The Project Gutenberg eBook ofVoimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodastaAuthor: Joseph ConradTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: September 9, 2014 [eBook #46819]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMINEN: VAIHEITA CHILEN VAPAUSSODASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodastaAuthor: Joseph ConradTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: September 9, 2014 [eBook #46819]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodasta
Author: Joseph ConradTranslator: Väinö Hämeen-Anttila
Author: Joseph Conrad
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: September 9, 2014 [eBook #46819]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMINEN: VAIHEITA CHILEN VAPAUSSODASTA ***
Produced by Juha Kiuru
Vaiheita Chilen vapaussodasta
Kirj.
Englanninkielestä ["Gaspar Ruiz"] suomentanut V. Hämeen-Anttila
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 17.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
Joseph Conrad on puolalaista sukujuurta, syntynyt jouluk. 6 p:nä 1857, ja varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan kauppalaivan kapteeni. Alituisilla kiertelyillään maapallon etäisimmissäkin satamissa on hän harvinaisessa määrin tutustunut maailman eri seutuihin ja kansoihin, ja se tuntemus on luonut pohjan hänen v. 1895 alkaneelle jokseenkin tuotteliaalle kirjailijatyöskentelylleen. Hän on harvinaisen mielenkiintoinen kertoja, nykyään sillä alalla Englannin etumaisia, yleensä pyrkien esittämään keskinkertaisilta näyttävissä luonteissa olosuhteiden esillepakottamaa suuruutta, suuntautukoonpa se taholle tai toiselle. Hän osaa luontevasti eritellä ihmisissä ansiot ja viat, voimakkaat ja heikot piirteet, kuvaustensa näyttämöinä käyttäen enemmän tai vähemmän outoja oloja. Hän on julkaissut näytelmän, romaaneja ja novellikokoelmia, joiden viimeksimainittujen joukossa "Voimaihminen" on ilmestynyt "A Set of Six"-sikermään kuuluvana v. 1908.
Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana häiriintymättömässä yhteiskunnassa.
Erityisiä yksilöitä kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittensä johdosta, taikka pelkästään tekojensa takia, joilla saattaa olla tilapäistä tärkeyttä, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden johtajien nimet säilyvät aseellisen kiistan päätyttyä ja jäävät historiaan, niin että ne ihmisten suorasanaisesta muistista hävittyään esiintyvät yhä kirjoissa.
Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylmäkiskoisen, paperilla ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. Hän oli hyväsukuinen etelä-amerikalainen, ja hänen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat hänet sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.
Tuo pitkällinen kamppailu, jota käytiin riippumattomuuden hyväksi toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi ja epäinhimilliseksi ponnisteluksi elämästä. Kaikki säälin ja armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon. Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on vähimmin voitettavaa ratkaisusta, kärsi enintä raskautusta syrjäisessä elämässään ja vaatimattomassa asemassaan.
Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siinä isänmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen keräsi kuuluisa San Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastikään oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies nimeltä Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso pää tekivät hänet huomatuksi vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtymättömästi. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänet huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten joukkojen riveistä tuollaisen kahakan jälkeen, joita sattui tiheään ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase kädessä kuningaspuoluelaisten joukosta ei hän voinut odottaa muuta kohtaloa kuin tulla ammutuksi karkurina.
Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; hänen mielensä saattoi tuskin olla kyllin vireä harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi olisi hän vaihtanut puoluetta? Hänet oli vain siepattu vangiksi, hän oli kärsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan puolella ei osotettu hellätuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli päivä, jolloin hänet muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli työnnetty hänelle käteen. Hän oli ottanut sen. Hän oli marssinut. Hän ei tahtonut julmaa rääkkäystä kuolintavakseen eikä senvuoksi kieltäytynyt marssimasta. Hän ei ymmärtänyt sankaruutta, mutta hänen aikomuksenaan oli heittää muskettinsa pois ensi tilaisuudessa. Sillävälin oli hän lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan kuninkaan aliupseeri ei olisi ensimäisen vastaanhangottelun johdosta ampunut hänen päätänsä mäsäksi. Hän yritti selitellä näitä alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silmällä häntä ja pariakymmentä muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa tuomittu ammuttavaksi.
Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana, jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli todentanut hänet Ruiziksi, oli mennyt matkaansa hänen vastaväitteitään kuuntelematta. Hänen tuomionsa oli vääjäämätön; häneltä oli kädet kytketty tiukasti selän taakse; hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan hellänä monista muskettien kolhaisuista, joilla häntä oli hoputeltu tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. Tämä oli ainoata järjestelmällistä huomaavaisuutta, mitä saattue oli osottanut vangeilleen nelipäiväisellä matkalla vedestä köyhän seudun halki. Satunnaisten jokien yli mentäessä sallittiin heidän hätäisesti lipoa janoonsa vettä kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita lihanrippeitä heidän keskeensä, kun he ihan menehdyksissään lysähtivät pysähdyspaikkansa kivetylle kamaralle.
Seistessään linnan pihalla varhain aamulla, kun häntä oli tuimasti ajettu koko yö, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielensä kummallisesti paisuneeksi.
Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa suuttumusta, jota hän ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ikäänkuin ei hänen henkinen tarmonsa olisi mitenkään vetänyt vertoja hänen ruumiinsa voimakkuudelle.
Toiset tuomitun ryhmän vangit tuijottelivat pää painuksissa hellittämättömästi maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yhä: "Minkätähden minä olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mitä varten minä olisin karannut? Sanokaa, Estaban!"
Hän oli kääntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta tienoolta kuin hänkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja olkapäitänsä eikä sen enempää välittänyt takanansa kumisevasta äänestä. Oli todellakin kummallista, että Gaspar Ruiz olisi karannut. Hänen omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan minkäänlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eikä ollut hän myöskään ollut erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. Hän oli yhtynyt vapausmiehiin mitä järjestelmällisimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Joukko isänmaan ystäviä saapui eräänä aamuna varhain hänen isänsä maatilalle, saarsi talon, keihästi vahtikoirat ja pisti lihoiksi pulskimman lehmän ihan käden käänteessä, "Viva la Libertad!"-huutojen raikuessa. Pitkällisen ja virkistävän unen jälkeen puhui heidän upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia isä Ruizin parhaita hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, läksi Gaspar Ruiz heidän matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti kutsunut häntä samaan joukkoon.
Vähän jälkeenpäin tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa, poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten riistettyään vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden jätti heidät istumaan pensaan juurelle elämän arvaamattoman kalliin lahjan nautintoon.
Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntymäseutuansa eikä vanhempiansa, joille hän oli ollut hyvä poika luonteensa säveyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti hänen isälleen vielä suurempaa etua käytännössä hänen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.
Mutta vastahakoisuus päiviensä päättämiseen kavaltajana oli nyt yllyttänyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. Hän ei ollut kavaltaja. Hän sanoi taas kersantille: "Te tiedätte, että minä en karannut, Estaban. Tiedättehän, että minä jäin jäljemmä puiden suojaan kolmen muun kanssa pidättelemään vihollista, osaston juostessa pakoon!"
Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli vielä tottumaton sotatilan verisiin järjettömyyksiin, oli viivyskellyt lähettyvillä ikäänkuin lumoutuneena katselemaan noita miehiä, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kutencommandanteoli sanonut.
Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.
"Kymmenenkään miestä ei olisi riittänyt hänen vangitsemisekseen,mi teniente. Ja päällepäätteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pimeän tultua. Miksi olisi hän, haavottumattomana ja kaikista väkevimpänä, jättänyt sen tekemättä?"
"Minun voimani eivät merkitse mitään suopungilla varustettua ratsumiestä vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihkeästi. "Hän laahasi minua hevosensa perässä puolen penikulman matkan."
Tälle pätevälle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaancommandantea.
Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. Hän oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. Änkkäilevä ääni soperteli latuskaisista, kelmeistä kasvoista. Kersantti kuuli häneltä, että tuomitut miehet ammuttaisiin vasta päivänlaskun aikana. Hän pyysi silloin määräystä, miten menetellä heidän suhteensa sillävälin.
Ajutantti tähysteli äkeästi pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin pääsi valoa ja ilmaa yhdestä tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."
Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota hän kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen käskyn rivakasti ja innokkaasti. Hän hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, päähän ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettivästi purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneenä — sitte hän kiirehtimättä seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.
Puoleltapäivin oli kuumuus käynyt sietämättömäksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan täyteen. Vangit likistäysivät ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyivät veltoissa asennoissaan lojumassa, missä muuri soi hiukankin siimestä, vahdin istuessa selkä ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin järkeilevästi kohautellen silmäkulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla työntynyt ikkunan ääreen. Hänen tilava rintansa tarvitsi enemmän ilmaa kuin muiden; hänen leveät kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pistäysivät rautakankiin kiinni ja näyttivät kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylös hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet epätoivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea hälinä pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.
"Minkätähden ette anna vangeille vettä?"
Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, että olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.
Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heidät on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi hän. "Antakaa heille heti vettä."
Hänen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.
Mutta kun oli saatu käsiin pari sankoa ja käyty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niitä rautakankien liian ahtaista raoista sisälle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyessä kävivät niiden kirkaukset sydäntäsärkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksessä ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus vielä kamalampi.
Vapausarmeijan sotamiehet eivät olleet kenttäleileillä varustettuja. Saatiin käsille pieni tinapikari, mutta sen lähentäminen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana sätkivässä raajakasassa, että luutnantti Santierra huudahti hätäisesti: "Ei, ei — teidän täytyy avata ovi, kersantti."
Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei hänellä ollut oikeutta avata ovea, vaikka hänellä olisi ollut avainkin. Mutta avainta hänellä ei ollut. Sitä talletti varusväen ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heidän täytyi kumminkin kuolla päivän laskiessa. Minkätähden heitä ei oltu ammuttu heti aamusella, sitä ei hän voinut käsittää.
Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. Hänen hartaasta pyynnöstäänhäncommandanteoli lykännyt telotuksen. Tämä suosionosotus oli suotu hänelle sen johdosta, että hän oli ylhäistä syntyperää ja että hänen isällään oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylipäällikön käyvän linnotuksessa johonkin aikaan ehtoopäivällä ja toivoi yksinkertaisesti, että hänen lapsellinen välityksensä saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni hänen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. Hänestä tuntui päivänselvältä, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan hänen anomustaan. Hän ei mitenkään voisi pelastaa noita miehiä, ja hän oli vain toimittanut vastuulleen kärsimykset, jotka olivat lisääntyneet heidän kovaan kohtaloonsa.
"Menkää siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnanttiSantierra.
Kersantti pudisti päätänsä ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja äänettömiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien välitse toisten laihojen, vääntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.
Hänen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos hänet, kersantti, päästettäisiinkin hänen arvoisuutensa luokse, saattoi hän odottaa tulokseksi ainoastaan hengellekäypää selkäsaunaa hänen arvoisuutensa levon julkeasta häiritsemisestä. Hän teki puolustelevan liikkeen käsillään ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.
Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta epäröitsi. Hänen sievät soikeat kasvonsa, sileät kuin tytön, punehtuivat hävettävästä pulasta. Sen laatu tuntui hänestä kovin nöyryyttävältä. Hänen haiveneton ylähuulensa vapisi; hän näytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.
Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kenraali Santierra, vallankumouspäivien kunnianarvoisa jäännös, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan työlääksi kävellä puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestitä talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia hän suosi etusijassa, entisinä asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat hänen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syystä että hän oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa isänmaallisessa laivastossa ottanut osaa pidätys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — nämä seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. Hän tuli hyvänlaisesti toimeen kielissä, tämä viimeisiä vapausarmeijasta eloonjääneitä. Pitkän valkoisen parran silitys, aina kun häneltä puuttui joku ranskalainen sana, antoi hänen muistelmiensa sävylle huoletonta arvokkuutta.
"Niin, hyvät ystävät", kertoili hän vierailleen, "mikäs auttoi! Olin vasta seitsemäntoista täyttänyt, maailmallista kokemusta vailla, ja saanut arvoni yksinomaan isäni loistavan isänmaallisuuden ansiosta, Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon. Kärsin suunnatonta nöyryytystä, en niin suuresti tuon käskynalaiseni tottelemattomuuden takia, sillä kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etupäässä siitä kiusaannuksesta, että minua nuorella iälläni pelotti itse lähteä pyytämään ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut hänen raakaa ja pisteliästä puhetapaansa. Ollen aivan jokapäiväinen mies, ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani hän minut tuntemaan halveksumistansa ja vastenmielisyyttään ensimäisestä päivästä alkaen, jona yhdyin linnotuksen varusväkenä käytettyyn pataljoonaani. Siitä oli vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut häntä vastaan miekka kädessä, mutta minua arkailutti hänen ivansa ilkkuva törkeys.
"En muista olleeni niin surkeana koko elämässäni, ennen tai jälkeen. Herkkätuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, että minä toivottelin kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ällisteleviä sotamiehiä muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska en voinut häpeättä katsella heitä. Heidän pimeästä säilytyspaikastaan tuli löyhkäävää kuumuutta kuin tuulahduksena helvetistä. Ne ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mitä oli tekeillä, pilkkasivat minua epätoivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka epäilemättä oli menettänyt järkensä, kehotti minua innokkaasti käskemään sotamiesten ampua ikkunaan. Hänen mieletön puheliaisuutensa särki sydäntäni. Ja jalkani olivat kuin lyijyä. Ei ollut saapuvilla ketään ylempää upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut edes sen vertaa mielenlujuutta, että olisin muitta mutkitta mennyt matkoihini.
"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. Älkää luulkokaan, että tätä kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi sielullisen kärsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta — pitempi aika kuin on ollut koko elämäni siitä asti. Ei, varmaankaan ei sitä kestänyt edes minuuttia. Kurjien vankien käheä kirkuna kuoleutui heidän kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten äkkiä puhui ääni, levollisesti mutiseva kumea ääni. Se pyysi minua kääntymään.
