— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti markiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut häntä palaamaan.
— Kuka Donna Vittoria on?
— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen, joka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina kuitenkin kaapaisee hänet takaisin… semmoinen takkiainen… niinkuin nuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat pysyväisiä.
— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne on mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun sitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.
— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!
Nuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.
Mennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että matka oli vain näennäinen.
Vastoin tahtoansa odotti hän kreiviä palaavaksi lähipäivinä. Sitten koetti hän todistella itselleen olevansa sangen tyytyväinen, että oli päässyt hänestä, mutta Ouchy tuntui kuitenkin äärettömän paljoa vähemmän miellyttävältä. Miksikä pitikin kreivin turmella viimeiset hetket yhdessäolosta, joka olisi ollut nuhteeton, jättänyt molemmin puolin niin mieluisan muiston! Ja Helena oli vihoissaan kreiville, joka oli riistänyt häneltä ihailunsa, kaikki herkulliset kohteliaisuutensa, niin rutosti katkaissut keimailun, josta hän, Helena, oli suuresti nauttinut.
Ylihuomenna saapuivat rouva ja neiti Carroll Karlsbadista. Kaikissa kirjeissään Doralle oli rouva Ronald puhunut roomalaisesta. Halu tulla tämän tuttavaksi oli tarttunut nuoreen neitoon; hän oli häikäilemättä kiiruhtanut äitinsä kylpyjen päättymistä.
— No vihdoinkin saan tutustua tuohon ihmeelliseen kreivi Sant' Annaan! — sanoi hän.
— Kreivi Sant' Annaanko? — vastasi Helena hermostuneesti naurahtaen — hän matkusti pois toissapäivänä.
— Ah! Se on sentään liikaa! — huudahti nuori tyttö pettyneenä. —Matkusti pois! Mikä vahinko!
Lokakuussa hajaantui seurue. Erotessa luvattiin tavata Roomassa tammikuun alussa. Vergat palasivat Italiaan; neljä amerikatarta Pariisiin asettuen Castiglionen hotelliin, jota markiisitar d'Anguilhon oli heille suositellut.
Rouva Ronaldin kirje miehelleen oli tarkoitettu häntä loukkaamaan. Joka sanan täytyi herättää hänen epäluuloansa, ärsyttää hänen vastustushaluansa ja synnyttää hyväntahtoisen miehen härkäpäisyyttä, joka on kaikkein sitkein. Mutta miespä ei vastannutkaan. Tämä äänettömyys hämmästytti Helenaa aluksi, aiheutti sitten suuttumuksen sekaista ikävää. Hän luuli tuntevansa siinä anoppinsa ja kälynsä vaikutusta. Tämä epäluulo juurtui hänen mieleensä, teki hänet puolueelliseksi ja ärtyiseksi. Neiti Beauchamp koetti turhaan selittää hänelle, että oli liikaa vaatia, että sellainen mies jättäisi työnsä tullakseen ikävystymään ulkomaisten teikarien ja joutilaiden seurassa. Helena vakuutti olevansa sen uhrauksen arvoinen. Sitäpaitsi tarvitsi Henrik vaihtelua ja lepoa; hän ei aikonut sallia, että mies upottautuu tieteeseen: hän oli mennyt naimisiin miehen, eikä kemian kanssa.
Jos nainen voi tahtonsa tai halunsa tueksi esittää loogillisuuden varjoakin, niin siitä ei ole enää mihinkään vetoamista. Rouva Ronald ei ainoastaan itse tullut vakuutetuksi, vaan saipa vielä mitä oikeamielisimmän tätinsäkin uskomaan, että oikeus oli hänen puolellaan. Siitä huolimatta tunsi hän joka maanantai ja torstai hiukan odotuksen jännitystä, mutta kun hän muuten runsaan postinsa joukossa ei tavannut mitään mieheltään saapunutta, tunsi hän sydämen ahdistusta ja hänen tuntemansa huolestus enensi hänen katkeruuttaan. Charley Beauchamp moitti häntä peittelemättä; joka kirjeessään kehoitti hän häntä palaamaan. Nähdessään ponnistuksensa turhaksi lakkasi hän koskettamasta tätä asiaa.
