The Project Gutenberg eBook ofVillipetoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VillipetoAuthor: Jack LondonTranslator: Maunu KorpelaRelease date: June 16, 2018 [eBook #57338]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIPETO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VillipetoAuthor: Jack LondonTranslator: Maunu KorpelaRelease date: June 16, 2018 [eBook #57338]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Villipeto
Author: Jack LondonTranslator: Maunu Korpela
Author: Jack London
Translator: Maunu Korpela
Release date: June 16, 2018 [eBook #57338]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIPETO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suomentanut Maunu Korpela
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1920.
Sam Stubener luki huolettomasti ja nopeasti päivän postin. Ammattinyrkkeilijöiden impressariona hän oli tottunut kaikenkarvaisiin kirjeisiin. Jokaisella vedonlyöjällä ja vedonlyöjän ystävällä oli uudistuksia ja parannuksia ehdotettavanaan. Hän tiesi, että hänen postinsa aina sisälsi yllätyksiä, uhkauksia hänen henkeään vastaan sekä lievempiä vahingoittamisyrityksiä m.m. kaniininjalkafetishien tai onnea tuottavien hevosenkenkäostotarjousten muodossa, taikka koetettiin häntä saada ostamaan jotain arvotonta roskaa neljännesmiljoonan hinnasta. Sen jälkeen kuin hän eräänä päivänä oli saanut vastaanottaa lynkatun neekerin nahasta tehdyn partaveitsihiasimen sekä Kuolon laaksosta löydetyn valkoihoisen kuivatetun sormen, oli hän vakuutettu siitä, ettei postinkuljettaja enää koskaan kykenisi tuomaan hänelle mitään, joka hämmästyttäisi häntä. Mutta tänä päivänä aukaisi hän erään kirjeen, jonka hän luki kaksi kertaa, pani sen sitte taskuunsa ottaakseen sen kohta jälleen kolmatta kertaa luettavakseen. Se oli leimattu jossakin Siskioyn kreivikunnassa ja kuului seuraavasti:
"Rakas Sam!
Ette tunne minua muutoin kuin par renommé. Te tulitte minun aikani jälkeen, ja minä olen jo kauan pysynyt poissa leikistä. Mutta voitte uskoa, etten ole nukkunut. Olen seurannut peliä koko ajan ja teitä aina siitä asti, kuin Kol Aufman löi teidät laudalta, viimeiseen Nat Belsonilta saamanne kuritukseen asti, ja tiedän, että olette impressarioista pontevin.
Minulla on teille muuan ehdotus. Hallussani on suurenmoisin vasta-alkaja, mitä milloinkaan on ollut olemassa. Tämä ei ole valhetta. Se on arvokas totuus. Mitä ajattelette miehestä, joka painaa kaksisataakaksikymmentä naulaa ja kykenee antamaan kaksinkertaisesti niin voimakkaita iskuja kuin minun kaikkein parhaimpani? Sellainen on poikani, Pat Glendon, jolla nimellä hän tulee esiintymään. Olen suunnitellut kaiken. Teette parhaiten tulemalla ensimäisellä junalla tänne.
Olen kasvattanut hänet ja treenannut häntä. Mitä milloinkaan olen tiennyt, olen päntännyt hänen päähänsä. Mahdollisesti ette usko minua, mutta hän osaa vielä enemmänkin. Hän on syntynyt nyrkkeilijäksi. Hän on ihmeellinen ajan ja välimatkan arvostelija. Hän huomaa kaiken sekunnilleen ja tuumalleen ollenkaan tarvitsematta erikoisesti ajatella sitä. Hänen kuuden tuuman iskunsa on varmempi unilääke kuin useimpien nyrkkeilykuuluisuuksien voimaiskut.
Puhutaan paljon valkoisen rodun toivosta. Hän on juuri se. Tulkaa katsomaan häntä. Silloin kuin treenasitte Jeffriesiä, olitte hullaantunut metsästämään. Tulkaa tänne, niin olen tarjoava teille tilaisuuden ensiluokkaiseen metsästykseen ja kalastukseen, jonka veroista ei ole muualla. Annan Pat juniorin tehdä teille seuraa. Itse en jaksa. Sen tähden juuri lähetinkin teille kutsun. Aioin itse ruveta hänen impressariokseen. Mutta se ei käy päinsä. Olen väsynyt ja voin tulla poiskutsutuksi koska hyvänsä. Lähtekää te siis matkaan. Tahdon, että otatte hänet huostaanne. Siitä tulee kaunis omaisuus teille molemmille, mutta tahdon laatia sopimuksen.
