Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.
"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteliRebekka huolestuneesti.
"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen kuumaa teetä?"
Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.
Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti, silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.
"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen luokseen?" kysäisi herra Cobb.
Hienoinen pelko — melkein huomaamaton — liikahti Rebekan sydämen pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.
"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."
"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne, mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"
"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat liian kaukana meidän talostamme."
"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen omenakakkuviipaleen.
"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi", vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti juoda teetään.
"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä — koko talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.
"Se onliiantäynnä — siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."
"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei heitä sen takia voi juuri moittia."
Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus — saattoihan kivitalo sulkea ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän vierasvaraisuuden!
"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti — vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.
"Oh, se on mainio koulu! Ja neiti Dearborn on verraton opettaja!"
"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?' oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."
"Voi, herra Cobb,sanoikohän tosiaan niin?" huudahti Rebekka punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä. "Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."
"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein, että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan kärsivällisyyttä — vai onko?"
"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.
"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb, "niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin: kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko hänkin yhtä hankala?"
"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua, sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."
"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa. Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän, — 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja iloisen näköisenä."
Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi; huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.
"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee koko maailma niinkuin uusi nuppineula — kun sinä ja minä ajamme yhdessä virran viertä ylöspäin."
Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne — ottamaan vastaan tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"
"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"
"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi lukossa?"
"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vieläolekarannut; sinä vain tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan. Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö, ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla, äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', — ne olivat ensimmäiset sanat, mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut, että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"
* * * * *
Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä tätejään.
Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä eniten katkeroittaneet.
Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan — osaksi sen tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan tätä heikkouttaan.
Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista. "Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."
Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi, ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."
"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."
Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.
Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.
"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun istuimme syömässä jäätelöä?"
"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin. "Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista — laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."
"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka. Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."
"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä kirjoista."
"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
"Minkään näköinen?Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään. "Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."
* * * * *
Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus", "Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" — mutta Rebekka ei tuntenut ainoankaan niistä kannustavan intoaan.
"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.
"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa, enhän?"
"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."
"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.
"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neitiDearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."
"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan, kuinka tunnilla oli käynyt.
Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö, ettei hän ollut saanut mitään aikaan.
"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne kivitaulullasi."
"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.
"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa, lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."
Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen seuraavan säeparin:
"Jos Työ ja Ilo riitaantuu,niin Työn saa jäädä tukkoon suu."
Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli tukehtumaisillaan naurusta.
Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi, eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein vedonnut hänen huumorintajuunsa.
"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän, mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa velvollisuuksiaan."
"Se ei olekaanminunajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut 'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja 'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata sen näin:
"Jos Työ ja Ilo riitelee, niin Ilosta sa loppu tee."
"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn, "vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."
Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin oppilastakaan:
"Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni: kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa sitä."
"Tämä on kerrassaan kauhea!" huokasi Rebekka luettuaan aineensa ääneen opettajalle muiden lähdettyä. "Vaikka siinä aina onkin 'minä' ja 'me' ja 'me' ja 'minä', ei se sittenkään tunnu oikein samanlaiselta kuin kirjat; se näyttää kovin tyhmältä."
"Sinä puhut aineessasi niin omituisista seikoista", huomautti neiti Dearborn. "En ymmärrä, mikä sinut johtaa sellaiseen. Miksikä sinä puhut mokomastakin arkipuuhasta kuin lastujen kokoamisesta?"
"Sen vuoksi, että puhun edellisessä lauseessa 'talousaskareista' ja että lastujen noukkiminenonminun kotiaskareitani. Eikö totta, että on hienoa sanoa illallista 'iltaruoaksi', ja eikö sana 'hylätyksi' ole kaunis?"
"Kyllä, ovathan ne kohdat hyviä. Mutta kissaa, lastuja ja maitokiulua minä en suosi."
"No niin", huokasi Rebekka. "Minä pyyhin pois sitten. Onko lehmäkin pyyhittävä?"
"On, minä en halua lehmiä aineisiin", sanoi tunnontarkka neiti Dearborn.