Ilmoittaessaan Jack Ascottille, että hänen äitinsä ei voinut viettää talvea Amerikassa ja että he eivät saapuisi New Yorkiin ennen talvikauden päättymistä, oli neiti Carroll niin herttaisin sanoin kehoittanut Jackia saapumaan Roomaan, että poika taaskin tunsi itsensä aseettomaksi. Muuten alkoi Dora ikävöidä kiltin narrinsa läsnäoloa ja useinkin sanoi hän: »Minä säälin Jackia…»
Vaikka tämä ei estänyt kumpaakaan amerikatarta huvittelemasta. Willie Grey täytti heidän seuralaisenaan parhaansa mukaan Charley Beauchampin paikan. Hän saatteli heitä teattereihin, oli mukana polkupyörämatkoilla. He olivat häneen hyvin tyytyväisiä. Kuten heidän luokkansa amerikattaret yleensä, pitivät he mielellään riippumattomuuttaan miehestä, mutta eivät kuitenkaan halunneet olla ilman kavaljeeria.
Ouchyn seikkailu ei ollut niitä, jotka nainen voi helposti unohtaa, olkoonpa vaikka älyvaltainen amerikatar. Rouva Ronald muisteli »seikkailuansa» sitäkin suuremmalla nautinnolla, kun hän siinä oli näytellyt voitollista osaa! Hän halusi nähdä jälleen nuorta roomalaista, voidakseen uudemman kerran antaa hänen tuntea omaa ylemmyyttään. Mahtoiko kreivi olla häneen suuttunut? Missään tapauksessa ei hän ryhtyisi uudelleen senlaatuiseen liehittelyyn; siitä katsoi Helena saattavansa olla varma. Vastoin tahtoansa toisteli hän mielessään seikkailun joka kohdan sanoja ja tunsi uudelleen sen synnyttämät vaikutelmat. Hän olisi tahtonut tietää, oliko kreivi Sant'Anna häntä todella rakastanut, vai oliko se vain ollut oikullinen lemmenpuuska. Ihailijan piirteet eivät häipyneet hänen mielestään, vaan päinvastoin selkenivät, ja hänen musikaalinen äänensä soi Helenan korvissa vieläkin sointuvammalta. Helena tuudittautui tämän hivelevän viettelyn muistoon, jota hän muuten luuli vaarattomaksi, mutta joka tuotti hänelle muistonakin pelon värähtelyä.
Vaikka rouva Ronald ei ollut sanallakaan maininnut, oli neiti Carroll vaistomaisesti arvannut, että hänen ja italialaisen välillä oli ollut keimailua. Hän ei lakannut utelemasta ja riemuitsi ilmeisesti tilaisuudesta päästä kreivin tuttavuuteen.
— Onneksi tulee Jack olemaan teitä valvomassa! sanoi Helena kerran.
— Jos Jack on häiritsevä, niin minä lähetän hänet tiehensä! vastasi nuori tyttö häikäilemättä.
— Joka tapauksessa neuvoisin teitä olemaan antautumatta keimailuun kreivi Sant'Annan kanssa.
— Minkä vuoksi?
— Sillä ulkomaalaiset ovat sangen vaarallisia siinä leikissä.
— Niinkö! teillä on siis siitä kokemusta? kysyi Dora katsoen Helenaa.
Ja huomatessaan tämän punastuvan hän lisäsi nauraen.
— Ei epäilemistäkään! Minä arvaan, että te olette antanut sopivan läksytyksen tuolle kauniille kreiville. Jos hän haluaa toista minulta, on hän sen saava. Sillä tavoin täytyy hänen saada hyvä käsitys amerikattarista.
Joulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä rouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä moninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka hän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.
Hän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein, päästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen mennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan tunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui tavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua Blonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.
— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!…Mikä onni meillä on!
Joulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja rouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan kauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat hämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa kartanossa.
Kesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu lahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi tyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia tiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja biljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä Helenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli vaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta, sanoi hän vihdoin Annielle:
— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi sijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne ja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta maaltamme menetetyt.
Linnan nuori emäntä hymyili:
— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä, että olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.
— Minkä vuoksi?
— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli ensimäisten kaatuneiden joukossa.
— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan epävarmana.
— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi määrännyt minut maksamaan maani velkaa.
— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.
— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!
Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra deLimeray.
»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta: kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen hämmästyneenä.
— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?
— Ihan ehdottomasti.
— No, suokaa anteeksi suoruuteni… minun käsittääkseni on päinvastoin väärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut velvollisuutenne.
— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun läsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa jokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin minä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja minä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia kuukausia.
— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?
Rouva Ronald nauroi hilpeästi.
— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me olemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää omaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.
— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden ohella lupaa kuuliaisuutta?
— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin avionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä; mutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan noudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on jätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen sulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui… kuten muutkin.
— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.
— Juttuko? Se on täyttä totta!
— Ettekö laske leikkiä?
— En ensinkään.
— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden lupauksen?
— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä alistumisesta.
— Se on totta… Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele enää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa… Sittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen houkutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.
— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!
— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena nuorta naista.
Markiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää amerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää joulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on vielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.
Rouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa, Pariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa köynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla. Hilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla, veteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka hauskaa!»… Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on siitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä parempi, ettei hän yritäkään sitä olla.
Jouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien palvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän kirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas. Rinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia varjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle panemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi samaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli tänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi valaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien ympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää, uskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi kirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään, joka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hänGlorianjaCredon. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä, ja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisanJoulun. Tämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän vaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän siitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa, neiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti uutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo yksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei heitä varsinaisesti liikuttanut.
Koko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää ruokahalua aattoyön ateriaksi.
Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:
— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain surulliseksi.
— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi de Froissy nepaalleen.
— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.
— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme? kysyi herra de Limeray.
— Niissä on paljon viehätystä… Elämällä Euroopassa on aineksia, joita vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää… Nähkää, entiset jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin milloinkaan unohtanen!…
Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.
— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.
Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:
— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.
Kaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän vaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena viipymättä:
— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli nuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua talon tapoihin.
— Kiitoksia!
— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren kunnioituksen.
— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin korutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että siinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä, jottemme häiritsisi… Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta. Kunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu amerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin tarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.
— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald hymyillen.
2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa Roomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät ottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja saavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta miellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän kuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan valmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan huoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.
Kun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet tulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello kolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä olivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä huvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa asuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs miespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä oli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli yhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi sangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat tauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla keskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään ystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat laskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja esitti heille ystävänsä:
— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.
Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen ruhtinas ja todellinen herttua.
— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien luettelo… Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa. Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.
Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.
— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi! Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut, kaikki palatsit.
— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä nuorukaista.
— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te sekoitatte sen Merkuriukseen.
— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään, mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento, joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea jumal-ihminen… Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.
Markiisitar alkoi nauraa:
— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!… Hänestä olisi varmaan mairittelevaa kuulla sitä!
Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:
— Hän erehtyisi… minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään vertailua.
— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?
— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.
— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.
Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi pitänyt tulla Roomaan näin pian.
Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.
Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle, missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota auringonlasku levittää Rooman ylle.
Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun markiisitar huudahti:
— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!
Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.
Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.
Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:
— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa nähdä teitä jälleen.
Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyenHelenan puoleen sanoi:
— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen matkasuunnitelmaanne.
— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.
— Siinä teitte viisaasti… Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin paljon kuin haluatte.
Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa. Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä, hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!… Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät, häntä puistatti.
— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki sille, joka ei ole tottunut.
Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi naisille uudelleen.
— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun hevoset olivat kääntyneet.
— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä luulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.
— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena vilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.
— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.
Lelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta, jossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka luonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen pakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan. Ouchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen yötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli amerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena. Se oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen halunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut mitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista. On väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat kirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä oli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti ja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan Helenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli sitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota unohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.
Uutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut liikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin loukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja ehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi parhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin katuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja asettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.
Kun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään hämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan amerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä. Nuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset huulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!… Äkkiä huomasi häh uuden käytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin kasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut poistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.
— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.
Julma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:
Mut jos mua lemmit, niin varo vain!…
Ja astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien, heilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis ele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.
Jo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän tapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan kohteliaasti.
— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan anteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen. — Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota pahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on vaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella tapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi… niinkuin minä tein… Minä pelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.
— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald tavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut omiansa eksyttämään arvosteluanne… Minä olen keimaillut koko ikäni, vaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua…
— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?
— Mitenkäs muuten!
— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta heidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan vakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan puolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän teidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte ja suotte minulle anteeksi.
— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena hermostuneesti naurahtaen.
Tällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. KunDora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.
— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli suuri halu saada tutustua teihin.
— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?
— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.
— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?
— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.
— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?
— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen maineessa.
— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.
— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin uudenaikaistuneelta.
— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni, ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa, loukkaa… Se on kummallista…
— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.
Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:
— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt… Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.
— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.
— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu… Niinpä voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.
— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan tavattomia?
— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies nousten.
Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.
Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle. Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä, joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.
Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa; kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.
— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka tahtoisi minua niihin opastaa… Kun Sallimus nyt lähettää tielleni kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.
Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi, mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon, ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti riittää.
Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti häntä itseään.
Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta, joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.
Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.
— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen katsoen.
— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouvaVergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna jaDora.
Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.
— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän ivallisella sävyllä.
— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.
— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.
— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan naimisiin.
— Ah, puhutaanko semmoista?
— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä olettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa tosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä kreivittärenä.
— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär, tosiaan!… Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen hullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta lupaustaan… Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin kaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.
— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten hän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.
— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran erikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.
— Olet oikeassa.
— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.
Ja odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan takaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän heti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille. Hän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen vallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai täyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille — kirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi… Ketään nimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin, että hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa Hän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa takaisin ja lähtisi Eurooppaan.
— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan kiireesti osoitteen.
Kuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata kirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella sävyllä:
— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin olla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä tahansa!
Siirtäessään ihailunsa ja lempensä neiti Carrolliin ei kreivi Sant'Annalla ollut muuta tarkoitusta kuin herättää rouva Ronaldin katumusta ja loukata hänen turhamielisyyttään. Mutta vähitellen oli hänen sanoihinsa tullut tunteen lämpöä; huomaamattaan oli hän saanut vakavan kosijan sävyn ja eleet.
Doran ruskeat kirkassilmäiset kasvot, hänen yhdennäköisyytensä ruhtinatar Marinan kanssa olivat hänet houkutelleet. Molemmat olivat sorjia ja solakoita: Donna Vittorialla oli suuren kissan sujuvaa viehkeyttä ja nuoressa amerikattaressa hyvin karaistun vieterin joustavaa sulavuutta. Mies ei useinkaan ole uskollinen yhdelle naiselle, mutta melkein aina yhdelle naistyypille. Dora osasi muuten huvittaa Leloa ja herättää hänen mielenkiintoaan. Aikaisemmin ei Lelo mielestään milloinkaan ollut nähnyt täysin vapaata olentoa. Doran hengen riippumattomuus hämmästytti häntä yhtämittaa, hän näytti astuvan elämään ilman minkäänlaisia kahleita. Tämä itsenäisyys ja lisäksi hänen käytettävissään oleva omaisuus merkitsi Lelon mielestä jo todella eräänlaista valtiutta. Ja sitten oli hän innostunut hevosiin. Kumpainenkin olisi keskeyttänyt lemmenkuherruksen katsellakseen uhkeata hevosta, arvostellakseen sen valjaita ja ryhtiä. Kun Lelo ensimäisen kerran näki neiti Carrollin ratsain ketunajossa, tunsi hän ihastuksen värinää, hänen nuhteettoman ratsastuksensa tenhoamana ei Lelo jättänyt häntä hetkeksikään ja ylisteli häntä tavalla, joka tuotti Doralle suloista mieltymyksen ja tyydytyksen tunnetta, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut tuntenut.
Markiisitar Verga, jonka salaisena haluna oli nähdä amerikkalaisen aineksen lisääntyvän Roomassa ja joka ei tuntenut herra Ascottia, ei katsonut sopimattomaksi toimia häntä vastaan. Hän toisteli lakkaamatta kreivi Sant'Annalle, että neiti Carroll viiden miljoonan myötäjäisineen oli juuri sellainen vaimo, jota hän tarvitsee. Lelo alkoi miettiä, millä silmällä hänen äitinsä ja sisarensa katsoisivat tätä avioliittoa ulkomaalaisen ja lisäksi protestanttisen kanssa. He pitäisivät sitä epäilemättä hänen periaatteistaan luopumisensa lopullisena sinettinä. Hänen oli pakko myöntää, että tämä perin uudenaikainen amerikatar oli verrattain jyrkkä vastakohta hänen omaisilleen, mutta toisaalta harkitsi hän, että raha voi lievittää vaikka mitä.
