— Mikä on tämän iltapäivän ohjelma? kysyi kaksi viikkoa myöhemminCharley Beatichamp sisareltaan aamiaispöydässä.
— Meidän on mentävä tervehtimään Anniea, vastasi Helena. Hän lähtee Pariisista ylihuomenna… Sinun täytyy tulla mukaan. Minä olen tilannut vaunut kello puoli viideksi. Siihen saakka olet vapaa.
— Hyvä on.
— Minä olen varma siitä, että ellei rouva d'Anguilhon odottaisi pienokaista, hän olisi kutsunut meidät kaikki Blonayhin! sanoi Dora.
— Luultavasti.
— Se olisi ollut hauskempaa kuin matkamme Hollantiin… Mitä antaisinkaan, kun saisin nähdä yhden meikäläisistä linnanherrattarena!
— Annie on varmaan sielläkin ehtoisa emäntä, hän kun on koreilematon ja luonnollinen — vastasi Sofie-täti. — Muuten pidin hänestä paljon enemmän nyt kuin nuorena tyttönä.
— Saman vaikutelman minäkin sain, sanoi herra Beauchamp. — Hän on tässäranskalaisessa ympäristössä saavuttanut jonkinlaisen viimeistelyn.Kaikesta huolimatta on hän kuitenkin pysynyt hyvin amerikkalaisena…Ja se todistaa, että meillä jo on voimakas kansallinen erikoisuus.
— Oh, ympäristö ei ole vaikuttanut vähääkään siihen muutokseen, mikä Anniessa on tapahtunut. Elämä ja aika ovat hänen hienostuksensa täydentäneet… Hän on kotoisin yhteiskuntaluokasta, joka, siveelliseen arvoon ja kasvatukseen nähden, ei suinkaan ole huonompi kuin se, mihin hän avioliittonsa johdosta on joutunut! sanoi neiti Beauchamp nuivasti.
— Olkoon myönnetty, täti; mutta Eurooppa eri tapoineen, sen avio-alistus, riippuvaisuus, johon vaimot joutuvat, vaikuttaa ilmeisesti meikäläisiin ja tekee heidän olentonsa lempeämmäksi, sympatisemmaksi… Kuinka vähän tunnemmekaan vanhan maailman elämää! Me katselemme sen museoita ja muistomerkkejä, mutta emme tutki sen asukkaiden sielua eikä luonnetta. Se on typerää!
— On, mutta sivistyneet ihmiset eivät asu teltoissa; heitä ei voi mennä haastattelemaan niinkuin intiaaneja! — sanoi neiti Carroll. — Ellei meillä olisi ollut ystävättäriä naimisissa Saint-Germaine'in kaupunginosassa, olisimme saaneet kauan kokottaa nokkaamme d'Anguilhonin talon keittiön ovelle saamatta tietää, miten siellä eletään tai miten edes syödään.
— Ja muuten ovat ranskalaiset, jotka näyttävät olevan niin seurallisia, sangen sulkeutuneita, lisäsi Helena. — He eivät hevillä avaa oviansa vierasmaalaiselle.
— Siinä he tekevät tyhmästi, sillä heille olisi edullista tulla tunnetuiksi, sanoi Charley.
— Heille olisi eduksi varsinkin oppia tuntemaan ulkomaalaisia, selitti päättävästi Sofia-täti.
Hän oli niitä amerikattaria, jotka vakavissaan uskovat, että kaikki kunto ja valkeus tulee heidän maastaan.
— Epäilemättä! — vastasi herra Beauchamp pahankurisesti silmää vilauttaen. — Niinpä olen varma siitä, että minun esimerkilläni ja katsantokannallani on ollut terveellinen vaikutus herroihin de Kéradieu, d'Anguilhon ja de Limeray… Mitä taas minuun tulee, niin en, sen jälkeen mitä olen nähnyt ja kuullut, enää ole yhtä varma, että anglosaksilainen rotu tulee hallitsemaan maailmaa. Se on määrätty sivistyksen päätyön suorittajaksi, mutta muuhun, rakennuksen viimeistelyyn, tarvitaan latinalaista rotua.
— Näkee, että Willie Grey on teidät käännyttänyt! sanoi Dora.
— Toivon sentään, että oletatte minun pystyvän hiukan arvostelemaan itsekin.
— Minusta ranskalaiset ovat sangen huvittavia! — jatkoi neiti Carroll. — Heillä on lystikäs tapa mennä merta edemmäs kalaan. Ja he ovat mainioita naisten haastattelijoita! He tahtovat tietää, mitä te ajattelette, mitä tunnette ja kaikenlaista mistä amerikkalainen ei välitä. He heittävät teidät sananmukaisesti satulasta saadakseen tietää, mitenkä se pieni tyhmyri on rakennettu, joka meillä on vasemmalla povessamme!… Sekin inhoittava varakreivi de Nozay käänsi minut nurin kuin hansikkaan.
— Silloin voi Jack olla tyytyväinen: jos herra de Nozay tuntee teidän sisäisen olemuksenne, niin ei hän pyydä teitä naimisiin! huudahti Charley Beauchamp hymyllään lieventäen kiusoitteluaan.
Dora heitti ruokaliinan hänen päähänsä.
— Tuo oli katalaa, mitä sanoitte, sillä minä olen parempi sisältä kuin päältä.
— Lähdetkö ulos piankin aamiaisen jälkeen? kysyi rouva Carroll tyttäreltään.
— En… minä odotan erästä neitiä Virotilta hattuja tuomaan.
— Vielä!
