The Project Gutenberg eBook ofVilliruusuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: VilliruusuAuthor: Kate Douglas Smith WigginTranslator: J. MaanpääRelease date: January 4, 2021 [eBook #64211]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIRUUSU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: VilliruusuAuthor: Kate Douglas Smith WigginTranslator: J. MaanpääRelease date: January 4, 2021 [eBook #64211]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Villiruusu
Author: Kate Douglas Smith WigginTranslator: J. Maanpää
Author: Kate Douglas Smith Wiggin
Translator: J. Maanpää
Release date: January 4, 2021 [eBook #64211]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILLIRUUSU ***
Kirj.
Kate Douglas Wiggin
Suomentanut
J. Maanpää
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
"Meitä on seitsemän".Rebekan omaiset.Erilaisia sydämiä.Rebekan mielipide.Tiedon polkuja.Päivänpaistetta varjojen keskellä.Riverboron salaisuuksia.Ruusunpunaista.Ruusujen tuhkaa.Sateenkaaria."Herääviä voimia"."Katso kalpeata marttyyria"."Lumivalkoista" ja "Purppuraa".Prinssi Aladdin.Loistelamppu.Kasvuaikoja.Harmaita ja kultaisia päiviä.Rebekka perheen edustajana.Diakoni Israelin jälkeläinen.Uusi sydän.Näköpiiri avartuu.Apilankukkia ja auringonruusuja.Työläs vastamäki.Aladdin hankaa lamppuaan.Ilon ruusut.Kutsut.Loistava näky."Väistämätön ies".Äiti ja tytär."Hyvästi, Hopeapuro!"Miranda tädin anteeksipyyntö.
Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen, ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa poskessaan mehevää tupakkapurua.
Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.
Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.
"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen."Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."
Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!
"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. — Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne — kahdeksan mailia — tänä aamuna."
"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."
Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:
"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"
"Seoli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."
"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä — sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."
"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" — tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa — "sen vain tahdoin sanoa" — vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa — "että silloinollaanmatkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"
Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.
"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen — "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."
Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.
Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.
"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.
Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.
"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."
Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:
"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.
Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:
"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"
"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti."Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."
"Vainkaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"
"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"
Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."
Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.
Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken — esineen, maiseman tai ihmisen — lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin — tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.
"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."
"Onko hän sinun sisaresi?"
"On, muuan heistä."
"Montako teitä sitten on?"
"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu runojakin:
"'Ah, herra', vastas tyttönen —'Meit' ompi seitsemän'.
"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä, sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on Mira."
"Vai niin, noonpahansiinä perhettä!"
"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen tupakalla.
"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn. "Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja kiinnityslaina on saatu maksetuksi."
"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"
"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi alituisesti hoitaa — meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin, eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua, mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa, niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."
"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? LähelläMaplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"
"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia. Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olenhiukantyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin pieniltä kuin olin toivonut, mutta" — hän jatkoi ilostuen — "eiväthän ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen, eiväthän?"
Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.
"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän, "vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä teidän perheenne nimi on?"
"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall, Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall, Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle; mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima; mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen. Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole kertomista", päätti tyttö vakavissaan.
"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty. Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi, vai mitä?"
"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani, ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo, että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun, niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksiminäainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta opettajaksi."
"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti, vai mitä?"
"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo — siksi äiti ainakin sitä sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."
"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.
Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:
"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin! Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"
"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.
"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin siitä ajattelette?"
Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.
"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.
Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä, mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä. Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu. Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi voinut syödä aamiaista."
"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."
"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä suurempi ja isoisempi kuin Wareham — enemmän Pariisin tapainen? Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa, kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa minut ja maksaa minun koulukirjani."
"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen ajellut siellä aina toisinaan."
Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti ohitse.
"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka kaipaavana.
"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."
Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin, ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.
"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"
"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb, sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei satu olemaan väkeä liikaa."
Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, — eisaatakäydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut 'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai 'Kultakutria'?"
"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin paljoon lueskelemiseen?"
"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen' ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja 'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä te olette lukenut?"
"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni. Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan, viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput. Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."
Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan — siellä."
"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.
Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin — vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellävoi, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"
"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."
"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"
Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"
Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin — äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"
Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.
"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"
"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"
"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. — Rebekan matka oli päättynyt.
"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele — mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren — nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."
Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään syytä luopua tästä tottumuksesta — ei ainakaan samalla vuosisadalla. Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina; vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon, omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri asia, ajattelivatko he myös samoin.
Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät, hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa. Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa — hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.
Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme, Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."
Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa iskemään raskaimmat iskunsa — mikä kehoitus pian kyllä tulikin kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa, joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti. Randallin viimeinen rahansijoitus — tehty vähän ennen pikku Mirandan syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) — oli siinä, että hän osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta. Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi, jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen kunnialla haudatuksi — velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen mielestä oli jättänyt liian myöhään.
Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan erilaisia — pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla, vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.
Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, — tuntemattomien esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.
Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous, millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan — mitä tahansa muuta heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa, rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin millään troopillisella hehkulla.
Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.
Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui Hannaan.
Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi, tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia, mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa; ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten, kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä, että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli keskellä otsaa sähiäiskiehkura — muuta nimeä en voi sille antaa —, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.
Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä, töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.
Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.
"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon. "Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön, jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa letukkaa pois käsistään."
"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla, ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.
"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.
"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa parantaa tapojaan."
"Tai huonontaa niitä!"
"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.
"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu noin vain itsestään."
Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.
"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.
"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."
"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne, on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä. Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista, joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi meidän tapoihimme."
"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."
"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.
Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan. Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera, kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.
Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella, ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten, kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen; ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki — kaikki; mutta se myöskin riitti.
Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja murhe.
"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin luultavasti valahtaisit talosta pihalle."
Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla, oli jo ohitse.
"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata tuntea omaa taloamme."
Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä tomaatinpunaisen neulatyynyn.
Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.
"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."
Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."
"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis perille saakka."
"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme kutsua avuksi."
"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein ratoksi."
Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun, Jane ja minä", huomautti hän happamesti.
Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.
"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta, että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi, niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä lävitse."
"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.
"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."
"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa nyt kuluttaa sen loppuun."
"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."
"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään varmemmalta."
"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita. Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi, voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin yllesi?"
Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.
"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan — ne saavat itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."
Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä kaunopuheisemmatkin.
Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella ripsureunaisella koristepeitteellä.
Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi ulkohuonerakennuksia sekä lato.
Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia; mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen peitteen päänsä ylle.
Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia, joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.
Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta, osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin laskehtivat syviksi laaksoiksi.
"Rebekka!"
Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi huudettu talonharjalta.
Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin valkean peitteen alta.
"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"
Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai puolustella.
"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä mikä minua vaivasi."
"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."
* * * * *
Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä olevaan eteisloukkoon.
"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille. "Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."
"Onko se kuinkakin vanha, se tyttö?"
"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista, joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole — kasvot pelkkinä silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla hänen puheitaan."
"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle ihmiselle", vastasi rouva Cobb.
"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."
"Mitä hän sitten jutteli?"
"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli pieni punainen päivänvarjo — kuin mikäkin nuken kalu — ja siinäkös se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs — se voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä on huolta'." — Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan takakenoon huoneen seinää vasten. — "Oli hänellä joku toinenkin juttu, mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi vainnieleskellä'. Tyttö tulee tapaamaan sinua, muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee Miranda Sawyerin kanssa juttuun — poloinen!"
Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.
Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.
Rakas äiti!
Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä. Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa, ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta. On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy hoitamaan minun askareitani.
Sinun uskollinen ystäväsiRebekka.
J.K. — Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä loukkaannu niihin.
Tää talo synkkä, kolkko onJa ikävä ja valotonKuin hauta vain.
Ja asujat sen, kuolleet meKuin serraphiimit olemme,Pois autuus vaan.
Kai enkelitkin nukkuneetJo ovat, koska hyljänneetHe ovat mun.
Kun olisin taas kotonain,Siell' vaivattu ei mua ain.Ah koti, oi!
J.K. uudelleen. — Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan. Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla parempi:
Sunnuntaiajatuksia
KirjoittanutRebekka Rowena Randall.
Kuinka synkeä tää talo on,Se haudankolkko, valotonOn ainiaan.
Ja asujat sen, kuolleet meKuin serafiimit olemme,Pois autuus vaan.
Myös enkelit, kai nukkuu neKosk' eivät mua suojele.Voi mua, voi!
Taas kaipaan pientä kotiain,Niin paljon rakkautta ainSe mulle soi.
Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J. täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.
Tääll' loistoa ja hienoutta onja elo ihmisten n huoleton,Mutta minä pääni kätken käsiini,Kun kaipaan armahaiseen kotiini.
Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta, Elias ja Elisa Simpson.
Mun sieluni on tästä murheissaan, vain kaksosiin nyt minut kiedotaan. Ma Coran lailla olen onneton, ja mahdoton mun tätä kestää on.
Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan, vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.
Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.
Nouse nyt oi sieluni, kiinnitys tyhjäks tee. Siitä sua äitisi ja siskos kiittelee.
Pane paino tavullenisanassa kiinnitys sillä muuten runo eioikein suju.
Sinua rakastava pieni ystäväsiRebekka.
Rakas John!
Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme isoiksi.
Sinua rakastavaPekkasi.