"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."
"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy", virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin mielestäni —!"
"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."
"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään tarhapöllö-neidille.
Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti, että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko, etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti sitä vaieten tyttöselle. — Minäkin katselin armasta pienokaista, katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. — Silloin näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut kaikkein kaunein omena, — hän oli vaan tahtonut sitä suudella. 'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha, Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa nurkkaan.
Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. — Mutta lapsille ei niistä vaaraa ollut, — ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten silmiä, pelotellaksensa heitä, — se se nytkin suurinta ääntä piti. Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, — pilkkasi pientä tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos avonaisesta uunin-ovesta, — ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö, eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut, missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden. — Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!
"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen. — 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa. 'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi, olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa. Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. — 'Hui, hai! Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis, naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän hohteen lapsen jaloille ja hameelle."
"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"
"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla! — Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! — Istu hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'
"Mutta pienokainen uunin edessä, — se ei edes kertaakaan vilkaissut minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!' pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa, Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä, punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan, se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen päästää hätähuudon. — Poika kavahtaa pystyyn — kumea hätähuuto tunkee hänenkin rinnastaan. — Hän tarttuu palavaan lapseen, — repii sukkelaan esiliinan sen edestä, — tukahuttaa liekit. Sormiensa välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.
"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä, rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.
"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille vastaan, — heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!' Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet sen yltä, — tiheä villakangas on sitä suojellut, — pikkarainen punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko! — Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. — Isä sulkee pojan hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.
"— Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.
"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. — Minä jäin yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat itsensä uuvuksiin hypelleet, — ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa. — Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin. Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti kuu huoneeseen. — Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin ja nostaa kätensä lamppuani kohden. — Hän kiertää minua, pyörittää, kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"
"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo sammunut.
"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit hänelle tekivät!"
Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti, hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.
"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. — "Mitä tuo ruikutus merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"
"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.
"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa laskea lampeen, — mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne kiehumaan, kuohumaan.
"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa! Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä ja sinertävää kosteata höyryä! — Ja sillä välin sai kurkistaa kattilan alta, — loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa, heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja valkealla damastipöytäliinalla. — Huone oli upea ja miellyttävä, seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, — ovat kai valoa nekin? Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne tuijottavat kylmästi minuun, — hyh, halpaa kiillotettua messinkiä vain! Kuinka lattia kuultaa, — kuinka maton jättiläiskukat loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, — ja onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti. Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee, kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"
"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä, heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja keikkumisestasi!"
"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!" Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei sielua!"
Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti, räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. — Mutta tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi sille:
"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista, kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"
"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä vuotta ja vielä kaupan päälle! — Silloin kattila vesivirttänsä veisasi, — silloin minä elin, — silloin paloin, tuon ainoan autuaallisen illan."
"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.
"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset! Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät! Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja piipustansa."
"Oliko siellä isäkin?"
"Tietysti. Isä ja äiti."
"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.
"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin! Näin tytön kasvot, — tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi mietiskellen, niin vakavasti kysellen."
"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"
"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. — Voiteli sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."
"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"
"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö — ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"
"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."
"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä, hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin miettivästi, — kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi selvän saada."
"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.
"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa taimi nousta, — on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain, poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua levittäessään, lienee?' — Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."
"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen, murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! — Vieno neito-silmikko kevään täydessä kukoistuksessa, — kasvamaisillaan, kehittymäisillään! 'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä silmikosta."
"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.
"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut, korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, — mistäpä minä tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."
"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin suorana.
"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme, neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti suloisessa nykyisyydessä kotiudu. — Suloinen, armas oli nykyhetki! Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät. Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.
Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!"
"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! — Minäkö olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut! Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen kuulin siellä heidän puheistansa!"
"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro toki, mitä hän sanoi?"
"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä, enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut."
"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona.
"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin ulottuaksensa ison veikon kaulaan. — Sellaista hän jutteli."
"Kuka pieni tyttö sitten oli? — Missä oli puutarha ja missä penkki?" huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.
Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä, tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika rajusti! Huusi sitten kiivaasti:
"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki tietäisin! — Olinko minä silloin läsnä?"
Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.
"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui: ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä — sitten takaisintulostaan. — Sanoo kaipaavansa lasta, — pientä siskoansa. — Täällä oli solakka nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. — Se oli niin uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka kiipeisi hänen polvellensa."
"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka.