— Niin, minä näin tänä aamuna niin somia, etten voinut vastustaa. Minua inhoittaa itseänikin, että minulla on niin paljon tavaraa… ja kuitenkin minä ostan aina! Euroopassa on puute itsemurhien syynä; meillä on pian yltäkylläisyys.
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi neiti Beauhamp tyytymättömän näköisenä.
Helena nousi pöydästä ja meni peilin luo. Hän oli aamupuvussa ja oli syönyt hattu päässä, kuten amerikattaret usein tekevät. Hän huomasi, että tämä päivä oli hänen kauneimpiaan ja lähetti kuvalleen peilissä onnitteluhymyilyn.
— Minulla on eräs ajatus! — sanoi hän sovittaen toisin erästä pientä kampaa kauniissa tukassaan. — Minä menen rouva Kevinsin luo. Häntä ei tapaa enää kolmen jälkeen. Hän on luvannut minulle hollantilaisten hotellien osoitteita.
— Pyydä häneltä, kun kerran siellä olet, kaikki tiedot, mitä hänellä on — kehoitti Charley.
— Se helpottaa meidän matkaamme… Minä tulen alas kanssasi ja hankin ajurin.
— Tarpeetonta, minä menen jalkaisin. Ulkona ei ole liian lämmin, ja kävely tekee minulle hyvää.
Samana hetkenä, jona rouva Ronald sai tämän päähänpiston, muisti eräs nuori roomalainen, kreivi Sant' Anna, joka oli juuri syönyt aamiaista erään ystävänsä kanssa Voisinilla, äkkiä erään edellisenä päivänä tekemänsä sopimuksen. Hän katsoi kelloaan.
— Peijakas! jo puoli kaksi! Minun täytyy jättää sinut!… Olen luvannut tavata Binderia Antinin kadulla. Hänen on määrä näyttää minulle erästä vaununmallia.
Helena oli tuskin kymmenen metrin päässä Continentalista, kun italialainen tuli ulos ravintolasta, sikari suussa. Ja aavistamattaan noudatti kumpainenkin Kaitselmuksen tahtoa, joka oli määrännyt heidän yhtymänsä täksi päiväksi ja juuri täksi hetkeksi.
Kreivi Sant'Anna poikkesi Cambon-kadulta Rivolin kadulle. Ilman kauneus herätti hänessäkin halun kulkea jalkaisin, ja hänkin päätti kävellä!
Äkkiä sattui hänen katseensa rouva Ronaldiin eikä siitä enää irtaantunut.
Tämä oli vaaleassa kävelypuvussa, jonka takki ja ruumiinmukainen hame muovailivat rohkeasti hänen upean vartalonsa muotoja. Pyöreä hattu, takana kimppu vaaleita ruusuja jätti näkyviin hänen kumpuilevan tukkansa, jonka ihmeellinen väri tuntui melkein keinotekoiselta.
»Varmaankin kokotti!» ajatteli italialainen. Ja tuon ärsyttävän kokonaisvaikutuksen pettämänä joudutti hän astuntaansa, kulki nuoren naisen ohi, kääntyi ja katsoi häntä häikäilemättä kasvoihin.
»Ei, ulkomaalainen», päätteli hän, »mutta vietävän kaunis!»
Ja sen vaikutelman vallassa kääntyi hän jälleen voidakseen seurataHelenaa.
Amerikatar oli paljoa enemmän nainen Euroopassa kuin kotimaassaan. Kehkeyttäneekö ympäröivä ilma hänen naisellisuuttaan, vai uskaltaako hän enemmän? Joka tapauksessa haluaa hän Pariisissa saada osakseen huomiota ja ihailua kadulla. Se on huvi, jota hänellä ei ole kotimaassaan ja jota hän etsii sitä enemmän. Kun jollekin ranskattarelle sattuu, että häntä ruvetaan itsepintaisesti seuraamaan, joutuu hän aina siitä hämilleen. Jos hän on todella siveä, pahoittelee hän tapausta ja katsoo tehneensä virheen. Amerikatar ei niin vähästä hämmenny. Usein sattuu, että joku joutilas, hänen kauneutensa tai keimailevan käytöksensä vuoksi pitää häntä seikkailua etsivänä muukalaisena ja alkaa häntä huvikseen seurata. Kaukana siitä, että tämä tungettelevaisuus häntä loukkaisi, se päinvastoin häntä mairittelee. Jopa hän ajattelemattomasti hiljentää kulkuaankin, pysähtyy näyteikkunain eteen, ja kun »kävelijä», luullen saaneensa rohkaisua, yrittää häntä puhutella, musertaa tämä hänet ankaralla katseella, torjuu niin jäätävän siveellisellä ilmeellä, että toinen lähtee tiehensä enimmäkseen sangen nolostuneena. Silloin palaa amerikatar kotiinsa riemuisena, että on nöyryyttänyt yhtä väkevän sukupuolen edustajaa eikä tunne muuta kuin itserakkauden tyydytystä.
Rouva Ronald sai usein kävelymatkoillaan peitetyn ihailun merkkejä. Hän nautti niistä aina paljon, mutta valitteli yhtä kaikki närkästyneenä, kuten muutkin amerikattaret, että tässä turmeltuneessa Pariisissa oli mahdotonta kävellä ulkona ilman että joku seuraisi. Näin Pariisia tavallisesti arvostellaan Englannissa ja Amerikassa. Helenaa olisi ollut vaikea saada vakuutetuksi, että yllytys tuli hänen itsensä ja hänen kadulla kävelyyn liian räikeiden pukujensa puolelta. Todellisuudessa kunnioittaa ranskalainen enemmän kuin kukaan muu mies naista, jota hän luulee siveäksi.
