"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".
Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan tytär osasi paremmin lukea.
Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan; siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".
Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei se unohtuisi.
Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.
Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä.Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".
Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".
"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi kuitenkin".
"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".
"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".
"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".
"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi luulla meidän toruvan".
"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta, että Maisu on pantava pois".
"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"
"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"
"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin sanonut olevasi väsyksissä".
"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni.Sitte minä en huoli mistään!"
"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä.Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".
"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa. Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".
"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".
"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme talouttamme".
"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"
"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".
Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras.
Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"
"Raha olisi enemmän mieleeni".
"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".
Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen, äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään: "Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".
Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava riippumaan.
"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää. Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella alas".
Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti sanat itsekseen.
Koko viikkoa — nyt oli vasta keskiviikko — vielä vietettiin kuin puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi, tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa. Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa, hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin — ja nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään, kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".
Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin: "Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".
"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus, joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas odottamassa, kun palaamme kotiin".
"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne loppuun".
Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä, että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko vuosikausina".
"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".
"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".
"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu — minä puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli — niin tuntuu siltä, kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on, ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä minun tieten ketään, joka minua vihaisi".
Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"
"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta kertaa niin ajatellut".
"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut, mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet, ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".
"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme koko mailma".
Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä: "Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi ja nainut Spaniassa mustan!" —
Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan. Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"
"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"
"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".
"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".
"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".
Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on kuin kuulisi taivaasta soivan".
"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä kenellekään hiisku".
"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"
"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"
"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".
"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu seitsemällä sinetillä".
"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".
"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika tavalla".
"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".
Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan, joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään vanhempain luoksi.
Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.
Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".
Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ, kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä uskollinen ystävä?"
"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.
"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat jokaisen siksi kuin tahdot".
Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.
Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki ihmiset olivat.
"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:
"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa ja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja asia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan toista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä kääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa uskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman ihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle kertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla".
"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?" kysyi Lents. "Minä en ymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista tietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei kuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä mailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on, että ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla matkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen olet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja muitakin pahentamaan".
"Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt. Eipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni vasta nyt on onnensa saavuttanut.
Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluuMorgenhaldessa.
Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut. Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin pelkää huoneitten kukistuvan!"
"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin, kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".
Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.
"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä; se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.
Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".
"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".
"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".
Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen. Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään, jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin teen".
Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi: "Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä. Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".
"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan. Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"
"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä erinomaista niissä nyt sitte on?"
"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".
"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun haltuusi?"
"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme yli".
"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".
"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani, kertoa mitään noin surun-alaista".
"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".
"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa".
"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?"
"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on itselläni takavarana paljon vielä".
"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys tarjonna".
"Sen saa voutitalokas tietää".
"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan sen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia".
"Sitte jakaamme voiton keskemme".
"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin jättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies".
"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni ota lahjoja".
"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio on sinun".
"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset korkoni".
Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan meillä käytte".
Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.
"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle lainannut".
"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"
"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään. Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa semmoinen on".
"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi antanut".
"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa mukaantua mieltäsi myöden".
"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään, kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai niin? Vai hän sinua yllyttää?"
Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan toisella lailla, — ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä olisin ollut askareissani huolimaton, — siitä te olette minun todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut, mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun lievitykseni, se minun eläkevarani ja — siinä kylläksi. Oikeastaan minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents, olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on, ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä mailmassa hyvin. Ja nyt — voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti, tuhannen kertaa hauskasti!"
Lents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta Anni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin kanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä päällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa. Pilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille näyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä itseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli tiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan tottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi ollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan Lentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni talous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat saisivat tarvitessa tehdä lopun. — Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa avulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.
Aina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi äidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä todella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta metsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia lisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta rahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa jonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies tehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, "jos niin olisi, että sattuisi kuolema tulla".
Syyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin toisen tyttären — vanhin tahtoi pysyä naimatonna —, ja tohtorin poika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta. Semmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa suuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko paikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein kelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin semmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli kaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä kylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut yhteyden tuumat varteen.
Nyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta olleet suostuneet.
Lents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet kadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan otaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä monenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan uhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja varsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin valmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina kuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta sovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.
Lents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka oitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki tehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu oli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa, kun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut antaa itseänsä alttiiksi toiselle.
Lents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: "Lakkaa nyt kerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen keiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta huolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät narisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi kipeätä tekee".
Lents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista huolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä appensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se niin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja sillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen vastasi: "Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää vanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt kotona". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja tydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei voinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti Lentsin puolta.
Annin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen pitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä hänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja saadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle onnistunut.
Annilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli kokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa ylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti Fallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen sanoilla: "Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot miekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden heitä oitis tulee meille kahtaisin".
Arvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria sanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita, antoi hän karttavan vastauksen.
Yöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni poikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi Anni: "Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että erkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa vuodeksi".
"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään", sanoi Lents, ja hänen ilonsa maljaan sekaantui katkera pisara.