"Se ääni,senjores, läksi Gaspar Ruizin päästä. Hänen ruumiistaan en nähnyt mitään. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt hänen selkäänsä. Hän kannatteli heitä. Hän räpytteli silmiään, katsomatta minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan hänen kaikkena mahdollisenaan noin kytketyssä tilassa. Ja kääntyessäni tämä pää, joka näytti inhimillistä kokoa isommalta monien muiden alapuolelta paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.
"Minä myönsin kiihkeästi ja astuin ihan lähelle ikkunaa. Olin kuin lapsi, enkä tiennyt mitä oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytystä avuttomuudessani ja tuskittelussani.
"'Onko teillä valta,senjor teniente, kirvottaa siteistä ranteeni?' kysyi minulta Gaspar Ruizin pää.
"Hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet mitään huolestumista, mitään toivoa; hänen raskaat silmäluomensa rävähtelivät silmille, jotka katselivat ohitseni suoraan pihalle.
"Puhuin kuin ilkeässä unessa sopertaen: 'Mitä tarkotatte? Ja miten voin ylttää käsiksi rannesiteisiinne?'
"'Yritän sovittaa', sanoi hän; ja sitte tuo iso tuijottava pää vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot katosivat, sortuen alas. Hän oli pudistanut pois kuormansa yhdellä liikkeellä, niin väkevä oli hän.
"Ja hän ei ollut ainoastaan pudistanut sitä pois, vaan pääsi erilleen tungoksesta ja katosi näkyvistäni. Hetkiseksi ei ketään näkynyt ikkunassa. Hän oli heilahtanut ympäri, puskien ja hartioillaan työnnellen sekä siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla se kävi päinsä käsien ollessa sidottuina selän taakse.
"Lopulta hän, selkä edellä ikkuna-aukkoon työntyen, ojensi rautakankien lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli köytetty monella kierroksella. Turvonneet ja solmusuoniset kädet näyttivät muodottomilta karhun käpäliltä. Näin hänen kumaran selkänsä. Se oli tavattoman leveä. Hänen äänensä oli kuin härän mörinää.
"'Leikatkaa,senjor teniente. Leikatkaa!'
"Vedin miekkani, uuden tylsymättömän miekkani, jota ei oltu vielä mihinkään käytetty, ja katkaisin nahkanuoran kierteet. Tämän tein ihan koneellisesti, ikäänkuin sen uskon pakottamana, jota mies oli herättänyt mielessäni. Kersantti näytti olevan huudahtamaisillaan, mutta hämmästys lamautti häneltä äänen, ja hän jäi seisomaan suu auki kuin äkillisen tylsämielisyyden yllättämänä.
"Pistin miekkani huotraan ja käännyin sotamiehiin. Peljästyneen odotuksen sävy oli tullut heidän tavallisen haluttoman unteluutensa sijalle. Kuulin Gaspar Ruizin äänen huutavan kopissa, mutta sanoja en erottanut selvästi. Luultavasti lisäsi hänen voimakkuutensa vaikutusta se, että hänet nyt nähtiin vapain käsivarsin: tarkotan sitä henkistä vaikutusta, joka tietämättömien ihmisten keskuudessa kuuluu poikkeuksellisiin ruumiillisiin voimiin. Itse asiassa ei hän ollut pahemmin peljättävä kuin ennen, käsivarsiensa ja käsiensä puutumisen takia, jota kesti jonkun aikaa.
"Kersantti oli saanut puhelahjansa takaisin. 'Kautta kaikkien pyhimysten!' huusi hän, 'meidän tulee pakko hankkia ratsumies taas kytkemään hänet suopungilla, jos tahdomme saada hänet telotuspaikalle. Häntä ei pysty taltuttamaan sen vähempi kuin hyväenlazadorhevosen selässä. Teidän arvoisuutenne suvaitsi tehdä kovin hullun tempun.'
"Minulla ei ollut mitään sanottavana. Olin itsekin ihmeissäni ja lapsellisen utelias näkemään, mitä tapahtuisi. Mutta kersantti ajatteli, miten vaikeaksi kävisi pitää kurissa Gaspar Ruizia sitte kun rangaistushetki oli käsissä.
"'Tai kenties', pitkitti kersantti kiusaantuneesti, 'joudumme ampumaan hänet, kun hän ryntää ulos ovea avattaessa'. Hän aikoi edelleen purkaa huoliansa tuomion kunnollisesta täytäntöönpanosta, mutta keskeytti puheensa äkillisellä huudahduksella, sieppasi viereiseltä sotamieheltä musketin ja seisoi valppaana, katse kohdistettuna ikkunaan."
Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen, jalat paksua seinää vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei ollut aivan kyllin leveä hänen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle havaitsemukselleni näytti siltä, että hän tahtoi pitää koko ikkunan yksin hallussaan. Hän näytti ottavan mukavan asennon. Sisäpuolelta ei kukaan uskaltanut lähestyä häntä nyt, kun hän kykeni iskemään nyrkeillään.
"'Por Dios!' kuulin kersantin jupisevan vieressäni, 'minä lasketankin luodin hänen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. Hän on hengiltä tuomittu mies.'
"Vilkaisin häneen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota', sanoin — vaikka sydämessäni hyvin tiesin, että ne olivat vain turhia sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mitään vahvistusta. 'Teillä ei ole oikeutta ampua häntä, jollei hän yritä paeta', lisäsin lujasti.
"'Muttasangre de Dios!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin olkaansa vasten, 'hän on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'
"Mutta ikäänkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut löin minä musketin ylöspäin, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti aseensa maahan ja tuijotteli. Hän olisi voinut käskeä sotamiesten ampua, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja jos hän olisi käskenytkin, niin häntä ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.
"Jalat seinää vasten ja karvaiset kädet rautakankeen kiertyneinä istui Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mitään ei tapahtunut vähään aikaan. Ja äkkiä valkeni meille, että hän oli suoristamassa kumaraa selkäänsä ja vetämässä käsivarsiaan kokoon. Huulet olivat vääntyneet irviin. Seuraavana ilmiönä havaitsimme, että takorautainen kanki oli alkanut verkalleen taipua hänen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään hänen kyyristynyttä, vavahtelematonta vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryöppynä hänen otsalleen. Katsellessani rautakangen käyristymistä huomasin hiukan verta tiukkuvan hänen kynsiensä alta. Sitte hän hellitti. Tuokion pysyi hän lyyhistyneenä, pää riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeitä kämmeniään. Hän ihan näytti torkahtaneenkin. Äkkiä hän käännähti taaksepäin ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista keskitankoa vasten ja taivutti senkin, päinvastaiseen suuntaan kuin edellisen.