Tänä iltapäivänä tuli rouva Ronald hyvin pian tietoiseksi siitä, että hän oli tehnyt valloituksen. Vieras, joka oli niin äkkiä kääntynyt, seurasi häntä. Hän huomasi sen heti. Tavallisuuden mukaan se häntä huvitti ja hiveli hänen turhamielisyyttään — sitäkin enemmän, kun hän oli ehtinyt havaita, että ihailija oli kaunis ja elegantti. — Herättämänsä ihailun ja halun magneettisesta vaikutuksesta tunsi hän, että oli ihanaa elää ja olla kaunis; hänen astuntansa tuli joustavammaksi, hänen olentonsa keimailevammaksi. Kuljettuaan Concorde-aukean poikki kääntyi hän Gabriel-kadulle. Ja Näkymättömän ohjaamina kulkivat molemmat muutamia minuutteja melkein yksinänsä puistokadun siimeksessä ympäristön tuoksun täyteisessä ilmassa. Italialainen tunsi kiihtyvää nautintoa tämän naisen seuraamisesta. Hän alkoi tuntijan silmällä häntä eritellä ja hänen halunsa yltyi. Hän kiihdytti askeliaan ja välimatka, lyheni. Sen huomatessaan kääntyi Helena äkkiä vasemmalle ja tuli Champs-Elysées'n täyteen päivänvaloon.
Nuori mies ymmärsi pian, että tuntematon ei ollut kävelyllä, vaan että hän oli jonnekin menossa tai palaamassa kotiinsa. Hän päätti seurata häntä perille saakka, ja ikäänkuin hänen hiustensa loiston ja hänen vartalonsa viehättävien piirteiden lumoissa kulki hän Antininkadun ohi sitä näkemättä, kohtauksen ja vaunut unohtaen.
Rouva Kevins asui aivan lähellä Voittokaarta. Tultuaan Champs-Elysées'n viimeistä edellisen talon kohdalle, jonka sisäänkäytävä oli Tilsitin kadun puolella, katosi Helena sen ovesta sisään. Sant'Anna jäi hetkeksi katukäytävälle. Asuiko hän täällä? Vastustamattoman uteliaisuuden ajamana meni hän vuorostaan sisään numeroon 154 ja kysyi ovenvartijanaiselta, oliko se henkilö, joka juuri tuli sisään, talon väkeä. Vaimo katsoi häntä ensin epäluuloisena, mutta kun hän näytti herrasmieheltä, vastasi lopuksi, että tämä vain oli satunnainen vieras.
Rouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen vastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi nähdä ihailijansa vahtimassa.
Tämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja hajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä tiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja Hollannista.
Vierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin levottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista noutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin saavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin puistokadulle.
Odottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät kulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi menettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden liikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu tappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.
— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina uudelleen.
Ja kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä vastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä viehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin auringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan ei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi kreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen hiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä Capucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli ollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän ei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin käskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti voivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan… Sant'Anna, joka tunsi makasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän leikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä, Castiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä oli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.
Kuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä ja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä mielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti siihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa. Mistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit kasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä muuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän kohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on vähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin tuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä alistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu! Se on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa, lohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen taikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin tavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä hänellä ei ollut aavistusta!… Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä häntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään kulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa sydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada selville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui näkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle. Hän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.
Samana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia Continentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton ilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis kuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!… Se hiveli Helenan turhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä loistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi oli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa vetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden ilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko italialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut hänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi hän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä osoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi. Hänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa ja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti italialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan hellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan neljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee Pariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen menneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui hallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen ohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan väikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:
»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan minun suhteeni ole hetkeänsä!»
Ensimäisellä junalla seuraavana päivänä lähtivät Helena, hänen veljensä ja tätinsä, Dora ja hänen äitinsä Pariisista.
Belgian ja Hollannin matka oli yhtämittaista nautintoa Charleylle. Hänen ystävänsä Willie Grey tuli häntä tapaamaan Brysseliin ja saattoi häntä museosta museoon. Vanhan Euroopan hitaasti ja murheellisesti kootussa aarteistossa tunsi hän, samoin kuin monet hänen kansalaisensa, niitä vaikutelmia, jotka yksin voivat virkistää liike-elämän kuumeen polttamia hermoja.
Helena ja Dora eivät tunteneet ennestään Belgiaa eikä Alankomaita. Se oli heille uusi vanhan maailman kirja, jota he tutkivat hyvin uteliaina ja joka viehätti heitä omaperäisyydellään. Pienet kylät, jotka ovat niin hiljaisia kuin rukous, joiden vanhuus on niin liikuttava, herättivät heissä hämmästystä ja kunnioitusta. Kankeat ja räikeät kansallispuvut, tyynet kasvot, hiljainen ja vakaa elämänvietto huvitti ja kiinnitti heidän mieltään. Siitä huolimatta näki rouva Ronald mielellään Sveitsiin-lähdön ajan lähenevän tavatakseen siellä markiisi ja markiisitar Vergan. Hän oli erinomaisen nopeasti kiintynyt tähän rouva d'Anguilhonin luona tapaamaansa amerikattareen.
Rouva Verga oli hyvästä washingtonilaisesta perheestä. Nuorena tyttönä oli hän paljon seurustellut ulkolaispiireissä. Siellä oli hän tehnyt puolisonsa, erään roomalaisen, Italian lähetystön sotilasasiamiehen tuttavuutta.