Kunnioittaen
Pat Glendon."
Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta — nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä —, ja hän koetti etsiä Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.
Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi nyrkkeilijäksi.
Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä. Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen huono-onnisuutensa kanssa.
Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti hänet oikealle tielle.
"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen kerran näin hänet — kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän. 'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."
"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte — oliko hänellä yhtään lasta?" kysyi Stubener.
"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."
"Oliko se poika?"
"Mistä minä voin sen tietää?"
Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.
Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin. Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät. Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.
Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu astumaan maahan kävelemään.
Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti hänet sisään.
"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri, tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."
"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän. Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä. Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam, poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."
Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan, ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.
"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea, väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitte — ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt lokomotiivin ja junan.
"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa, voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle, mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.
"Poika on niin suuresti ihastunut runoihin ja runollisiin maisemiin, sellaisiin, kuten pieni mänty ja sen takana kuu, tuulinen auringonlasku tai aamuaurinko nähtynä korkealta vuorenhuipulta. Ja häntä haluttaisi nähdä tauluja ja piirustuksia. Hän on innostunut lausumaan kirjasta 'Piru eli yön henki', jonka hän sai punatukkaiselta opettajattarelta. Mutta se riippuu vain siitä, että hän on vielä niin nuori. Hän tulee antautumaan koko ruumiiltaan ja sielultaan nyrkkeilyyn, kun vain saatte hänet alottamaan ja tottumaan asumiseen kaupungissa.
"Hyvä asia on ainakin se, että hän on arka naisia kohtaan. He eivät tule häiritsemään hänen rauhaansa moneen vuoteen. Hän ei ollenkaan ymmärrä noita olentoja ja muuten on hän nähnytkin niitä hiton harvoja. Se oli tuo opettajatar kaukaa Samson's Flatista, joka sai hänen päähänsä mainitsemani runohulluuden. Hän oli aivan hullaantunut poikaan, vaikka Patilla ei ollut aavistustakaan siitä. Hän oli kuumaverinen tyttö — hän ei ollut kotoisin täältä vuoristoseudulta, vaan alhaalta tasangolta — ja lopulta joutui hän aivan pois suunniltaan ja riippui kiinni pojassa aivan sietämättömästi. Ja mitä luulette pojan tehneen, kun hän vihdoin ymmärsi? Hän tuli araksi kuin jänis. Hän otti vilttejä ja ampumatarpeita mukaansa ja pakeni metsään. En nähnyt varjoakaan hänestä kokonaiseen kuukauteen, ja sitte hiipi hän sisälle, kun oli pimeätä, sekä oli poissa taas aamulla. Eikä hän tahtonut edes aukaista opettajattaren kirjeitä. 'Polta ne', hän sanoi. Ja minä poltin. Kaksi kertaa tuli opettajatar ratsastaen intiaaniponylla koko matkan Samson's Flatista, ja minun tuli oikein sääli tyttö raukkaa. Hän oikein ikävöi poikaa. Mutta kolmen kuukauden kuluttua lähti hän pois koulusta ja matkusti takaisin omalle kotiseudulleen, ja silloin tuli poika takaisin kotiin paalumajaan.
"Naiset ovat olleet monen kelpo nyrkkeilijän kirous, mutta sellaiseksi ne eivät voi tulla hänelle. Hän punastuu kuin tyttö, jos joku naisihminen katsoo häneen useamman kerran tai liian pitkään ensi kerralla. Ja kaikki he katsovat häneen. Mutta kun hän nyrkkeilee, kun hän nyrkkeilee! Herra jumala, hänestä hehkuu vanhaa, villiä irlantilaista tulta, joka antaa vauhtia hänen nyrkeilleen. Ei hän kuitenkaan mene liian pitkälle. Sen saatte uskoa. Parhaimpana aikanani en koskaan ollut niin kylmäverinen kuin hän on. Epäilen, että tulisuuteni aiheuttikin onnettomuuteni. Mutta hän on jäävuori. Hän on kuuma ja kylmä samalla kertaa, jäällä ympäröity sähköjohto."
Stubener torkkui, mutta vanhan miehen puhelu piti hänet valveilla. Hän kuunteli unisena.