Lelo tiesi kyllä, että Dora oli kihloissa. Alkuaikoina oli tämä usein puhunut Jack Ascottista ja pian tapahtuvasta naimisiinmenostaan. Nyttemmin ei hän siitä puhunut mitään. Voisiko hän, Lelo saada hänet purkamaan kihlauksensa? Rakastiko Dora häntä riittävästi uhmatakseen purkamisen skandaalia? Tytön turhamielisyydestä huolimatta oli hän hänessä havainnut luonteen lujuutta, josta saattaisi tulla vakava este. Suureksi tyytyväisyydekseen huomasi hän kuitenkin, että Dora näytti yhä enemmän ja enemmän mieltyneeltä hänen seuraansa. Hänen lähestyessään värähtivät pitkät ripset, huulten pielet puristuivat yhteen ja ensimäisten minuuttien kuluessa oli nuoren tytön ääni nopea ja hermostunut. Lelon seurassa oli hän paljon lempeämpi, ja kulkiessaan hänen rinnallaan oli koko hänen olennossaan itsetiedotonta alistumista.
Muutos oli vielä suurempi kuin Lelo oli uskaltanut kuvitella. Kun Dora oli eräässä Helenan kirjeessä ensimäisen kerran nähnyt Sant'Annan nimen, oli se tehnyt häneen aivan tenhoavan vaikutuksen. Hän oli kuvitellut omistajaa suureksi, tummaksi, komeannäköiseksi. Hänen kuvitelmansa ei ollutkaan pettänyt, vaan vieläpä, kun hän ensi kertaa kohtasi italialaisen kirkkaan katseen, tunsi hän äkillistä huumausta. Jos, niin mahdottomalta kuin se kuuluneekin, kreivi sillä hetkellä olisi pyytänyt häntä vaimokseen, hän olisi siihen suostunut. Tätä ei hän milloinkaan tahtonut tunnustaa; mutta niin hänet kuitenkin oli valloitettu. Kreivin, tämän uhkean ylimyksen, huomaavaisuus mairitteli häntä tavattomasti. Hän vertaili mielessään kreiviä Jackiin, ja tämä vertailu ei ollut jälkimäiselle eduksi. Sant'Annan läsnäolo tuotti hänelle iloa, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut; kreivin katse ja sanat tekivät häneen haihtumattoman vaikutuksen. Hänelle kuuluvat esineet, jokapäiväisimmätkin, olivat erilaiset koskettaa, ikäänkuin niissä olisi ollut jonkinlaista sähköä. Dora, joka ei milloinkaan ollut rakastunut, kummastui näitä huomioita; hän piti miestä, joka ne aiheutti, suorastaan korkeampana olentona. Ja heidän kävelyretkiensä ja keskustelujensa seassa liikkui tuota jumalaista ainesta, kuten Henrik Ronald oli selittänyt »toisaalta koskettamassa jotakin levossa olevaa solua, toisaalla aavistamatonta säiettä, hiljaista hermoa» synnyttääkseen rakkauden suuren ihmeen.
Neiti Carroll oli aina tuntenut salaista heikkoutta arvonimiä kohtaan. Roomaan saavuttuaan ne viehättivät häntä vielä enemmän. Tapasipa hän itsensä ajattelemasta, että hän myötäjäisineen oikeastaan olisi voinut mennä ylhäisiin naimisiin. Katumus kihloihin menosta alkoi askarrella hänen mielessään; se enentyi mikäli tuttavuus Sant'Annan kanssa kävi läheisemmäksi. Aluksi torjui hän sen tarmokkaasti, sitten yhä heikommin, kunnes uskottomuus vähitellen kaivautui hänen sydämeensä.
Dora oli kyllä huomannut, että Rooman seurapiireissä uskottiin hänen menevän naimisiin kreivi Sant'Annan kanssa. Kun kreivi lähestyi häntä, katseltiin heitä, kuiskuteltiin. Kun kreivi oli hänen aitiossaan oopperassa, kiikaroitiin heitä itsepintaisesti. Hän saattoi töin tuskin salata siitä tuntemaansa riemua.
Helena ei ollut jättänyt hänelle kertomatta, mitä hän oli kuullut Lelon suhteista Donna Vittoriaan. Sanoipa hän kerran leikkisästi:
— Varokaa, ettette keimailullanne saata tuota kaunista ruhtinatarta mustasukkaiseksi: hän saattaisi panna teidät maksamaan sen kalliisti, ehkä pistää tikarin sydämeenne.
Nuori tyttö punastui, kohotti olkapäitään ja sanoi sitten hilpeästi:
— Minä en pelkää kuin vihtrilliöljyä, ja se on liian alhainen ase ylhäiselle naiselle.