Hänellä oli sangen sievät kasvot, joille siniset, hilpeää ja hyväntahtoista sielua kuvastavat silmät antoivat eloa. Ollen kukaties enemmän loistoa rakastava kuin lahjakas oli hän lapsellisen onnellinen markiisitar-arvostaan ja Rooman ylhäisöön kuulumisesta. Hänen vilpitön luonteensa oli hankkinut hänelle paljon ystäviä. Hänen salonkinsa oli kaikkein vilkkaimpia. Hänen yksinkertainen ja suora luonteensa esti häntä näkemästä puoltakaan niistä juonista, joita punottiin hänen silmäinsä edessä. Hän sanoi rakastavansa italialaisia sen vuoksi, että he ovat niin vaiteliaita ja että heidän kanssaan saattoi puhua niin paljon kuin tahtoi. Markiisia ei pidetty uskollisena aviomiehenä. Toiset uskoivat, että markiisitar ei tiennyt mitään, toiset taas, ettei hän ollut mitään tietävinään.
Joka tapauksessa sanoi hän olevansa mitä onnellisin vaimo. Rouva Verga oli puhellut rouva Ronaldille ja Doralle usein siitä seurapiiristä, jossa hän eli. Hän oli kehoittanut heitä viettämään talven Roomassa, luvaten hankkia heille kaikkia ajateltavia huvituksia, esittää heidät ylhäisöpiireille.
Vihdoin oli Helena todella ruvennut ajattelemaan, olisiko mahdollista taivuttaa herra Ronald tähän matkaan. Hänen mieleensä johtui ensimäisen Eevan arvoinen aate. Herra Ronald, joka erikoisesti harrasti myrkkytiedettä, oli monta kertaa pahoitellut, ettei ollut voinut löytää sitä myrkkyä, jota Borgiat käyttivät. Hän koetti herättää miehensä mielenkiintoa selittämällä, että hän markiisi Vergan tai tämän ystävien kautta saisi mahdollisimman suuren vapauden tutkia Vatikaanin salaisimpia arkistoja.
Neiti Carrollia puolestaan kiehtoi ajatus saada viettää talvikausi Roomassa ja ottaa osaa ihaniin ketunmetsästyksiin, joista rouva Verga oli hänelle kertonut. Ja sitten päästä hoviin, nähdä läheltä noita ruhtinaita ja herttuoita, joiden historialliset ja sointuvat nimet häntä aina olivat hurmanneet! Se oli perin houkuttelevaa, sitäkin enemmän, kun hänellä oli mainio tekosyy pidentää oloansa Euroopassa: hänen äitinsä terveys, jossa oli paljon toivomisen varaa, ja joka lääkärien lausuman mukaan vaati lempeätä ilmanalaa ja rauhaisaa elämää.
Markiisittaren sanat tekivät molempien naisten mielikuvituksessa hiljaista, mutta varmaa työtä.
Amsterdamista kirjoitti Helena miehelleen yhden viehättäviä kirjeitänsä, täynnä hienoja ja omaperäisiä huomioita. Tapansa mukaan höysti hän sitä herttaisilla hyväilysanoilla. Mutta lausui lopuksi haluavansa viettää talven Italiassa. Hän vakuutti herra Ronaldin tarvitsevan lomaa eikä voivan sitä missään viettää miellyttävämmin kuin Roomassa. Ja syötiksi sijoitti hän kirjeeseensä vielä suunnittelemansa mahdollisuuden päästä etsimään Borgiain kuuluisaa myrkkyä. Tämä kirje oli todella naisdiplomatian mestariteos. Hän pani sen kuoreen juuri, kun Dora tuli hänen huoneeseensa, kimppu kirjeitä kädessään.
— Onko teillä mitään postiin annettavaksi? kysyi hän.
— On, vastasi rouva Ronald antaen hänelle kirjeensä.
— Lyön vetoa, että arvaan mitä kirjoitatte Henrikille.
— No, mitä kirjoitan?
— Että haluatte viettää talven Italiassa, yksinkertaisesti… Minä sanon saman asian Jackille.
— Oh, Dody! siinä teette väärin!… Minä, minä olen naimisissa eikä mikään estä herra Ronaldia tulemasta minua tapaamaan… kun taas te…
— Lykkään herra Ascottin onnettomuutta, siinä kaikki!… Leikki sikseen, nuo herrat eivät tule olemaan tyytyväisiä. Sen pahempi. Se on kehittävä heidän luonnettansa. Tiedän tosin, että meillä on aina vapaus tehdä mitä tahdomme; mutta he voivat häiritä meidän iloamme rettelöillä ja nuhteilla. Meidän täytyy tukea toisiamme… Henrik on teille paha papu purtavaksi. Te olette luvannut palata lokakuussa: jos lykkäätte paluunne, raivostuu hän. Hän ei voi sietää sananpitämättömyyttä. Ronaldit ovat siinä suhteessa hirveän ankaria.
Kapinan henkäys levitti hieman Helenan sieraimia.
— Hyvä on, sanoi hän, saamme nähdä.
Anatomi, joka tutkii ihmisruumista, joutuu aina hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan nähdessään, kuinka pienintä myöten tarkat ne yksityisosat ovat joista se on kokoonpantu, kuinka luonto käyttää hyväkseen hienointa säiettä, pikkuriikkisintä hiukkasta. Ihmiskohtaloissa käyttää Kaitselmus samaa ihmeellistä huolittelua. Se ottaa kaukaa, sangen kaukaa tarvitsemansa välineet. Sanasta, katseesta, kädenliikkeestä panee se alkuun järkyttävän draaman tai jumalaisen ilon, jotka vuorostaan synnyttävät tuhansia tunteita ja saavat arvaamattomia seurauksia.
