsa selkään. Ahmed astui jalkaisin. He läksivät yhtenä matkaan ja hetken kuluttua oli teltta hävinnyt näkyvistä.
Ahmed astui aluksi edeltä näyttäen tietä, mutta sitten hän pysähtyi ja astui muulin rinnalla. Hänen teki mielensä puhua, tyydyttää uteliaisuuttaan. Hän ei ollut arka. Sitä ei erämaan arabialainen koskaan ole. Mutta kun hän katsoi Sir Claudeen, valtasi hänet epämieluisa tunne. Valkoihoinen herra näytti aivan muuttuneelta, yksin hänen kasvonpiirteensäkin tuntuivat vierailta.
Sir Claude katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Te tiedätte mitä minä haluan», hän sanoi jyrkästi. »Teidän tulee viedä minut ylös vuorelle rotkon yläpuolelle, sellaiseen paikkaan, josta helposti voin päästä alas, kun mieleni tekee ja vaikka aivan suoraa tietä.»
»Herra, se ei ole mikään helppo asia.»
»Se ei tee mitään. Oletteko te sieltä laskeutunut alas?»
»Herra, minä voin kulkea kaikkialla yhtä ketterästi kuin vuohi. Mutta minä astun paljain jaloin.»
»Siitä mistä te pääsette alas, pääsen minäkin.»
»Minä näytän herralle hyvän paikan. Jos herra seuraa minun neuvoani, niin voitte päästä alas sille kohdalle, missä Benchaalal istui tänä aamuna meidän kulkiessamme hänen ohitsensa.»
»Hyvä on.»
»Jos Benchaalal sattuisi olemaan siellä tänä iltana, niin hän varmaan hämmästyisi nähdessään herran.»
Arabialaisen ääni kuulosti hiukan ilkeältä.
»Miksi Benchaalal olisi siellä tänä iltana?» kysyi Sir Claude äkäisesti. »Mitä te sillä tarkoitatte?»
»En mitään, herra. Mutta Benchaalal kulkee usein öisin erämaassa. Mutta silloinhan herra jo nukkuu eikä näe häntä.»
Sir Clauden kasvoille levisi tumma puna. Hänelle selvisi nyt, että tuo arabialainen tiesi paljoa enemmän kuin hän. Ja sittenkin hän tiesi aivan kylliksi! Hän tiesi, että hänen palatessaan ravintolaan oli hänen vaimonsa huone ollut tyhjä. Hän tiesi, että tämä hiipi kalpeana ja pelokkaana huoneeseensa auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Hän tiesi, että kun hänen vaimonsa oli sanonut nukkuneensa syvässä unessa muulien palatessa kotiin erämaasta, hän oli valehdellut hänelle. Kaiken sen hän tiesi. Mutta nyt hänen mielessään äkkiä heräsi peloittava uteliaisuuden tunne, vaikka hän samalla tunsikin katumusta ja syvää halveksumista. Kaiken päivää hänen oli ollut melkein mahdoton hillitä haluansa saada tietää vielä enemmän, mutta hän oli tukahduttanut tuon halunsa. Hän oli aikonut olla tiedustelematta sen enempää. Hän oli aikonut — mutta nyt!
»Ahmed», sanoi Sir Claude katsoen suoraan eteensä muulin korvien lomitse vuoria kohti.
»Herra!»
»Miksi — miksi Benchaalal kulkee öisin yksin erämaassa? Mitä hän tekee siellä? Onko hänellä ystäviä kylässä?»
»On hänellä ystäviä, herra. Mutta hän ei mene kylään.»
Ahmed oli hetken aikaa ääneti. Sitten hän lisäsi hitaasti:
»Ei hän kulje yksin.»
»Kenenkä seurassa hän kulkee?» sanoi Sir Claude epävarmalla äänellä epäröityään hetken aikaa.
»Kuinka ei herra sitä tietäisi!» sanoi Ahmed viattomasti. »Jos kenen niin herran pitäisi tietää, kenen kanssa Benchaalal kulkee öisin.»
»Vastatkaa kysymykseeni, Ahmed. Ei sillä väliä mitä minä tiedän.Vastatkaa vain.»
»Benchaalal kulkee öisin rouvan kanssa.»
»Te valehtelette!»
Ahmed ei vastannut mitään. Mutta hän väistyi askeleen tai pari muulin rinnalta. Hän ei näyttänyt suuttuneelta. Se, että häntä sanottiin valehtelijaksi, ei loukannut häntä lainkaan. Jokainen ihminen valehteli, se käsitys hänellä ainakin oli. Ja miksikä hän ei sitä tekisi? Tällä kertaa hän oli kuitenkin puhunut totta. Valkoinen herra oli hullu, kun ei uskonut häntä.
»Kuulitteko?» kysyi Sir Claude äkäisesti.
»Kyllä, herra.»
»Minä tiedän, millainen te olette. Ravintoloitsijatar kertoi minulle.»
»Suolavuoren ravintoloitsijatar on kehno nainen», vastasi Ahmed pahansuovasti. »Jos herra uskoo sellaista, jonka jokainen arabialainen —»
»Jo riittää. Teidän ei tarvitse parjata häntä.»
»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta. Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»
Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.
»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä, käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.
»Missä me olemme?»
Ahmed viittasi kädellään.
»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin lepäävältä kamelilta?»
»Kyllä.»
»Sieltä ylhäältä herra voi nähdä El-Akbaran kylän.»
Sir Claude pysäytti muulinsa.
»Täältä minä jatkan jalkaisin.»
Hän hyppäsi maahan ennenkuin Ahmed ennätti sanoa mitään.
»Ottakaa muulini.»
»Ei suinkaan herra aio kulkea yksin eteenpäin?»
»Aion. Te saatte odottaa täällä. Antakaa minulle osa eväistä.»
»Mutta jos herra tahtoo laskeutua vuoren rinnettä alas, niin täytyy minun olla näyttämässä tietä.»
»En minä ole sanonut, että haluan laskeutua rinnettä alas. Antakaa eväät tänne.»
Sir Claude heitti pyssyn olkapäälleen.