"Niin suuri oli hänen voimakkuutensa, joka tässä tapauksessa huojensi tuskallisia tunteitani. Ja mies ei näyttänyt tehneen mitään. Lukuunottamatta jalkojen käyttämiseksi tapahtunutta asennonmuutosta, joka hätkähdytti meitä kaikkia nopeudellaan, jäi muistiini pelkkä liikkumattomuus. Mutta hän oli vääntänyt rautakanget leveälle toisistaan. Ja nyt saattoi hän työntyä ulos, jos tahtoi; mutta hän pudotti säärensä sisäpuolelle ja olkansa yli katsoen viittasi sotamiehille. 'Ojentakaa tänne vettä', hän sanoi. 'Minä annan heille kaikille juoda.'
"Hänen pyyntöään noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon katoavan kiihkeän rynnäkön painosta; luulin heidän repivän hänet maahan hampaillaan. Vangit tekivätkin rynnäkön, mutta pitäen sankoa sylissään torjui hän poloisten hyökkäyksen pelkillä potkuilla. Kivusta kiljuvina poukkoilivat he taaksepäin, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan ikkunaan.
"He nauroivat kaikin kylkiään pidellen, paitsi kersantti, joka oli synkkänä ja yrmeänä. Hän pelkäsi vankien nousevan kapinaan ja karkaavan ulos — ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta, ja minä seisoin itse ikkunan edessä, paljastettu miekka kädessä. Kun Gaspar Ruizin jäntevyys oli heidät riittävästi taltuttanut, saapuivat he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon laidalle, jota väkevä mies kallisti heitä kohti sylistään erinomaisen armeliaana, hellänä ja säälittelevänä sävyltään. Tuo näennäinen suopeus johtui luonnollisesti siitä, että hän varoi läikyttämästä vettä, ja hänen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sillä jos joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut vähintäkään hellyyttä tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla hänet ähkyen ja kaksin kerroin väännähtäneenä sinkautettiin tyrmän taustalle, missä hän tölmäsi kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He tulivat hänen luokseen uudestaan ja yhä uudestaan; näytti siltä kuin olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan; mutta sotamiehiä huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin järjestelmällinen puuha, että he reippaina kanniskelivat vettä ikkunaan.
"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi tästä jutusta metakkaa, sen takaan. Ja pahinta oli, että odottamamme kenraali ei laisinkaan saapunut linnotukseen sinä päivänä."
Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa siitä, että noin voimakas ja kärsivällinen mies ei ollut pelastunut.
"Hän ei pelastunut minun välitykselläni", sanoi kenraali. "Vangit vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen päivänlaskua. Vastoin kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mitään pulaa. Ei tarvinnut toimittaa ketään ratsumiestä lannistamaan häntä suopungilla, niinkuin olisi hän ollut villi härkä. Luullakseni marssi hän kädet vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Minä en nähnyt. Minä en ollut paikalla. Minut oli pantu arestiin siitä syystä, että olin sekaantunut vankivartion velvollisuuksiin. Hämärän tullen, kun surkeissani värjöttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar Ruizin ainiaaksi hävinneen tietopiiristäni. Hän kaatui muiden mukana. Mutta kuitenkin jouduimme vielä kuulemaan hänestä, vaikka kersantti kerskui vihlaisseensa häneltä niskan poikki miekallaan, hänen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettömänä teurastettujen kasassa. Tämän sanoi hän tehneensä varmemmaksi vakuudeksi, jotta maailma pääsisi eroon niin vaarallisesta petturista.
"Tunnustan teille,senjores, että ajattelin tuota rotevaa miestä jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. Hän oli käyttänyt voimakkuuttaan kunniallisesti. Hänen sielussaan ei siis ollut mitään rajuutta ruumiin jäntevyyden vastineena."
Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpimähkäiseen telotukseen. "Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme yllätys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meidät saa uskotelluksi ällistys.
Meidät yllättää muoto, ei sisältö. Sananlaskut ovat taidon tuotteita — halvan taidon. Yleensä ne eivät ole tosia, elleivät satu suorastaan olemaan typeriä selviöitä, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin leivättömyys", tai: "nälkäinen syö jänistäkin". Jotkut sananlaskut ovat kerrassaan älyttömiä, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren venäläisen kansan yksinkertaisesta sydämestä sukeutunut väite: "ihminen laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrkässä ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen käsityksen kanssa. Köyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin epäjohdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun isän sydämeen.
Gaspar Ruiz oli lapseton, hänellä ei ollut vaimoa, eikä hän ollut koskaan rakastunut. Hän oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista, paitsi äitiänsä ja talon iällistä neekeripalvelijatarta, jonka kurttuinen hipiä oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin sydämeen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sentään sipaisi palan hänen korvastaan, ja toinen nirhasi olkapäätä.
Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetön aurinko katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston jättiläismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, että se olisi nähnyt noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heidän järjettömissä ja mitättömissä tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden perusteet olivat yleensäkin lapsellisia, mutta lisäksi vaillinaisesti ymmärrettäviä. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selkiä ja tuomittujen kasvoja. Jotkut näistä olivat vaipuneet polvilleen, toiset pysyivät seisaallaan, muutamat käänsivät päänsä ojennetuista pyssynpiipuista poispäin. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heitä kaikkia kookkaampana, iso pörröinen pää painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko huikaisi häntä hiukan, ja hän piti itseänsä jo kuolleena miehenä.
Hän kaatui ensimäisestä laukauksesta. Hän kaatui syystä että ajatteli olevansa hengetön. Hän mätkähti raskaasti maahan. Tärähdys kummastutti häntä. "En taida kuollut ollakaan", tuumi hän itsekseen, kuullessaan telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa käskysanan johdosta. Silloin kajasti hänelle ensi kertaa pelastuksen toive. Hän jäi virumaan pitkin pituuttaan, kankein jäsenin, kahden ruumiin painamana, jotka olivat kaatuneet poikittain hänen selkänsä yli.
Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut näkyvistä, ja melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltahämärä nuoren tasavallan rannikolle. Alankomaan hämyn yläpuolella pysyivät Kordillerien lumiset huiput pitkän aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.
Paljastettu miekka kädessään käyskenteli kersantti yksinään loitommaksi, pitkin ruumisriviä. Hän oli hyväsydäminen mies ja tähyili, näkyikö missään liikahdusta tai jäsenen värvähdystä, siinä sääliväisessä mielessä, että hän syöksee säilänsä kärjen vähintäkin elonmerkkiä osottavaan kaatuneeseen. Mutta näistä ei ainoakaan suonut hänelle tilaisuutta tämän armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eivät Gaspar Ruizinkaan lihakset, hänen yrittäessään näyttää muita elottomammalta naapuriensa veren tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneenä.
Hän makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi hänet koosta, ja ollen itse hyvin pienikasvuinen katseli hän kateellisena ja halveksivana noin suuren voiman loppua. Hänestä oli se erityinen sotamies aina tuntunut vastenmieliseltä. Vaistomaisen äkeyden valtaamana sivalsi hän Gaspar Ruizia niskaan pitkän haavan, epämääräisesti ollen siten varmistautuvinaan tuon väkevän miehen kuolemasta, ikäänkuin olisi voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sillä kersantti ei ollenkaan epäillyt, että Gaspar Ruiz oli saanut monta reikää ruumiiseensa. Sitte hän asteli edelleen ja marssi piankin pois miehinensä, jättäen ruumiit variksien ja korppien huostaan.
