Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.
Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra Ronaldille:
— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?
Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:
— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.
Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä sanonut yrittäen hymyillä:
— Näkemiin syyskuussa… Älä pyydä minulta loman pitennystä… kauempaa en voisi elää ilman sinua.
— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.
Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:
— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!
Dorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa hän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen: »Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli unelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän oli lähtenyt.
Kaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä, eikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä, joissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen, tarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden täytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin huvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley Beauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.
Helenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja joita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.
Euroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen rakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai anastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän loisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja vaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle rikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat tai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota jalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.
Amerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse kilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat harvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut oikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate, jonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku rohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja seuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa on miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja säädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.
Muutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin, jalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin naisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja epäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa yksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat, nostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on tarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa ajatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja poikamiehiä.
Charley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli loistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan, jahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja päivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä, neiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa. Se oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen ruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta hän oli sangen onnellinen.
Charley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan harmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot, säännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan, luotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja kasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se on amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli kadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin latinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.
Herra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä Vanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt jo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei ollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin useimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin kuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin nakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä Atlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän museoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä äkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei etsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan oli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja kauneusaistia.
Pariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka häntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen kasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.
Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.
Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin, vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa. Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden rikkauksien arvoinen… Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva Ronald oli tullut etsimään.
Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun, ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä. Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku- ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa, joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää, sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on Ranskan salamahti.
Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat. Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy. Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita, palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus, jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää sanan langollensa.
Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin, Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas» sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin herkullisen, hienon ja keveän aterian.
— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.
— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.
— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö? kysyi Willie Grey.
— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan» selkään, — on… kuinka sanoisin… vanhan elämännauttijan selkä.
— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.
— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.
Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn, joka sai hänet ankarasti punehtumaan.
— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että naapurimme ymmärtää englantia.
— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua… Kun tuo herra oli nuori, oli tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.
Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.
— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä! sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.
— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he päinvastoin ovat mielenkiintoisia!
— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti… Mutta se ei estä, että he näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.
— Mitä vielä!
— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta, kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä. Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.
— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, — lausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin huonot räätälit.
— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä heitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet ovat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska tietää minkä vuoksi.
— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset työntekijälle ja taas englannitar… hm! Sanotaan, että Luoja käytti kaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi naiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.
— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on tullut pariisilainen.
— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan sen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.
— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.
— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä pidetään lujilla, meille ei sallita mitään.
— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsiWillie Grey.
— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. — Jos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton palatessanne!
— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu Ranskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja sulavuutta.
— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin, sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.
— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.
— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi, ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai kenties koskapa se on tasavalta.
— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.
— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä koko ero.
— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän valoa, iloa, kauneutta.
— Totta tosiaan!… Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.
— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio ostaa sen!
— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut, tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus: »Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin, suorastaan pelko!… »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään — »ei mikään lemmen-yö…» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä niin suuria asioita… Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat lakanneet olemasta johtavana luokkana.
— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.
Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.
— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä olen varma, että hän ymmärtää englantia.
— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.
— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuinAmerikassa.
— Kiitoksia… No, puhutaan sitten politiikasta.
Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhuaAmerikan asioista.
»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.
Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.
— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota on hyvä palvella.
— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet aatelismieheksi!… Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.
— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.
Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi d'Anguilhonin kanssa.
Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti. Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.
Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi. Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti, jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa kieltäytymisen tekosyyksi.
D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö, joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:
— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulenKaukaisesta Lännestä!
— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä pidettäisiin epähienona.
Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään vastausta vaille.
Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskinKotimaisten Naistenylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita. Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta, mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti: pohjaltaan hän on erinomainen.»
Rouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi puhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt seuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä vain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja hän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään hänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä markiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen mieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa rotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä heti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta tyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen kaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi vielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai tuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen viehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla aina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta tästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.
Päivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald markiisille:
— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitteNewportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?
— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa, liian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi», olivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri tulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä olevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja marmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen vaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen viihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta…
— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että amerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.
— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.
— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi de Nozay.
— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de Kéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka, missä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.
— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.
— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja Brightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä, jotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman vähintäkään varjoa.
— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden ylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee tuskallisen vaikutuksen.
— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin, oltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin aikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä. Viime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme pakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi apollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.
— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman viihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen, kirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.
Annie alkoi nauraa:
— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo herrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja lähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat heidän maataan.
— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten vanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta nähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan on.
— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de Kéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme erään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä suurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui varmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se osoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta. Sillä on vielä se tunteessaan… Saman ajatuksen valtaamina nostimme, Jacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen tuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella olisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme kuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen hymyillen.
— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette ihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa vaikutusta.
— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin… Oleskeluni Amerikassa on opettanut minua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani kirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina ihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen talojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden ja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan: »Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»
— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?
— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta, jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan lauttojen vesilletyöntämistä… Monta kuukautta olivat siitä käteni känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.
— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.
— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona, jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä, klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme! Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen hengittämään.
— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.
— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne, yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.
Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.
— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!
— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää senvuoksi näkemättä, mitä on.
— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.
— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.
— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt, tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella astuttu varpailleni.
— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui herra Beauchamp hyväntuulisena.
— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän, ja se ei ole vähän.
— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.
— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.
— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.
— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto teillä naisilla on.
— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.
— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.
— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.
— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin, joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja niin tukevia käsiä.
— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa… ja tämä »mutta» minua jännittää.
— No niin, neiti, minä lisään: mutta… jotta amerikattaret saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.
— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.
— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.
— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouvaRonald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen tekiAmerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?
— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi. Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin, että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä mahdolliseksi.
Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:
— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia… ja minä puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!
Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.
— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie vastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri vakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.
Ja nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan täällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat kiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä että huvitetulta.
— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni — sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan toivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee tuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.
— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar d'Anguilhon aivan hämmästyneenä.
— Olen monta kertaa. Sattuma… vai onko se sattumaa?… on johtanut meidät samoihin ravintoloihin… Viimeksi eilen söimme päivällistä Café de Parisissa viereisissä pöydissä.
Helenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.
— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan päinsilmäisesti.
— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin onnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.
Guy de Nozay, eräs noita hirvittävän tarkkanäköisiä miehiä, joilta ei mikään jää huomaamatta, huomasi sen ja arvasi, että nuori tyttö oli tehnyt itsensä vikapääksi johonkin sopimattomuuteen.
— Toivon teidän vuoksenne, rakas kreivi, että olette kuullut vain miellyttäviä seikkoja — sanoi hän ilkeästi. — On sangen harvinaista, jos sattumalta joutuu kuulemaan keskustelun, joka ei ole asianomaisen kuultavaksi sovitettu.
— Minä kuulin miellyttäviä… vakavia… hyvin valaisevia varsinkin. Minä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen ateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että ranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse, mikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.
— Niinkö!… Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä! — lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.
— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. — Ranskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja viiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä tahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.
— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.
Minä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat minua suuresti.
— Sitten on mieleni hyvä!
— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun tuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.
— Ei, ei… ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus, jonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.
Herra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön avomielisyydestä.
— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen Charleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en ole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen suusta.
— Oh! Hän on asunut Pariisissa jo kolme vuotta!
— Moni on asunut kolmekymmentä eikä ole oppinut tuntemaan ranskalaista henkeä niinkuin teidän ystävänne.
— Se tulee siitä, että Willie Grey on taiteilija. Minua ei hämmästyttäisi, jos Amerikalla on, kerran oikeus olla ylpeä hänen taidostaan. Hänellä on Champs-Elysées'n salongissa taulu,Jeesuksen mietiskely, joka osoittaa suurta kykyä. Jos minulla olisi sopiva paikka sille, niin ostaisin sen.
— Minä menen sitä katsomaan. Minä harrastan taidetta sangen suuresti.Tekisin mielelläni herra Greyn tuttavuutta.
— Minä voin saattaa teidät hänen työpajaansa, jos tahdotte.
