Mailma alkaa ikääntymään.
"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi: "veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle. Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma suojus".
Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.
Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".
"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"
"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat … niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".
"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".
"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"
"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".
"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, — sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".
"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä — vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä — kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".
Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka — — —"
"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä, yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen — mutta kas nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa, jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon. Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto, oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin — anna minulle anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä itsestäni — minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen, mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni: näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä? Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa… Enkömä mene tuomaan sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".
Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.
Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana — niinkuin varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan — teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.
Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaaperpetuum mobile-koneenkin [Perpetuum mobileylimalkaan on kone, joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.]; häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä, hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.
Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi, eikä liioinperpetuum mobile-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi — sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin — itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin: "kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan ottamaan".
Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että sinulla on kyllä miettimisaikaa.
Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.
Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan, niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä, sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.
Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään, sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.
Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, — siksi Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat kotiin.
Ravintolan tytär pitää emännyyttä.
Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies — se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona — sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.
Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.
"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.
Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",
"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".
"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".
"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".
"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".
"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".
Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".
Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".
"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".
Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.
Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".
"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".
"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.
"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että —"
"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen — mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".
"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.
"Niin, missä isä on sitte?"
"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".
"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".
Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?
Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"
"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".
"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"
"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".
Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu; koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin. Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on lystikäs —"
"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".
"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä vaikka tikusta asian".
"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä yhtä ja toista".
"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja, upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch —"
"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"
"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä Petrovitschiksi".
"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".
"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta, ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään pistäisi".
"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"
"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät ovat Berthan".
"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen valkoinen otsansa punehtui.
"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".
Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.
Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.
"Mihin sitte?"
"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".
"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".
Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla laksoon, tohtorin taloa päin.
"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää sanaa".
Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.
Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö hän tullut tiellä vastaan?"
"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"
"On".
"Minä menen sinne vähäksi aikaa".
Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.
Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla — jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen äänenkin ilmestyneeksi!… Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä…
Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois, ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää. Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. — Tohtorin talon kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta ääni on kaunis.
Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun kuullen".
"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää siliä välin näitä nuottia".
Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa, ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan, sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana meni kylään.
"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan, mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me, Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään — — — Eiköstä sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta, vaan…" Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää puhutuksi.
Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota, niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon? Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".
"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".
"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan suuttune minulle?"
"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka minä niitä häneltä perin".
"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet niin —"
"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti, miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"
Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane". Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä on kuin sitä ei olisikaan — siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin. Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista, että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi: Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä. Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi syöt?"
"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä maata vaan, tietämättä mistään mitään".
"Kyllä siitä muutos tulee. — Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia. Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että se oli oikein Lentsin mieleen.
Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana: hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.
Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis tuomaan ja kaatamaan toista sisään.
"Ethän sinä polta, vai kuinka?"
"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".
"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä Lentsille.
Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä. Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata mailmaa.
"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä, ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi". Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan — sanotaanhan sen olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä — milloinka se viedään Venäjälle?"
"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".
"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"
"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"
"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiäMaisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".
"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". — —
Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt, kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt, mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään, ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat maatuksikin.
Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.
Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin sukkela ja herttainen tyttö. — Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.
Kahden ystävän keskustelua.
Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli, löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.
Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi:"Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"
"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan, Maisu, tuo hyvä Pilgrim…"
"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti sinua ison aikaa".
"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan. Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan juuri rupeevan puhumaan".
"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit, hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa, minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä hyvänsä".
Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän: "Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko eilisehtoon?"
Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.
"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.
Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta tämä mielestäsi oikein tehty?"
"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."
Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan heitti syrjälle.
Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?" kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.
"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.
"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.
Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.
Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää. Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä — jos lukee pois jonkun pienen matka-ajan — pysynyt paikallansa ja ollut onnellinen; mutta sepä totta — hän menikin jo nuorena naimisiin, se oli toinen laita, se.
Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella, tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne. Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin, jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen. Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä. Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia; täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin ja vanhan Fritzin rinnalla. — Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin pyörää kiertäisi vaan".
"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että olet maalannut äitini kuvan minua varten?"
"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan. Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia, että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät, jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo vilpitön katsanto, tuo … tuo … nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä silmiäsi. — Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"
"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi ajatella, että äitini silmät…"
"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt päivällistä kanssani?"
"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".
"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"
Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat saavuttavansa.
"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi? Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin, hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka semmoinen on, saa jotain kokoonkin".
"No, entäs me sitte?"
"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. — Siinä sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö, joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se, jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita, kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".
"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle, "minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".
"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt, pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa, jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".
Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan takaraivolle.
Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.
Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen lakkiansa.
"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.
"En".
"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi hän Leijonan isännältä.
"Se on minun vävyni veli".
"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".
Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.
Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.
Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja Pilgrimin kanssa.
Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi. Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.
"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä, että olin sinut käskenyt päivälliselle?"
"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".
"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa, mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt syömään".
Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi, laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt hän rupesi syömään.
"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".
Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!"
Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.
Tämän jälkeen poju — koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen — sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen, puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki sanomalehteä.
Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä, minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden matkustusretkelle?"
Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään, sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin: "Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".
"Sitä minä en muistuttele".
"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi; mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä minä sitä voisikaan".
Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi hänen huonoa muistoansa.
"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".
"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"
"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se. Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet, onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään. Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä mitään. — Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia ja koulumaksoja ja ulostekoja".
"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".
"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa hyörii Anni". — Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini. Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen päivä häntä nauraa".
Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa, että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.
Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä, eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään eikä pitänyt vaimoväestä väliä.
Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.
"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä mukaan, Lents?"
Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli, ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään, ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.
Lents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. — —
Lents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui työssänsä.
Huone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut mielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta. Ei niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää ainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä kuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä sopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin saattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.
Pidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu oli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei tahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä erinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen kuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos mailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä — sillä suorin tie on aina paras — mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein tiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä oikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti kysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella lailla, joko niin, taikka näin.
Päivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli usein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin katsomatta sinnepäinkään.