Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.
Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu, Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan. Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.
Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan poju — se oli tietty, se — vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi. Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.
Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille: "tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"
"On, se on ollut isävainaani".
"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".
"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".
"Minulle vallan hyvin".
"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".
"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle lahjoitan jotain".
"Setä, minä en tiedä — minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta kenellekään".
"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.
Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.
Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin: 'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo, jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti soi — semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja siihen on sinullakin osasi".
Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa, joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin. Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että minäkin olen Knuslingenilainen! — Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.
Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.
"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu tekee menoa", sanoi Lents.
"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".
"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin herrasväki ei tule ja … ja sitte … sitte on Leijonaltakin luvattu tullaa".
Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin isosissa perheissä tapahtui.
Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille, mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa, oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.
Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon — hänellä oli visut tiedusteliansa — että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.
"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan, jotka tänään tulisivat.
"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".
"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät, etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista…" — tässä meni Maisun nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".
Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas, vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki tulee!"
Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä vastaanottamaan.
Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis käymään.
Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa kohteliaisuuden kannaltakaan.
"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on olemassa!"
"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.
Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat kuin kirkastuneet.
"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin päässyt".
"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein leveän kätensä Lentsin hartialle.
Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienetcrescendo- jadecrescendo-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa, kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa. Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä, sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta, kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin — kun hän kesken selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni. Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä, joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa työtä.
"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.
"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.
"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin lupasit tulla?"
"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".
"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".
"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.
Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen, tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.
Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman, ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, — niin pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.
Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.
Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän olisi hyvää viiniä maistellut.
"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän suusta.
Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".
Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain varsin toista, kuin mitä minä sanon.
Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy, kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä? Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen; minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".
"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli kuullut Annin viimeiset sanat.
"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.
"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.
Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan, johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat; minulla ei ole siitä mitään hyötyä".
"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".
"Teetköstä vielä toisenkin?"
"En, ei ole toista tilattu".
"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan. Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen saan myydyksi".
"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin, jotka sen työssä ovat kuluneet".
"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti. Minä en tilaa, vaan — mahdollista on".
"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin suurta hauskaa".
Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.
Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.
Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents, eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun ihanneltavaan teokseesi?"
"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni puolesta".
Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään, mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa. Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi: "Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään, ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi: Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen. Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti. Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä, jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta kysykö, minkätähden minä kysyn".
"Mitä se sitte on?"
"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"
"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.
Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole sitä kasvavana nähnyt".
"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen nimi on latinaksiLeontopodium alpinum, joka tietää samaa kuin leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se ainakin on, kuin latinainen nimi".
[Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss", jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin "Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. — Kukan latinainen tiedenimi onAnemone hepatica.]
Lents kiitti.
Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.
Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä pidä sinulta mitään salassa".
"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".
"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".
"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta hän ei ole epäluuloinen".
Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä löytyykään! — "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen. Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"
"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin katsomaan".
"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa, niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".
Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta, olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle, vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput, ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa. Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan haltuun, Maisu!"
Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva, ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.
Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.
Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.
Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni. Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".
"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.
Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".
"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty työhön".
Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivatLeijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:"Onnea matkalle!"
Ystävät kiittivät molemmin.
Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.
"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä ällistynyt.
"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.
Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.
"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä", sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa. Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".
Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti. Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.
"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa, kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava, jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa arvossa".
Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se, ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön, esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"
Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä, itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt, ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa, jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme, mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini! Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"
"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois, mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta. Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi: nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat keinotekoiset eivät mahda, — ja niinhän se onkin, kuin olla pitää. Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".
He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan, päätti hänkin sinne mennä.
"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".
"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä, mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää, se on jotakin se".
Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa, jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti, kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on jotakin, se".
"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.
"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".
"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria, mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan musiikia kuulla".
"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".
Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää. Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani halkeemaan".
"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi'".
Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä, niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, — vaikka se ei yksin sillä ole tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa seisoo, — jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin panipiano-paikat käymään vielä hitaammin jaforte-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka itsestään soittaessansa:piano-paikoilla hän itsestänsä käy vienommaksi jaforte-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikinforte-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti, koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein, kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".
Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".
Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni, saanko sinulta kysyä jotain?"
"Kysy, sinulle sanon kaikkea".
"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin hyvin kuin Taitelian morsian".
"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".
Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn toistakin asiaa".
"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".
"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään erikoista?"
"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu", vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä". Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös, Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle kättä päälle!"
He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen, joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon. Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".
"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".
"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii vaikka tanssia".
Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä laatikoissa on kätkettynä!
Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa. Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein — Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä — viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön, tahdon sinulle näyttää eri kamarin".
Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä, ellei isäntä itse ensin tarjoo.
Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti kotiinpäin.
Leijona, kettu ja harakka.
Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin vartioitsemaan talon porttia.
Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten, että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon. Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin, joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa, italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.
Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille, mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan, mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli, vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään käynyt hänen luonansa.
Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse, ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? — Ei häntä! ei ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! — Kuitenkaan hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi, kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.
Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.
Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin. Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.
Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin. Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".
"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä nuristen.
"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut: "Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa rautatietkään häiritä".
Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy, vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. — Tuo pilkkaaja tietysti oli Petrovitsch.
Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä, katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin, ettei hänen ole siitäkin velkaa.
Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".
"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".
"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen velvollisuuteni olevan —"
"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".
"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".
"Minä en ole utelias".
"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".
"Sen kyllä arvasin".
"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".
"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".
"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".
"Onko Lents kipeä?"
"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun, hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin — vaikkei hän sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen — hän ajattelee, ettei hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi —"
"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan. Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun, toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty semmoisiin asioihin".
"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".
"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".
"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"
"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"
"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".
"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"
Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien varaksi.
Kaapit ja silmät aukenee.
"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä. Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli ravintolahuoneesen.
"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".
Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.
Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut, menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.
Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon tavaraa hyvänsä?"
Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä hentuisia.
Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin, kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan kursailet".
Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.
Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun isäntäsi — mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä mitään perää?"
"Onhan siinä vähän".
"Vai niin?"
"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".
"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää, mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".
"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas! sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle, ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu. Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".
"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain erikoista".
"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"
"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni. "Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu! Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi sokeria sekaan?"
"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen sokeritoppa.
"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi, mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun vieraakseni".
"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kunAnni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."
"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin turvatuksi!"
Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti, mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.
Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä, vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.
"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"
"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja, hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös on —"
"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja viheriäisillä silkkinauhoilla.
"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän oli lakannut ihmettelemästä.
"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä, kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos, ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä kuin kuulla heille hyvin käyvän".
Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi? Uskaltanenko sanoa… Jos meidän Lentsimme…?"
"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä tarkoitan … minä en oikein tiedä —"
"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä, älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".
"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö, Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää, Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan, minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan, ett'en hylkää sinun esitystäsi".
"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme turhaan tuota nimeämme kanna!"
"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"
"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle. "Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on hiukan ujomainen —"
Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin, milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille, että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä, se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei tarvitse salamaa sormin näyttää".
Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää. Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se olen, joka teitä sinne saatan… Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.
Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:
"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette? Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"
"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".
"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"
Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos, ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa sinulle.
Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä, soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan, puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä. Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.