* * * * *
Milltownin-matka aiheutti jossakin määrin myös ikäviä seurauksia, sillä viikkoa myöhemmin Minnie Urkkijan äiti sanoi Miranda Sawyerille, että hänen pitäisi huolehtia tarkemmin Rebekasta, koska tyttö oli taipuvainen "kiroilemaan ja käyttämään rumia sanoja". Aivan samana iltapäivänä oli kuultu hänen sanovan jotakin vallan hirveätä, ja se oli tapahtunut Emma Janen ja Living Perkinsin seurassa, jotka vain olivat nauraneet ja lähteneet nelinkontin ryömien ajamaan tyttöä takaa maantietä pitkin.
Kun Rebekkaa syytettiin tästä rikoksesta, hän kielsi kaiken närkästyneenä, ja Jane täti uskoi häntä.
"Muistelehan, Rebekka, ja koeta ajatella, mitä Minnie on voinut kuulla sinun puhuvan", pyyteli hän. "Älä ole äksy ja pikapäinen, vaan ajattele asiaa tarkoin. Milloin he ajoivat sinua takaa maantiellä ja mitä sinä puuhasit silloin?"
Äkkiä Rebekan kasvot kirkastuivat.
"Nyt minä tiedän", hän huudahti. "Niinkuin muistatte, täti, oli aamupuolella satanut rankasti, ja tie oli täynnä lammikoita. Emma Jane, Living ja minä kuljimme pitkin tietä, ja minä kävin edellä. Kun näin veden virtaavan tieltä alas niitylle, tulin ajatelleeksi Elisabetia, joka 'Setä Tuomon tuvassa' juoksee jääpalasten päällitse Missisippin yli lapsi sylissään ja verikoirat kintereillään. Ne näyttelivät sen Milltownissa, emmekä me voineet olla nauramatta päästyämme ulos teltasta, sillä heillä oli niin pieni näyttämö, että Elisabetin täytyi juosta aina vain ympäri ja ympäri, ja toisinaan koirat ajelivat häntä, mutta ajoittain taas hän koiria. Minä tiesin, että Living ja Emma Janekin muistaisivat sen, ja riisuin sen tähden sadetakkini ja kiedoin kirjat sen sisään ikään kuin siinä olisi ollut lapsi, ja sitten huusin:'Voi, Jumalani, virta!'aivan näin — ihan niinkuin Elisabet siinä näytelmässä. Sitten minä hyppelin lammikoiden yli, ja Emma Jane ja Living seurasivat minua verikoirina. On tyhmän Minnien tapaista, että kun hän näkee leikin, niin hän ei ymmärrä sitä. Mutta Elisabet ei kironnut, kun hän sanoi: 'Voi, Jumalani, virta!' Se oli paremminkin rukous."
"No, sinun nyt ei sovi ruveta enempää rukoilemaan kuin kiroilemaankaan keskellä maantietä", huomautti Miranda. "Mutta olenpa iloissani, kun se ei ollut tämän pahempaa. Sinä olet syntynyt puuhaamaan ikävyyksiä samoin kuin lintu on syntynyt lentämään, ja pelkään, ettet säästy niiltä ennen kuin opit hallitsemaan tottelematonta kieltäsi."
"Joskus toivoisin voivani hallita Minnien kielen", mutisi Rebekka mennessään kattamaan pöytää illalliseksi.
"Täytyy sanoa, että hänonkerrassaan hirmuinen ihmisvesa!" sanoi Miranda ottaen lasit silmiltään ja pannen syrjään käsityönsä. "Etkö luule, Jane, että hänellä on hiukan vikaa päässään?"
"En voi väittää, että hän olisi samanlainen kuin muut", vastasi Jane miettivästi, levoton ilme miellyttävillä kasvoillaan, "mutta voi tuskin päättää, onko hän muita parempi vai huonompi, ennen kuin hän varttuu täysikasvuiseksi. Hänessä on mahdollisuuksia melkeinpä mihin hyvänsä, mutta minusta tuntuu toisinaan, että me emme ole oikein kypsiä hoitelemaan häntä."