"Olen todellakin tehnyt hänestä oikean miehen! Olen tehnyt hänestä lujakätisen, suorajalkaisen ja teräväsilmäisen miehen. Tunnen nyrkkeilyn kuin viisi sormeani ja olen seurannut nykyaikaisia muutoksia. Hän tuntee kaikki tyylit ja voimia säästävät metoodit. Hän ei koskaan siirry kahta tuumaa, kun puolitoista riittää. Ja kun hän tahtoo, voi hän tehdä oikean kengurun hyppäyksen. Taistelu lyhyeltä välimatkalta? Odottakaa, kunnes saatte nähdä. Parempaa kuin hänen otteluansa pitkältä välimatkalta ette voi ajatella. Hän olisi varmasti kyennyt lyömään Peter Jacksonin ja Corbetin heidän ollessaan parhaimmillaan. Olen opettanut hänelle kaiken, sen sanon, viimeistä temppua myöten, ja hän on itse opetellut lukemattomia lisää. Hän on oikea nyrkkeilijänero. Hän on harjotellut monen vuoristolaisen kanssa. Olen opettanut hänelle näppäryyttä, ja nuo vuoristolaiset ovat lisänneet hänen voimiansa. He eivät ole mitään hentoja miehiä, vaan suuria karhuja. He kykenevät kyllä tarttumaan kiinni ja antamaan pyörryttäviä iskuja. Ja kuitenkin leikittelee hän heidän kanssaan. Kuuletteko, mitä sanon? Hän leikittelee heidän kanssaan, aivan kuin te taikka minä leikittelisimme koiranpentujen kanssa."
Stubener heräsi taas torkuksistansa ja kuuli ukon murisevan:
"Se juuri on lystikästä, ettei hän ota nyrkkeilyä toden kannalta. Se tuntuu hänestä niin helpolta, että hän pitää sitä leikkinä. Mutta odottakaa, kun hän tapaa jonkun, joka on ripeä tempuissaan. Sanon vain, odottakaa. Silloin saatte nähdä, kuinka hän antaa voimansa purkautua ja kuinka hän nujertaa vastustajansa kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, ettekä koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista."
Päivän sarastaessa vuorten takaa herätti ukko Pat Stubenerin.
"Nyt tulee hän tuolta pitkin tietä", kuiskasi hän innostaan käheällä äänellä. "Ylös nyt ja katsokaa suurinta nyrkkeilijää, minkä nyrkkeilylava milloinkaan on nähnyt tai tulee näkemään tuhanteen vuoteen."
Impressario katsoi ulos avonaisesta ovesta, hieroi unen väsyneistä silmistään ja näki nuoren jättiläisen saapuvan pihalle. Toisessa kädessään tällä oli pyssy ja hartioillaan kantoi hän suurta hirveä, mutta tämä kuorma ei näyttänyt rasittavan häntä vähääkään. Hän oli keveästi puettu avokaulaiseen villapaitaan ja sinisiin housuihin. Mitään takkia hänellä ei ollut ja jalassa oli hänellä mokkasiinit tavallisten kenkien sijasta. Stubener huomasi, että hän astui keveästi ja notkeasti kuin kissa huolimatta kahdensadankahdenkymmenen naulan painostaan ja suuresta taakastaan. Impressarioon teki heti ensi silmäys valtavan vaikutuksen. Nuorukainen näytti todellakin pelottavalta, ja Stubener huomasi hänessä heti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli uutta tyyppiä, aivan erilainen kuin muut nyrkkeilijät. Hän oli oikea aavikon lapsi ja vaikutti enemmän joltain vanhan kansan satuolennolta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorukaiselta.
Stubener huomasi heti, ettei nuori Pat ollut ollenkaan puhelias. Isän esiteltyä hänet ojensi hän vieraalle kätensä, mutta ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään tekemään tulta ja laittamaan kuntoon aamiaista. Isän suoriin kysymyksiin hän vastasi yksivakaisesti, esimerkiksi, kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saavuttanut hirven.
"South Park", kuului hänen vastauksensa.
"Yksitoista penikulmaa vuorien tuolta puolen", selitti ukko ylpeästiStubenerille, "tuolla matkalla voi jo hengästyä."
Aamiaiseen kuului mustaa kahvia, hapanta leipää ja tulella paistettua karhunlihaa. Nuori mies söi runsaan aterian, ja Stubener arvasi, että molemmat Glendonit olivat tottuneet syömään melkein paljasta lihaa. Vanha Pat piti keskustelua yllä yksin, mutta vasta aterian loputtua antautui hän puhumaan sydäntä lähinnä olevasta aineesta.