— Olisin hyvin iloinen.
Annie oli kehoittanut vieraitaan istumaan pelipöytien ääreen, ja pokeri alkoi. Peli tuli hyvin vilkkaaksi, amerikkalaiset kun tapansa mukaan antautuivat siihen todella intohimoisesti.
Pelin jälkeen tuli kreivi de Limeray keskustelemaan Helenan kanssa.
— Pariisi näyttää teitä miellyttävän, sanoi hän.
— Äärettömästi.
— Onko puolisonne jäänyt Amerikkaan?
— On; hän ei, ikävä kyllä, voinut tulla minun kanssani.
— Oletteko siitä hyvin pahoillanne? kysyi kreivi äänellä, jossa oli jonkinlaista epäilyksen sävyä.
Äärimmilleen harmistuneena tunsi Helena punastuvansa.
— Luonnollisesti!
— Suokaa anteeksi, mutta enempää kuin kukaan muukaan eurooppalainen en voi olla hämmästymättä amerikkalaisten aviomiesten luottamusta, kun he antavat vaimojensa ja useinkin sangen kauniiden, lähteä yksin Pariisiin.
— Oh, he tietävät, että olemme kunniallisia.
— Ja että teillä ei ole temperamenttia, sanoi jokseenkin jurosti markiisi Verga.
— Luulen kuitenkin, että hyvin kasvatettu vaimo ei unohda velvollisuuksiaan, vaikkapa hänellä olisi temperamenttiakin.
— Uskotteko hyvän kasvatuksen antavan turvaa kiusausta vastaan? kysyi herra de Limeray.
— Olen siitä varma! vastasi Helena päättävästi.
Kreivi loi häneen katseen, jossa oli uteliaisuutta, hämmästystä, valittelua, ettei voinut asettaa Helenaa koetteelle.
— Tahtoisin mielelläni tietää, mitä »temperamentilla» oikeastaan tarkoitetaan, sanoi Dora. — Kukaan ei ole voinut sitä minulle selittää, enkä sanakirjoistakaan ole päässyt asian perille.
Syntyi kaamea äänettömyys, jommoisen varomattomuudet ja tuhmuudet aiheuttavat.
— Temperamentti on toisten mielestä huono, toisten mielestä hyvä puoli… ylimalkaan, sangen vaarallinen ominaisuus! — vastasi varakreivi de Nozay mitä vakavimmalla äänellä; — ja sitä on mahdoton selittää nuorille tytöille.
— Se on vahinko, sillä sen täytyy olla mielenkiintoista! lausui neitiCarroll hämmentymättä.
Samassa alkoi hän aavistaa, mitä oli puhunut, punastui hieman ja teki erään aivan asiaankuulumattoman kysymyksen, kuten hänen tapansa oli pälkähistä päästäkseen.
Kun tuli poislähdön aika, lähestyi kreivi de Limeray Doraa:
— Neiti — sanoi hän kohdistaen häneen surulliset silmänsä — saatuani ilon tutustua rouva de Kéradieuhön ja rouva d'Anguilhoniin, tiedän että amerikatar ei koskaan pahastu totuudesta; senvuoksi rohkenen sanoa teille, että eilisiltainen arvostelunne Ranskan ylimystöstä oli ankara ja kohtuuton. Se miespolvi, johon minä kuulun, on — syyttä tai syystä — pysytellyt syrjässä; mutta meidän poikamme palaavat vähitellen taisteluun ja, uskokaa, heillä on muutakin kuin muinaisaikaiset viikset: heillä on myöskin rohkeutta, uljuutta, joka antaa heille sen pelottoman ja erikoisen sävyn, jonka te olette huomannut. Minun vanhin poikani meni Afrikkaan menettämään henkensä erään aatteen puolesta… jonka tarkoituksena oli, eräänä ajankohtana, hankkia Ranskalle etusija Englannin edellä. Toiset seuraavat hänen esimerkkiään, minä olen siitä varma.
Dora tunsi joutuvansa hämilleen ja olevansa erikoisen pieni ja mitätön tämän vanhan, arvokkaan herrasmiehen edessä.
— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian hämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin tuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.
— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut tilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole pahastunut?
— Päinvastoin.
Kreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen anteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.
Kun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli rouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi sen avomielisesti.
— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on koko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää englanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!
— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista, minulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon tunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden ylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa muotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan eikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!… Minä en enää ollenkaan kummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on kerrassaan lumoava.
— Niin, hän on hyvin merkillinen… hyvin mielenkiintoinen — sanoi neiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan voisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen sunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi… Ja sitten, jos olisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan niin hajamielinen kuin tänä iltana.
— Loiset, Royal-kadulle.
Tämä määräys, jonka herra Beauchamp antoi Renaissance-teatterista lähdettäessä, oli jälleen uusi todistus naisen voitosta miehen suhteen.
Charley oli, vaikka vastustellen, saattanut sisartansa ja neiti Carrollia Punaiseen Myllyyn, Olympiaan, kaikkiin erikoisempiin konserttikahviloihin. Ajatus, että he eivät ymmärtäneet enempää kuin hän niitä karkeuksia, joita näiltä muotilavoilta lasketellaan, rauhoitti hänen omaatuntoansa. Hän ihmetteli itsekseen, että he Pariisissa halusivat kuulla kaikkea roskaa, jolta he New Yorkissa olisivat pahastuen sulkeneet korvansa. Monta kertaa olivat he pyytäneet häntä viemään heitä Royal-kadun pahamaineiseen yökahvilaan, mutta hän oli aina keksinyt jonkun esteen.
Helenan pyynnöstä oli hän täksi iltaa varannut aition Renaissance-teatterissa ja kutsunut markiisi ja markiisitar Vergan sekä Willie Greyn mukaan. Viimeisellä väliajalla ilmoittivat naiset haluavansa syödä illallista Loiset'n ravintolassa. Se oli yksinkertaisesti heidän keskensä sovittu salaliitto ja lopputuloksena oli miesten suostuminen.
Vaunujen saapuessa ravintolan edustalle seisahtui kaksi kävelyllä ollutta herrasmiestä vaihtamaan vielä pari hyvästelysanaa. Astuessaan katukäytävälle joutui Helena suureksi hämmästyksekseen aivan »Ruhtinaan» eteen.
Tuntiessaan markiisitar d'Anguilhonin ystävät hyvästeli tämä nopeasti seuralaisensa ja tuli heitä tervehtimään.
— Ettehän toki ole menossa Loiset'hen? kysyi ruhtinas vilkkaasti.
— Ollaan toki! vastasi markiisitar.
— Mutta sehän on paikka, missä kunnialliset naiset eivät käy!
— Kenties eivät Ranskan kunnialliset naiset, sanoi rouva Ronald… mutta meillä amerikkalaisilla on niin tukeva kunniallisuus, että voimme nähdä ja kuulia mitä tahansa. Älkää pelätkö.
— Mutta, Helena, jos tämä ravintola on mahdoton!… lausui herraBeauchamp.
— Mahdoton! Kun kaikki ystävättäremme ovat siellä illastaneet. Se onNew Yorkissa yhtä tunnettu kuin Eiffel-torni.
— Minä puolestani en ole siellä vielä milloinkaan käynyt, vaikka se on aivan klubini vieressä.
— No tulkaa sitten meidän kanssamme syömään »Wetshin herkkupaloja»… Tiedättehän, ne ovat tavallisia juustoleipiä, keskiyön ateriaksi sopivia, ne kuuluvat täällä olevan erinomaisia.
— Olkoon menneeksi »Wetshin herkkupalojen» vuoksi! sanoi kreivi. Onhan lystikästä nähdä minunkaltaiseni vanhan pariisilaisen menevän ensimäistä kertaa Loiset'hen amerikatarten opastamana.
Eräs tarjoilijoista otti vastaan tulijat ja huomatessaan heidät ulkolaisiksi saattoi heidät aivan ravintolan perälle, jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli muusta salista erotettu kuin teatteri-aitio. Tämän korokkeen vieressä oikealla oli mustalaissoittokunta.