»Mutta minä olen edesvastuussa herrasta. Kun tulee pimeä —»
»Ahmed», sanoi Sir Claude lyhyesti, »tässä on sata frangia.»
Hän otti esille setelin ja pisti sen oppaan ojennettuun kouraan.
»Jos te kieltäydytte tottelemasta minua, niin ette saa sen enempää.Mutta jos te jäätte tänne odottamaan, niin palkitsen teidän vaivanne.Ymmärrättekö nyt?»
»Ja jollei — jollei herra palaa?»
»Onko teillä kello?»
»On, herra.»
»Jollen sydänyön aikana palaa takaisin, voitte tehdä mitä haluatte.Voitte tulla minua hakemaan tai palata telttaan. Eväät tänne!»
Opas ojensi hänelle käärön sanaakaan sanomatta.
»Näkemiin!»
»Näkemiin, herra! Onnea matkalle!»
Ahmed piteli muulia ohjaksista kiinni ja katseli Sir Clauden jälkeen, joka astui pitkin askelin vuorta kohti.
Sir Claude astui rivakasti kunnes hän katosi Ahmedin näkyvistä kallioiden taakse. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja vuorten korkeimmille huipuille levisi jo harmaa hämäryys. Niiden paljaat kyljet ja puuttomat huiput näyttivät kuluneilta ja väsyneiltä, aivankuin elämän uurtamat kasvot. Yksinäinen mies veti syvältä henkeään tarkastellessansa niitä. Hän tuumi mielessään, millä ilolla hän hetki sitten oli vielä katsellut noita vuoria. Hän oli uneksinut keskellä tätä villiä luontoa, hän oli nauttinut siitä ajatuksesta, että hän oli niin kaukana Englannista. Veri hänen suonissaan oli alkanut kuohua, kun hän kuuli tuulen puhaltavan vuorten ylitse ja näki auringon säteitten kimaltelevan tuhansina jalokivinä niiden huipuilla. Afrikan ilma, erämaan yksinäisyys, raivaamattoman seudun rauha ja salaperäisyys oli herättänyt hänessä ruumiillisen hyvänvoinnin tunteen.
Nyt hän tunsi kauhua ja vihaa ajatellessaan kaikkea sitä, mitä hän oli kokenut. Hänen mielessään oli syttynyt sama kauhu ja viha, joka on ominainen tämän maan asukkaille.
Sir Clauden mielestä tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi pudonnut aurinkoiselta vuorelta syvään kuiluun. Hänen maailmansa, se maailma, joka oli hänen omansa ja johon hän luotti, oli äkkiä hävinnyt hänen näkyvistään. Kaikki tutut seudut olivat kadonneet. Ja kaikista epäilyksistä vapaa mies oli valmis nyt uskomaan mitä inhottavuutta hyvänsä.
Että se nainen, jonka hän oli asettanut itseään paljoa korkeammalle, oli tehnyt itsensä syypääksi aivan uskomattomaan tekoon, että hän olisi sallinut tuollaisen ruskea-ihoisen miehen — Sir Claude puri hampaansa yhteen ja astui edelleen kalliota kohti, joka näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän astui ikäänkuin painajaisen alla.
Kittyn syntyperä, kasvatus, elämä, taipumukset — kaikki puhui tätä mahdollisuutta vastaan. Oliko hän tullut hulluksi? Vai oliko hän kerrassaan turmeltunut? Kuinka hän ei koskaan ollut epäillyt mitään sellaista? Hänen oikkunsa olivat olleet yhtä järjettömiä kuin lapsen. Mikä hän oikeastaan oli?
Sir Claude ei koettanut selvittää itselleen, mitä hänen vaimonsa oikeastaan oli tehnyt. Hän ei ajatuksissaan tuominnut häntä, sillä itse tosiasiakin oli hänen mielestään jo aivan kyllin painava. Hän ei epäillyt nyt enää. Sillä vaikka Ahmed ei olisikaan sanonut mitään, niin hän sittenkin olisi sen tiennyt, ollut aivan varma asiastansa.
Tänä aamuna, kun hän oli palannut hotelliin, hän oli kiiruhtanut ylös portaita ja mennyt suoraan vaimonsa huoneeseen. Se oli ollut tyhjänä, ja kun hän seisoi siinä ja tähysteli vuodetta, selvisi hänelle äkkiä, että hän oli edeltäpäin aavistanut, tiennyt sen olevan tyhjänä.
Joskus sattuu, kun olemme lähellä jotakin henkilöä voimatta kuitenkaan nähdä häntä ja tietämättä, että hän on meidän läheisyydessämme, että me sittenkin tunnemme hänen läsnäolonsa. Jokin salainen tunne sanoo sen meille. Me emme ehkä tahdo myöntää sitä toiselle, mutta tuosta tunteesta me emme sittenkään voi kokonaan vapautua.
Sir Claude Wyverne oli kaikkea muuta kuin tunteellinen. Mutta vaimonsa suhteen hänen hermonsa olivat hyvinkin herkät. Kohdatessaan tänä aamuna Spahin, joka istui mukavassa asennossaan ja tuprutteli vaaleansinisiä sauhuja ylös ilmaan katsellen hymyillen häneen puoleksi unisilla silmillään, oli Sir Claude äkkiä tuntenut vaimonsa läsnäolon. Hän tunsi sen juuri silloin, kun hän vilkaisi Spahin taakse ja teki vähäisen liikkeen ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua alas muulin selästä. Spahi oli lukenut hänen ajatuksensa tuona hetkenä ja ymmärtänyt mikä vaara nyt uhkasi. Mutta hän oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut huomaavinaan Sir Clauden liikettä ja katsoi aivan rauhallisesti häntä suoraan silmiin. Ja tuo hänen rauhallinen katseensa oli estänyt Sir Claudea panemasta aiettaan toimeen ja pakoittanut hänet jatkamaan matkaansa.