"Pat, poikani", hän alkoi, "sinähän tiedät, kuka tämä herra on?"
Nuori Pat nyökkäsi luoden pikaisen silmäyksen impressarioon.
"No niin, hän tahtoo ottaa sinut mukaansa San Franciscoon."
"Jään mieluummin tänne, isä", kuului vastaus.
Stubener tunsi itsensä hiukan pettyneeksi. Ehkä olikin hän loppujen lopuksi tehnyt turhan matkan. Tämä ei ollutkaan mikään nyrkkeilijä, joka innokkaasti olisi odottanut tilaisuutta päästä esiintymään. Hänen suunnaton ruumiinsa ei merkitsisi mitään. Siinä ei ollut mitään uutta. Sellaiset suuret miehet tulivat tavallisesti liian lihaviksi.
Mutta ukko Patin kelttiläinen viha lehahti tuleen, ja hänen äänensä sai käskevän sävyn.
"Sinä lähdet kaupunkiin nyrkkeilemään, poika. Sitä varten olen sinua treenannut, ja sen tulet tekemään."
"All right", kuului odottamaton vastaus, joka tuli tyytyväisenä mörähdyksenä leveästä rinnasta.
"Ja nyrkkeilemään sekä voittamaan itse paholaisen", lisäsi ukko.
Stubener tunsi itsensä taas pettyneeksi, kun hän ei nuorukaisen silmistä huomannut mitään hehkua tämän vastatessa:
"All right. Koska me lähdemme?"
"Oo, Sam tahtoo metsästää ja kalastaa hiukan ensin sekä myös koetella nyrkkeilyhansikkailla vähän sinua." Hän katsoi Samiin, joka nyökkäsi. "Voit riisuutua ja näyttää, mihin kelpaat."
Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista vartaloa.
"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti. Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"
He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta, jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.
"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama, kuin hän oli ennen."
Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan erikoislyöntinsä — valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä lannetta pitemmälle.
Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.
"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."
Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua, seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.
"Hän… hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.
Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.
"Mitä luulette tapahtuvan, kun joku lavan pahoistahengistä yrittää käyttää luvattomia temppuja häntä vastaan?"
"Hän tulee luonnollisesti lyömään vastustajansa silloin kuoliaaksi", sanoi Stubener.
"Ei, siihen hän on liian kylmäverinen. Mutta kyllä hän tulee antamaan miehelle muistomerkin epärehellisyydestä."
"Laatikaamme sopimus", sanoi impressario.
"Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan koko hänen arvonsa!" vastasi vanha Pat. "Minä aion ehdottaa ankarat ehdot. Menkää pojan mukana metsästämään hirviä ja tehkää tuttavuutta hänen keuhkojensa ja hänen jalkojensa kanssa. Sitte vasta teemme sopimukset, ihanat sopimukset."
Stubener viipyi tällä metsästysretkellä kaksi päivää ja hän oppi enemmän, kuin vanha Pat oli luvannut hänelle, ja palasi takaisin hyvin väsyneenä. Nuorukaisen yksinkertaisuus vaikutti yllättävästi impressarioon. Mutta kuinka viaton Pat olikin tietäen ainoastaan sen, mitä itse oli kuullut ja nähnyt yksinäisessä vuoristoelämässään, oli hän kuitenkin osottautunut omaavansa luonteenomaisen viisauden ja järkevyyden. Erästä nuoren miehen ominaisuutta Sam ei ollenkaan ymmärtänyt, nimittäin tämän yliluonnollista tyyneyttä. Pat ei ärtynyt tai hermostunut koskaan. Hän ei kironnut koskaan, ei edes koruttomasti ja epämiehekkäästi, millä tavoin mammanpojat kiroavat.
"Kiroisin kyllä, jos minua haluttaisi", selitti hän, kun hänen seuralaisensa koetti yllyttää häntä siihen. "Mutta otaksun, ettei minun koskaan tarvitse sitä tehdä. Mutta jos minun täytyy, niin silloin kyllä osaan kirota."
Vanha Pat, joka ei koskaan taipunut päätöksestään, jätti hyvästit kotona paalumajassa.