— Istukaa tähän! — sanoi tarjoilija kohteliaasti viitaten erästä pöytää — tästä voi parhaiten nähdä kaikki.
Nämä sanat kalahtivat herra Limerayn korvaan. Hän mietti, mitä ne mahtoivat merkitä.
Herra Beauchamp tilasi illallisen. Kaikki kolme naista alkoivat heti uteliaina katsella ympärilleen, vieläpä kumartuivat kurkistamaan kuuluisan ravintolan mauttomia suhteita ja koristuksia.
— Loiset'ta ei voi sanoa juuri kauniiksi! huomautti markiisi Verga.
Ravintolan tavanomaiset vieraat saapuivat vähitellen, nuoria ja vanhoja juhlijoita, enemmän tai vähemmän sievien, enemmän tai vähemmän hyvinpuettujen naisten saattamina. Ja sali vilkastui. Syntyi pian silmien vilkettä, kuului naurun purkauksia, teennäisen iloilun ilmaisuja. Ilma sakeni tupakansavusta, moninaisista tuoksuista ja väkevistä hajuvesistä. Se kävi raskaaksi ja huonoksi. Herra de Limeray tunsi ikäänkuin elämän pohjamoskan vuoksen nousevan luokseen. Ja tämä kaikki, katsottuna kuudenkymmenen vuoden korkeudesta tuntui hänestä inhoittavalta ja tympäisevältä. Hän katseli seuralaisiaan. Charley Beauchamp ja Willie Grey näyttivät katselevan elostelua vähääkään oudostumatta. Amerikattaret erittelivät naisten pukuja, tekivät keskenään matalalla äänellä huomautuksia, naureskelivat hilpeästi, ilmeisesti ihastuneina näkemästään. Tässä aistillisuuden kyllästämässä ilmassa pysyivät he kylminä, katse selkeänä, kasvot kirkkaina.
Markiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen, kääntyi hänen puoleensa:
— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.
— Valitettavasti!
— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!
Doran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon, jonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka nukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti vielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi ja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.
— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.Minä olen varma, että hänellä on tarinansa.
»Ruhtinas» kääntyi.
— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.
Kukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja hänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli kreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta noudattaen, korokkeelle.
— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän koroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.
— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla ei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä kasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja voidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni luvannut.
— Missä asut?
— Sannois'ssa.
— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?
— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.
— Se ei ole helppoa.
— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin elämää, vaikkapa tämmöistäkin… ja kukkia. En voisi niistä luopua.
— Käykö edes kauppa hyvin?
— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä, he antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin. Saitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.
Kreivi ei voinut olla hymyilemättä.
— Olkoot… kukita meidät kaikki tänä iltana, sanoi hän; me emme ole saitureita.
Kääntyen Doran puoleen hän jatkoi:
— Te arvasitte oikein, neiti. Tuolla kunnon vaimolla on tarinansa. Hän oli keisarikunnan aikana jockey-klubin kukkainmyyjätär ja kantoi koko vuoden Chantillyn Derby-kilpailussa voittaneen hevosen värejä. Hän oli kaunis, kunniallisen naisen maineessa ja ansaitsi rahaa runsaasti. Tämä herätti kateutta hänen kotonaan. Hänen äitinsä syytti häntä, luullakseni jonkun sukulaisen neuvosta, että tytär muka antaa hänen kuolla nälkään ja nosti häntä vastaan jutun, joka herätti suurta huomiota. Jockey hylkäsi hänet, joten hän menetti tulonsa. Hän perusti silloin kukkakaupan ja teki vararikon. Sen jälkeen on hän ollut kokonaan kadoksissa minun näkyvistäni.
— Isabella palasi tuoden sirosti sidottuja ruusukimppuja, jotka hän ojensi amerikattarille; sitten hän meni herra de Limerayn luo ja kiinnitti hänen napinläpeensä komean valkoneilikan.
— Muinaisen muistoksi! sanoi hän kohteliaasti.
Kreivi pisti salassa sadanfrangin setelin hänen kouraansa.