Afrikkalaisen levollisuus sai Sir Clauden häpeämään mieletöntä epäilystään. Mutta heti kun hänen muulinsa oli lähtenyt liikkeelle, valtasi hänet jälleen tuo kamala tunne, että Kitty oli ollut hänen lähellään hänen keskustellessaan Spahin kanssa. Turhaan hän koetti voittaa tuota tunnetta. Se seurasi häntä pitkin matkaa hänen ratsastaessaan rotkon läpi aina siihen saakka, kun hän pysäytti muulin ravintolan edustalla. Ja kun hän sitten astui yläkertaan ja näki tyhjän huoneen, niin tiesi hän myös kaikki, koko tuon käsittämättömän, mahdottoman tosiasian.
Hän ei palannut sittenkään takaisin Spahin luo. Kitty oli luullut, ettei hän voisi olla ovela; kaikkea muuta, vaan ei ovela. Mutta hän ei tiennyt, mitä ominaisuuksia hänen miehessään piili, mihin kaikkeen hän saattoi pystyä olosuhteiden vaatiessa.
Astuessaan tuohon tyhjään huoneeseen oli Sir Claude äkkiä muuttunut aivan toiseksi. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatta mietteihin vaipuneena. Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Vihreät säleuutimet olivat ikkunan edessä ja estivät kenenkään näkemästä sisään huoneeseen, mutta sisältä saattoi selvästi nähdä ulos. Ikkuna oli suljettu. Sir Claude avasi sen ja jäi säleuutimien taakse seisomaan. Siinä hän seisoi liikkumatta, käsivarret riipuksissa sivuilla, silmät väsymyksestä veristyneinä, seisoi ja katseli lehtikujalle. Ja vihdoin hän näki kalpean naisen lähestyvän tietä myöten. Hän näki hänen vilkaisevan pelokkaasti ja tuskallisesti ylös. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän katseensa äkkiä olisivat kohdanneet toisensa ja että nainen olisi huomannut hänet. Mutta samassa hän katosikin jo hänen näkyvistään hänen kiiruhtaessaan kivitetyn pihan poikki. Hetken kuluttua hän kuuli takanaan hiipiviä askeleita, ikäänkuin varas olisi murtautunut sisään, sekä oven hiljaista rapinaa. Hänen vaimonsa oli palannut sisään. Hän oli viereisessä huoneessa. Hän kuuli hänen lukitsevan ovensa.
Vasta silloin Sir Claude huomasi, että hikikarpalot tippuivat pitkin hänen kasvojansa.
Hän astui pesukaapin luo ja huuhtoi kasvojaan. Hänen suuret kätensä vapisivat. Ne olisivat tahtoneet tarttua kiinni johonkin. Ne olisivat tahtoneet kuristaa sen naisen, jota ne niin usein ennen olivat hyväilleet.
Sir Claude tarkasteli käsiään ihmetyksen vallassa.
Ja tuosta ihmetyksestä hänen oli aivan mahdoton kokonaan irtaantua.
Hän astui nyt jälleen hitaasti eteenpäin ja kiipesi epätasaisella maaperällä yhä ylemmäksi vuorelle, josta hän saattoi nähdä El-Akbaran kolme kylää.
Saavuttuaan vuoren huipulle oli aurinko jo mennyt mailleen, mutta läntisellä taivaalla oli sittenkin vielä hiukan punaista hohdetta. Hän kävi kalliolle istumaan ja katseli erämaata. Hän aikoi heti laskeutua alas vuoren kuvetta, mutta hänen täytyi ensin hiukan levähtää. Hänen täytyi miettiä, tai ainakin koettaa miettiä.
Hän oli kauhean väsynyt, sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Antaessaan katseensa jälleen kulkea yli aution erämaan valtasi sanomaton yksinäisyydentunne hänen mielensä ja hän hypisteli koneellisesti pyssyänsä.
Kaukana, suurten palmupuiden lomista hän näki savun nousevan afrikalaisista majoista, pienet linnut — ne olivat kyyhkysiä, vaikkei hän sitä tiennyt — kiertelivät ruskean minareetin ympärillä, joka näin korkealle näytti aivan mustalta, ja tietä pitkin astui kameliparvi etelää kohti, joukko turbaanipäisiä miehiä niiden rinnalla.
Nuo turbaanipäiset miehet olivat samaa rotua kuin Spahikin, mustaveristä itämaista rotua.
Sir Claude tunsi sanomatonta tuskaa. Kitty oli samaa lihaa ja verta kuin hänkin, mutta syvä kuilu eroitti heidät nyt toisistaan. Hän oli tällä puolen, Kitty toisella, siellä missä musta rotu keräytyi Afrikan polttavan auringon ympärille. Salaa, yöllä, jolloin hän oli nukkunut hullun unta, oli Kitty astunut kuilun toiselle puolelle.
Sir Claude luuli vihaavansa häntä. Ja hän hypisteli yhä pyssyään.
Niin, hän vihasi häntä ja hänellä oli oikeus vihata häntä. Hän sanoi sen kerta toisensa jälkeen ääneen itsekseen.
Jokainen englantilainen tuomitsisi Kittyä. Hän oli itse vetänyt tuomion ylitseen.
Mutta ei sittenkään Sir Claude syyttänyt häntä pahimmasta rikoksesta. Se olisi ollut aivan turhaa. Ilmankin hän tiesi kylliksi. Sillä hän oli varma siitä, että keskustellessaan Benchaalalin kanssa jokirannassa aamulla Kitty oli ollut siellä. Hän oli ollut arabialaisen seurassa, ja kun Sir Claude, hänen miehensä, oli saapunut paikalle, oli hän kätkeytynyt piiloon.
Se oli jo aivan kylliksi. Jospa hän olisi voinut tappaa hänet piilopaikassaan.
Erämaa pimeni pimenemistään. Sir Claude nousi istualtaan ja alkoi astua alas rotkoa kohti.
Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja. Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa, joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen. Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille. Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.
Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa tekivät uutterasti työtä.
Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.
Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin suhteen.
Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa, pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä, mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin huomioon.
Mitähän Sir Claude aikoi tehdä?
Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään, että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?
Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen. Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir Claude aikoi tehdä.
Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.
Ei mitään ollut kuitenkaan vielä tapahtunut.
Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen. Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää, vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.
Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?
Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan. Hänen kätensä vaipuivat alas polville.