Rouva Ronald seurasi yhä levottomammin romaania, joka kehittyi hänen silmäinsä edessä. Hän koetti olla siitä välittämättä, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän tunsi siitä itsessään niin suoranaista ja syvää kaikua, tunsi olevansa siihen auttamattomasti sekaantunut. Oudot tunteet olivat samentaneet hänen ennen niin selkeän ja iloisen sielunsa. Doran ja Sant'Annan tuttavallisuuden lisääntyminen herätti hänessä huolestumista, jota hän koetti selittää johtuvaksi ystävyydestään Jackia kohtaan. Ajatus, että he ehkä saattaisivat mennä naimisiin, oli hänelle niin kiusallinen, että hän aina pian torjui sen luotaan. Hän olisi antanut mitä tahansa kiiruhtaakseen herra Ascottin saapumista. Epäilemättä kirvoittaisi Jack hänen sydämeltään sen raskaan painon, joka sitä rasitti — edesvastuun, uskotteli hän itselleen.
Lelo toivoi karnevaalin aikana saattavansa edistää pyrkimyksiänsä. Senjälkeen kuin Kirkko ei enää anna suojelustaan tälle hulluuden puuskalle, joka niinkuin kaikki muukin arvattavasti on tarpeellinen, on Rooman karnevaali menettänyt kauniin esiaikaisen leimansa ja erikoisuutensa, mutta se on edelleenkin rakastavaisille erinomaisen suotuisa. Naamiot, valepuvut,conjettit, moccolettitauttavat alkuunpanemaan suloisia romaaneja, aiheuttamaan traagillisia tai koomillisia seikkailuja, saamaan aikaan odottamattomia yhtymiä — sanalla sanoen vaihtelemaan ihmisvaiheita.
Naamiohuvit,veglione, ovat Italiassa luonteeltaan aivan säädyllisiä ja tuttavallisia. Ei mitään irstasta eikä sopimatonta. Ylhäisön ja porvariston naiset menevät sinne panemaan pyörälle ystäviään ja tuttaviaan, kuiskaamaan heidän korvaansa salaisia paljastuksia, hämmentäviä sanoja, jotkut voidakseen pelkäämättä kävellä rakastajansa kainalossa. Roomatar ajattelee jo kuukausia ennenveglionea. Hän toivoo aina siitä jotain hauskaa seikkailua. Rouva Verga puolestaan oli siihen aivan hullaantunut. Voidakseen olla vapaampi meni hän sinne tavallisesti omien kansalaistensa kanssa ja huvitteli siellä mitä hilpeimmällä tavalla. Hän tuli sinne hyvin varustettuna, taitavasti naamioituna. Lopulta hänen ystävänsä kaikki kyllä hänet tunsivat, mutta ollakseen hänen iloansa turmelematta eivät sitä näyttäneet. Tänä vuonna oli erään hänen lapsensa sairaus estänyt häntä ottamasta osaa ensimäisiinveglioneihin. Vasta viimeiseen oli hän vapaana, varasi sitä varten itselleen aition Costanzin-teatterissa ja kutsui mukaansa kaksi amerikkalaista sekä Helenan ja Doran. Hän tilasi kolme samanlaista mustaa dominopukua, ei erikoisen rumaa, mutta vartalon ja muodon hyvin peittävää. Sitten selitti hän ystävilleen Rooman naamiaistavat, harjoitteli yhdessä heidän kanssaan puhumaan tuntemattomalla äänellä ja ilmoitti tuttavista nuorista pieniä salaisuuksia. Kun odotettu ilta tuli, vei hän heidät Costanziin. Kaikilla kolmella oli vasemmalla olkapäällään kimppu samanlaisia kämmekänkukkia. Aitioon tultuaan katselivat rouva Ronald ja neiti Carroll hiukan tympäistyinä tuota outoa, naamioitua joukkoa, joka heidän edessään myllersi sekavana ruuhkana. Kiihkeänä omia naamiaisnautintojansa hakemaan antoi markiisitar pian vapauden molemmille herroille ja vei ystävättärensä alas saliin. Siellä antoi hän heille vielä muutamia neuvoja, muun muassa sen, etteivät missään tapauksessa suostuisi seuraamaan ketään mihinkään aitioon ja että heti erkanisivat sopimattomien viittausten tekijöistä. Minkä jälkeen hän itse sukelsi joukkoon ja hävisi.
