The Project Gutenberg eBook ofVoittoisa nainenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Voittoisa nainenAuthor: Pierre de CoulevainRelease date: February 10, 2025 [eBook #75335]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1922Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTOISA NAINEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Voittoisa nainenAuthor: Pierre de CoulevainRelease date: February 10, 2025 [eBook #75335]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1922Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Voittoisa nainen
Author: Pierre de Coulevain
Author: Pierre de Coulevain
Release date: February 10, 2025 [eBook #75335]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1922
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTOISA NAINEN ***
language: Finnish
Kirj.
Pierre de Coulevain [Jeanne Philomène Laperche]
Ranskan Akatemian palkitsema teos (Ève victorieuse)
96. ranskalaisesta painoksesta suomennettu
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
Niin olkaa kuin lintu, mi istahtaaja kun oksa on liian hento,sen tuntien sittenkin laulahtaa,kun varma on siiven lento.Vicor Hugo.
Amerikassa on tuskin sitä maailmannaista, jolla ei olisi jokin taideharrastus tai muu hieno erikoisuus keppihevosenaan. Toiset kokoilevat pronssi- tai norsunluuesineitä, toiset gobeliineja tai muita vanhoja kirjokankaita. Mikä on kuuluisa pöytäkalustostaan tai hopeistansa, mikä jalokivistänsä tai pitseistään. Melkein kaikki ovat intohimoisia kokoilijoita, jotka rosvoavat häikäilemättä Vanhalta Maailmalta sen pyhäinjäännökset. Heidän toimestaan kasvaa Uuden Maailman taideaartehisto tavattoman nopeasti, ja halpa dollari muuttuu harvinaisiksi ja kallisarvoisiksi esineiksi.
Helena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli makuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän kerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla makunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.
Hänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa, missä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston varrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen näköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti pieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan aistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta, sitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun huonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä tuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti vaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen vaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla yksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä herkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen sateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto, joka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty valkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja niiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja, monivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien, patjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa. Tästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia vesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta, lippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin suuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua olevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai vaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.
Eurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle, olisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen »puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä kuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden läpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta huolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva Ronald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän ylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva vartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen, hänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen himmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät hänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa, joiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo häikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden jalostamat viehättäjän kasvot.
Eräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten. Himmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen olkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä asetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi peiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.
— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä — sinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.
Puolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen tulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja oli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.
— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta hyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.
— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät… erinomaiset…
— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?
— Niistä ei puhuttu lainkaan.
— Sen pahempi! huomautti herra Ronald hymyillen.
— Me keskustelimme monista mielenkiintoisista asioista… Euroopattaret eivät aavista, kuinka viehättäviä tällaiset naisaamiaiset saattavat olla.
— He eivät ole vielä oppineet syrjäyttämään meitä.
— Syyttäkööt itseään! vastasi Helena, äänensävy omiaan lieventämään vastauksen räikeyttä.
— Meidän kokouksellamme oli miellyttävä avajaisistunto.
— Niinkö?
— Raub, Bostonista, piti huomattavan esitelmän. Hän loi yleiskatsauksen kemian tähänastisiin saavutuksiin ja viittaili vastaisuuden mahdollisuuksiin; hän kuvasi tiedemiesten osuutta ja tehtävää siinä. Minä en ole milloinkaan kuullut mitään mestarillisempaa.
Helena oli tyynesti seurannut hänen ajatuksensa juoksua.
— Ajattele, sanoi hän, että rouva Barclay uudisti aamiaisilla omien piirustustensa mukaan valmistetun böömiläisen kristalliastiaston, ja pöytäliinan ja lautasliinat, joiden kirjo-ompelun olivat syyrialaiset naiset Konstantinopolissa suorittaneet.
— Ne olivat kauniita?
— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia… hiukan liian kyllästettyjä.
— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä, — jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen mieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.
— Mitä he ovat sinulle tehneet?
— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä kuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri on itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen vararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan lisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän hapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin yhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi, edistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten vähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!… He tulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille muka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta niinkuin valo, niinkuin sähkö.
Helena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia näkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella korvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja ällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.
— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen — sinä pidät minua pilanasi!
— En ollenkaan.
— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole selittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?… Ja nyt julistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!… Miksei mikrobi, niin kauan kuin niitä vielä on?
— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian selitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla jotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä, hiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.
— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?
— Vapaa valinta! Ne, jotka siihen uskovat, eivät ole koskaan käyneet meidän laboratorioissamme. Me olemme kokonaan Jumalan luomia, hänen kuuliaisia avustajiansa. Meidän on täällä maan päällä tehtävä vain hänen työtänsä, yleismaailmallista työtä.
— Rakkaus juoksevaa ainetta! — toisti Helena vieläkin, hämmästyksestään täysin tointumatta. — Minä toivon ettet ainakaan sinä sitä esitä! Minä en haluaisi olla sen miehen vaimo, joka liittää nimensä tähän inhoittavaan keksintöön.
— Minkä vuoksi inhoittavaan? Me alamme tuntea äärimmäispienuuksien tehtävän. Sähkö antaa meille mahdollisuuden tutkia niitä aineita, jotka ovat meidän johtolankamme ja joiden joukossa on myöskin rakkaus. Totuus on kauniimpi kuin taru. Siitä tulee näytelmäin ja romaanien kirjoittajille valtavia aiheita; tiede avaa heille uuden, tyhjentymättömän vaikutelmain ja tunteiden lähteen… Mitä teidän filosofinne ja runoilijanne ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi? Houkutelleet haaveilla, tuutineet turhiin toiveihin; nostaneet tyhjän pikarin sen huulille. Ja se on ollut tarpeellista, koska niin kerran on tapahtunut. Mutta tiedemiesten tehtävä tulee yhä suuremmaksi. Heidän avullaan tulee ihmisruumis entistä täydellisemmäksi ja ehommaksi, he pidentävät elämän. He keksivät uusia liikuntavälineitä. Heidän ansiotaan on, että kerran tulevaisuudessa voidaan sanoa: »Ihminen on olio, joka on kehittynyt». He tekevät enemmän, nämä jumalattomuudesta syytetyt: he herättävät jälleen todellisen Jumalan ihmiskunnalle, jonka he saattavat puhdistettuna, jalostettuna, uskovaisena hänen alttariensa ääreen.
Helenan kasvot olisivat tarkkaajalle selkeästi ilmaisseet, että hän ei ollut seurannut miehensä hengenlentoa, vaan jäänyt hänestä jo puolitiessä; se tapahtui hänelle muuten usein.
— Henrik, — sanoi hän kiilloittaen hienolla batistiliinasella Sormustensa jalokiviä —, minun tekisi mieli perustaa yhdistys ylellisyyttä vastaan. Se on hillittömyyttä yhtä paljon kuin mikä muu tahansa.
— Mitä sanoit?
— Että tahtoisin perustaa yhdistyksen ylellisyyttä vastaan ja saattaa koruttomuuden muotiin.
— Se olisi tosiaan erinomaisen omaperäinen yritys, varsinkin sinun esittämänäsi!
— Vakavasti, ellei synny vastaliikettä, niin me uppoamme liioitteluun ja huonoon makuun. Ellemme jo ole uponneet! Tämä rikkauden rehentely alkaa minua tympäistä. Minulle tulee joskus halu asua pienessä, vain kaikkein välttämättömimmällä kalustetussa tupasessa ja omistaa vain yksinkertaisia alusvaatteita ja sarkapukuja.
— Pieni tupanen, yksinkertaisia liinavaatteita ja sarkapukuja!… Rakas ystäväni, minä ihan säikähdän: sinä olet varmaankin sairas, muuten et voisi saada sellaisia mielikuvia.
— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä, joka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä vanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta menosta, jossa me olemme, hiukan hengittää… Oh, minä olen väsynyt, väsynyt niin että voisin itkeä… Euroopalla tulee olemaan terveellinen vaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.
— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole milloinkaan voinut paremmin.
Mies seisautti tuolinsa keinunnan:
— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun täytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä Amerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.
Hämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän juuri oli kiinnittämässä korvaansa.
— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä nyt luovun Euroopanmatkastani?
— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on, että kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun 8. päiväksi »Tourainessa».
— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan ole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet naimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.
— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä? Preparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu, ellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää keksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni… Sitten on vielä Doran naimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen olemaan hänelle isän sijassa.
— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?
— Niin toivon.
— No, hän puuhaa juuri sen peruuttamista. Hän haluaa lykätä häiden vieton syksyyn ja tulla meidän kanssamme Eurooppaan.
— Olisi sopimatonta pettää Jackia jo toisen kerran! Hänen talonsa ja huvijahtinsa ovat valmiina.
— Oh, ellen erehdy, niin saavat jahti ja talo odottaa emäntäänsä vielä jonkun aikaa. Tiedäthän Doran kerskailut, ettei hän milloinkaan ole kenenkään vuoksi uhrannut haluaan tai huviaan.
— Tiedän, mitä naisten itsekkyyteen tulee, on hänellä huomattava ennätys!…
— Mutta, Henrik, ethän anna minun lähteä Eurooppaan yksinäni!
— Onhan sinulla mukanasi Sofia-täti ja veljesi.
— Ja etkö edes tule mustasukkaiseksi?
— En, sillä minulla on ehdoton luottamus tunteisiisi ja kunniaasi.
— Olet kyllä oikeassa… Mutta tämä sekoittaa kaikki suunnitelmani: toivoin voivani lähettää palvelijat maalle ja sulkea talon.
— Tee niin! Minun olisi mahdoton asua täällä ilman sinua. Minä muutan äitini luo.
— Ah! Minä näen, että sinä olet jo suunnitellut kaikki valmiiksi! sanoiHelena hiukan loukkaantuneena.
— Olen, jotta sinulla ei olisi huolta eikä harmia.
— Ja kuinka minua arvostellaan sinun omaistesi keskuudessa!… Sisaresihan lakkaamatta moittii amerikattaria, jotka jättävät miehensä mennäkseen huvittelemaan Eurooppaan.
— Niin pian kuin minä katson sen hyväksi, ei kellään ole mitään sanomista. Lähde rauhassa, ystäväni.
— Ah, jos minulla ei olisi todellista vaihtelun tarvetta, niin lykkäisin matkan syksyyn; mutta minun hermoni ovat siinä tilassa…
— Minä olen sen huomannut! vakuutti herra Ronald hieman hymähtäen.
— Te ette tiedä, te miehet, mitä talonpito tässä kaikkien vapauksien maassa merkitsee. Euroopattaret kummastelevat, että me silloin tällöin tahdomme vapautua talousaskareistamme! Minä tahtoisin nähdä heitä meidän paikallamme… Oh, mikä nautinto saada syödä aterioita, joiden ruokalistaa ei ole tarvinnut itse järjestää, istua pöytään tarvitsematta pelätä kokin tai keittäjättären huonon tuulen purkausta jonkin puuttuvan ruokalajin muodossa!… Ja sitten nuo siistit valkopäähineiset kamarineitsyet palvelemassa!… Siitä me eniten nautimme Euroopassa, sitä minä tarvitsen.
— No niin, ystäväni, mene hiukan levähtämään. Hanki suuri varasto terveyttä ja hilpeyttä. Osta siroja esineitä siellä ollessasi… Ei karheita liinavaatteita eikä sarkapukuja. Ne eivät soveltuisi sinulle.
— Niinkö luulet? kysyi nuori nainen katsellen itseään peilistä vakavannäköisenä.
— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki, pitsit, jalokivet… Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä vastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä ei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän täytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän äänessä ylpeä sävy.
Samassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu, ilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.
— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän kello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!
— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti naurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut voiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme Eurooppaan teidän kanssanne.
— No… mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.
— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä vakavaksi.
— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa hänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä haluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli suuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä pakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll tavanomaisella ivallaan.
— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!
Dora istahti tuolille:
— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla rupeatte minua pommittamaan.
— Jack on typerän heikko! Hänen ei olisi pitänyt millään alistua tähän uuteen oikkuun.