Samassa ilmestyi valoisaan ovi-aukeamaan omituinen vihreäpukuinen olento, vihreänpunainen turbaani päässä. Hullu Marabout se oli, joka kuljeskeli ylt’ympäriinsä seuraten jotain ihmeellistä mielikuvittelua. Pari, kolme kertaa hän kurkisti sisään ja katosi taas ulos Benchaalalin huomaamatta häntä. Hän asettui nyt ruokomajan varjoon ja kurkisteli viileään huoneeseen suurin, sinisin silmin, jotka muistuttivat kerrassaan Vapahtajan katsetta. Benchaalal ei kohottanut silmiään ylös. Marabout tarkasteli häntä, siirtyi hetkeksi syrjään, rohkaisi jälleen mielensä, astui sisään ja asettui Benchaalalin viereen maahan.
Benchaalal hämmästyi suuresti, sillä mielipuoli ei tavallisesti viihtynyt katon alla, vaan oleskeli vain ulkona, vuosikausiin hän oli viettänyt kaiket yötkin taivasalla. Katseltuaan hetken aikaa Spahia hän alkoi maiskuttaa huuliaan ja osoitti kahvipannua. Mutta Spahi ei näyttänyt huomaavan häntä. Marabout katseli nyt vuoroin Benchaalalia, vuoroin lattiaa, ja hänen silmänsä ilmaisivat melkein eläimellistä uteliaisuutta. Vihdoin Spahi nosti silmänsä maasta.
»Toinen kuppi kahvia, Ahmed», hän sanoi edeskäyvälle.
Saatuaan mitä hän oli halunnut hän kaatoi kahvia Maraboutille, joka tarttui kiihkeästi kuppiin ja alkoi juoda vilkaisten sivulleen, ikäänkuin peläten, että joku äkkäisi hänet luvattomassa teossa.
Spahi alkoi pyörittää savuketta. Kun se oli valmis, pisti hän sen Maraboutin käteen. Sitten hän pyöritti toisen itselleen ja näytti jälleen vaipuvan unelmiinsa.
Marabout poltti hitaasti ja huolellisesti seuraten lapsellisella ihmetyksellä savua, joka kohosi hänen huuliltaan ja haihtui ilmaan. Nyt Benchaalal alkoi myös tarkata häntä. Hänen mieleensä muistui se aika, jolloin tämä mies oli ollut terve ja nauttinut suurta kunnioitusta rikkautensa vuoksi. Käynti Beni-Morassa oli ollut hänen turmeluksensa. Likaisen kadun varrella, jonne tanssi ja musiikki kajahti ja valo tuikki pienten valkoisiksi maalattujen talojen ikkunoista, hän oli kohdannut Ayeshan, tuon etelän tytön, joka tuli hänen kohtaloksensa.
Miten kummallista, että joku saattoi naisen vuoksi tulla hulluksi! Marabout oli aivan kuin luontokappale. Benchaalal alkoi ajatella naisia ja kaikkea sitä pahaa, jota he saattoivat saada aikaan, ja hän tuumi mielessään, voisiko hän koskaan heidän rakkautensa vuoksi saada niin kovan rangaistuksen kuin tuo mies tuossa. Hänen säälintunteensa tuota onnetonta raukkaa kohtaan herätti äkkiä hänessä oudon ajatuksen. Mitäpä jos hän nousisi hevosen selkään, painaisi kannukset sen kylkiin ja pakenisi erämaahan, kiitäisi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi taakseen vilkaisematta, ajattelemattakaan tuota valkoihoista naista rotkossa. Hän ja erämaa, hehän kuuluivat yhteen. Vanha ravintoloitsijatar oli oikeassa. Arabialainen ei voi koskaan muuttaa luonnettaan. Niin pian kuin hän palaa takaisin erämaahan, katoaa kaikki länsimainen sivistys hänestä. Hän heittää sen päältään. Se unohtuu häneltä. Hän syö jälleen voimakasta punaista keittoaan. Hän syö sitä mustin sormin. Muiden maiden olemassaolo katoaa hänen tietoisuudestaan. Aurinko karkoittaa sen hänen mielestään, hänen oma aurinkonsa, joka loistaa Allahin ja hänen profeettansa suuren, alastoman maailman yli.
Marabout liikahti valittaen ääneensä. Hänen savukkeensa oli loppunut. Hän nousi pystyyn, seisoi ensin hetken yhdellä jalalla, sitten hän laski toisenkin paljaan jalkansa maahan, vilkaisi Benchaalaliin syrjästä ja hiipi ulos kahvilasta. Spahi näki hänen astuvan aurinkoista tietä myöten kunnes hän saapui hautausmaan kohdalle ja alkoi kierrellä hautakiviä aivankuin nälkäinen koira, joka etsii yöllä raatoja.
Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa. Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan oli luullut Ayeshaksi?
Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä! Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään hautojen keskitse ilta-auringon valossa.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan, maksoi kahvinsa ja läksi ulos.
Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään. Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.
»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti teltan mukaansa.»
Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.
»Onko Ahmed vieraan mukana?» kysyi hän vihdoin.
»Ahmed on mukana.»
Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myötenSaharan porttia kohti.
Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti. Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.
Benchaalal päätti mielessään, ettei Sir Claude vielä tiennyt mitään. Vaikka hän niin odottamatta oli palannut takaisin yöllä, niin ei hän sittenkään tiennyt mitään. Mutta Ahmed pitäisi kyllä huolen siitä, että hän saisi kaikki tietää!
Spahi tuli nyt rotkon suulle, aivan sen kallion juurelle, jossa hän aamulla oli istunut Sir Clauden kanssa keskustellessaan. Pillinsoittaja istui jälleen siinä soittaen yhtä ja samaa säveltä. Benchaalal silmäsi häneen ja käänsi sitten katseensa erämaata kohti. Jonkun matkan päässä hän näki Maraboutin lähestyvän häntä kiireisin askelin. Miksikä tuo onneton olento seurasi häntä kaikkialle? Varmaan jokin outo ajatus oli saanut hänessä vallan. Muulloin hän pysytteli aina yksikseen. Hän ei liittynyt kehenkään. Monet olivat koettaneet kehoittaa häntä tulemaan sisään, olivat yrittäneet saada häntä puhumaan ja osoittaneet hänelle ystävällisyyttä, mutta kaikki oli ollut turhaa. Hän otti vastaan sen ruuan, jonka he antoivat hänelle, mutta ei myöskään mitään muuta, ja pakeni sitten heti paikalla johonkin rotkoon tai tiheikköön syömään. Oliko hän äkkiä rakastunut Spahiin?