"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa! Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! — Veitikka! Hän oli niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat, riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei sanonut tahtovansa olla vieras ja outo."
"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?"
"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy: 'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'"
"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti kaislakukka.
"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka.
"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! — Mutta malttakaahan, malttakaa!" — Ja liekki keinuttelihe oikealle ja vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, — niin, — niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön päätä; — sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. — Mahtoi olla valekultaa, koska niin huonosti värinsä piti!"
"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö pienokainen pahastunut?"
"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta. — Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin ja piteli sitä. — Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, — minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka kantavan, esineen, — ja näen nuorukaisen kädessä, — oi! — suuren, suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! — Hyväillen sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. — Oi, sääli hänen iloista nauruansa! — Se vaikeni yht'äkkiä! — Otsansa painaa hän nuorukaisen käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! — Olethan taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"
"Oi! — oi! —" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat: "Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.
"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi palkokukka.
"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö noin! — Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee, hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten tapahtui! — Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä oikein ymmärtänyt. — Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle. Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas! — hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. — Ehkä kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin — taikka mieluummin pienen kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt, saisi palkinnonkin kantaa."
Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"
Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?' Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti: 'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle herra rovastille!'"
"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.
Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi. Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut — jo aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta, käänsi hän äkkiä päänsä, — katsahti isään — suurissa, tummissa silmissä välähti kirkas tuli. — Taaskin niissä saattoi nähdä kysymyksen, — epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! — Isä hymyilee hellästi hänelle. — Äiti katselee häntä sydämellisesti, kiiltävä kyynelhelmi silmässä. — Silloin nousee hehkuva puna hänen otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein hyvät päivät! —
"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat, puhelivat ja tarkoittivat! — Kattila istui niin leveänä nokallani, sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä. Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin. Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin höyryihin."
"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset."Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"
"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja tietämättömyydestänne rankaise."
Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi kertomustaan:
"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä; — lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla. Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa: Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa? Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? — Sokeri on ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, — se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"
"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja. "Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas! todistappas!"
"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt. En todista mitään. — Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia säveleitä, — kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni. — Lämmin hengähdys liitää ylitseni. — Vai niin! Henkeänikö se on uhkaavinaan! — Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, — en! Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. — Puhallatko sinä minua, kaunis lapsukainen? — Enpä pelkää rusohuuliasi! — Minäpä puhallan sinua! — varo itseäsi! — hei vaan! — minunpa henkeni on kuumempi kuin sinun! — Voi minua! — Nytpä kumartuu herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta! Hän puhaltaa voimakkaasti — puhaltaa minut sammuksiin!"
"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"
Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti korkealle ilmaan, — mutta — loiskis — se lipsahti lampeen ja sammui.
Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi, pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."
"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset. "Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla lähemmäksi."
"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli!En uskalla, — en uskalla tulla!"
"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille, kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.
"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä."
Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.
"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö.
"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme korkkitulppa-jalkaa."
"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.
"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi", kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren, istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan. Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen. Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään, kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet. Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä, olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki. Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin, uiskenteleviin lehtiin.
"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö kovasti?"
"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen, kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, — piti hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa. Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. — Sommittelen hänelle unia, — kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. — Hänen pitäisi nyt nukkua. — Nukkuneeko? — Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä istuu nuorukainen, — pitää sairaan hervotonta kättä omassaan. Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti. Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko, joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren papin ja sairaan kasvoilla? — Nukkuneeko hän vielä? — Jo liikahtaa! — Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, — kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. — Pitääkö kutsua tytär tänne? — 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt."
"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. — Onhan hänellä vielä niin paljon voimia — kuulkaa vaan hänen puhettansa! — "Hän kuolee! — Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. — Tässä on vieressäni mieto kuumejuoma; — vähän vaan on pullossa jäljellä. — Etkö sinä saata auttaa? — "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, — eikä minusta ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa on elämää! Kuohuthan lasissasi!" — "Vait, vait! — Olen työni tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" — Mutta sinä olet vasta tullut, — kirjava lakki on vielä päässäsi ja sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi, — sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! — "Muuta en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää — ja kuolee kuitenkin, — kuolee —- kuolee!" — Kuuntelin taas sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. — Sairas puhui erosta, puhui puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. — Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. — "Hannako nuori ja turvaton? Niinkö sanoit, rakas äiti? — Jäähän hänelle hellä isänsä — ja — ja —. Onko mahdollista — äiti? — Saattoiko toivova sydämeni minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te — sinä ja isäkin — oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, — ettekö ole aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi, kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, — silittelee tuuheita, tummia kiharoita. — Puhuu sitten taas. — Kyllä nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, — kyllä sekä isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. — Näin sanoo äiti. — Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. — Äiti ei saa nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän — viimeisenä maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, — se kun tekisi eron helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea perustuksen heidän tulevalle onnellensa.