"Ei tule kestämään kauaa, Pat, poikani, ennen kuin saan lukea sanomalehdistä sinusta. Tulisin mielelläni mukaasi, mutta pelkään, että tämä vuoristoseutu on oikea paikkani viimeiseen hetkeeni saakka."
Sitte vei vanhus impressarion syrjään ja keskusteli hänen kanssaan tylyllä äänellä:
"Muistakaa, mitä olen teille sanonut monta kertaa. Poikani on puhdas ja kunniallinen. Hänellä ei ole aavistustakaan urheilun varjopuolista. Kaiken sellaisen olen jättänyt kertomatta. Hän ei tiedä, mitä on vääryys. Hän tuntee vain nyrkkeilyn urhoollisen, romanttisen ja kunniallisen puolen, ja olen kertonut hänelle joukottain kertomuksia vanhoista ammattinyrkkeilijöistä, vaikka jumala tietäköön, ettei hän niistä erikoisesti innostunut. Voitteko ajatella, leikkasin sanomalehdistä pois urheiluosaston, jotta hän ei näkisi niitä, — hän luuli, että tarvitsin ne leikkelealbumiini. Hän ei koskaan ole kuullut puhuttavan, että joku nyrkkeilijä olisi keskeyttänyt kilpailun tai tehnyt sen muuten mitättömäksi. Älkää siis saattako häntä tekemisiin epärehellisyyden kanssa. Säästäkää häntä siitä epämiellyttävyydestä. Sen tähden juuri tein tuon pykälän sopimuksen lakkaamisesta. Pieninkin vääryys rikkoo sen. Ei mitään vetorahojen epärehellistä jakamista, ei mitään salaisia sopimuksia filmiherrojen kanssa. Tulette ansaitsemaan suuria summia molemmat. Mutta pelatkaa rehellistä peliä, muuten tulette menettämään. Oletteko ymmärtänyt?"
"Ja mitä teetkin, niin ole varuillasi naisten suhteen", kuului vanhan Patin viimeinen varotus, kun nuori Pat jo istui hevosen seljässä ja tottelevaisena kuunteli. "Naiset ovat kuolema ja helvetti, muista se. Mutta kun tapaat oikean, niin pidä kiinni hänestä. Hän on enemmän arvoinen kuin maine ja raha. Mutta ota ensin tarkka vaari, ja kun olet hänestä varma, niin älä anna hänen luisua sormiesi lomitse. Tartu häneen molemmin käsin ja pidä hänestä kiinni. Ota hänet, vaikka koko maailma sen tähden murenisi. Pat, poikani, hyvä nainen on… hyvä nainen. Se on ensimäinen ja viimeinen sanani."
Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt. Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia, vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja punaisena kuin intiaani.
"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"
Stubener vihelsi ja vastasi:
"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan.Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."
"Voin nujertaa hänet."
"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut ensimäisellä ottelullaan."
"Minä voisin sen tehdä."
"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen. Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä — sellaisilla kuin Chub Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."
"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää sen asian niin."
Stubener nauroi.
"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"
"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan rahaa."
Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.
"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.
Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa ehtisi paljon saamaan aikaan.
Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.
Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa" nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta? Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun — siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi kyllä käyttää.
Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia, menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi kasvoiltaan.
"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille. "Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."
"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."
Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli, tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi suuta pilkallisesti ja mumisi:
"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"
Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.
Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hänStubenerin puoleen.
"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.
"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa.Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."
"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin tavallisesti.
"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."
Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja katsoi sitte erääseen avustajaansa.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"
Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena — vaikka yleinen mielipide piti Pat Glendonin voittoa sattumana — että Pat sai mitellä voimiaan Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten, että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku. Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle. Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.
"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.
Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.
"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.
Pat pudisti päätään.
"Yhden iskun Glendoniksi."
Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan flegmaattisesti.
"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti. Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."
"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat kummissaan.
"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin ottelun?"
Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti, että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi sata erää nyrkkeilemistä.
Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta. Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt, osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.
Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.
Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.
"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja tehkää sitte selvä hänestä."
Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.
Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä, ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun, jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.
Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi, ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu. Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät hänet sairasvaunuihin.
"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."
Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.
"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."
"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.
"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."
"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden, jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat yhteistoiminnassa minussa."
"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.
Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat kuolleista.
"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."
"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.
"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."
"Saattepa nähdä…" Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää koskaan lue runoutta… ja se on paljon luvattu."
"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli ymmärrykseni."
Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin, tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.
"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.
"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan. Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."
"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan."Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."