— Minä tulen joskus tarinoimaan sinun kanssasi, lisäsi hän ystävällisesti.
— Tämä on poikkeuksellinen ilta — sanoi markiisitar Verga katsellen ympärilleen — täällä ei tapahdu mitään erikoista. Muutamia iltoja sitten oli eräs venäläinen ruhtinatar tanssinut pöydillä.
— Venäläinen ruhtinatarko? — toisti kreivi de Limeray. — Näinköhän?
— Mikä mainio asia kasvatus on! — sanoi Dora leikkisänä. — Minä uskon varmasti teidän ajattelevan, että ainoastaan amerikkalainen ruhtinatar olisi mahdollinen sellaisiin harjoitelmiin. Ette vain kohteliaisuudesta sano sitä.
— Ei, neiti, te erehdytte, siinä suhteessa on minun kasvatukseni ehkä pintapuolinen. Säädyllisten amerikattarien seurassa ei semmoinen ajatus pälkähtäisi päähäni.
— No, näkyy olevan sallittua, että minä aina erehdyn, tunnusti nuori tyttö hilpeästi.
Tällä hetkellä tuli sisään hyvin meluisasti neljä paria istuutuen pitkän pöydän ääreen vastapäätä koroketta, missä muukalaiset istuivat. Suunnaton hummeri ilmestyi nautittavaksi ja samppanjalasit täytettiin. Heti alkoivat äänet kohota ja sopimattomia sutkauksia sinkoilla. Mustalaisten soitto muuttui hurjemmaksi, ikäänkuin mässääjien meteliä säestääkseen. Eräs naisista nosti naapurinsa huulille lasin, josta hän itse juuri oli juonut, ja kaatoi sen sisällyksen väkisin hänen kurkkuunsa. Eräs toinen kietoi käsivartensa vieressään istujan kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
Amerikattaret, kaikki kolme, riemuitsivat mielessään nähdessään näyttämön näin vilkastuvan. Rouva Ronald kävi vaistomaisesta arvokkuudesta ankaran näköiseksi ja nosti päätään ikäänkuin asettuakseen sopimattomuuksien yläpuolelle.
Ensi silmäyksellä oli herra de Limeray arvannut, mitä laatua väkeä olivat nuo verrattain hyvin puetut herrat, gardenia napinlävessään, ja nuo lasitimanteilla koristetut ilotytöt. Pari sekuntia heitä tarkastettuaan alkoi hän nauraa:
— Ah! mikä ilveily! huudahti hän; nuohan tuossa esittävät näytelmää! He ovat palkatut tekemään temppujansa ja lörpöttelemään lorujansa! Se oli ostettu, teidän venäläinen ruhtinattarenne, rouva Verga! Nyt ymmärrän tarjoilijan sanan; että »tästä, voi parhaiten nähdä kaikki.»
— Te taidatte tosiaankin olla oikeassa! lausui Willie Grey ällistyneenä.
— Ja kaikki nuo — lisäsi kreivi katsellen ympäri koroketta — englantilaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, norjalaiset… sillä tuossa on norjalaisiakin … lähtevät täältä vakuutettuina, että ovat saaneet nähdä kohtauksen aitopariisilaisesta elämästä! He vakuuttavat, että meidän kaupunkimme on maailman siveettömin, että siellä on ravintoloita, joissa syleillään julkisesti; ja pieni säädyttömyysnäytelmä onkin toimeenpantu vain heitä varten, sen maun tyydyttämiseksi, joka heillä arvellaan olevan! Nähkää, täällä olevat pariisilaiset eivät kiinnitä mitään huomiota tuohon pöytään, he arvattavasti tuntevat jutkun… Olen hyvilläni, että tulin mukaan ja saatoin valaista teille asianlaidan.
— Luuletteko todellakin, — sanoi Helena nolostuneena — että nuo herrat?…
— Somia herroja! keskeytti kreivi. — Katsokaa, mitä tuossa tapahtuu.
Eräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi ajeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä lähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle yksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.
— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de LimerayCharley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.
— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme siitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.
— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi markiisitar.
Kukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen päähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt kärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan, haisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa oli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili hymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli lyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.
Nainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä kiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät pöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän punan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua viekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja tarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.
— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.
Ja jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.
Ällistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen menoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.
— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.
Ja tämän haukkumasanan lohduttamana ja peittäen muka pettymyksensä suuttumusta hermostuneella naurulla palasi hän alkuperäiselle paikalleen.
— Nyt kai olemme saaneet tätä lajia lystiä koko rahan edestä! sanoiWillie Grey nauraen. — Nyt voimme luullakseni lähteä.
— Oletteko riittävästi »ylösrakennettuja», arvoisat naiset? kysyi markiisi.
— Ollaan, ollaan! vastasivat amerikattaret.
— No sitten on kaikki hyvin.
Ravintolasta tultua hengittivät kaikki syvään.
— Kuinka raitis ilma sentään on hyvää! sanoi Helena.
— Raitis elämä myöskin! — lisäsi Charley Beauchamp äänellä, jossa oli hieman pahoittelun tuntua siitä, että hän oli myöntynyt sisarensa päähänpistoon.
Vergat, jotka asuivat Champs-Elysées'n puolella, ottivat ajurin.
— Palataan me jalkaisin — ehdotti Helena — ja niin hitaasti kuin mahdollista: tämä yö on jumalainen.
— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray, pysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!
Pilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti Concorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin tienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen väylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n leveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n autiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun unelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki suloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.
— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me sanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa, jotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme kenties niitä näkisi.
Herra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka tyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.
— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.
— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun mieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon huonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden. Minun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee mielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta moni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät minussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja pukuhuolia… Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.
— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?
— Olen siitä mielissäni!
— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee tuollaisiin paikkoihin?
— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat amerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan… Minun ikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä uteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on päästään varma.
— Rakastatteko vaaraa?
— Jumaloin sitä.
— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?
— Olen, usein… Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi, ja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme melkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen maalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen korulippaaseeni ja katsokaa!…
Helena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa vastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä timanttisalamanteria.
— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte hänet kamalaan kiusaukseen… Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä vuotta nuorempi.
— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald viehättävän halveksuvasti nauraen.
— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän palamattomuuteenne.
— Miksette?
— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja iäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne. Ei saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi olla hetkensä!»
Rouva Ronald ei vastannut mitään. Nämä sanat loivat epämääräistä varjoa hänen mieleensä, ja hän vaihtoi äkkiä keskustelun aihetta.
Dora kulki edellä ja jutteli iloisesti Charley Beauchampin ja WillieGreyn kanssa.
— No, oliko teillä hauskaa Loiset'ssa? kysyi Willie.
— Äärettömästi! Ja sitten sain nämä kauniit ruusut… Sain nähdä keisarikunnan aikuisen jockey-klubin entisen kukkamyyjättären ja kuulla hänen tarinansa, joka kovasti kiinnitti mieltäni. Olin näkemässä, kun Britannian hyve voitti Pariisin turmeluksen, ja sain tietää, että meistä tehdään pilaa Loiset'ssa. Minun iltani ei tosiaankaan ole mennyt hukkaan! Huominen kirjeeni nostaa veden kaikkien ystävättärieni suuhun.
Willie Grey ei voinut olla nauramatta.
— Täytyy olla amerikatar voidakseen käyttää hyväkseen joka asiaa ja ihmistä!
— Moukka!
— Minulleko sen sanotte? kysyi nuori mies oudostuen.
— En, en, — vastasi neiti Carroll nauraen sydämensä pohjasta. — Minä toistelen vain sitä sanaa, etten unohtaisi.
Kun nuori tyttö pääsi tätä sanomasta, oltiin jo Continental-hotellin edustalla.
Hyvästeltiin ja käteltiin.
Hississä lausui Dora astahtaen eteenpäin, rypistäen huuliaan ja kohauttaen koomillisesti päätään, äkkiä hissipojan suureksi hämmästykseksi:
— Moukka! moukka!… Ah!, minun iltani ei ole mennyt hukkaan.