"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.
"Mitä se oli?" kysyi liekki.
"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."
"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen vieressä. — Rinta aaltoili, — posket paloivat. — Hän katsahti sairaaseen, — tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois. — Astui pitkin askelin edestakaisin. — Minunko himmeä valoni hänet niin kalpeaksi teki? — Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? — Riemusta hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa kalpea.
"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita väräjäviä äänteitä. — — Kuinka? Kieltäytyykö? — kieltäytyykö? — luopuuko onnestaan? — Niin. — Kunpahan olisin tuota kaikkea käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta rauhasta, — ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.
"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. — Hänen sanansa olivat hartaat, vakuuttavat, todistavat. — Sairas ei paljoa puhunut, — jonkun sanasen vain heikolla äänellä, — hiljaa kuiskaten, — levottomasti ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään toiselle antamaan!'"
"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.
"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan venheen lailla, huojua.
"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."
Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:
"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, — kuinka kallis hänen sydämellensä. — Oi, katso äitiä! — Näen poskensa punottavan, silmänsä kirkkaasti kiiltävän! — Elonhehkua se on! — Kyllä hän kuitenkin saa elää, — saa vielä nähdä lastensa onnen!
"Rohtopullot kilisevät. — Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'
"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! — Kuulin kuolonmadon seinässä kolkuttelevan, — kuulin suurten siipien suhinan. — Tuolla takana hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, — siellä liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä, — siellä heiluu harmaita usvaharsoja! — Niin painostava, niin ummehtunut on ilma. — Pää peitossa lähenee kummitus, — korkealla katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, — etsii varjoa. Käy sitten kiini vuoteen uutimiin, — tarttuu niihin kynsillänsä ja pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta, on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten poimujen takaa irvistävät! — Kalpeat ja vääristyneet, — silmät ammollaan, — hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! — Taas pistää se päänsä esiin, — mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta, — ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. — Vielä toisia, taas toisia ja yhä toisia sellaisia kasvoja, — kaikki kuitenkin alkujansa samoja, — kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.
"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä sairasta, — tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa. — Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, — kuuntelee huolestuneena epätasaista hengitystä.
"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. — Tyttö istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin peitettä. — —
"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki."Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"
"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.
"Kuume lentää! — Ettekö näe? — Tuolla toisella puolella, suureen puuhun päin!"
Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, — eikö liene ollut pilvi, — leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa. Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.
"Virvatuli on poissa, — on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa venheeseen?"
"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut elämään tuolla etempänä."
Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja kaarteita.
Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin, joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi: "Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.
Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.
Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, — valon ja aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, — tai persialaisten runoilijain huumaavista hehkulauluista?
"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, — lehmusten ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme puiston tummissa puissa."
Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan: "Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava, iloinen ihmisjoukko, — juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, — nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta, arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla, korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat tervasliekit. — Siellä kajahtaa iloinen soitto, — kirkkaasti toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut, päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja kellot."
Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen: "Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet. Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi! Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat kuolleet."
"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!"
"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä, raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä, kunne katsoinkin!"
"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä," kuiskasi hiljaa sinipunerva valo.
"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö häitä?"
"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:
"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen, huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen ihanata immyttä!"
"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut rohkeutta neidon sydämen voittamiseen."
"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla hohtavaan hehkuun, kertoessansa:
"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän tanssissa vihannalla kentällä."
"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki. "Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?"
"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina näin, — pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. — Tummansiniset silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla."
"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!"
"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!" huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:
"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään."
"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä aivan likellä."
Ja sinipunerva tuli virkahti: "Meitä kannattava jättiläislehmus oli aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin taisi kuulla kaikki!"
"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö.
"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat. Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään."
"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! — Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui, hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne. Silloin, pau! — iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee ilkkuva kiiltopeikko — ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." —
"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo.
"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona puhelivat!" pyysi lumpeenkukka.
Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä muistan. Leikkipuhetta ja naurua, — hilpeätä, lapsellista pilaa. Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin, että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä pitää ja omistaa?'"