"Loruja ja tyhmyyksiä!" sanoi Miranda. "Puhu sinä itsestäsi, jos tahdot, mutta minä tunnen olevani kypsä ohjaamaan mitä lasta hyvänsä, joka kerran on maailmaan syntynyt!"
"Tiedän sen, Miranda; mutta sinun varmuutesi ei vieläteesinua kypsäksi", vastasi Jane hymyillen.
Hänessä tosiaan kehittyi aivan levottomuutta herättävässä määrin tapa ilmaista ajatuksensa vapaasti ja pelkäämättä.
Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.
Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä. Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla. Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.
Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous, jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena vaahtoavaan syvyyteen.
Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli antanut innoittavan aiheen:
Vierivän virran rannallakaks tyttöä ma näin,Rebekka toinen nimeltäänja toinen Emma Jane."Ah, oisipa mun eloni",näin sanoi Emma Jane,"kuin virta tää, niin rauhainen,ja tyyni, kirkas näin."
"Ma pärskehenä olisintaas kosken kuohuissa!Ei tyyni rauha mulle käy,ja sit' en suosi ma!"(Näin sanoi tumma tyttönennyt toverillensa;he ystävykset olivat,vaan eivät sukua.)
Mut, ah! se mitä toivommeei aina käykään päin;kai rauha tulee osaksein,saa kuohut Emma Jane!
"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksisiihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähteeminusta!Voi, voi — minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! MitähänMiranda täti tästä sanookaan!"
Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.
Rouva Cobb ymmärsi tilanteen silmänräpäyksessä ja selitti, että hän pystyi poistamaan melkeinpä minkälaiset tahrat hyvänsä lähes kaikenlajisista kankaista, ja Jerry setä riensi vahvistamaan hänen vakuutustaan todistaen, että äiti kyllä puhdistaa minkälaisen puvun tahansa. Joskus hän tosin syövytti itse kankaan samalla kuin tahrankin, mutta kätevä ihminen hän oli näissä hommissa, tämä äitimuori.
Vahingoittunut puku riisuttiin Rebekan yltä ja upotettiin melkein kokonaan tärpättiin; ja tyttö sai istua juhlapöytään rouva Cobbin siniseen karttuunivaippaan kietoutuneena.
"Älä anna tällaisen tapaturman tärvellä ruokahaluasi, lapsi", sanoi rouva Cobb hyväillen. "Minulla on kermakakkua ja hunajaa sinun varallesi. Ellei tärpätti nyt tepsi, niin minä koetan räätälinliitua, magnesiumia ja kuumaa saippuavaahtoa. Ja ellei tämäkään auta, niin isä saa juosta lainaamaan Stroutilta hiukan sitä pulveria, jota Martta osti Milltownista poistaakseen sillä viinimarjatahrat morsiuspuvustaan."
"En ole vielä oikein jaksanut käsittää tätä värionnettomuutta", sanoi Jerry setä leikillisesti ojentaessaan Rebekalle hunajaa. "Kun siltaan on kiinnitetty julistuksia, joissa sanotaan, että se on 'Maalattu' niin näkyvästi, ettei edes sokeainopistokaan voisi olla niitä huomaamatta, niin minun on vaikeata ymmärtää, kuinka sinä puutuit koko kaiteisiin."
"Minä en huomannut julistuksia", sanoi Rebekka alakuloisesti."Luultavasti näin vain vesiputouksen."
"Putous on ollut siinä asemillaan aikojen alusta saakka ja arvatenkin se pysyy siinä tuomiopäivään asti, niin ettei sinulla olisi ollut niin hirveätä hätää sen katselemiseen. Lapset ovat hirmun syvämielisiä, äiti; mutta kaiketi meidän on koetettava ymmärtää heitä", jatkoi hän iskien silmää vaimolleen.
Kun illallinen oli korjattu, tahtoi Rebekka ehdottomasti pestä astiat ja kuivata ne sillä aikaa kun rouva Cobb käsitteli hänen pukuaan tarmolla, joka selvästi osoitti, kuinka vaikealuontoinen tämä tapaus oli. Tavan takaa pistäytyi Rebekka askareensa lomassa huolestuneena katselemaan, missä määrin Cobbin emännän vaivannäkö tuotti tuloksia, ja välillä oli myös Jerry setä puuhassa jaellen hyviä neuvoja.