Viikon vieremään eivät Helena ja Dora olleet muuta ajatelleet kuin tätä veglionea. Se oli heille ihan uutukainen huvi, joka oli aivan erikoisesti heidän mielikuvitustaan kiihoittanut. He olivat päättäneet olla uskaliaita ja sukkelia kymmenkertaisesti tavallisiin ihmisiin verraten. Mutta kun he nyt joutuivat yksin tuon mylläkän keskeen, tunsivatkin he itsensä jokseenkin noloiksi. He näkivät ohitseen kulkevan juuri niitä, joita he olivat päättäneet saattaa hämilleen, mutta olivatkin itse hämillään saamatta sanaakaan sanotuksi. Säädyllisen naisen ei ole niinkään helppoa, kuin luulisi, leikillään asettua säädyttömäksi. Mieskään ei, kun tuntematon käsi pistää hänen kainaloonsa, voi ihan välttää jonkinlaista hämmennystä, joka usein tekee hänet mykäksi tai saa sanomaan suoranaisen tuhmuuden. Sen sijaan, että naamio olisi piristänyt amerikattaria, niinkuin he olivat odottaneet, se päinvastoin näytti heitä kangistavan, ja äänenväärennys, jonka he mielestään olivat niin mainiosti oppineet, ei tahtonut luonnistaa lainkaan. Heidän ensimäiset kokeensa epäonnistuivat surkeasti. Mutta kerran alkuun päästyään pääsivät he pian oikeaan vireeseen ja herättivät ennen pitkää sekä mieltymystä että uteliaisuutta; ja tämä leikki tuntui heistä hurjan hauskalta!
Pohjaltaan oli kummallekin, kummankaan edes itselleen tunnustamatta, illan suurena vetovoimana kreivi Sant'Anna. Häntä oli kumpikin varustautunut yllättämään ja ymmälle saattamaan. Ja molemmat alkoivat heti etsiä häntä katseillaan väkijoukosta. Hän oli siellä. Hän seisoi alhaalla täydessä valossa selkä erään aition seinää vasten sisäänkäytävästä oikealle, napinlävessä valkoinen kukka. Hänellä näytti olevan enemmän menestystä kuin kellään läsnäolevista miehistä, ja hän oli suorastaan dominoiden saartamana, ollen heidän kanssaan hilpeässä sananvaihdossa. Hän oli niin pahasti saarroksissa, ettei hänen luokseen illan alkuosan aikana voinut ollenkaan päästä. Loppupuolella sekaantui hän joukkoon, tarkasteli melkein kaikkia naamioita ja näytti etsivän jotakin. Useat naiset koettivat häntä pidättää, mutta hän irtautui heistä taitavasti. Helena, joka ei ollut menettänyt häntä näkyvistään, ryhtyi häntä seuraamaan sydän sylkyttäen, melkein huumauksissa jännityksestä. Äkkiä oli hän aivan kreivin rinnalla. Nyt tai ei koskaan: ja Helena tarttui hänen käsivarteensa. Lelo tarkasti häntä uteliaasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Onko totta, että aiotte mennä naimisiin? kysyi rouva Ronald ranskaksi ihmeen hyvin teeskennellyllä äänellä.
— Vielä!… Ah! sen täytyy tapahtua vedonlyönnistä!… Ainakin kahdeskymmenes kerta tehdään minulle sama kysymys.
— Ja mitä olette vastannut?
— Että olen siihen täysin valmis, jos minusta vain huolitaan.
Tämän vastauksen vaikutelman alaisena yritti Helena vaistomaisesti vetää käsivartensa pois. Kreivi esti sen puristamalla sitä lujasti povelleen, ja tämä puristus tuotti nuorelle naiselle outoa onnea, jota hän oli tuntenut Ouchyssä.
— Miksikä tahdot jättää minut niin pian? — sanoi Sant'Anna lempeästi. —Huolestuttaako minun naimisiinmenoni sinua?
— Minuako?… Ah, jos tietäisitte kuinka yhdentekevää se minulle on! Lelo uskoi varmasti olevansa tekemisissä rouva Ronaldin kanssa, ja hänen mieleensä juolahti kavala päähänpisto.
— Yhdentekevääkö? — toisti hän. — Yhdentekevää, niinkö!… Sitä en usko sinustakaan, sillä minun rakkauteni on aina herättänyt vastarakkautta.
— Ei aina.
— Aina… ennemmin tai myöhemmin. Minä olen päättänyt valloittaa sinut, saattaa sinut unohtamaan Jack Ascottin.
Helena naurahti väkinäisesti.