"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän. Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua automobiililla."
Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.
"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne, päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."
Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta luentoja Browningista.
Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan, vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä, vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta, ja hän melkein nautti ottelusta.
"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän jälkeisellä väliajalla.
"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.
"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut", muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.
"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan, täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."
"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener kolmannentoista erän loputtua.
"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."
"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."
Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä, passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen. Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti" vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa hänen vain puolustautuessaan.
Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät, mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.
"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.
"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."
Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.
Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi. Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen" kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan tottelematta kehotuksia?
Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden, ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen "nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen hänestä.
Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän, taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää, ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.
Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa. Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari. Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.
Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää eivätkä tuhlanneet rahojansa.
Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui filmiyhtiölle.
Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin Stubenerin läsnäollessa.
Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa. Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:
"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen, olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja kunnollisinta väkeä."
Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi — tämä filmiyhtiöitten tähden — eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.
Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa. Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä. Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.
Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli, eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin, saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin. Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain mestaruuden Jim Hanfordilta.
Hän saavutti pian uransa huippukohdan. Suuri mestari oli julkisesti ilmottanut haluavansa otella Glendonin kanssa, sitten kuin tämä ensin olisi voittanut kolme neljä muuta, jotka olivat jonkunlaisia mestaruuden aspirantteja. Puolessa vuodessa onnistui Patin raivata tieltään Kid Mc Croth ja Philadelphia-Jack Mc Bride ja silloin olivat jäljellä enää Nat Powers ja Tom Cannam. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei muuan määrätty, nuori ylhäisön nainen olisi ruvennut sanomalehtikirjottajaksi ja jollei Stubener olisi päästänyt tätä San Franciscon "Courier-Journalin" reportteria haastattelemaan Patia.
Kaikki, mitä tämä nainen kirjotti, julkaistiin aina Maud Sangsterin kirjotuksina, mikä ohimennen sanottuna oli hänen oikea nimensä. Sangsterit olivat kuuluisia rikkaudestaan. Kantaisä, vanha Jacob Sangster oli alottanut reppu selässään lännen maamiehenä. Hän oli keksinyt pohjattoman boraksikerroksen Nevadasta ja ensin vedätettyään boraksia muulilla oli hän rakennuttanut rautatien itselleen. Sitte oli hän boraksivoitoillaan ostanut tuhansia neliömaileja metsää Californiasta, Oregonista ja Washingtonista. Myöhemmin oli hän sovelluttanut yhteen politiikkaa ja kauppaa, ostanut valtiomiehiä, tuomareita ja koneita sekä tullut lukuisien teollisuuskeskuksien johtomieheksi. Sitte oli hän kuollut yltäkylläisenä kunniasta ja ihmisten kunnioituksesta ja jättänyt jälkeensä nimen, tahrapilkun historiaan sekä parinsadan miljoonan omaisuuden neljän poikansa jaettavaksi. Oikeus- ja teollisuusriidat sekä myöskin poliittiset riidat, jotka seurasivat, ja suututtivat Californiaa koko sukupolven ajan ja loppuivat kuolemattomaan vihaan ja lopulliseen tuttavuuden irtisanomiseen neljän veljeksen kesken. Nuorin, Theodore, muutti jostakin syystä mieltään saavutettuaan keski-iän, möi kaikki maatilansa ja karjalaumansa sekä kilpa-ajotallinsa ja antautui taisteluun kaikkia syntymäkaupunkinsa pahentavia mahteja vastaan, joihin kuuluivat useimmat sen miljonääreistä, puhdistamaan kaupunkia kaikesta siitä saastasta, jonka vanha Jacob Sangster oli sinne tuonut.
Maud Sangster oli Theodoren vanhin tytär. Sangsterin suku synnytti aina miehistään keinottelijoita ja naisistaan kaunottaria. Maud ei ollut poikkeus. Hän oli myös perinyt jotain Sangster-veren seikkailuhalusta, sillä ennen kuin hän oli ehtinyt kypsyä naiseksi, oli hän suorittanut tehtäviä, joita ei kukaan muu hänen asemassaan oleva nainen olisi tehnyt. Vaikka hän oli niin kaunis, oli hän jäänyt naimattomaksi. Hän oli oleskellut Euroopassa tulematta silti kotiin aviomies mukanaan ja hän oli antanut rukkaset lukuisille kotimaisille kosijoille. Hän oli antautunut harrastamaan ulkoilmaurheilua ja tullut mestariksi tennispelissä, täyttänyt viikkolehtien palstat tapainrikkomisillaan, käynyt jalan San Mateosta Skuta Cruziin määrätyssä ajassa erään vedonlyönnin johdosta ja kerran herättänyt huomiota pelaamalla pooloa miehisessä joukkueessa. Hän oli aikoinaan harrastanut taiteita, ja oli hänellä ollut oma atelieerinsakin San Franciscon ylioppilaskorttelissa.