Oh! ei hän hyvällä alistunutkaan! Meillä oli aika kahakka!… Minä olin jo heittämäisilläni hänen sormuksensa hänelle vasten kasvoja. Hän näki sen ja kun ei tahtonut menettää minua, laski hän lipun ja suostui minun tahtooni. Hän nai Dodyn mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan… Minä voin sen ymmärtää!
— Minä en.
— Valitan sitä itsenne vuoksi… No, minä olin jalomielinen: me teimme rauhan ja minä toin hänet tänne autossani. Hän on tuolla salissa, arvatenkin vetelemässä viiksiään, talttuneena, ellei aivan tyyntyneenä.
— Amerikassa näyttää olevan naisia, jotka voivat leikkiä miten tahansa miehen rakkaudella ja arvolla! Te varmaan tosiaankin luulette, että hän on tehty vain teille pelinukeksi! Te uuvutatte hänet vaatimuksillanne, te kidutatte häntä keimailullanne, ja kun olette tehneet hänet vähämieliseksi, jätätte siihen, ja hän etsii unohdusta juomisesta.
— Hyvin puhuttu, eno! vastasi neiti Carroll — mikä vahinko, että ette ole mennyt raittiusseuraan! Te olisitte varmaan saanut paikan suurten puhujain joukossa.
Henrik Ronaldin posket punastuivat hiukan.
— Tosiaankin, sanoi hän, te annatte kellolle enemmän arvoa kuin miehille, jotka ovat luodut niin suuria tehtäviä varten ja joita te saatte kiittää kaikesta. Jos te tallaatte rikki kehon, säälitte sitä enemmän kuin jos miehelle teette saman. Te olette liian itsekkäitä, liian itsenäisiä! Uskokaa minua, ei äänestysoikeus eikä tieto nosta naista meidän tasallemme, vaan uhrautuminen ja kieltäymys. Ja ehkä saan sanoa sinulle suoraan, että ne avut luovat euroopattarien sulon ja ylemmyyden.
— Mitä vielä! Jos olisin siitä varma, niin ryhtyisin pian niitä harjoittamaan.
— Se olisi sinulle vaikeaa, sillä sinut on liika vapaus ja liika onni hemmotellut piloille. Viime syksynä sinä otit tekosyyksi terveytesi — jossa ei ollut mitään toivomisen varaa — lykätäksesi naimisiinmenoasi; tänä keväänä olet keksinyt tekosyyksi äitisi terveyden. Jollet rakasta Jackia kylliksi ottaaksesi hänet, niin tehkää ero. Ole, lempo soikoon, ainakin kunniallinen!
— Sitähän juuri koetan olla, eno hyvä. Minä rakastan herra Ascottia, en ole koskaan tavannut ketään, joka minua olisi enemmän miellyttänyt; en tahtoisi luovuttaa häntä kenellekään toiselle naiselle, mutta nähkääs… minä en tunne itseäni täysin kypsäksi naimisiin. Minulta puuttuu vielä pieni Euroopan-matka. Minä lähden sinne yksinomaan saavuttaakseni Jackin onnelle välttämättömän täydellisyyden asteen. Ellei se ole rakkautta ja kunniallisuutta, niin sitten en tiedä mitä. Euroopasta palaava morsian on kuin Intiasta palaava laiva… Mutta leikki sikseen; enhän olisi milloinkaan saattanut mennä naimisiin teidän poissaollessanne; olisin ollut liian orpo.
Helena alkoi nauraa.
— Ah! Te olette hyviä kumpainenkin!… Henrik ilmoitti minulle vastikään, ettei hän voi lähteä matkalle tänä kesänä ja yhtenä syynä siihen, miksi hän ei voi minua saattaa, esittää hän juuri teidän naimisenne.
— Mitä? Eikö Henrik tule Eurooppaan! — huudahti neiti Carroll äkkiä säteillen, — ah! sen parempi! meillä on mainio tilaisuus huvitteluun!
— Kiitoksia, sanoi herra Ronald kuivakiskoisesti.
— Minä menen tapaamaan Jackia, lisäsi hän nousten. — Minä sanon hänelle, että hänen on viisainta lähteä teidän matkaanne.
Dora hypähti jaloilleen ja pysäytti kissannotkealla liikkeellä enonsa.