— Ah, ah! te pidätte minua amerikattarenanne!… No tosiaan, rakastavaiseksi on teillä huononlainen vainu.
Sant'Anna, oli olevinaan hämmästynyt ja pettynyt ja pysähtyi äkkiä:
— Kuka sinä sitten olet?
— Ottakaa selvä!
Näin sanoen riuhtasi nuori nainen itsensä irti, käänsi hänelle selkänsä ja hävisi väkijoukkoon.
Leikkisä hymy välähti kreivin silmissä.
»Tuo tietää nyt ja on raivoissaan», päätteli hän.
Dora, joka oli seurannut tapausta syrjästä, jätti heti herran, joka oli koettanut saada häntä seuraansa ja alkoi kaarrella Lelon ympärillä. Kahdesti heitti hän hänelle kukkia uskaltamatta kuitenkaan puhutella, voittamattoman arkuuden vallassa. Sant'Anna tarkasti häntä kiireestä kantapäähän. Toinen kämmekkäkimppu! Se oli varmaan neiti Carroll.
— Saanko tarjota käsivarteni? Sinun vartalosi miellyttää minua.
Nuori tyttö tarttui epävarmana tarjottuun käsivarteen.
— Menkäämme pois tästä mylläkästä. Tuolla käytävillä on enemmän tilaa.
Ja kun domino ei avannut suutaan:
— Ettehän toki liene mykkä, toivottavasti!
Dora oli vihdoin saanut mielensä tasapainoon.
— En, Jumalan kiitos! — kiiruhti hän vastaamaan teeskennellyllä äänellä. — Ja minulla on lisäksi tarkat tiedot teistä.
— Todellakin?
— On. Te olette kevytmielinen, huikentelevainen niinkuin Don Juan, kykenemätön vakavaan tunteeseen, vaikka teillä on taito uskotella naisille, että muka olette heihin rakastunut.
— Sinun väitteesi ovat väärät, ihan väärät! Minä voin sen sinulle todistaa… Tule, menkäämme tähän aitioon.
Neiti Carroll yritti livahtaa pois, muistaen rouva Vergan varoitusta.Lelo tarttui ripeästi hänen käteensä.
— Minä en päästä sinua ennenkuin olet minua kuullut. Syytetyllä on oikeus puolustautua.
Ja arvovallalla, joka hurmasi nuorta amerikatarta, saattoi hän hänet tilaamaansa aitioon, tarjosi hänelle tuolin ja istui itse häntä vastapäätä, selkä saliin päin.
— Teille on siis sanottu, että minä en kykene vakavaan tunteeseen? kysyi hän unohtaen naamiaisten tavanomaisen sinuttelun.
Dora nyökkäsi myöntävästi.
— No niin, teitä on petetty, sillä minä olen vakavasti rakastunut erääseen nuoreen tyttöön.
— Vielä mitä!
— Se on täyttä totta.
— Onko hän valkoverinen?
— Ei, tumma.
— Kaunis?
— On, minusta.
— Se merkitsee, että hän on muista ruma?
— Ei ikinä!… Hänellä on maailman kauneimmat silmät, ja hän on älykäs, omaperäinen, herkullinen! Minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan olen rakastanut. Se on niin totta, että ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen avioliittoa… Tahdotteko, että sanon teille hänen nimensä? kysyi Lelo alentaen ääntään.
— En, en, minä en ole utelias.
— Kun te sen tunnette, sen nimen, kun tiedätte, että se on teidän omanne.
Neiti Carroll nousi ylös, naamiostaan ja dominostaan huolimatta huomattavan liikutuksen vallassa.
— Mikä hulluus! sanoi hän kiihkeästi.
Lelo nousi myöskin ja tarttuen nuoren tytön molempiin käsiin puristi lujasti niitä.
— Hulluusko! Miksikä niin? Minun ei olisi pitänyt lausua sitä teille tämmöisessä paikassa, mutta teidän sananne ajoivat minut siihen. Sanokaa, että uskotte minun rakkauteeni!
— Minkä vuoksi? Minä en ole enää vapaa, tiedättehän sen…
— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle kiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen sille, joka on sen teille antanut.
— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!… mahdotonta!… Herra Ascott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä murskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.
— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos te rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen minä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä naimisiin herra Ascottin kanssa!
Dora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut aition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi tuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä pois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.
Kun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi Giovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän aavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.
— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.
— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.
— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien sähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat, että päätös oli tehty.