"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?" kuiskasi sininen valo.
"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään, luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."
"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.
"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!' sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen tulisoihdun liekkeihin."
"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.
"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja, tyytyväisesti nauraa hohottaen.
Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.
"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli. "Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä, uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin kirkas ja kuuma, — niin leimuava, — niin häikäisevä! Mitäpä sen lyhyydestä! — Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa vaan!"
"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti sininen tuli.
Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija, Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi astui hitaasti pensaikkoon."
"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!' Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt. Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut, vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!"
"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki. "Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla, — uiskennella soiton sävelillä! — Ja lehmuksen tuoksu sitten! Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia, pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'"
"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo. Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi, rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! — Oi sano toki, Vilho! Riemuitse sinäkin!'"
Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'"
"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät silloin suloiset silmät."
"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! — Kuulin hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.
"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho, Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan! Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen, kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi, veljellisesti — ja tyttö —."
"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon, eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, — kaikkein hyväin ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, — jos vain hän suostuisi tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle."
"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ."
"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi, vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan edessään. — Kuinka sanomattoman sorea hän oli." — Mutta nuori mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti: 'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?' — Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä hyvin vaarallisena, — mutta onhan isällä niin vakavia hevosia, — ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti nuorukainen.
"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki. "Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä, olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois kyyneleitänsä salaamaan."
"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni', vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt, niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti kolkko vastaus."
"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki, — "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!"
Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen, ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä, korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli. Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä. Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa."
"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'"
"'Mitäpä sinä näet, — mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana, kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'"
"Silloin leimahti kirkas salama. — Sekohan se miehen niin jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki. "Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! — ja synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, — kuinka tuima, kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti metsässä."
"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli. "Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä tuudittelemaan. Oi! — Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen."
"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi — puhui —, kukista hän puhui, oi, kauvan! — En tiedä mitä hän sanoi. En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut."
"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä, sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti. Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, — ja — suokoon Jumala sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; — mutta elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, — elä viisastele, — elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä, jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin hyinen öinen halla, — tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen päivineen sinulta. — Ja se se koskee kipeästi! — Sen kukkasen, Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, — kuinka ja kenelle hän vain tahtoo. — Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen Vilhoni!'
"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo. "Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja ratisten henkensä puolesta taisteleminen! — Jo vaikeni soittokin. Hiipi hiljalleen tiehensä! — Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, — kuinka palvelijat hommasivat! Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle käytävälle."
Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon? Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain joukossa, — vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla näkemikseen pilviksi tuntea!"
"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen aikojaan sammua. — Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät. Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, — eipä vain ihmisten rohkea riemu! — Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet muodostivat mulle vihannan sateenvarjon."
"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden, heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa kuului soitto hiljemmin. — Kuulin metsätorven vienosti valittavan. Se ei viihtynyt juhlasalissa, — kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli vain vielä, — yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta. Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut tähden. — Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. — Minä olin ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet ylläni alkoivat liikkua. — Näin raskaan pisaran riippuvan pääni päällä, — sitten en enää nähnyt mitään."
"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein kuuma sitä kuullessa."
"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana."
"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni," selitti tarhapöllö.
Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta!
"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen. "Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi, toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e."
Mutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: "Ei maallinen onni olekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti ovat sen oikeat nimet."
Mutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken vielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet, oli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi kostealla kivellä korkea, heleä liekki.
Ei kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut luulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne yli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin tyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä odotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se vapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa:
"Olin kirkonvalo."
"Kirkonvaloko?" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja."Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valonapidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu'Ignis fatuus'?"
"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te ymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä."
"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!" pärisi pöllö. "Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos kuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä hyppelisivät."
Liekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi se seuraavasti:
"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla kohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine kalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat jo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta, entisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu sen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet leikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on viileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse sinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä katsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet ruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä värivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta ovelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat pylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät ne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla käsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava käsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä likemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä! Jo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi vartioitsee.
"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin, jolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti tavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa liljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu kukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi alttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten, vanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran rakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo palanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen kuluessa lausuttu! — Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat, missä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista siunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka täällä olivat rukoilleet, sykki vielä? — Autiota ja äänetöntä oli tyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren kautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta hautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua. Kuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne kätketty! — Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? — Ulkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii hiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa kirkkotietä vainioiden välitse." Näin kertoi liekki.