Kaikki tämä oli ollut hyvin vähän merkityksellistä, kunnes hänen isänsä uudistussairaus alkoi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista miestä, jonka edessä hän olisi voinut taipua ilolla, ja aina oli hän inhonnut niitä, jotka olivat koettaneet voittaa hänen myötätuntonsa. Sen tähden suuttui hän isänsä sekaantumisesta hänen elämäntapoihinsa ja kruunasi entiset tekonsa muuttamalla pois kotoa ja ryhtymällä Courier-Journalin palvelukseen. Hän alotti kahdenkymmenen dollarin viikkopalkalla, mutta hänen palkkansa nousi viiteenkymmeneen. Hänen tehtäviinsä kuului pääasiallisesti musiikki-, teatteri- ja taidearvostelu, mutta hän antautui myös suoranaisiin sanomalehtimiehen tehtäviin, silloin kuin ne olivat hänen mielestään kyllin mieltäkiinnittäviä. Siten hän esimerkiksi haastatteli kuuluisaa Pierpot Morgania, sen jälkeen kuin puolentusinaa newyorkilaista sanomalehtimiestä oli tästä hävyttömästi soimaten kirjotellut, kävi sukeltajan puvussa Golden Gaten pohjassa ja lensi Roodin, "lintumiehen" kanssa, kun tämä löi kaikki siihenastiset pituuslentoennätykset lentämällä aina Riversideen saakka.
Ei kuitenkaan saa kuvitella, että Maud Sangster olisi ollut joku karkeajäseninen amatsoni. Päinvastoin oli hän harmaasilmäinen, hoikka, keskikokoinen, nuori neito kahdenkymmenenkolmen vuoden seutuvilla. Hänen kätensä olivat tavattoman pienet, samoin jalat, kuuluakseen urheilijattarelle tai yleensä kenellekään. Aivan päinvastoin kuin muut urheilijattaret, osasi hän olla hienon naisellinen.
Omasta ehdotuksestaan hän sai toimittajalta määräyksen mennä haastattelemaan Pat Glendonia. Lukuunottamatta sitä, että hän kerran oli nähnyt Bob Fitzissimonsin seurapuvussa Palace hotellissa, ei hän koskaan elämässään ollut nähnyt ammattinyrkkeilijää. Hän ei myöskään ollut utelias sellaista näkemään — ainakaan hän ei ollut ollut utelias, ennen kuin nuori Pat Glendon saapui San Franciscoon treenaamaan itseään otteluun Nat Powersia vastaan. Silloin oli hän muistanut Patin sanomalehtinimen — Villipedon. Glendon olisi varmaankin katsomisen arvoinen. Siitä, mitä hän Patista oli lukenut, oli hän saanut sen käsityksen, että tämä oli ihmishahmossa oleva hirviö, raaka ja hurja kuin viidakon peto. Patin valokuvat eivät tosin vahvistaneet häntä siinä uskossa, mutta ne kyllä puhuivat puolestaan nyrkkeilijän yliluonnollisen voimakkaista lihaksista. Sanomalehtikuvan opastamana lähti hän Cliff Housen harjotushuoneustoon Stubenerin määräämällä ajalla.
Tonttikeinottelija oli huolissaan. Pat oli uppiniskainen. Hän istui nojatuolissa toinen jalka riippuen yli tuolin kädennojan, kädessään Shakespearen runoja ja lausui mielipiteitään tulevan haastattelun johdosta.
"Mitä tekemistä naisilla on nyrkkeilyn kanssa?" kysyi hän. "Se ei kuulu heille. Mitä he siitä tietävät? Miehetkin ymmärtävät sitä surullisen vähän. En minä ole mikään mallinukke, joka pannaan ikkunalle nähtäväksi. Tuo nainen tulee tänne vain töllistelemään minua. En ole koskaan pitänyt naisista harjotushuoneessa enkä välitä siitä, että hän on reportteri."