Benchaalal viittasi kädellään ja kutsui häntä luokseen. Mutta Marabout repi vain vaaleata partaansa ja kääntäen päätään sivulle katsoi pois. Vihdoin Benchaalal luopui yrityksestään ja astui eteenpäin. Marabout seurasi häntä rotkon suulle saakka, pysähtyi siihen ja katsoi jälleen hänen jälkeensä. Kun Spahi katosi näkyvistä, alkoi hän ulista kuin eläin. Jokin asia näytti surettavan häntä. Hän kohotti vuorotellen toista ja toista paljasta jalkaansa ja vihdoin, aivan kuin eläin, joka etsii pesäpaikkaansa, hän katosi kallioiden lomaan, juuri sen vuoren siimekseen, jonka harjalta Sir Claude tähysteli erämaata ja kyliä palmupuiden alla.
Benchaalal oli jo ehtinyt unohtaa mielipuolen. Kun hän lähestyi ravintolaa, kiintyivät hänen ajatuksensa naiseen, joka oli sen seinien sisällä, ja puoleksi sammunut tuli hänen rinnassaan alkoi jälleen liekehtiä.
Lady Wyverne ja hän olivat eronneet toisistaan aivan kylmästi jokirannassa. Spahi oli kohdellut häntä ankarasti ja käskevästi, sillä hänestä oli välttämätöntä, että hän tointuisi ja voittaisi tasapainonsa tuon pelästyksen jälkeen, joka oli vallannut hänet täydellisesti. Ja Lady Wyverne oli vastaansanomatta totellut häntä. Hän oli pessyt kasvonsa, hillinnyt kyyneleensä ja poistunut nopeasti, vaikka hän pelkäsikin kohtausta, joka odotti häntä ravintolassa.
Mutta kaikesta tuosta oli jo kulunut monta tuntia. Benchaalal tiesi, että hänen mielialansa nyt oli aivan toinen. Kauhu, joka silloin oli vallannut hänet, oli kadonnut miehen lähdettyä jälleen metsästysretkelle. Ja pelon kadottua hänen sydämessään oli tilaa jälleen toisillekin tunteille.
Ehkäpä nuo tunteet olivat vihamielisiä häntä kohtaan.
Tuo ajatus sai Spahin mielen kiihtymään, ja taisteluninto heräsi hänessä. Hän unohti kokonaan Sir Clauden ja heitti hänet oman onnensa nojaan villilampaineen ja metsästysretkineen, mikä varmaan oli hänen ainoa harrastuksensa maailmassa.
Aivan toinen metsästys kiinnitti Spahin mieltä, urheilu, joka oli hänen elämänsä intohimo, tuo hivuuttava intohimo, joka saattaa arabialaisen unohtamaan kaiken muun, vieläpä rahanhimonsakin. Hänellä oli nainen voitettavanaan. Hän oli jo melkein ollut hänen vallassaan.
Sen hän tiesi. Pääsisikö hän häneltä nyt karkuun Ahmedin tyhmyyden vuoksi? Tuo ajatuskin sai hänen kuuman verensä kiehahtamaan.
Kun hän saapui ravintolan pihalle, ei hän nähnyt Lady Wyverneä verannalla. Hänen huoneensa ikkuna ja säleuutimet olivat auki. Hän oli huomaavinaan liikkuvan varjon huoneessa ja hän oletti hänen odottavan siellä hänen tuloaan. Hän mietti itsekseen, tokko Lady Wyverne halusi tavata häntä vai koettiko hän välttää häntä. Suurella vaivalla hän pakoittautui kärsivällisesti odottamaan. Hän tiesi, että hänen oli nyt aivan turhaa yrittääkään puhutella häntä ja siksi hän läksi huoneeseensa kunnes päivälliskello soi. Sitten hän astui juhlallisesti alas leveissä valkoisissa housuissaan, punaisessa takissaan, punaisissa sääryksissään ja silmissään tulinen katse.
Kun hän tuli ruokasaliin, oli siellä vain eräs nuori ranskalainen pariskunta, eräs maalari vaimoineen, jotka olivat saapuneet iltapäivällä. He tarkastivat Spahia mielenkiinnolla, mikä ei herättänyt hänessä vähintäkään vastakaikua. Hän kumarsi heille kuitenkin ranskalaiseen tapaan ja kävi pöytänsä ääreen istumaan siten, että hän saattoi olla sivuttain Lady Wyverneen, jos tämä ilmestyisi pöytään.
Ehkäpä hän ei aikonutkaan tulla.
Mutta tuskin Spahi oli ajatellut tuon ajatuksen loppuun, kun hän kuuli kahinaa portaista, ja Lady Wyverne astui sisään kirja kädessä. Muina iltoina hänellä aina oli ollut yllään korkeakaulainen valkea puku ja musta hattu päässään. Tänä iltana hänellä oli sama hattu kuin ennenkin, mutta leninki oli musta. Kun Spahi kumarsi hänelle aivan kuin vieraalle, tuumi hän mielessään, riippuiko tuo pukumuutos jostakin erityisestä syystä, johon hän kenties saattoi löytää selityksen. Silloin-tällöin hän vilkaisi häneen hänen syödessänsä koettaen lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltansa. Ne näyttivät nyt tavallista kylmemmiltä ja kovemmilta, myöskin vanhemmilta kuin ennen. Mutta ehkäpä se johtui vaan siitä, että hän tiesi, mitä tänään oli tapahtunut. Lady Wyverne ei jäänyt päivällisen loppuun saakka. Liharuuan jälkeen hän nousi ääneti ylös ja läksi ulos. Benchaalal kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän kiiruhti portaita alas.