"Sinun on täytynyt kokonaan maata sillalla, hyvä lapsi", sanoi rouva Cobb, "sillä väri ei ole syöpynyt yksin hihoihin, kaulukseen ja rintamukseen, vaan se peittää leningin koko etupuolen."
Kun puku alkoi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, ilostui Rebekan mielikin vähitellen. Vihdoin hän vei puvun pestynä kuivumaan ulkoilmaan ja palasi sitten jälleen arkihuoneeseen.
"Voisinkohan minä saada pienen paperinpalasen?" kysyi hän. "Kirjoittaisin muistiin runon, jota parhaillaan mietiskelin silloin, kun makailin värikylvyssä."
Rouva Cobb istuutui työvasunsa ääreen kutimineen, ja Jerry setä otti käsille pienen kangaspussin, joka sisälsi purjelangan pätkiä, ja alkoi solmia ja kietoa niitä kerälle; tämä puuha oli hänen mieleisintä iltahuviaan.
Rebekka oli pian kirjoittanut säkeensä pyöreällä koulukäsialallaan parannellen niitä samalla sikäli kuin muutoksia sattui hänen mieleensä juolahtamaan.
KirjoittanutRebekka Randall.
Vierivän virran partaallakaks tyttöä ma näin.Ol' tumman nimi Rebekkaja vaalean Emma Jane."Ah, oisipa mun eloni",sanoi vaalea tyttö nyt,"kuin virta tää, niin rauhainen,ja kirkas, tyyntynyt."
"Mut minä oisin mieluummintuo koski vaahtoinen!Pois tyyneys, ja rauha myös,ma niitä suosi en!"(Sen toisen, tumman tyttösen,nää ovat sanoja;he ystävykset olivat,ei lainkaan sukua.)
Mut' ah! se mitä toivommeei aina käykään päin;kai rauha tulee osaksein,saa kuohut Emma Jane!
Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.
"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt", sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin, että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot murheiset', — ja tämä on paljon selväjärkisempi."
"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä 'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra Cobb arvostelevana.
"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka. "Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin 'opetus' — siten tämän saisi päättymään kauniisti."
"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää, kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry setä.
"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, ettäminäseison virran partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:
"Mut, ah! ei aina käykään niinkuin toivoo ihminen.Ken tuulta kaipaa, — tyven säävoi tulla osaks' sen.
"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset säkeet!"
Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:
"Mut olkoon sitten elommevakaa tai myrskyinen,on tukenamme lohdutus:näin Luoja sääti sen."
Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään salavihkaa lankapussilla.
"Kuinka maailmassa sinä osasit?" huudahti rouva Cobb.
"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."
"Jonkin!"huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee, niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."
"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?" kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.
"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."
Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti huomattavissa.
Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä. Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana eroon."
"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."
* * * * *
Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.
Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa, hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa — missä muualla hyvänsä, kunhan vain ei kotonaan.
Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran koulumatkaa juostavanaan.
Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin näihin tilaisuuksiin — muun puutteessa — sanomattoman ihastunut. Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista, jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa — sillä Rebekka taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse — nyt epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi, ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava, kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi, jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin, alkaa kotinurkista, mutta — päinvastoin kuin armeliaisuuden — myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin — niin, asia oli auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi: hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan. Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa Ganges-virran pyhille krokotiileille.
Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen, etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin, ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan kädenkäänteessä.
Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:
"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet, ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle; minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja, puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."
Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.
Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita; sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn kappalelukuun päässeille myyjille.
Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa, joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot, joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella); sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua. Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa, että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä — kertoi kiertokirje, — vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää, oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.
Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein, tusinoittain sekä laatikoittain.
Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä "Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.
Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili tavaraa hänelle.
"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa. Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta. Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi vaikka syöttää sairaalle — se on niin maukasta ja hyvälaatuista."
"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."