Rouva Ronaldin ja rouva Carrollin tulo Pariisiin, heidän tuttavuutensa markiisitar Vergan kanssa, Helenan ja kreivi Sant'Annan kohtaus edustivat jo suunnatonta Kaitselmuksen työtä, olojen hämmästyttävää yhteensattumaa, eliöiden, asiain, juoksevain ainesten yhtymää, mihin yksinkertaisen romaaninkirjoittajan ymmärrys hukkuu, mutta joita tutkiessa ajattelija ja sielutieteilijä voivat helposti kohdata toisensa ja löytää kenties todisteita ja valon tuiketta.
Elokuun alussa lähtivät neiti Carroll ja hänen äitinsä Karlsbadiin; Helena, Sofia-täti, Charley Beauchamp ja Willie Grey matkustivat tapaamaan Vergoja Luzerniin, National-hotelliin.
Pieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin ikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin ajelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää hauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän keskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi herätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin pukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin, yleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain ympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia. Italialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat Luzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja» -joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä, lumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen on sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja soitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se enemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä oli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut, jotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain ilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin rakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan latinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti poikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli ollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu ei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei ollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa herkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?
Eräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan hallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa. Markiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs ystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti Aix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.
Rouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina valkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa batistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja keinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama nuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa ja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi Sant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena oli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei häntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen esitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien alla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.
Markiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaenhäntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivatAix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hänHelenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.
— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen suurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle velkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti baccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. — Jos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään puhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.
— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.
— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja Pariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt maailman ääriin.
Helenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen vastaamatta.
— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.
— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme äkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä voimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan itseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja josta hän ei voi loukkaantua.
Rouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen nokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.
— Ja niin juuri on minulle tapahtunut… Minusta tuntui, että teitä ennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.
— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».
— Niin, että voisitte olla itse Eeva.
— Niinkö luulette?… Se ei ole erikoisen turvallista minulle.
— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. —Minä arvasin teidät amerikattareksi.
— Mistä sitten?
— Ensinnäkin eleganssistanne, sitten vilkkaasta ja päättävästä olennostanne. Minä tunnen sen hyvin, sillä meillä on paljon amerikattaria Roomassa. Kun he aamuisin lähtevät ulos, kirkastavat he koko Corson.
— Sehän on kaunista kuulla.
— Te ette tullut tänne suoraan Pariisista?
— En, Belgian ja Hollannin kautta.
— Pidättekö Luzernista?
— Paljonkin.
— Aioitteko jäädä tänne matkailukauden loppuun saakka?
— Niin kauaksi kuin tuntuu miellyttävältä.
Neiti Beauchamp, joka tuli lukusalista lukemastaNew York Heraldia, lähestyi tällä hetkellä veljensä tytärtä.
— Joko tulet ylös? kysyi hän.
— Kyllä, täti, minä odotin juuri teitä, vastasi Helena.
Hän oli noussut kiiruulla, joka oli vain vaistomaisen keimailun temppu.
Sitten sanoi hän kreivi Sant'Annalle ikäänkuin anteeksipyytäen:
— Me olemme tänään tehneet pitkän retkeilyn; huomenna syömme aamiaistaRigillä: jos tahtoo olla pirteänä, on mentävä ajoissa levolle.
Hyvästeltyään muut meni hän vielä sanomaan jotakin veljelleen, joka eräässä nurkassa jutteli Willie Greyn kanssa.
Italialainen seurasi häntä katseellaan.
— Siunatkoon, kuinka kaunis nainen! — sanoi hän ystävälleen Vergalle. —Onko tuo puoliso? kysyi hän.
Ja hän viittasi päällään herra Beauchampiin, joka amerikkalaiseen tapaan saattoi tätiään ja sisartaan hissiin.
— Ei, veli.
— Onko hän leski?
— Vain kesäleski — agrass widow(armahdus-leski) kuten englanniksi niin hassunkurisesti sanotaan… Herra Ronald on jäänyt Amerikkaan.
['Grass widow' on ranskaksi 'veuve par grâce', vaikka 'gras' on väärinkäsityksestä käännetty sanalla 'herbe' (ruoho) Tekijä. Siitä ruotsissakin mieletön muoto: gräsänka. Suomenkesäleskija Pohjanmaan siirtolaistenAmerikan-leskiovat sitävastoin sattuvia nimityksiä. — Suom.]
— Sangen varomatonta hänen puoleltaan!
— Oh, hän ei ole antautunut minkään vaaran alaiseksi. Hänen vaimonsa on ehdottoman nuhteeton, New Yorkin parhaista perheistä… kaikki kasvatuksen ja, mikä on vieläkin varmempaa, kylmän temperamentin takeet.
— Ah, se tunnetaan! Tulee vain oikea kiusaus … ja hiiteen periaatteet, puhki jää!
— Sinä et tunne vielä amerikattaria: heillä on vain aivot. Luulenpa, että jos Kaitselmuksella todella on aikomuksena luoda kolmas sukupuoli, mihin naisaatteen harrastus näyttää viittaavan, niin Yhdysvalloista saadaan sen ensimäiset eliöt: naispapit, naistohtorit…
— Oh, kauheata!… Mutta samantekevä: jos rouva Ronald, noine hiuksineen, noine ihoineen ja monikuukautisena kesäleskenä on voittamaton, niin se olisi yli-inhimillistä… epäinhimillistä suorastaan.. Minun tekisi mieleni panna hänet koetteelle.