Spahi viipyi kauan pöytänsä ääressä, joi kahvinsakin paikallaan sen sijaan että hän olisi mennyt verannalle. Ranskalainen maalari vaimoineen katosi jättäen hänet yksin. Hän alkoi tuumia mielessään, mitähän Lady Wyverne teki paraillaan, olikohan hän mennyt huoneeseensa nukkumaan vai tulisiko hän ulos verannalle. Varmaan hän antaisi hänelle tilaisuuden keskustella hänen kanssaan. Jollei, niin hän päätti itse hankkia tilaisuuden siihen. Hän odotti kunnes isäntäväki ja palvelijat olivat ruualla. Sitten hän läksi pihalle ja asettui samalle paikalle seisomaan, jossa hän oli ollut ensi iltana, Sir Clauden ja hänen vaimonsa saapuessa tänne. Hän ei katsonut heti ylös ikkunoihin, vaan otti esille hopearasiansa ja pyöritteli itselleen savukkeen. Kun hän oli pistänyt sen huuliensa väliin, vilkaisi hän verannalle.
Lady Wyverne ei ollut siellä, mutta tuli vilkkui hänen huoneestaan. Ja hetken kuluttua Spahi näki hänen vartalonsa aivankuin mustan varjon kulkevan edes-takaisin valossa. Mitähän hän teki? Ehkäpä hän pakkasi tavaroitaan tai laittautui valmiiksi tullakseen ulos. Benchaalal odotti kärsivällisesti. Nyt hänen varjonsa katosi, mutta tuli paloi yhä. Spahi oli polttanut savukkeensa loppuun. Hän heitti pätkän maahan. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi laulaa samaa kummallista itämaista laulua, jota hän oli laulanut Lady Wyvernelle ennenkuin hän oli vielä puhunut sanaakaan hänen kanssaan.
Tuossa laulussa oli monta säettä, mutta vihdoin se loppui. Spahi katsoi ylös ikkunaan, sytytti uuden savukkeen. Mutta Lady Wyverne ei tullut sittenkään.
Spahi alkoi jälleen laulaa ja hänen laulaessaan hänen kiihkonsa yhä yltyi. Hänen verensä kuohui ja hänen aivonsa kohisivat. Kun hän lakkasi laulamasta, oli kaikki niin hiljaista, että hän saattoi kuulla joen yksitoikkoisen kohinan alhaalta rotkosta. Ja tuo hiljaisuus ärsytti häntä. Puut, jotka seisoivat aivan liikkumattomina tien vieressä, harmittivat häntä. Valkea tie, jolla ei liikkunut ainoatakaan sielua, suututti häntä. Synkät vuoret hänen yläpuolellaan harmittivat häntä, sillä hänestä tuntui ikäänkuin ne kaikki olisivat liittoutuneet häntä vastaan ja pilkanneet hänen voimattomuuttaan, hänen onnistumatonta yritystään.
Hänen oli kuitenkin aivan mahdoton ryhtyä vielä mihinkään. Hänen täytyi odottaa kunnes ravintolan väki oli pannut maata. Jollei Lady Wyverne tunnin kuluttua tullut alas, niin hän aikoi mennä hänen luokseen. Hän poistui pihalta ja alkoi kävellä hitaasti edestakaisin tiellä. Tumman purppurainen taivas hänen yläpuolellaan valkeni vähitellen hopeanhohtavaksi.
Varmaankin Lady Wyverne tulisi ulos heti kuun noustua.
Lady Wyverne istui makuuhuoneessaan kovassa nojatuolissa, jonka hän oli väistänyt ikkunan luota. Hän oli pakannut tavaroitaan. Hermostuttava rauhattomuus oli kiusannut häntä, hänen oli ollut aivan mahdoton olla alallaan, ja pakatessaan tavaroitaan hänen päätöksensä olla Benchaalalia enää koskaan näkemättä, oli yhä vahvistunut. Yhdentekevää jättikö Sir Claude hänet yksin vai ei, pitikö hän häntä silmällä vai ei, nukkuiko hän vai valvoi. Se ei merkinnyt hänelle enää mitään. Hän oli saanut kyllikseen päähänpistostaan. Se kauhu, jota hän oli tuntenut kyyristyessään Spahin vaipan alle, oli parantanut hänet kokonaan tästä oikusta. Sillä hänen tunteensa Benchaalaliin oli ollut vain oikku. Nuo sanat hän uudisti itselleen kerta toisensa jälkeen. Hän ei koskaan enää panisi arvoaan alttiiksi. Tuo »pikku seikkailu» erämaassa oli nyt loppunut ja jumalan kiitos, se ei ollut johtanut mihinkään vakaviin seurauksiin. Sillä Crumpet ei voinut tietää mitään. Hänen odottamaton paluunsa oli varmaan johtunut vain siitä, että suolavuoren ravintola oli todellakin ollut kovin ikävä. Varmaan vain hänen oma syyllisyytensä tunne oli saattanut hänet näkemään jotain outoa Sir Clauden käytöksessä, jonkunmoista kylmyyttä, mikä ei ollut hänelle tavallista. Pahimmassa tapauksessa hänen epäilyksensä olivat aivan heikot. Tosin se mahdollisuus oli olemassa, että Ahmed olisi kertonut jotain tai, jollei hän ollut sitä vielä tehnyt, kertoisi hänelle mitä hän tiesi. Mutta miksi hän niin tekisi? Benchaalal oli varmaan lahjonnut hänet, vaikkei tämä ollut sitä sanonutkaan. Hän tiesi Ahmedin käyneen tänään kylässä. Varmaankin hän oli tavannut Benchaalalin. Ja varmaankin Benchaalal oli järjestänyt asiat. Lady Wyverne työnsi luotaan kaikki epäilykset, vakuutti itselleen, että hän oli onnellisesti välttänyt vaaran ja päätti, ettei hän tästä lähin välittäisi mistään mikä saattoi täällä Afrikassa herättää hänen uteliaisuuttaan.