Gaspar Ruiz oli pidättänyt kiljahduksen, vaikka hänestä oli tuntunut kuin olisi häneltä pää isketty irti; ja pimeän tullen hän pudisti pois ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryömi matkaansa tasangon yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin haavottunut peto kömpi hän pystyyn ja hoippui eteenpäin sekapäisenä ja tylsänä, ikäänkuin eksyneenä selkeän yön tähtien tuikkeeseen. Pieni talo näytti nousevan maasta hänen edessään. Hän kompuroi kuistille ja kolkutti oveen nyrkillään. Ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sieltä, niinkuin monista muista ympäristön taloista, jollei hänen jyskytykseensä olisi vastattu sättivin huudahduksin. Hänen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan tuntui tuo vihainen ärähtely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi hänen aavistamattomasta kuolemantuomiostaan ja johti sietämättömän janontunteen jälkeen laukauksiin jotka oli tähdätty häneen viidentoista askeleen päästä, kunnes häneltä oli kaula katkaistu yhdellä iskulla. "Avatkaa ovi!" huusi hän. "Avatkaa Jumalan nimessä!"
Raivokas ääni ilkkui sisäpuolelta: "Tulkaa sisälle, tulkaa sisälle. Tämä talo kuuluu teille Koko tämä maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."
"Jumalan rakkauden tähden", mutisi Gaspar Ruiz.
"Eikö koko maa ole teidän isänmaanmiesten omaa?" kirkui ääni oven toiselta puolelta. "Ettekö ole isänmaanmies?"
Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi hän tylsästi.
Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sisällepääsystä ja laskeutui pitkäkseen kuistille ihan oven eteen. Hän ei huolehtinut rahtuakaan siitä, miten hänen kävisi. Kaikki hänen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota säjöili tuimasti. Hänen välinpitämättömyytensä kohtalostaan oli todellista.
Aamu sarasti, kun hän havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon hän oli kolkuttanut pimeässä, oli nyt selki seljällään, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin käsivarsin pysytellen tasapainossa. Seljällään lojuen tuijotti Gaspar Ruiz häneen. Kasvot olivat vaaleat ja silmät hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat täyteläiset ja punaiset. Hänen takanaan näki haavottunut toisen pään ja sen pitkät harmaat hiukset sekä laihat ryppyiset kasvot ja kädet, jotka olivat hätääntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.
"Minä tunsin ne ihmiset ulkonäöltä", kertoili kenraali Santierra vierailleen päivällispöydän ääressä. "Tarkotan sitä väkeä, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Isä oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut häviöön vallankumouksen takia. Hänen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sillä hän oli meidän itsenäisyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan jäsen tuli hänestä vähäpätöisempi henkilö kuin hänen omat orjansa, jotka meidän kunniakas vallankumouksemme vapautti. Hänellä ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehdä. On mahdollista, että hän kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkensä, jonka hän oli saanut pitää väliaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti kävellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksinäinen paikka. Taloon ei näkynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.
"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheliäisenranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan erään naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymmärrättehän… Hän oli hyvä isänmaanystävä, sen vakuutan.Caballeros, uskokaa tai älkää, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, että kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"
Pöydän ympäriltä kuuluva leikkisän epäuskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kestäessä hän siveli valkoista partaansa totisena.
"Senjores", intti hän, "kuningaspuoluelainen oli meidän ärtyneille tunteillemme hirviö. Tämän huomautan teille, jotta minua ei epäiltäisi vähäisimmästäkään hellyydestä tuon kuningaspuoluelaisen tytärtä kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten sanottu. Mutta minä en voinut olla huomaamatta häntä niinä harvoina kertoina, jolloin hän seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.
"Se vanha kuningaspuoluelainen, tietäkääs, oli pähkähullu. Valtiolliset vastoinkäymiset sekä täydellinen kukistuminen ja häviö olivat hämmentäneet hänen järkensä. Osottaakseen ylenkatsettaan meidän isänmaanmiesten saavutuksille oli hän nauravinaan vankeuttansa, tiluksiensa menetystä, talojensa polttamista ja sitä kurjuutta, mihin hän oli joutunut naisväkensä kanssa. Tämä naureskelu oli hänellä kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyöttymäksi, niin että hän alkoi hohottaa ja hihkua heti kun vain näki jonkun vieraan. Se oli hänen hulluutensa muotona.
"Minä en luonnollisesti ollut millänikään mielipuolen hälystä, sillä asiamme menestys oli herättänyt meissä amerikalaisissa ylemmyyden tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni häntä syystä että hän oli vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne eivät tietenkään olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen, mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet halveksivansa meitä amerikalaisia — yhtä hyvää syntyperää kuin hekin — pelkästään syystä että me olimme heidän määritelmänsä mukaan siirtolaisia. Meitä oli pidetty nöyryytetyssä asemassa ja pantu tuntemaan alemmuutemme seuraelämässä. Ja nyt oli meidän vuoromme. Turvallisesti saimme me isänmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin minä tuota vanhaa espanjalaista enkä senvuoksi ottanut huomioon hänen räiväystään, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eivät kenties olisi olleet niin suvaitsevaisia.
"Hän tapasi alottaa huikealla huikkauksella — 'minä näen isänmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' — aikaa ennen kuin saavuin talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelemät järjettömät sättimiset kaikuivat väliin sähisevän käheinä. Sulaa hulluutta kaikki, mutta minä tunsin arvoni vaativan pidättämään hevoseni kävelyyn, vilkaisemattakaan taloon päin, niinkuin olisi tuon miehen herjaava häly kuistilla ollut mitättömämpää kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, säilyttäen korskean välinpitämättömyyden sävyn kasvoillani.
"Se oli kyllä sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pitää silmäni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikettä, jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa. Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten hehku kunnian ja inhimillisyyden pidäkkeet monilta miehiltä sekä herkkätuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset kerran heittävät sukupuolensa arastelun ja eristäytymisen, tulevat he vilkkaan älynsä ja säälimättömän äkeytensä rajuuden johdosta vaarallisemmiksi kuin aseistetut jättiläiset."
Kenraalin ääni kohosi, mutta hänen iso kätensä siveli valkoista partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneyttä. "Si senjores!Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille saavuttamattomaan hellän kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan sellaiseen alennuksen kuiluun, joka hämmästyttää miehisiä ennakkokäsityksiä. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista…"
Muuan vieraista huomautti, että hän ei ollut vielä milloinkaan tavannut naista, joka ei olisi kyennyt kääntymään aivan poikkeukselliseksi tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen huimapäisyyden ylemmyys, mikä heillä on meihin verraten", lopetti keskeyttäjä, "tekee heistä ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".