"Mutta hän ei ole mikään tavallinen reportteri", huomautti Stubener."Olette kai kuullut puhuttavan Sangstereista — miljonäärisuvusta?"
Pat nyökkäsi.
"No niin, hän on yksi heistä. Hän kuuluu suureen maailmaan. Hän voisi liikkua hienon hienossa seurapiirissä, jos hän tahtoisi, sen sijaan, että hän nyt tekee työtä palkasta. Hänen isänsä on ainakin viidenkymmenen miljoonan arvoinen."
"Minkä tähden hän sitte kirjottelee sanomalehtiin ja syö jonkun köyhän sanomalehtipaholaisen leipää?"
"Hän joutui riitaan isänsä kanssa, kun ukko tahtoi ruveta puhdistamaan San Franciscoa. Tytär muutti pois kotoa. Siinä koko juttu — jätti kodin ja hankki itselleen paikan. Ja erään asian sanon teille, Pat: hän kirjottaa aivan erikoisen hienoa englantia. Tällä seudulla ei ole ketään kynäilijää, joka kykenisi kilpailemaan hänen kanssaan, kun hän pääsee vauhtiin."
Pat näytti innostuvan, ja Stubener jatkoi:
"Hän kirjottaa myös runoja — tuota tavallista hölynpölyä, aivan kuin tekin. Mutta minä oletan, että hänen on parempaa, sillä hän sai kerran painetuksikin kokonaisen kirjan. Sitäpaitsi kirjottaa hän teattereista. Hän haastattelee jokaista kuuluisaa näyttelijää, joka sattuu tulemaan tänne kaupunkiin."
"Olen lukenut hänen nimensä sanomalehdistä", sanoi Pat.
"Luonnollisesti olette sen tehnyt. Se on suuri kunnia teille, että hän tulee tänne. Se ei tule tuottamaan teille mitään vaivaa. Minä tulen olemaan saapuvilla ja antamaan hänelle tarpeelliset tiedot. Niinhän olen aina tehnyt, kuten tiedätte."
Pat loi häneen tunnustusta antavan katseen.
"Muuan asia vielä, Pat: älkää unohtako, että teidän täytyy alistua tuohon haastatteluun. Se kuuluu ammattiinne. Siten saamme suuren reklaamin ilmaiseksi. Se herättää yleisössä mielenkiintoa ja saa sen liikkeelle, ja juuri yleisöstä me hyödymme." Hän vaikeni, kuunteli ja katsoi kelloonsa. "Luulen, että hän saapuu jo. Menen ottamaan hänet vastaan ja tuon hänet sisään. Annan hänelle viittauksen siihen suuntaan, että hän ymmärtää lähteä pian. Tämä tulee käymään kädenkäänteessä." Hän kääntyi ovella. "Käyttäytykää siivosti nyt, Pat. Älkää purko hampaitanne yhteen älkääkä vastatko pitkästi hänen kysymyksiinsä."
Pat laski kirjan pöydälle, otti sanomalehden ja oli olevinaan syventynyt lukemaan sitä, kun Stubener vieraineen saapui. Pat nousi. Kohtaus muodostui molemminpuoliseksi yllätykseksi. Kun siniset silmät kohtasivat harmaat, oli melkein kuin mies ja nainen olisivat huudahtaneet voitokkaasti toinen toisilleen, aivan kuin he molemmat olisivat löytäneet odottamatta jotain, jota he olivat etsineet. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kumpikin oli kuvitellut toisensa aivan toisenlaiseksi, niin että iloinen jälleennäkeminen muuttui hämmennykseksi. Naisena selvisi reportteri ensimäisenä siitä, ja sen hän teki ollenkaan osottamatta olleensa hämmentynyt. Hän astui yli lattian Glendonia kohden. Tämä puolestaan tuskin huomasi, kuinka esitteleminen tapahtui. Tässähän oli nainen, oikeanainen. Pat ei ollut koskaan aavistanut, että voisi olla olemassa sellaista olentoa. Ne harvat naiset, joihin hän oli kohdistunut huomiotansa, eivät ollenkaan muistuttaneet tätä. Hän ajatteli, mitä vanha Pat olisi sanonut tästä naisesta, oliko tämä sellainen, johon piti tarttua molemmin käsin. Hän huomasi seisovansa pitäen reportteria kädestä. Pat katseli vieraan kättä ja ihmetteli sen pienuutta.