Lady Wyverne istui nojatuolissaan ja otti kirjan käteensä. Se oli ranskalainen romaani. Kiinnittäessään katseensa sen ensimäisiin sivuihin hän oli kuulevinaan korkeakorkoisten kenkien kapsetta Parisin katukäytäviltä. Hän ihaili Parisia! Kuinka hauska päästä sinne jälleen, tehdä ostoksia ja —
Benchaalal alkoi laulaa ulkona pihalla.
Lady Wyvernen romaani vaipui hänen syliinsä. Hän istui aivan hiljaa kuunnellen.
Tuo laulu oli rumaa; niin se oli hyvin rumaa. Tuollainen kimakka ääni ei olisi voinut hurmata ketään hänen seurapiirissänsä. Ja sittenkin se kiehtoi nyt hänen mieltänsä, huumasi häntä, saattoi hänet suremaan sitä, ettei hän ollut vapaa, vapaa niinkuin mies seuraamaan jokaista oikkuaan, ottamaan selkoa jokaisesta salaperäisyydestä, joka yllätti hänet, kulkemaan sitä tietä, joka näytti johtavan luvattuun maahan.
Kuinka ihanaa mahtoikaan olla täydellisesti vapaa! Afrika ja sen kansa oli herättänyt Lady Wyvernen sielussa seikkailuhalun, joka usein uinuu oikullisten ihmisten povessa, ja tämä seikkailuhalu kohdistui Spahiin, ikäänkuin johonkin ihmeidentekijään, joka saattoi tarjota tyydytystä tuolle halulle.
Benchaalalin ääni vaikeni, viimeinen korkea sävel tuntui ikäänkuin kimpoavan ylös tähtiin saakka.
Lady Wyverne tarttui jälleen kirjaansa. Mutta koko Parisin viehätys oli kadonnut sen lehdiltä. Hänen täytyi ajatella vain paljaitten jalkojen pehmeää astuntaa attikalaisissa sandaaleissa.
Benchaalal alkoi jälleen laulaa.
Lady Wyverne tiesi vallan hyvin, miksi hän lauloi. Hän kutsui häntä ulos. Mutta hän ei aikonut seurata tuota kutsua. Hän päätti hetken kuluttua sulkea uutimet, riisua yltään, sammuttaa tulen ja panna maata. Hän katseli vuodettaan. Se kutsui luokseen. Mutta kuinka mahdottomalta nukkuminen nyt tuntui. Uni ei voisi tulla hänelle silmään, sen hän tiesi!
Hän kuunteli jälleen Benchaalalin laulua. Hän ei ymmärtänyt sanoja, mutta se tuntui hänestä ikäänkuin erämaan valitukselta. Ja kuunnellessaan sitä hänen ajatuksensa siirtyivät huomis-aamuun. Tietysti he huomenna matkustaisivat pois. Taaskin hän jäisi kahdenkesken Crumpetin kanssa. Tutustuttuaan Spahiin hänelle oli selvinnyt, kuinka mitätön Crumpet oli, paitsi silloin kun hän oli vihoissaan. Hän oli varma siitä, että jos hän vihastuisi oikein toden teolla, niin hän voisi olla oikein vaikuttava, kerrassaan kauhuaherättävä. Mutta muuten —! Kuinka naurettavan surkea tuollainen aviomies oikeastaan oli, joka saattoi herättää mielenkiintoa ainoastaan vihan purkauksillaan.
Benchaalal oli aina mielenkiintoinen, eikä Lady Wyverne ollut koskaan nähnyt häntä vihastuneena. Nyt hänen laulunsa jälleen vaikeni. Lady Wyverne kuunteli tarkasti. Hän oletti, että hän alottaisi toisen laulun. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, varmaan Spahi oli käsittänyt, että hänen houkutuksensa oli ollut turhaa.
Oliko hän lähtenyt pois?
Lady Wyverne olisi tahtonut päästä siitä selville, mutta hän ei liikahtanut tuoliltaan, vaan otti romaaninsa jälleen käteen. Mutta levottomuus kiihtyi hänessä yhä ja hänen oli lopulta aivan mahdoton pysytellä alallaan. Lukiessaan Parisista olivat hänen ajatuksensa palanneet siihen päivään, jolloin hän yhdessä miehensä kanssa oli käynyt astroloogin puheilla. Hänen mieleensä muistuivat hänen sanansa. Hän oli ennustanut hänen miehelleen, että hän kadottaisi vaimonsa — siten Lady Wyverne selitti tuon »uhkaavan vaaran». Vaara kadottaa hänet uhkasi häntä, mutta oliko hän oikeastaan koskaan omistanutkaan häntä? Oliko kukaan omistanut häntä? Ja hän itse, voisiko hän koskaan antautua toiselle, täydellisesti sulautua toisen kanssa yhteen? Sitä hän ei tiennyt. Sen hän vain tiesi, että Spahilla oli ollut suurempi valta häneen kuin kellään muulla miehellä ennen häntä. Hän luuli tuon vallan nyt loppuneen. Hän oli ollut täydellisesti Spahin vallassa. Mutta tuo kauhu, joka oli herättänyt hänet todellisuuteen, oli myös hävittänyt Spahin vallan. Tosin hän oli tuntenut olevansa hiukan orjuutettu tuon miehen seurassa. Mutta ajatellessaan nyt miten koko hänen tahtonsa ja mielensä oli ollut tuon miehen vaikutuksen alaisena, ei hän, ihmeellistä kyllä, tuntenut vähintäkään harmia, ei edes nöyryytystä suuremmassa määrässä. Pikemmin häntä vain suretti, että hän nyt oli kadottanut huvin, josta hän olisi tahtonut vielä pitemmältä nauttia.
Lady Wyverne huokasi jälleen ja katseli vuodettansa. Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan nukkumista. Hän ihmetteli missähän hänen miehensä saattoi olla; varmaankin hän kuorsasi telttavuoteellansa. Vuoret piirittivät häntä joka puolelta, niin hän tuumi. Ja aamun koittaessa hän lähtisi pyssy olalla metsästämään.
Entäs jos Ahmed oli kertonut hänelle!
Mutta Spahin raha oli lukinnut Ahmedin suun. Siitä Lady Wyverne oli aivan varma. Tuon tiedon olisi pitänyt loukata häntä oikeastaan. Ja ehkäpä se toisessa maassa olisikin loukannut häntä. Mutta täällä sellainen ei tuntunut luonnottomalta, ei edes kovin väärältä.