Vakavasti kuunnellut kenraali nyökkäsi kohteliaaksi myöntymykseksi. "Si. Si. Olosuhteiden johdosta … aivan. He voivat aikaansaada suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sillä kuka olisi osannut kuvitella, että nuori tyttö, häviölle joutuneen ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiinkään jääneen kuningaspuoluelaisen tytär, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja hävitystä kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia vallankumouksen johtajille juuri heidän menestyksensä hetkellä!" Hän pysähtyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.
"Kuolemaa ja hävitystä", jupisi joku kummastuneena; "sepä kamalaa!"
Vanha kenraali katsahti ympärilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin. Sotaa nimittäin — turmiota. Mutta minusta, joka olen nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan, tuntuu vielä luonnottomammalta se keino, jolla hän sai vallan tuottaa tätä tuhoa eteläisellä rajallamme. Se seikka herätti minussa järkyttävää ällistystä, jota kaikki elämänkokemukseni runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikentänyt." Hän silmäsi vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme ja jatkoi, äänensä sävyn muuttuessa: "Minä olen, kuten tiedätte, tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton äitini — Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon — oli ranskatar, kiihkeän tasavaltalaisen tytär. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten tasa-arvoisuuteen; ja heidän veljeytensä taasen on mielestäni vieläkin varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat erimielisyyksissään! Ja mitä tiedätte maailmassa katkeramman kiukkuista kuin veljesten riidat?"
Huomautuksessa ei ilmennyt vähäistäkään ivan sävyä, joten seurue ei saanut hymyillyksi tälle ihmiskunnan veljeyden käsitykselle. Päin vastoin tuntui puhujan äänessä kaihomielisyyttä, luonnollista miehelle, joka oli säveänä ja hyväsydämisenä joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja välttämättömyyden ajamana, esittämään osaansa armottoman väkivallan kohtauksissa.
Kenraali oli nähnyt paljon veljesvihoja. "Niinpä niin. Ei ole epäilystäkään heidän veljeydestään", vahvisti hän. "Kaikki miehet ovat veljeksiä ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa päässä, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, välähtivät mustat silmät leikkisästi — "jos olemmekin kaikin veljeksiä, eivät kaikki naiset ole sisariamme".
Nuoremmista vieraista kuultiin erään mutisevan tyytyväisyyttään sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteitä. Suom.], joka otti kerjäläistytön valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kylläkin kaunis siltä kannalta kuin me miehet ajattelemme itsestämme ja rakkaudesta. Mutta että nuori tyttö, ylväästä kauneudestaan kuuluisa ja vielä hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseenguasson, tavallisen maalaisen, se on sietämätöntä meidän mielipiteellemme naisista ja heidän rakkaudestaan. Se on mielettömyyttä. Niin kävi kuitenkin. Mutta täytyy sanoa, että hänen tapauksessaan se oli vihan eikä rakkauden mielettömyyttä."
Ritarillisen oikeudentunnon nimessä esitettyään tämän puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka päivä", alotti hän taas, "ja tällaista tapahtui sisällä. Mutta miten se kehittyi, sitä ei yksikään ihminen kykene oivaltamaan. Tytön toivottomuuden täytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. Hän oli ollut kuuliainen soturi. Hänen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenjärkäle, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa kädellä.
"On selvää, että hän kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja hän kaipasikin kipeästi apua. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta hän oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimittämä, mutta molemmat naiset järjestivät haavottuneelle piilopaikaksi yhden niistä mökeistä, joita oli hedelmäpuiden joukossa talon takana. Se hökkeli, yltäkyllin raikasta vettä kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia sääliväisiä sanoja — siinä kaikki, mitä he kykenivät antamaan. Arvatenkin sai hän osuutensa ruuasta, mitä oli tarjolla. Ja niukastihan sitä tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leivänkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpeät ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."
Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliseltä perheeltä, sitte kun tytär oli avannut heidän viheliäisen turvapaikkansa oven äärimäiseen hätään ahdistetulle. Tyttären synkkä päättäväisyys hallitsi isän hulluutta ja äidin vapisevaa hämminkiä.
Hän oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teitä haavotti?"
"Sotamiehet,senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla äänellä vastannut.
"Isänmaanmiehet?"
"Miksi?"
"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen seinään tytön tummien silmien tarkastelemana. "Minut jätettiin kuolleeksi tuonne."
Tyttö ohjasi hänet talon läpi pieneen savesta ja ruo'oista kyhättyyn mökkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelmäpuutarhan pitkään heinikköön. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.
"Kukaan ei hae teitä täältä", sanoi tyttö, katsellen hänen avuttomuuttaan. "Yksikään ei tule lähellemme. Meidätkin on jätetty kuolleiksi — tänne."
Mies liikahti levottomasti likaisella olkiläjällään, ja niskan kirvellys pusersi häneltä houreisen voihkauksen.
"Näytän minä vielä Estabanille, että olen elossa", jupisi hän.
Hän vastaanotti tytön avun ääneti, ja monet kivun päivät kuluivat verkalleen. Tytön käynnit mökissä tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyivät kuumeisiin unelmiin enkeleistä, jotka saapuivat hänen sairasvuoteensa ääreen, sillä Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaperäisissä kysymyksissä — ja olipa kylän pappi yksin vaivoin opettanut hänelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. Hän odotteli hoitajatartaan kärsimättömästi ja tunsi syvää mielipahaa, kun näki hänen poistuvan pimeästä hökkelistä ja katoavan kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Siinä kovin heikkona viruessaan huomasi hän kykenevänsä melkoisen selvästi kuvittelemaan esille tytön kasvot, kun ummisti silmänsä. Ja tämän kyvyn keksiminen viehätti hänen toipumisaikansa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Myöhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili hän hämärän tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksellä.
Sekapäinen isä käyskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. Käytävässä istui tuolilla äiti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain kätkeytyneinä halpaanmantaanseisoi tytär nojaillen oven pihtipieleen. Kyynäspäät polviin tuettuina ja pää käsien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla äänellä noille kahdelle naiselle.
Puutteen yhteinen kurjuus olisi kääntänyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn ylläpitämisen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi tämän. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi hän uutisia ihmisistä, joita he tunsivat. Hän kertoili heidän vaiheitaan, ja kun hän kuvaili taistelua, jossa hänet oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa kärsimää iskua ja salaisten toiveittensa häviötä.
Gaspar Ruizilla ei ollut mitään puoluekantaa. Mutta hän tunsi syvällistä kiintymystä nuoreen tyttöön. Haluten osottautua hänen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui hän hiukan ruumiillisista voimistaan. Hänellä ei ollut muuta ylvästeltävää. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit häntä yhtä suurella huomaavaisuudella, selitti hän, kuin olisi hän ollut kersantti, sekä leirissä että taistelussa.
"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itseäni minne hyvänsä,senjorita. Minusta olisi pitänyt tehdä upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."
Hänen takanaan äännähti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; järkensä menettänyt isä marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin tällöin katseensa näiden ihmisten tyttäreen.
