Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa tiedon pohjattomille lähteille.
Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin. Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua. Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse, ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita, sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival", jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla; "metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä, — sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.
Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua, joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua, munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili "kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain iltapuolella:
"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."
Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:
"Mut Bingen, armas Bingen,sit' emme enää nää!"
Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):
"Puu tämä yksin säästä vain,en salli siihen kajota;sen varjoss' ennen suojan sain,nyt sitä suojaan ma."
Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.
"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, — 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"
"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.
"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkäsinunäitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:
"'Oi äiti! Kolme maissinjyvääsa anna mulle vain,niin elän, kunnes aamu jälleenkoittavi sarastain'."
Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.
Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.
Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.
Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.
Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään — kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään — kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.
"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.
"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.
Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."
Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn:
"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään olet pyrkinyt juomaan?"
"Tämä on n-n-neljäs kerta."
"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään. Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja purevasti.
"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton tyrskähdys luokasta.)
"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."
Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.
Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta, sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin sisältyvän toiveen:
"Yhtehen, yhtehen voimmekohan tulla kerran tuolla puolen Jordan-virran —"
Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.
"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka. Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä. Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"
"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."
"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun' me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."
Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.
Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle; ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia sen varalle, jonka itse tiedät."
Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä ylenkatsetta.
"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut Rebekan moista oppilasta.
"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."
"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä, niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti, kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan. Sellainen täytyy estää."
"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään, vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin — luulen, etten olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä, ettähänseisoi siellä myöskin."
"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan, että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."
"Minä olisin voinut olla.Sinä olisit voinut olla.Hän olisi voinut olla.Me olisimme voineet olla.Te olisitte voineet olla.He olisivat voineet olla."
"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."
"Minä olisin voinut olla iloinen.Sinä olisit voinut olla iloinen.Hän, se olisi voinut olla iloinen."
"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa henkilöä; mutta olisiko myöskin'se'voinut olla iloinen?" kysyi miss Dearborn, joka piti saivartelusta.
"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.
"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai —"
"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"
"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja elottomia esineitä ja muita."
Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:
"Onko villiruusuköynnös kasvi?"
"On; onpa tietenkin, Rebekka."
"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"
Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"
"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "muttaminäainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"
"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."
"Minä olisin tiennyt.Sinä olisit tiennyt.Hän olisi tiennyt.Me olisimme tienneet.Te olisitte tienneet.He olisivat tienneet."
"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmisettietäisivät, niin kaikki asiatolisivatparemmin!"
Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".
"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.
"Josminäen olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jossinäolisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niinhänei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."
"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.
Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta epäonnistui monesti pyrkimyksessään.
On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille, mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa; lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin perinpohjin hurmanneet Aurelian.
Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane, jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".
Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön; Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan; lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät, mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei tahtonut ensinkään soveltua.
Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi, käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin toisenvärisestä kankaasta.
"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että kaikki käy huokeaksi."
"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta samaan hintaan."
"Oletko sinä kysynyt häneltä?"
"Ky-yllä."
"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"
"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä voi kiehuttaakin värin lähtemättä."
"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."
"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista, että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä hirvittävästi!"
"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi; eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen, että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole mitään syytä turhamaisuuteen."
"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa — siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen iässään."
"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."
"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin, vanhuuteni iloksi."
Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen. Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.
"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen vain toiseksi paras pukusi."
Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen metrin mittainen, sillä setuntuisiltä, kun ompelin sitä, mutta vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein tyytyväinen, jos lähden. Kello onminuuttiavaille puoli viisi, täti, ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"
"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."
Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia, päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.
Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa, niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja, posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä — kuolinhetkissä, hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte Gordayta.
Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.
"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.
"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli aika lailla työtä."
"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen, niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi, ja minä saan surmata teidät."
"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."
"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin ankaraa kuria.)
"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"
"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän, kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat kaiken niinkuin heidän isänsäkin."
"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut, ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa Minnie Urkkijaa!"
Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin, ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin, joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin, koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan, hirveitä kostotuumia.
Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien "vaihdossa" — yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.
Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo. Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista, ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä, joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt eikä kuulunut.
Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.
Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä vaistomaisesti erillään.
Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen, vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy sievistelevillä kasvoillaan.
Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä, kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois suupielestäsi."
Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.
Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani — tiedäthän?"
"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin saita", huomautti Emma Jane.
"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."
Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana, kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset, jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua, ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:
"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"näin kysyi joka mies."Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"sen opettaja ties.
Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi, jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö kääntyi, ja kohtasi — miellyttävää jännitystä tuntien — Rebekan katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.
Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento, joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä näky.
"Minnie Urkkija, jos — minä — vielä kerrankin — kuulen — sinun laulavan — jälleen samaa — Simpsonin — lapsille, — niin tiedäthän, kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.
"En tiedä — enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.
"Minä otan pois korallipalani — minäluulen, että sinä samalla saat korvapuustin!"
"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon äidille ja opettajalle — tiedätkös!"
"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai — tai koko maailmalle!" lopetti hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin. Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä', niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän velvollisuuteni."
Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hänuhkasiminua", kuiskasi Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."
Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.
Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin suostumuksen. Kirje kuului näin:
"Minnie Urkkija on ilkimys,ja verraton viel' siksi.Ma lahjain vaadin takaisin,sen survon ruumeniksi.J.K.— Uskotko nyt?"
R. Randall.
Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.
Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.
Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.
Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun — taulun, josta koko koulu saattaa ylpeillä."
Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.
Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta", niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati, että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät, kenen työtä ne olivat.
Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien—Rebekan sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.
Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla hetkiseksi hengähtämään.
"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.
"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan napinreikiä, kun läksin."
"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."
Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että avain oli kynnyskiven alla — ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun konsertti-iltaan?
"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."
Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.
Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon, jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla. Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä, uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen myöskin hengästyneenä mutta loistavana.
"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"
"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."
"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"
"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"
"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.
"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen — merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä kuin pyhäkoulukonsertti."
"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä kaksinpuhelumme ja muuta."
Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut; mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä keksittiin.
Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä — vastenmieliset mietteet eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa, ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.
"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan, mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle. "Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen, kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi. Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua. Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"
"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona, niin en voinut", alkoi Rebekka.
"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."
"Jos minä olisin ollutvarma, ettei täti sitä salli, niin minä en olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti. "Mutta minä en ollutvarma, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt, että koulussa oli melkein oikea näytäntö."
"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä päivänvarjoasi?"
"Päivänvarjoolijoutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni, jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"
"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut ruoanmuruakaan jälleen lämpenemäänja jätit takaoven lukitsematta— se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."
Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia, joita ei voitu selitellä eikä puolustella.
"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä silmänräpäyksessä todellakin —todellakinpiti korjata ruoat ja sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin, kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja kouluneuvosto ovat kuulemassa!"
"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi, sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä. Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi, sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi, jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."
Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja onilkeätäsanoa että hän oli mamsellimainen!"
"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa, että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta. Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan seitsemästä lapsesta."
"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon lasta", nyyhkytti Rebekka.
"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."
"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."
Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."
"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut säädyllistä eikä kristillistä myöskään."
Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan sitten puhuu niin että jyrähtää.
* * * * *
Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään. Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi, oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen: 'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat kaikkine surullisine muistoineen.
Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin — ei kannattanut toivoakaan sellaista —, mutta hän jäisi auttamaan äitiä talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen. "Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen, ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko kullanhohtava päivä!
Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa; mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta — no niin, hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.
Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville, missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.
* * * * *
Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa naapuria.
Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan, huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut sentään kelpo lailla."
Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.
Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä mieltään, vaan huudahti:
"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen verran."
"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko. "Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä vastakkaiseen suuntaan."
"Minä en koskaan saa nähdä Milltownia!" nyyhkytti Rebekka.
"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla ihka kaikki."
Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään, kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.