Jokirannassa kyyköttäessään Benchaalalin viitan alla hän oli tuntenut nöyryytystä. Mutta tämä häpeäntunne oli väistynyt pelon ja kauhun tieltä.
Ja sittenkään hän ei rakastanut tuota miestä. Hän ei rakastanut häntä, vaikka hän tunsi suurta halua seurata ja totella häntä. Tuntui aivan siltä kuin tuolla miehellä olisi ollut kädessään hieno nuora, jonka toinen pää oli kiinnitetty häneen itseensä, ja joka kerta kun hän veti nuorasta, vaikka kuinka hiljaa tahansa, täytyi hänen seurata häntä.
Tälläkin hetkellä Spahi veti tuota nuoraa, jossakin kaukana pimeässä.Lady Wyverne tunsi sen vaistomaisesti.
Jospa Spahi ei olisi ollut siellä ja hän olisi voinut astua ulos verannalle ja hengittää tuota öistä erämaan ilmaa! Häntä ahdisti tässä pienessä huoneessa. Ilma tuntui kerrassaan tukehduttavalta.
Lady Wyverne oli pakannut tavaransa huomista lähtöä varten ja yllään hänellä oli matkapuku, johon Spahi oli kiinnittänyt huomiotaan. Se oli aivan liian paksu, ja voimatta sen kauemmin pysyä paikoillaan Lady Wyverne astui matka-arkkunsa ääreen ja otti sieltä esille ohuemman tummanpunaisen puvun. Hän ei ollut käyttänyt sitä kertaakaan El-Akbarassa. Nopeasti hän vaihtoi matkapuvun tähän toiseen. Sitten hän vilkaisi peiliin. Hänen kasvojensa kiihtynyt ilme ihmetytti häntä. Hänen kirkkaissa silmissään oli odotusta. Mutta punainen puku näytti vaillinaiselta ilman jalokivikoristetta. Käsilaukussaan hänellä oli pieni jalokivirasia. Hän otti sen esille ja ripusti kaulaansa pitkän timanttiketjun.
Hän oli kuullut, että arabialaiset ihailivat jalokiviä ja kaikenlaisia kimaltelevia koristeita, ja että naiset täällä koristivat itseään kultarahoilla ja kallisarvosilla amuleteillä. Hänet valtasi äkkiä halu näyttäytyä Spahille tässä punaisessa puvussa jalokivet kaulassaan. Se oli vain mielistelyhalua. Huomenna he eroisivat ikipäiviksi. Ja epäilemättä Spahi unohtaisi hänet pian. Hän toivoi, että viimeinen vaikutus, jonka hän jättäisi jälkeensä, hävittäisi muiston nyyhkyttävästä, kyyneltyneestä ja tottelevasta naisesta.
Lady Wyverne huokasi tarkastellessaan timanttiketjua käsissänsä.
Sitten hän teki sen, mitä hän oli päättänyt olla tekemättä. Hän astui ulos verannalle.
Oli jo myöhäistä; ainakin ranskalaisen ravintoloitsijan mielestä. Hän ja hänen vaimonsa sekä heidän palvelijansa olivat jo panneet maata. Syvä hiljaisuus vallitsi tässä suljetussa sopukassa, joka sijaitsi vapaan maailman kynnyksellä; ja ainoastaan virran kohina katkaisi tuota hiljaisuutta. Tuo ääni keskellä tätä täydellistä hiljaisuutta tuntui ikäänkuin sen vaikutuksesta vaimenevan, pehmenevän, miltei muuttuvan alakuloiseksi valitukseksi. Kuu ilmestyi taivaanrantaan, sen kultainen kehä kohosi esille suuren vuoren mustan ääriviivan takaa.
Lady Wyverne katseli kuuta melkein henkeään pidätellen sen salaperäisesti noustessa yhä korkeammalle, kunnes sen pyörä oli vapautunut tummasta varjostaan ja loisti vapaana tähtikirkkaalla taivaanlaella.
Tuo vanki oli ainakin nyt vapautunut.
Lady Wyverne tähysteli pihalle, puiden alle sekä alas tielle. Ei ketään näkynyt. Hän kohotti katseensa ylös harmaihin vuoriin. Pimeän tullen oli viimeinenkin ikävän ja epävarmuuden tunne kadonnut hänen mielestään. Sir Claude oli auttamattomasti poissa.
Entäs Benchaalal?
Varjomainen olento hiipi tietä pitkin astuen erämaata kohti. Se kulki ohi ennenkuin Lady Wyverne ehti oikein sitä huomatakaan ja katosi kuutamoon. Arabialainen se oli, sen hän huomasi. Mutta ei myöskään mitään muuta. Olento näytti kiitäneen juoksujalassa. Se liikkui niin nopeasti ja hiljaa kuin varjo valkean pinnan yli.
Lady Wyverne sätkähti ja pidätti henkeään hetken aikaa. Hän käännähti puoleksi taakseen valaistua huonetta kohti, sillä hänet valtasi äkkiä se tunne, että jokin vaara uhkasi häntä tuossa hiljaisuudessa ja että hänen olisi parasta mennä sisään, sulkea uutimet eikä ajatella sen enempää ulkona olevaa salaperäistä vetovoimaa. Mutta kääntyessään hän kuuli jälleen Benchaalalin äänen. Se oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän voinut edes eroittaa, mistäpäin se tuli. Mutta hän tiesi sittenkin, että Spahi odotti häntä, että hän oli nähnyt hänet ja kutsui nyt häntä.
Taaskin, niinkuin niin usein ennenkin hänen elämässään, oikku sai vallan hänen ylitsensä. Ja hän pelkäsi siinä määrin vastustaa sitä — hän tiesi näet, että hänessä tänään oli herännyt varovainen, vieläpä pelokas tunne — että hän ilman muuta antautui sen johdettavaksi. Malttamatta edes heittää viittaa hartioilleen hän astui hiljaa ulos huoneestaan ja laskeutui pimeitä portaita myöten pihalle.