Hän silmäili tyttöä uteliaasti syystä että tämä oli elävä olento, mutta myöskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin hän oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. Hänen asemansa oli kovin vaikea.
Hän ei voinut ikuisesti piileksiä puutarhassa. Hän tiesi myös varsin hyvin, että ennen kuin hän olisi päässyt puoltakaan päivämatkaa millekään suunnalle, sieppaisi hänet kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuväen patrulleista ja toisi johonkin niistä leireistä, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt isänmaallinen armeija oli kokoontunut. Siellä hänet lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja epäilemättä telotettaisiin tehokkaasti tällä kertaa. Maailmassa ei näkynyt olevan mitään sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja tätä ajatellessaan hänen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.
Hänestä oli tehty väkisin sotamies. Hän ei pitänyt sotilas-urasta. Ja hän oli ollut asialleen hyvä sotamies kuten vanhemmilleen hyvä poikakin säveytensä ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut käytäntöä. Hänet oli riistetty vanhemmiltaan, eikä hän voinut enää olla sotamiehenäkään — ei ainakaan kunnon sotamiehenä. Kukaan ei tahtonut kuulla hänen selityksiään. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!
Ja murheellisesti mutisten selosti hän kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte hän kohotti katseensa oviaukossa seisovaan äänettömään tyttöön. "Si, senjorita", pahotteli hän syvään huoaten, "vääryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enkä pidä väliä, kuka sen riistää minulta."
Eräänä iltana, hänen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttö huomauttamaan, että jos hän olisi mies, ei hän pitäisi arvottomana mitään elämää, jossa oli jäljellä koston mahdollisuus.
Hän näytti puhuvan itsekseen. Hänen äänensä oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ikäänkuin haaveellisesta äänestä, tuntien siitä kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla lämmittävää rinnassaan.
"Totta,senjorita", sanoi hän, hitaasti kohottaen kasvonsa häntä kohti; "Estabanille pitää näyttää, että minä en lopultakaan ole kuollut".
Hullun isän jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva äiti oli vetäytynyt johonkin tyhjään huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin päivä helotti kuutamo mustien varjojen täplittämässä pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz näki donna Erminian tummien silmien katsovan alas häneen.
"Hm! Kersantti", äännähti tyttö vähäksyvästi.
"Ka, hän haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen hämmentämänä, joka näytti paistavan hänen valjuista kasvoistaan.
Tyttö musersi hänet katseellaan. Hänen tahtoessaan tulla ymmärretyksi oli tämä tahto niin voimakas, että se herätti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.
"Mitä muuta odotitte minun tekevän?" huudahti hän kuin äkkiä epätoivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enempään? Olenko minä kenraalina johtamassa armeijaa? — minä vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teidän ruveta halveksimaan."
"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon näkeminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksinäisyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti käytin edelleenkin rotkon reunaa myöten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyväkseen; mutta jonkun ajan kuluttua hän lakkasi ilmestymästä kuistille, ikäänkuin kyllästyneenä välinpitämättömyyteeni. En tiedä, miten hänet saatiin herkeämään. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pidättää hänet väkisinkin. Varovaisuus vaati heitä nyt välttämään kaikkea, mikä saattoi ärsyttää minua. Niin ainakin arvelen.
"Vaikka Chilen säihkyvin silmäpari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. Näin meni taas muutamia päiviä. Aloin ajatella, että nuo kuningasmieliset olivat kenties lähteneet jonnekin muuanne. Mutta eräänä iltana, kiirehtiessäni kaupunkia kohti, näin taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan hänen tyttärensä. Hän seisoi pidellen puupylväästä, solakkana ja valjuna, isot silmät puutteen ja surun painamina syvälle kuoppiinsa. Katselin häntä tiukasti, ja hän kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyvällä silmäyksellä. Kun sitten ohitse ratsastettuani käänsin pääni, näytti hän kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.
"Minä tottelin,senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli hämmästykseni. Vielä suuremmaksi kävi se kuullessani, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän alotti kiittämällä minua isänsä heikkouden suvaitsemisesta, niin että minua hävetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enkä suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti hänen huuliansa, mutta hän ei kertaakaan horjahtanut säveästä ja surumielisestä arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni.Senjores, meissä ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun hän pääsi varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti hän, näytti säilyttäneen henkiin tuon vääryyttä kärsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja sääliväisyyteeni.
"'Vääryyttä kärsinyt mies', virkoin minä kylmäkiskoisesti. 'No, samaa ajattelen minäkin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.
"'Hän oli onneton kristitty, joka Jumalan nimessä rukoili apua ovellamme,senjor' vastasi hän yksinkertaisesti.
"Aloin ihailla tyttöä. 'Missä hän on nyt?' kysyin jäykästi.
"Mutta hän ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai hän muistutetuksi minulle ylpeyttäni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yrittänyt pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henkeä. Hän tietysti tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi hän, rukoili minua hankkimaan nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. Hänellä oli muka tärkeä ilmotus tehtävänä ylipäällikölle.
"Por Dios, hyvät herrat, hän pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen esiintyvinään mies-paran pelkkänä puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yhtä paljon jalomielisyyttä kuin oli hänelle osottanut kuningasmielinen perhe, jolta hän oli saanut turvapaikan.
"Haa! Se oli hyvin ja ylväästi sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.Pidin häntä suurena. Voi, hän oli vain leppymätön!
"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes nähdäkseni Gaspar Ruizia, jonka päättelin oleksivan talossa.
"Mutta tyynemmin harkitessani aloin nähdä muutamia vaikeuksia, joiden kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut helppo lähestyä ylipäällikköä sellaisella kertomuksella. Pelkäsin huonoa menestystä. Vihdoin katsoin paremmaksi esittää asian oman divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni ystävälle, joka oli hiljakkoin määrännyt minut ajutantikseen.
"Mutkattomasti otti hän sen heti käsistäni.
"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi hän halveksivasti. 'Sinun olisi pitänyt mennä miekka kädessä sisälle ja vaatia häntä antautumaan, sen sijaan että pakisit kuningasmielisen tytön kanssa kuistilla. Nuo ihmiset olisi pitänyt häätää tiehensä aikaa sitten. Kuka tietää, kuinka monta vakoojaa on majaillut heidän luonaan ihan leirimme keskellä? Suojeluskirja ylipäälliköltä! Sen miekkosen julkeutta! Ha! ha! Nyt sieppaamme hänet tänä yönä, ja sitten otamme ilman mitään suojeluskirjaa selville, mitä hänellä on niin ylen tärkeätä sanottavaa. Ha, ha, ha!'
"Kenraali Robles — rauha hänen sielulleen — oli lyhyt, pönäkkä mies, tuima ja rattoisa, pyöreissä silmissä kova tuijotus. Surkeuteni nähdessään hän lisäsi:
"'No, no,chico— lupaan sinulle hänen henkensä, jollei hän tee vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmehän toki nitistä hyvää soturia, jos asiasta muulla pääsee. Maltas! Olen utelias näkemään voimaihmistäsi. Veitikalle ei kelpaa vähempi kuin kenraali — hyvä, hän saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! Lähdenpä itse pyyntiin, ja sinä tulet tietysti mukaan.'