Anni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä miehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä. Anni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet, ettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli kärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle suodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt, että sanoi: "Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja meidän täytyy pitää puheemme". Oikein kummallista oli, kuinka hänen mielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin toiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.
Pilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut ja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen kehtoon.
Se oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt, hänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.
"Niin", sanoi Lents, "tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko mailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä on sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän tavoittaa!" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi isänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: "Saattaisihan lapsi terävään kärkeen itsensä tappaa". heitti viilan laattialle, niin että kärki taittui.
"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu", sanoi Lents surumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa, että ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.
Anni ei sanonut sanaakaan.
Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.
"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain".
"Minulla ei ole aikaa".
"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen nyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta vasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman päivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin vastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin vähitellen antaa toiselleen perään".
"Sitä minä en usko".
"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa. Niin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen vasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä heilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan yksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut saada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon".
"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy olevan aikaa, vaan ei minulla".
Heilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta kummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa, johon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka ihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys. Mutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se huomaus, että molemmin olivat pettyneet.
Lents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut, vaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei tahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki asiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset kaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät olivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen ymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.
Annilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein osaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja kätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa loppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää kuin mitä hän oli sanonut.
Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään; hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan, taiteensa varovaisella tarkkuudella.
Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki käsillä olevat askareensa.
Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina: "Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään kuulenut jälleen kerrottavan.
Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan. Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta itsestään.
Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja päälliseksi hauskuttavasti jutellen.
Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan, ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin onkin lystiä.
Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä kanssa-oloa.
Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat erikseen omassa huonekerrassaan".
"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta, mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.
Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.
Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi: "Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.
Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa, mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit ovat pantuna pöydälle.
Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen jörö".
Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen kipeästikin.
Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää: tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät onneansa, että pysyivät entisellään.
Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa keksiäksensä jotain uutta.
Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei koskaan laske'".
"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi", sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".
Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi, mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu molliksi".
Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään mennyt hänen mielestään.
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä, lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan, sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun. Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli. Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon hyvänsä".
Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta sunnuntaista".
Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen, ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa, mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen; Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei ole sitä vastaan mitään".
Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona ollessaan.
Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata, kuin pelaten töitänsä tehdä".
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"
"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän. Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä yöllä erkanisi vaatteistani".
Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella lailla".
Tämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä myös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti. Täten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.
Kaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti järkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen oikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä saavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita, ja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.
Tätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän taas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim joskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan emäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi kaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents taivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa kyllä saattaisi harjoittaa taidettansa — kun Anni oli hyvällä päällä, nimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä vaan — joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa, jossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli rauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä kauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.
Kun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan: "Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun mieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan".
Pilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin olisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte kaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois, ja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille kovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. "Ensimmältä", sanoi Lents, "sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan perustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta lyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista sinä odotit, kun minun mieheksesi otit?"
Anni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: "Kaikkia muita ihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova kuin piikivi".
Lents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi tehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan valitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun hän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan? Hän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita, mutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.
Lents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni saattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia haluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä on, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä siinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun siitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun kolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä paljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi, onhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.
Nytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja ruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti epätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että olisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän sitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan tunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni vastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.
Tämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä toteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja oppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa mukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta nyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin valitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai joka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan pannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin lessutusta sekin.
Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa! Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.
Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan, niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään, sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa, jota ilman pakkoa tehdään.
Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille, kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli, niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.
Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.
Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin suurempaa kellotyötä — sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy sen tarkalleen valmistus — ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet, kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista, ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.
Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.
Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa: "Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli minustakin kerran ihan kuin…"
Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan, ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.
Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera. Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä, mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan. Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty, vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.
Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä, sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä, joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.
Lents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa järjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä sanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että sinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja kaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin Annin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän oli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun tarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja nythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee työtänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä silmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla ravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.
Mutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän oli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen tietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi. Vaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi kadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi kotonsa ja verstaansa.
Hän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon vanhempainsa luona.
Eräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim sairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä taitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni myrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: "Sinun hyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite sinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi. Sinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä muutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin oletkin tyhjäntoimittaja". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä juoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja se kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.
"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään muuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti".
"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka on Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän, ulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen on täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi hän".
"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin, mutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden sinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan tahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!"
Lents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen luoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen, eikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän kärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.
Lentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista laatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.
Pilgrim jutteli hyvällä päällä: "Raamatusta minä olen lujasti vakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän Raamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään mailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja siitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla".
Lents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.
Aamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena ja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: "Minä en ole enää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan".
"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois", sanoi Anni. Lents tunsi taas sydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän sitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: "Äiti! Armas äiti! Sinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä rankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos niin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi rankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että hän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti! tunnethan sinä minut".
"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi kuulella sinun lörpötyksiäsi", sanoi Anni ja meni molempain lastensa kanssa kyökkiin.
Ketjut uhkaavat katketa.