— Lyön vetoa 20 louis'sta, että jäät puille paljaille.
— Sovittu!
Samassa saapui rouva Verga toivottamaan herroille hyvää yötä.
— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.
— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.
— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.
Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua, korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa paavikuntaan.
Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.
Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun, niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa, huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa: hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät, jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot, joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon herkkyyden viehkeys.
Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton, vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta ihannetta.
Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi moittia.
Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista, sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista, jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat; hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa, joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä. Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla, muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.
Tämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka tuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä, väkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja varannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan, joka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja tullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.
Lelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana pysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias; ruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen irtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle, mutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus saattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen kasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt kysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman Donna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria perhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään ahdasmielisen enon puolelta.
Tämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden pysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa välinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen säätyläisilleen.
Jos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea sen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti kuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet, raadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui siitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja. Ja jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän ahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten juurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta, viekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin kreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen toimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan olkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?» Rakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät riittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain. Hän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi hänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi hänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan, että äiti ei hennonut edes moittia.
Samoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna Pariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia ja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen kotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti häntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi maalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan paluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen elämänsä.
Työn ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka sellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä, ei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä hänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä tuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen palvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä kohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä kuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa. Kun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan pojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän koskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea herra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai sosialisti.
Rooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa; hänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli usein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä välttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja Sant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.
Ranskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän ihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön kuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo palavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen aistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä, väsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja klubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä miehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta: hän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.
Kun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän äkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta. Taikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi. Hänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet päättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka oli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin. Hän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen temmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.
Uskonto vaikuttaa paljon naisen luonteen muodostumiseen. Katolisuus luo tunne-, protestanttisuus järkivaltaisia luonteita; naisellisuus on katolista, nais-asiallisuus protestanttista. Amerikatar, järkivaltaisena, kerskuu aistillista tunneturtuuttaan; ranskatar taas erikoisen tunnevaltaisena on tunneherkkyydestään turhakin, jopa liioitteluun saakka: ellei hänellä ole temperamenttia, hän tekee sen itselleen kuvittelemalla. Rakkaudessa on hänen ylpeytensä ja hän riemuitsee voidessaan antaa onnea; amerikatar taas tahtoo saada. Edelliselle on mies päämaali, jälkimäiselle välikappale. Tämä tuntemistapa tekee heidät niin erilaisiksi kuin kaksi samanlajista luomusta saattaa olla. Ne kaksi viikkoa, jotka seurasivat kreivi Sant'Annan esittelyä, olivat Helenalle kuin ihana unelma, täynnä viehättäviä retkiä vuorilla ja metsissä, sinisillä järvillä, suloisia levähdyksiä, hilpeitä juttelulta, viattomia, mutta omituisen kiehtovia kohtaelmia komean, jalorotuisen miehen kanssa, jolla oli lämmin ja uudenkaikuinen ääni. Tätä unelmaa elvytti huumaava ilma, jonka synnyttävät kaiho, ihailu, lemmenlämmin myötätunto, nuo näkymättömät aineet, jotka kietovat naisen lämpöön ja valoon, jotka niin sanoakseni »samppanjoivat» ilman, jota hän hengittää… Mutta rouva Ronald ei siitä juopunut.
Lelo huomasi pian todeksi, mitä hänen ystävänsä Verga oli sanonut, mutta ei siitä masentunut: rakkaudessa viehättää vastustelu italialaista. Nuoren naisen ilmeinen keimailu häntä kuitenkin hämmensi. Helena näytti lapsellisesti nauttivan siitä, että hän miellytti ihailijaansa, jopa varsin koetti miellyttää: hän halusi vain ihailua ja yhä vain ihailua. Hellyyden sanat, joita Lelo puheluunsa sovitti, herättivät vain hilpeyttä, todella leikkisää hilpeyttä. Ensimäistä kertaa tunsi kreivi olevansa ehdottoman naissiveyden edessä.
Todellakaan ei tämä viehättävä tuttavuus ollut herättänyt rouva Ronaldissa ajatustakaan, joka olisi voinut häiritä hänen omaatuntoansa. Nuori roomalainen herätti hänen mielenkiintoansa »eksoottina», ulkolaisena, joka oli toisenmoinen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Hänen mielialansa vaihtelut, hänen tavaton herkkyytensä, alakuloisuuden ja laiskuuden puuskat hämmästyttivät ja huvittivat Helenaa. Lisäksi kuului kreivi-nimi hänen korvaansa kauniilta, se loi kantajaansa jotakin erikoista hohdetta. Olipa vähällä, ettei Helena pitänyt häntä jostakin jalommasta aineesta tehtynä oliona.