— Älkää, älkää, minä pyydän! sanoi hän pitäen kiinni herra Ronaldin takinliepeestä. — Se olisi halpamielinen, teidän kaltaistanne suurmiestä alentava kosto. Tiedättehän, kuinka suuresti rakastan teitä, mutta te tulisitte tanssin ehkäisijäksi ja minä tahdon nauttia vapauteni viimeisistä kuukausista. Sen jälkeen minä palaan paikalleni avioliiton pilttuuseen. Saatte nähdä, kuinka suoraan ja niskuroimatta astun herra Ascottin rinnalla!
Dora, suorana ja niskuroimattomana astumassa herra Ascottin rinnalla — tämä kuva nostatti hymyn tiedemiehen huulille. Hän ei voinut paremmin kuin kukaan muukaan vastustaa sisarentyttärensä hullutteluita.
Tämä huomasi enon olevan jo puoliksi aseettomana ja täydentääkseen voittonsa tyttö kietaisi oikean käsivartensa hänen kaulaansa.
— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää Jackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn vuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle pikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen enonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!
— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald hymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän ylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto tuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään kiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin onnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?
— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.
— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan, en tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa onkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista herättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.
Rouva Ronald näytti miettivän.
— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten rakastavaisten tempperamenttia…
— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia… Mitä minuun tulee, on minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta niinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet toisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden, kuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun voimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!
— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole aavistustakaan siitä mitä sanotte.
— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka pahaa ajattelee!… Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt, kun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun periaatteiden vastaista.
— Ah! Hän on niin epäitsekäs! Hän luulee olevansa tekemäisillään suuren keksinnön: jos minä en suostuisi erkanemaan hänestä, tulisi hän mukaan ollakseen riistämättä minulta tätä matkaa; mutta minä tunnen hänet, hänen ajatuksensa liikkuisivat koko ajan laboratoriossa eikä hän nauttisi mistään. Toisaalta minä olen todellakin väsynyt, loppuun saakka hermostunut, minä tunnen olevani tulossa aivan mahdottomaksi. Siihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin Eurooppa.
— Se on totta! Me voimme molemmat paljoa paremmin kun saamme panna muutamia tuhansia dollareita eurooppalaiseen romurihkamaan, käydä niin ja niin monessa kirkossa ja museossa ja viettää viisi, kuusi kuukautta jotakuinkin rumien, jotakuinkin siedettävien hotellien huoneissa… Minä toivon kuitenkin, että me tällä kertaa hiukan muutamme ohjelmaa. Ensinnäkin me otamme mukaamme polkupyörät tehdäksemme retkeilyjä oikealle ja vasemmalle; sitten saattaa veljenne meitä pikkuteattereihin, konserttikahviloihin, Punaiseen myllyyn, Loiset'n ravintolaan! Kaikki tuttavamme ovat niissä käyneet. Ne ovat Pariisin säädyttömimmät paikat… ja ne täytyy tuntea!
— Ei ole sanottu, että Charley suostuu saattamaan meitä noihin paikkoihin.
— No sitten saatamme me hänet, vastasi nuori tyttö uljaasti.
— Minä toivon, että Kéradieut ja d'Anguilhonit ovat tällä kertaaPariisissa, sanoi Helena. — Edellisillä matkoillani en ole koskaanheitä tavannut. Se on kuin noiduttua. Kaksi ystävätärtä naimisissaFaubourg Saint-Germainissa, enkä ole nähnyt ranskalaista kotia sisältä.
— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun kuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!… Luuletteko, että Annie kutsuu meitä luokseen?
— Varmasti.
— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me tulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä saattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi enää hetkeäkään levollinen.
Rouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan valkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja timanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän neiti Carrollin puoleen:
— Sopiiko tämä? kysyi hän.
— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän rinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan itseänsä suuresta peilistä.
Ja peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa silkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja tummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden kirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja kaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.
— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoiDora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.
— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä kenenkään muun kanssa… ja siinä olette ihan oikeassa!… Mutta menkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla tuulella, että hän tärvelee iltamme.
Ensi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei ollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä näytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä katumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen komea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen mustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa hyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen väsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.
— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen hänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä Doran uudessa oikussa.
— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä ystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen tehdä samoin!… Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän kotirauhamme turmelija.
— Eihän toki… älkää sentään menkö liiallisuuksiin!… Minä puolestani olen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin olla mukana häissä.
— Jos niistä koskaan mitään tulee!
— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi herra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.
— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll hämmentymättä.
Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.
— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin riemuhuuto ja voiton aavistus.
Vielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista, syrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi siinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot harvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean kehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit. Nuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen alaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan valvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä aluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa, retkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi laatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat mielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden suojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He vaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat rohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin kilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta loppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin Washingtonissa.
Salongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa, niitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo jonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä. Hänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota ehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa tuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän kaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista sen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien keskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän aina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli hän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita. Rouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna alkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää liian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle jälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa hyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksiKotimaisten Naistenyhdistykseen.
Englantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki muut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja varallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia siteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he kernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen kaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä sallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn, tiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta. Maanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla, joiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he esivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin vedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla vanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja voimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä tuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin ihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta. Ja tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita joukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa; niin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei säännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.
Rotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön naiset perustaaKotimaisten Naistenyhdistyksen, johon hyväksyttiin vain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään kaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan historiallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli annettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta sukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin ja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen Beauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana ja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei ollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu. Kun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä jälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla on äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja omistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku Helena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella viehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti Beauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla hän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää aistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan turhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän kuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille vastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä leiman.
Helenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa päähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen kauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää olla nainen kuin naisasian ajaja.
Kun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä ihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä valtasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja joka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja tädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa, täydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen minä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä vaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni seuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun vaikutustani».
Herra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta käsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin, että Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa. He suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta. Helena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset eivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen luostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut aina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta uteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella kellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa ympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen parissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.
Tämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun johdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien tiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa ja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään. Millään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin käsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti hän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku Luostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään levähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.
Amerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin kasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti kasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan pitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa pakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri mielteet.
Vuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua haudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on syntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se pyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen turhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen rakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista mielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa sisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme hänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu mahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden, sairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.
Amerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän maailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen toimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen kanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa suuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen henkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden, raittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole opitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen uppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee itseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan ja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä. Hänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan säädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä me sanommepahuudeksija synniksi nimittää hänalemmuudeksitaitörkeydeksi. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa Vanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden katsomusten välillä.
Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat yleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi näiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat hänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat noudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä elämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti yhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti näistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti, jonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän keskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin päästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän rukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen alas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin, ottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se tuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä kasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka tekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita, mutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.
Helenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin armottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä, hänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen merkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja batistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen keimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei ollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei hän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.
Tässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään sai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat palautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka sunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen kirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen monipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen soidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain näytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä kohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen salaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä erikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista väreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi usein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin pakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta suurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana. Magdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä kukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli kunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle sukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän häikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar ja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita naisille.
Helena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti päätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian kursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla laulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta kuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä murheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa, mutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi lausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua lausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.
Neiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei ollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa. Nuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän oli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät hänen uteliaisuuttaan.
Tämä opinto- ja lepovuosi oli nuorelle amerikattarelle erinomaisen terveellinen. Häneen oli Euroopassa tarttunut jotakin epämääräistä, joka lisäsi hänen kauneuteensa uutta suloa.
Helena Beauchampin ensi esiintymiset seuraelämässä olivat voittoja, joista puhuttiin kauan. Hänestä tuli New Yorkin hienon maailman kuuluisimpia kaunottaria. Tällainen kaunotar on loistava, viehkeä olento, jolla on valloittajan salamahti: häntä tarkoittavat kaikki ylistelyt, hänet peitetään kukkasiin, hänen hymyjänsä kerjätään, talon emännät kilpailevat siitä, kuka hänet saa vieraakseen, miehet tulevat turhamielisyydestä hänen kosiskelijoikseen ja orjikseen. Tätä valtiutta kestää tanssikauden tai kaksi, ja sinä aikana on koetettava saavuttaa päävoitto: asema tai varallisuus. Kaunotarta, joka siinä ei onnistu, pidetään »elävänä onnettomuutena». Hän vanhenee nopeasti ja hänet heitetään ainiaaksi romukoppaan.Sic transit gloria mundi: niin haihtuu maailman kunnia.