"Ja se tehtiin samana yönä. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myöhemmällä läksimme kenraali ja minä tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevyttä laukkaa taipaleelle. Pysähdyimme vähän matkan päähän talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehiä, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo näytti kuutamossa autiolta.
"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sisältä naisen ääni, kuka koputti. Päällikköni tölmäsi minua lujasti kyynäspäällään. Minä ähkäisin.
"'Minä täällä olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'
"Ovi avautui hitaasti. Nähdessään toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttilää pitelevä tyttö peräytyä vitkallisesti edellämme, varjostaen valoa kädellään. Hänen jähmettyneet, valjut kasvonpiirteensä näyttivät aavemaisilta. Minä astuin sisään kenraali Roblesin perässä. Hänen katseensa olivat tähdätyt minuun. Tein päällikköni selän takana avuttoman liikkeen, yrittäen samalla kertaa antaa tyynnyttävää sävyä kasvoilleni. Yksikään meistä kolmesta ei äännähtänytkään.
"Olimme huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat paljaat. Siellä oli järeätekoinen pöytä ja pari tuolia, ei yhtään mitään muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, väänteli käsiään meidän ilmestyessämme esille. Äänekäs naurun rähähdys kajahteli tyhjässä talossa kovin hätkähdyttävänä ja kaameana. Tällöin yritti vanha vaimo päästä ohitsemme.
"'Ketään ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.
"Heilautin oven kiinni, kuulin säpin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.
"Ennen kuin sen enempää ennätettiin virkkaa huoneessa kuulin hämmästyksekseni etäisen ukkosen jymyä.
"Huoneeseen tullessani oli minulla selvä vaikutelma kauniista ja selkeästä kuutamoyöstä; pilven hattaraakaan ei ollut näkynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin lähetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiöön. Sanomattomaksi ihmetyksekseni näin päällikköni silmien kuvastavan kauhistusta. Äkkiä tunsin päätäni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttö näytti huojuvan keskilattialla, vahakynttilä kirposi hänen kädestään ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kimeä kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopimeässä kuulin laastin rapisevan seinistä lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidellessäni oven säpistä kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan pääni yllä. Tärähdys oli päättynyt.
"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tiedättehän,senjores, etteivät meidän maassamme urhoollisimmatkaan häpeä pelkoa, jolla maanjäristys järkyttää ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettömän kauhun valtaa.
"Se oli minun ensimäinen maanjäristykseni, ja olin levollisin heistä kaikista. Käsitin ulkopuolelta kuuluneen jyskähdyksen johtuneen siitä, että kuisti oli sortunut puupylväineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava tärähdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy läheni taas. Kenraali ryntäili ympäri huonetta, tavotellen kai ovea. Hän rapisteli kuin yritellen kavuta ylös seiniä, ja selvästi kuulin hänen rukoilevan useitakin pyhimyksiä avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui hän.
"Ainoastaan tytön ääntä en kuullut.
"'Kenraali', huusin minä, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'
"En tuntenut hänen ääntään siinä sadatuksen ja epätoivon huudossa, joka puhkesi häneltä. Tiedän maassani — etenkin niissä maakunnissa, joissa maanjäristyksiä sattuu useimmin — monia ihmisiä, jotka eivät suostu syömään, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipöytään suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, että seinien liikkuminen saattaa likistää oven kerrassaan avaamattomaksi. Näin oli meille käynyt. Me olimme loukussa, ja keneltäkään emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.
"Hän oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrinän yli kuulin mahtavan äänen huutavan jättiläiskeuhkoin: 'Erminia!' Maanjäristys on suuri säätyerotusten tasottaja. Keräsin kaiken päättäväisyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'Hän on täällä' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ikäänkuin raivostuneen pedon karjahdus — sillävälin kun päätäni pyörrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.
"Hän jaksoi nostaa raskaan kannatuspylvään aseekseen. Pidellen sitä kainalossaan kuin peistä, mutta molemmin käsin, hän vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyökäten päätäpahkaa sisälle meidän kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja minä kavahdimme jalkeille ja säntäsimme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin pääsimme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme näimme sitte talon äkillisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meitä kohti, kantaen naista sylissään. Hänen pitkä musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski hän kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.
"Senjores, me pääsimme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hypähtelivät hevosemme rajusti, sotamiesten piteleminä, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja eläinten silmät kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini lähestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttöä. Hän antoi pudistaa itseään hartioista, siirtämättä katsettaan tytön kasvoista.
"'Que guape!' huusi kenraali hänen korvaansa. 'Sinä olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Minä olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meidän nähdä sen päivän.'
"Toinen ei hievahtanutkaan — ikäänkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.
"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, ystävistämme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieressä. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."
Gaspar Ruiz näki tytön avaavan silmänsä. Silmäluomien kohoaminen näytti herättävän hänet horroksista. He olivat yksinään; kodittomien ihmisten kauhun- ja hätähuudot kuuluivat rannikkoalangoilta etäisenä ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heidän yksinäisyyteensä.
Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mitä nyt?" huudahti hän heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Missä olen?"
Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen päänsä alas.
"… Kuka sinä olet?"
Gaspar Ruiz polvistui hitaasti hänen eteensä ja kosketti hänen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi hän.
Tyttö sai silloin näkyviinsä rauniokasan, joka oli ollut talo; epäselvästi häämötti se pölypilvestä. "Voi!" parkaisi hän, painaen kädellään otsaansa.
"Minä kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja hänen jalkainsa juuressa.
"Ja he?" kysyi tyttö tuskaisesti nyyhkyttäen.
Gaspar Ruiz nousi, tarttui häntä käteen ja talutti hänet hellästi rauniokasaa kohti jonka oli maanvieremä puolittain peittänyt. "Tule ja kuuntele", hän sanoi.
Rauhallinen kuu näki heidän kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle röykkiölle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.
Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sinä olet yksin."
Tyttö istuutui katkenneen hirren pätkälle ja laski toisen käsivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta lähensi sitte huulensa hänen korvaansa. "Menkäämme", kuiskasi hän.
"En koskaan — en koskaan lähde täältä", huudahti tyttö, kohottaen kätensä pään yli.
Gaspar Ruiz kumartui hänen ylitseen, ja tytön kohotetut käsivarret putosivat hänen hartioilleen. Hän kohotti tytön syliinsä, suoristi ryhtinsä ja alkoi kävellä, katsellen suoraan eteensä.
"Mitä teet?" kysyi toinen heikosti.
"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keveään kantamukseensa.
"Minun kanssani?" huokasi tyttö avuttomasti.
"En ikinä ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sinä olet väkevyyteni."
Hän painoi tytön rintaansa vasten. Hänen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat hänen korvissaan etäiset valitukset, huudot:Misericordia! Misericordia!Hän asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ikäänkuin kantaen jotakin pyhää, haurasta ja kallisarvoista.