Kuten Dora oli olettanut, loukkaantui herra Ronald nähdessään, että hänen puolisonsa aikoi rikkoa sanansa. Borgiain myrkyn keksimismahdollisuus jätti hänet aivan kylmäksi. Hän vastasi Helenalle, ettei hän missään tapauksessa saattanut viettää talvea Roomassa. Hän toivoi, ettei Helena anna Vergain vietellä itseään, ja oletti, että hän palaa lokakuussa, niinkuin oli luvannut. Ehkä tietämättään käytti herra Ronald ankaraa, käskevää sävyä. Helena ei ollut siihen tottunut. Lisäksi oli tämä ensimäinen kerta, jolloin rouva kohtasi vastassaan kiellon. Suuttumuksen tai jonkun vielä hämärän tunteen vallassa kirjoitti hän tuollaisen pahantuulen yllyttämän kirjeen, joita jälkeenpäin pahoittelee ja mielellään peruuttaisi, ja joista on odottamattomia seurauksia: — hän oli päättänyt käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka tarjoutui miellyttävään oleskeluun Roomassa; jos Henrik rakasti häntä enemmän kuin laboratoriotansa, mitä hän aina oli epäillyt, tulisi hän häntä tapaamaan; ellei, niin eihän ollut väliä, vaikka hän, Helena, hiukan pitensikin Euroopassa oloansa.
Kun rouva Ronald ilmoitti päätöksensä veljelleen ja tädilleen, kauhistuivat nämä ja moittivat häntä ankarasti. Charley Beauchamp, joka oli pelkkää hyväntahtoisuutta, oli ensi hetkestä tuntenut syvää vastenmielisyyttä kreivi Sant' Annaa kohtaan. Hän huomasi heti, että uusi tulokas kosieli hänen sisartansa. Hän oli aina nähnyt sisarensa ihailijain ympäröimänä, mutta syystä tai toisesta olivat nuoren roomalaisen huomaavaisuudet hänelle vastenmielisiä ja hänestä tuntuivat ne ikäänkuin persoonalliselta loukkaukselta.
— Ole varuillasi, sanoi hän eräänä päivänä Helenalle, tuo kreivi ei herätä minussa luottamusta. Muukalaiset luulevat, että kaikki on luvallista mielistelevän naisen suhteen, — ja sinä olet sitä hirvittävässä määrässä.
— Älä pelkää, kukaan ei milloinkaan tule laiminlyömään kunnioitusta minua kohtaan! vastasi rouva Ronald varmana, kuten aina.
— Toivottavasti; mutta silti olisi viisasta olla yllyttämättä. Sinä et aavista kuinka suuressa määrässä toisenlaisia italialaiset ovat kuin amerikkalaiset. Minä en olisi milloinkaan sitä tiennyt, ellen olisi oppinut niin hyvin tuntemaan markiisi Vergaa. Olkaa varuillanne, minä toistan sen.
Muutamia päiviä myöhemmin sai Charley sähkösanoman, joka kutsui hänet kiireesti takaisin New Yorkiin. Usein ennenkin oli hänen matkansa näin keskeytynyt, mutta milloinkaan ennen ei se ollut tuntunut hänestä näin kiusalliselta.
— Minusta on sangen ikävä jättää sinut, sanoi hän sisarelleen. Jos yksin omat etuni olisivat kysymyksessä, en lähtisi. Lupaa minulle, mieleni rauhoittamiseksi, että palaat lokakuussa!
— Minä en lupaa mitään! vastasi rouva Ronald kuivalla äänellä.
— Olisi sydämetöntä tuottaa Henrikille pettymystä. Sitäpaitsi antaisitDoralle huonon esimerkin… Jos sinä menet Roomaan, tulee hän mukaan:Jack suuttuu, ja seurauksena kukaties on kihlauksen purkaminen.
— Dody on kyllin suuri tietääkseen itse, mitä hänen tulee tehdä. Minä en ole vastuussa hänen teoistaan.
Herra Beauchamp ei halunnut väitellä enää, hän tiesi, että oli vaarallista ajaa Helena lausumaan tahtonsa, sillä sitten ei hän siitä enää peräytyisi.
Ennen lähtöänsä pyysi hän kuitenkin Sofia-tätiä tekemään voitavansa, jotta Helena luopuisi Rooman-matkastaan. Tekipä hänen mielensä ilmoittaa pelkonsa kreivin suhteen, tai ainakin herättää tädin epäluuloa; mutta veljellinen vilpittömyydentunne ehkäisi sen.
Kun veli hyvästeli asemalla sisartaan, oli hänen sydämensä sangen huolestunut.
— Näkemiin — kuuden viikon kuluttua! huusi hän Helenalle vaunun ovesta.
Helena kääntyi pois, eikä vastannut.
Rouva Ronald oli sanonut herra de Limeraylle rakastavansa vaaraa, ja tosiaan leikitteli hän nyt jo neljättä viikkoa niinkuin lapsi miehen kaiholla, aisteilla ja turhamielisyydellä aavistamatta siitä johtuvaa vaaraa. Amerikkalainen kasvatus on sekä henkisessä että ruumiillisessa suhteessa toinen kuin eurooppalainen; se suojelee naista vieläkin enemmän kuin hänen periaatteitaan tai säädyllisyyttään. Helena oli rankaisematta vallinnut ja kiduttanut ihailjoitansa: ei kukaan ollut mennyt pitemmälle kuin hän oli tahtonut. Kreivi Sant'Anna oli toista temperamenttia. Tämä platoninen keimailu, johon alistettiin, tuntui hänestä hänen miehisen sukupuoleni häväisyltä ja kiihdytti hänet hetkittäin suuttumuksen purkauksiin. Herra Beauchampin lähtö oli hänessä herättänyt suurta tyytyväisyyttä: hän oli arvannut tämän herran vihamielisyyden ja luullut sen olevan menestyksensä esteenä; nyt tunsi hän nuoren naisen olevan paremmin vallassaan.
Syyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurueLuzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.
Vaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin fyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan Italian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt vuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi tehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka inhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren rasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia pikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa kodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia kolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi olla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat tulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä hehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa kylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen terveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia vastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului jo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän kiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi. Eivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt Helenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama aina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna vastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän itsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti kukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista, seuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:
— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai sähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.
Sant'Anna hykähti outoa kysymystä:
— Rakkausko ainetta!… toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.
— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata sähkömittarilla, jopa valokuvata…
Kuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten käsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin ällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti selittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.
— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. KutenCarmenista, niin minustakin:
Niin lempii kulkur-lapsonen, on hälle aivan oudot säännöt lain. Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain, mut jos mua lemmit, niin varo vain!
Ranskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi sallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että hän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän kiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren ei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää ihailijaksi —an admirer. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi Sant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta, joka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen tunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen rakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli saattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi Vergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi tätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin sangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä, hame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka kiihdytti hänen intohimoansa.
Markiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin hänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei, vaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään ystävänsä turhan ponnistelun.
— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan rouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti väännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta säädyllisyydestä?
— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!… Se ei ole oman itsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja pidättämisestä puolitiessä.
— Samantekevä!
— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään joku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut; se tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa sitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan talvikaudeksi…
— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä… peijakas, enhän aavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!… Mutta olkoon niinkin, luulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.
— Ehkä kyllä… mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa silmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan, niin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi italialainen synkän näköisenä.
Rohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin kahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta kaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta oveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi ainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin kunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin on nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori mies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua kahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta keinoja siihen päästäkseen.
Eräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja makuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden välillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän astui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan, että hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä varten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja toimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli keksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä hyväkseen.
Seuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan. Ilta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi nuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa ylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen päänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen keskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin mietiskellen.
— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?
— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.
— Matemaattisen?
— Ei, sielutieteellisen.
— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?
— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun paremmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.
— Minäkö?
— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja lahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.
— Ilman rakkautta!… minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle täydellisesti, minä vakuutan… Hän on uhkea olento — vastasi Helena, käyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole milloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.
— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti. Rupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan erikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia ilman heitä… Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.
Rouva Ronald alkoi nauraa.
— Jumalan kiitos, me emme tunne sitä niin kiusalliseksi… Muuten me emme elä yksinomaan miestä varten.
— Ette? Ja ketä varten te elätte?
— Perhettä, seuraa, ystäviämme varten. Ja sitten me voimme kehittää henkeämme, edistyä, työskennellä vertaistemme parantamiseksi.
Näin uudenaikaisen ohjelman kuullessaan Lelo typertyi, seisahtui äkkiä ja katsoi nuorta naista.
— Te laskette leikkiä.
— En vähääkään.
— Ja sekö teille riittää?
— Täydellisesti.
— Ettekä te kaipaa muuta, te?
— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!… vastasi rouva Ronald arvokkaasti.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä, jonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te ette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran tuntemaan… ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se, joka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.
Ensimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:
— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.
Lelo puri huultaan.
— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.
Rouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja muutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen ja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan istuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja ilmaisi hänen hermostumistaan.
Kello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin lähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua. Kävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän erästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen valkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja sammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen hetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi. Katseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä vuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja. Sitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole muuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä; mies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä, joiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa, tässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan mukaan oli tehnyt Eevassa.
Sant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena vielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa ensi aikoja. Niin… hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi onnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti… Tämä varmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut lukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti, mitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne, ihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä. Lapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän, Helena, ei tuntenut… Se oli jo sentään liikaa!
Tätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa, jonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti vaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä tykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän suojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin kylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin kuullakseen.
Yht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo intohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.
Säikähdys pidätti Helenan paikallaan.
— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti hillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien huomiota. — Poistukaa heti!
Tottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien polvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:
— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä varten minä sen olen kukittanut.
— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen käsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.
— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kautta kunniani!
— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!… te ette ole herrasmies!
— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin tullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.
Rouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.
Sant'Anna kalpeni suuttumuksesta.
— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän keimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä alkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te liehittelitte minua säälimättä… vaikka… minä rakastan teitä…
Helena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:
— Minä rakastan teitä!
Hänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa: Helenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen tahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:
— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet luotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt osoittanut niin että sen ymmärrän… Nyt menkää!
— Iäksikö?
— Toivottavasti!
Tämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti hänen hehkunsa kuin taian tenholla.
Hän ojentautui jäykän-suoraksi:
— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!
Hän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.
Helena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi kiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.
— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.
Sant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli uskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!…
Rouva Ronald punastui… Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon kukitettuun saliin! oli tuntenut halua!… mutta sentään saattanut vastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti itseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain helposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti mennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!… Hän näki jälleen nuoren miehen edessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat palasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus on ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista kohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä oli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta, ennen kokematonta, jotakin huikaisevaa… Ah! nyt hän ymmärsi. Se »jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi. Sillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat eivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä välähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve. Jumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa luvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut opetuksen, mutta oli myöskin antanut!
Tämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua levolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa, korvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui mieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.
Seuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui erääseen puutarhan kolkkaan lukemaanNew York Heraldia. Mutta hänen oli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin. Hän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi esiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän, Helena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä… Tunnin kuluttua hän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi piti avattua kirjettä kädessään.
— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette menettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana sähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä on vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla tänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat tervehdyksensä.
— Ah!… sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle suinkin oli mahdollista.
Markiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä kirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen tunnustus.