Helenan varallisuus ei ollut tasasuhteessa hänen taipumuksiinsa: hän olikin selittänyt joko menevänsä vain rikkaisiin naimisiin tai jäävänsä naimattomaksi. Hänet oli luotu, sanoi hän, omistamaan vaunuja, hevosia, loistavia pukuja, uhkeita taloja; ne olivat hänelle tarpeen. Useakin miljardöörinousukas kosi häntä, hän hylkäsi heidät kaikki empimättä. Hän ei tyytynyt puolinaiseen: hän halusi miestä, joka lisäksi oli hyvää sukua, lahjakas, joka oli tai tuli olemaan jotakin. Amerikatar vaatii ylimalkaan, että hänen miehensä on hänelle kunniaksi, joko kyvykkäisyytensä tai kauppamahtinsa johdosta. Jos mies on vielä kookas, on vaimo erikoisen ylpeä ja toistelee turhamielisenä kuin metsäläinen: »Hän on kolmen kyynärän mies ilman kenkiäkin.»
Henrik Ronald näytti olevan Helenan unelmain mukaan tehty mies. Hänessä oli yhtyneenä kaikki, mitä hän halusi: ulkonainen kauneus, ensiluokkaiset kyvyt ja suuri omaisuus. Vaikka hän ei ollut yhtä vanhaa sukua kuin Helena, oli hänellä kuitenkin takanaan kolme miespolvea rikasta ja arvossapidettyä porvaristoa, mihin jo maailman kaikissa maissa voi rakentaa jonkinmoisen ylimyksellisyyden. Henrik oli tavoiteltavin sulhasmies sinä seurustelukautena, jolloin neiti Beauchamp alkoi esiintyä seurapiireissä.
Helenan näkeminen herätti Henrikissä eloon kaiken, mikä hänessä oli nuoruutta ja runoutta. Tytön niin ihmeellisesti kimmeltävät hiukset, elämää säteilevät ruskeat silmät ja koko loistava olemus tarttuivat heti nuoren miehen mieleen eivätkä siitä enää haihtuneet. Ensi hetkestä arvasi neiti Beauchamp saaneensa hänet valtaansa. Aluksi leikitteli hän nuorella miehellä hiukan julmasti, mutta oli kuitenkin siksi terveälyinen, että ei voinut olla tuntematta hänen etevämmyyttään ja ylimalkaan häntä kunnioittamatta. Kuten naisessa usein, seurasi rakkaus lähellä.
Herra Ronaldin äiti ja sisar, molemmat ankaranvakavia porvarisihmisiä, koettivat kääntää nuoren miehen mieltä pois loisteliaasta neidosta, jonka hienostelu ja turhamielisyys heitä kauhisti. Salliman voimat olivat heitä vastassa: ensimäistä kertaa jäivät heidän sanansa Henrikin suhteen tehottomiksi; seurustelukauden lopulla oli hän kihlannut Helenan.
Naimisiinmeno, jonka kommodoori Beauchampin kuolema oli lykännyt tuonnemmaksi, tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhempään.
Ja näihin saakka oli tämä avioliitto ollut mitä onnellisin. Herra Ronald oli tullut erään suuren tieteellisen aikakauskirjan omistajaksi ja hänen teoksensa toxilogian — myrkkytieteen — alalla olivat tehneet hänet kuuluisaksi Amerikan ulkopuolellakin. Euroopassa lähtevät tiedemiehet ja kirjailijat enimmäkseen varsinaisen kansan ja pikkuporvariston piiristä, missä kansojen elävät voimat ovat. He eivät ole saaneet sitä kasvatusta, joka hienostaa ja hioo ihmisen. He ovat samalla kertaa maailmanmiesten ylä- ja alapuolella. Yhdysvalloissa he kuuluvat yhä enemmän rikkaiden luokkaan ja heillä on näiden tottumukset. Ellei ole, niin heidän vaimonsa hankkivat ne heille heti.