"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi, että minä toisinaan pelkään sinun seolevankin", nuhteli Rebekka. "Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."
"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."
"Lapsi, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen puhuessa kiertokirjettä.
"Sehän on kumminkin sama asia", väitti Emma Jane.
"Tietystiasiaon sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot mieluummin sylilapsi?"
"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"
"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka. "Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin minä lasketan niille koko jutun — sairaista ja lapsista ja kaikesta! Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään tyytyväisyydestä'."
Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa, jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata takaisin täsmälleen kello neljäksi.
Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.
Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta, ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon haltioittamana:
"Suur', avara maailma, ihmeellinen,ja meri, sua kaartava, pauhuinen,ja vihanta peite, mi rinnallas on:ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"
Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi, hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen viehätystä.
Tuuli lennätti vaunuihin loistavan lehden.
"Saavatko värit sinut pyörälle päästäsi?" kysyi Rebekka.
"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."
"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä. Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"
Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.
"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu — se jolla on punaiset kukat, siellä meidän sikokarsinamme luona."
Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella. "Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen puvun — kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut, ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen, että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita, luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."
"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane. "Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."
Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista, jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat, kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista, mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat, että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti onnistumatta.
"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta, joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa. Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas seuraavassa talossa."
Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies — tai olisiko hän ollut keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"
"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"
"Oletteko kuullut puhuttavan — haluaisitteko, tai minä tarkoitan — oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.
"Näytänkö minä siltä?" kysyi toinen odottamatta.
Rebekka hymyili."Seei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota. Sen nimi on —"
"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"
"Kaikkein puhtaimmasta", vahvisti Rebekka.
"Siinä ei ole syövyttäviä happoja?"
"Ei jälkeäkään niistä."
"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan vaivattomasti?"
"Sylilapsikin", oikaisi Rebekka.
"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"
Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen. Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet elämänsä alusta saakka.
"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä pikku poikana ja pidän tästä talosta."
"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille", huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.
Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään. "Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten, nuori neiti?"
"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."
"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman tukalaa aikaa", sanoi vieras.
"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne pahin huoli?"
"Pääasiassa ruoan ja vaatteiden puute."
"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.
"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava saippuaa?".
"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon asiamies.
"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä, vai kuinka?"
"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä katson kiertokirjeestä — siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti asiapaperit taskustaan.
"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka kauppatoiminnallanne ansaitsette?"
"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti. "Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille ystävillemme."
Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.
"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat, ja etenkin jostetoivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani, miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"
"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."
"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."
Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.
"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin tein kolmesta ja puolesta sadasta?"
"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasiRebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan."Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niinpaljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"
"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa", vastasi kujeellinen ihmisystävä.
"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?" huudahti Rebekka hermostuneesti.
"Minun tätini pitää aina kaikesta mistä minäkin", vakuutti mies.
"Minun tädistäni olisi synti sanoa samaa!" huudahti Rebekka.
"Silloin teidän tädissänne on jotakin vikaa."
"Tai minussa", nauroi Rebekka.
"Mikä teidän nimenne on, nuori neiti?"
"Rebekka Rowena Randall."
"Mitä?" — mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen'molempiensankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."
"Hän ei voinut luopua kummastakaan, sanoo hän."
"Haluatteko tietää minun nimeni?"
"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään. "Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön' saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."
Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma Jane! Me olemme myyneet loppuun!"
Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.
"Jos voisitte säilyttää salaisuuden — te pikku tytöt —, niin Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa jalkapeitettä heidän ympärilleen.
Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.
"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja — siitä on jo monta vuotta — ja näen mielelläni, että tällaiset asiat tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena! Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."
"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.
"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan! Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."
"Mitä siitä", vastasi Rebekka. "Me olemme jo nyt nuorten neitienalkuja."
"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista, että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi ruskeassa puvussa."
"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen kuin sinä — aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa, minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.
"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi, kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi oli?"
"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä lampustaan!"
"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaannimitellähäntä heti, kun ensi kerran näit hänet?"
"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä — ainakin hän nauroi ja näytti tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."
Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa mielentilassa.
Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.