Herra Ronaldilla oli oma laboratorio, niinkuin hevosmiehellä on oma talli. Hän oli noita Harvardin yliopiston urheilijoita, jotka jatkuvasti harjoittavat lihaksiansa ja kaikkia aistejansa urheiluilla, jotka kohottavat miehen voiman kymmenkertaiseksi, tekevät hänet miellyttäväksi levossa ja pelättäväksi taistelun hetkellä ja jotka, mitä ranskalaiset kasvattajat sanokootkin, voi yhdistää henkisten harrastusten kanssa, kuten Englannissa ja Amerikassa nähdään. Kahden kemiallisen kokeen välillä meni Henrik Ronald pelaamaan cricket- tai jalkapallopeliä ja kahdeksanneljättävuotiaana, jonka ikäinen hän nyt oli, oli hänen ruumiinsa niin vetreä ja joustava, että hän parissa päivässä olisi ollut ensiluokkainen sotilas.
Helena rakasti miestänsä, jollei intohimoisesti, niin ainakin niin syvästi kuin hän luuli voivansa rakastaa, ja itse oli hän tämän miehen ilo, ylpeys, turhamielisyys ja ainoa rakkaus.
Yhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää. Vaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan kehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he kehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä, syöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja tieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan. Maailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat kaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä tapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista, vaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.
Herra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun tämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien noiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän koristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti kaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä, valtiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta seuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut sangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä mukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin puolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka harvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.
Rouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän vierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän mittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta rasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.
Kun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi, silmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä verta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän ruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän vivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole yhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in hugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä ainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä liikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti hermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan olleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia aloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä — mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin ranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja sitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut kokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta. Hän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä kuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet värähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä arkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan ollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen sanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»
Ranskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista ja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo ripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on se vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti tietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut mustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa niin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut leikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen vuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan tuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja yksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen viihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja virkistyneenä.
Tähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä säännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä erikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne muutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten kanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä poistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat tarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi myöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa teattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja päähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet, joiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä niin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun sattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.
Helena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän sitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän kuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen. Kokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin yksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä poikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän osasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen vivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän kaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että hänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa nauramasta.
Sanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on eurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa sittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on uskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin naiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä herätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli hän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui kääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville soveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista epäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn, konserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä niissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja niin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli, herätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.
Pohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt naimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin hyvin tarpeellinen.
Dora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle erikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »the society girl!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.
The society girl— nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti kasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja epäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen ystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen elävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit: hän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin pariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaancocktailinsuhteen.Society girlhalveksii kaikissa muodoissa täsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin nappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa usein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu vain epäjärjestystä aikaansaamaan.
Neiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne esiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa vastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut maaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota eivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet hävitetyksi.
Lapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat aina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten ystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko suurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi yksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan uhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta ei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei hänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan olevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä leikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys teki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei ollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli sittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva ruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää; ja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa oli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään korkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla, saaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä ratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies, hullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut herra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.
Jack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta herättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain kaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä valloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän katsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin yliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä on vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut kaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai nelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua, jotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja viettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä useampaincocktailientai muiden »virvokkeiden» välissä.
Amerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän moittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja naurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän ikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään tuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa avulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. — Hänestä oli tulluta splendid business man, kuten Yhdysvalloissa sanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin luvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli päästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa voittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton. Kun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle rajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin mielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti nyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» — epäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta hyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli enolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän miellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään toiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa suuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän näin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi häntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi. Tästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä kerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä päivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on aina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa alkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de la Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten naispukutarpeiden kasat… Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana heitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi palasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:
— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.
Enemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden moitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti hänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi tähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää aina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.
Jack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta.Hän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevänEuroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkinsyvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksiJackin oli pyyteleminen anteeksi.
Helena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan huvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät sinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun — molemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.