Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä. Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan, silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen. Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin. Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi. Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut, laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan, kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen oma vikansa!… Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä. Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen, joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.
— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten samentamina: — Soisin olevani kuollut!… toivotus, jossa ei ole vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat omaatuntoansa.
Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä, kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön, hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi, sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»… Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.
Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen kaikki ajatukset saapui hän saliin.
— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella sanalla niinkuin hänen tapansa oli.
Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.
— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin kuin odotitte?
— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat ensimäisen apulaiseni haltuun.
— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora parantumattomalla keimailullaan.
— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä kuulemaan.
Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neitiCarrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.
— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin palveluksen?
— Vähät siitä… Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä olette minun.
Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll, hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:
— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin… mutta, minä en voi.
Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.
— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?… kysyi hän käheällä äänellä.
— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut; mutta… mutta… minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.
— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.
Nuori tyttö punastui kovasti.
— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on kiusallisin kappale, mitä on.
— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!… te olette seurustellut ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys, niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia… tuskin sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!… Paronitar Ascott!… Mitä sanotte?
Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä tarmokkaimmin.
— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi, en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.
— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?…Epäilemättä vertailun johdosta?
Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.
— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla kuollut!…
Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:
— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?… yksi teidän tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta kertaa ennen: »minä olen kiitti taas…»
Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.
— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö. Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack… totta puhuen, minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.
— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.
— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.
— Niinkö luulette?
— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.
— On niin… peli… juominen… itsemurha.
— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.
— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, — vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että te rakastitte minua.
— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.
— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta vääntyneinä.
Dora nyökkäsi myöntävästi.
— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.
Nuori tyttö nousi niinikään.
— Niin… se on liian myöhäistä… Minun on annettava teille takaisin tämä.
Ja aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta kantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.
Tämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta voimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.
Neiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä kohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.
Herra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:
— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen koskea. Minä haluan, että se häviää.
Sitten sanoi hän purevan ivallisesti:
— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta syöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.
Ja Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä kohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman vallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe pystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja väristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:
— Se on kauheata… kauheata!
Ja sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois rutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.
Parin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon hän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.» Oletteko riidelleet?
— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen päänsä pois.
Helenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.
— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!
Tämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen puolustus- ja hyökkäysvoimaansa.
— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei rakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan naimisiin.
— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.
— Kenties… Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?
— Minä.
— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.
— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko elämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa… Mutta minä en saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada teitä niin katalaan tekoon.
— Halu, tulla kreivittäreksi!… Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä voidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!… Minä lyön vetoa, että jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te olisitte hänet jättänyt…
Helena kalpeni.
— Te olette hullu! sanoi hän.
— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en kiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.
— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?
— Jos hän minua pyytää, aion.
— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!
— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!
— Rakastatteko sitten häntä?
— Minäkö!… Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä muuttuen viehkeäksi.
— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo olla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.
Nämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti rouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.
Nuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa nenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta sanoen:
— Soisin, että olisin kuollut!
Mennessään Costanzinveglioneenei kreivi Sant'Anna arvannut tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa. Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut lausuneeksi ratkaisevat sanat.
Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.
Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle, niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt, muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!… Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.
Kahtena päivänäveglionenjälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman »jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja, turhamielisyyden tyydytystä.
Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen ylle…, ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa, eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä, aluksi!… Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei ollut hullumpaa!
Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä, varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.
»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!…»
Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa: ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä, oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen innokkaasti.
Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle, olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys otti oikeutensa.
Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky koskee mieheen enemmän kuin suru itse.
Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia, meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta; selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.
Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista, sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s.morbidezzantuntua, joka synnyttää jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.
Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan aivan suunniltaan pois.
— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on omituista, viimeveglionenjälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto meidän suhteemme.
— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon hullutuksia ja valheita.
— Valheita!… Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi kreivi katsoen neiti Carrollia.
— Luuletteko niin?
— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.
Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:
— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksenveglionessa?Sen parempi sille, johon se kohdistui.
Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen, miten hän oli huvitellut Costanzissa.
Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.
Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.
— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin, tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta. Minä rakastan teitä.
Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.
— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän ivallisella äänellä.
— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta, mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.
Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui hän ja saattoi vain änkyttää:
— Mutta minä en ole koskaan…
— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo hymyillen. Toivottavasti ette!… Miksi ujostelisitte tunnetta, joka on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?
— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä häveliäisyydestä.
— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne…
— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti harsoaan.
Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?
— En… ja minä olen tehnyt eron.
— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette vapaa?
— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän tunnetta.
— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?
— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti samana iltana.
— Te annoitte pois hänen sormuksensa?
Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:
— Katsokaa!
— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!… Ja nyt, ettekö nyt suostu tulemaan vaimokseni?
— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.
— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.
— No…
— No… niin… te suostutte?
Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen, omituisesti hymyillen:
— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!
Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle näin luvattiin; hän nosti hattuansa.
— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte sydämenne ääntä.
— Olen siitä varma.
Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja surunvoittoiseksi.
— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on vain lempiviä varten.
— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo kääntyen.
— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.
Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.
Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä, harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.
Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan; Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään, katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:
— Dodyn onneksi!
Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa; konemaisesti teki Helena samoin.
— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.
— Ei, on kihlajaispäiväni!
Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.
— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.
Dora alkoi nauraa.
— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!
Ja hän jatkoi hiukan levottomana:
— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!
— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouvaCarroll.
— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana tekiveglionessa, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä puolestani olen sangen onnellinen!
— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.
— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa, joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!
— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neitiBeauchamp kylmästi.
— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.
— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi…Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.
Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän voitti nopeasti harminsa.
— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi — vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka tulevat minua kadehtimaan.
— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi! sanoi rouva Carroll.
— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole sentään niin turhamielinen kuin näytän.
— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.
Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.
— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan vakavissaan.
Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.
— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.
— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.
— Minä jumaloin häntä!
Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea vasten.
— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa. Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä… Ja sitten, se tuntui olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.
— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella äänellä:
Rouva Ronaldia hieman puistatti.
— Minäkö? En mitään… Minä kuuntelen ja ihmettelen.
Neiti Carroll nousi pöydästä.
— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän nyt kuin ennen.
Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa, hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua, kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen, istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen peiliin.
Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet. Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan kanssa naimisiin? Ei, ehkä… Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin hurjasti rakastunut!… Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa? Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan. Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui Helena ääneen:
— Poikaparka!
Hän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto oli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen Sant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan naimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;» ajatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että Jack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan Jackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen kihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja kuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi tullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!… Ajatus, että hänen miehensä niin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan suuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut hänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus vaatia eroa hylkäämisen nojalla…
Tämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan hänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!… Hän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon päästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui vihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille. Omituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille kirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut hänelle itselleen.
Helena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta, joka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka vaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.
Ajatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi rouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän ei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä. Kiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä luo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.
Kuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen luottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu usko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka hän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn seikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan hotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan täytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva Carroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut lakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp kuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen riemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva Ronald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä oli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.
— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla, että te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.
Rouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen ikäänkuin hämmästyksestä.
— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?
— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli teitä… arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä äänellä.
— Onko suuruus jo noussut teille päähän?
— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.
— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.
Doralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat, jotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen kauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä Jumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!… Katumusta!… hän, se olisi liian hurjaa!… Totta kyllä tämä liitto oli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan senvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin uskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä skandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra Sant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen täysin käsittää nämä Helenan tunteet.
Niin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän oli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi ilmoitettiin saapuneeksi.
— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta kättelyltään aivan luontevana.
Lelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut hänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa hänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa. Hän tointui kuitenkin pian.
— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän ne vilpittömiksi… kuten kaikki teissä!
Helenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän kohotti päätään.
— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte amerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä luulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla sanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.
— Teillä on niitä paljon… ja kaikkein parhaita. Minä puolestani katson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen. Onko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?
Rouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.
— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen lupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana kuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon sen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut sitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä uskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat eivät kreiviä miellyttäisi.
— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä ei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista ominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut onnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli häntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.
— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä.Mieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.
— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?
— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.
Sant'Anna purskahti nauramaan.
— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian hassua! Elämä on joskus omituista!
— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.
Mutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.
— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua »tädiksi»… Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.
— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!… Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi kerran… Rivoli-kadun pylväistön alla… muistatteko? — sanoi kreivi luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon… josta silloin luulin olevani niin kaukana!
— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! — vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.
— Tosiaan!… mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on määrännyt… Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.
— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö teidän perheenne sen?
— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen toista aikakautta.
— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald hieman ivallisella äänellä.
— Juuri niin!… Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.
— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin uudenaikaisena.
— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan hänen seurassaan ikävysty.
— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena hienolla ylenkatseen vivahduksella.
— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on yhteinen!… No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä nyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.
— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen. — Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen oikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.
— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän lepyttävän hänen enonsa.
— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra Ascottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen sekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille paljon onnea.
— Ja paljon lapsia!
Helena punastui hiusrajaan saakka.
— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta amerikattarelle.
— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.
Tällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita.Kreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.
— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin jaoitettu… Näkemiin.
Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi, tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.
»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi aavistaa!…»
Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:
»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»
Rooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta neiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä moitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se paljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho sitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren nimen kultaiseen kirjaansa.
Kreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen, joka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin muukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen poikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista, yleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!…
Donna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja ankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta, joihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä merkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön naisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä naimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt palatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä, mutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä hänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä suuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet ihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä, mutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä kerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m. markiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä kohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä harvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin Italiassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja vaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä ritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa arvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista vuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut sen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären kättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:
— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi, huomenna kello seitsemän).
Ja seuraavana päivänä oli hän taas täsmälleen paikalla, nuhteettomasti seurapuvussa, ja tulisi arvatenkin olemaan joka päivä kunnes vihdoin kuolema vapauttaisi hänet tästä ritarillisesta palveluksesta.
Kreivitär Sant'Annan lähimpään piiriin kuului vielä don Salvatore — ankara jesuiitta, hänen henkinen neuvonantajansa — monsignor Capella, hienon maailman pappismies — tohtori Masso, joka tieteellisesti tutki roomalaista kuumetta, mutta oli taitavampi arkeologiassa kuin lääketieteessä, ja vihdoin välttämätönavvocato(asianajaja), jonka kohtaa kaikissa ylhäisön perheissä, missä hän on, ellei aivan tasa-arvoisena, niin kuitenkin uskottuna ja tuttavana. Asianajaja liittyy johonkin perheeseen, ottaa haltuunsa sen asiat, työskentelee sen hyväksi ja on arvokkaana apuna näille ihmisille, joiden täydellinen tietämättömyys nykyaikaisesta elämästä muuten tekisi heidät aivan avuttomiksi. Hän tekee tämän useinkin mitättömästä korvauksesta, vain kiintymyksestä palvelemaansa perheeseen. Italia on ehkä ainoa maa maailmassa, missä afäärimiehen toiminnan määrää tämänlaatuinen tunne.
Nämä uskolliset (fedeloni) muodostivat jonkinlaatuisen kreivitär Sant'Annan hovin. Vaikka he kuuluivat klerikaliseen puolueeseen, oli heillä suhteita valkoisissa piireissä ja he tiesivät kaikki, niitä missäkin sanottiin ja tehtiin. He olivat Donna Teresalle jonkinlaisena elävänä tietokirjana: kaikki kilpailivat keskenään hänen toiveittensa täyttämisessä. Huolimatta nykyoloista uskoi hän vielä, että paavi ennemmin tai myöhemmin saisi Rooman jälleen valtaansa. Millä tavoin, sitä hän ei ajatellut, mutta mikään ihme ei hänestä tuntunut mahdottomalta. Hän toivoi varsinkin voivansa toimittaa poikansa edulliseen asemaan mieleisensä avioliiton avulla: ja hän oli ajatellut erästä kuusitoistavuotiasta vielä luostarissa olevaa ruhtinatarta. Hänen toivomuksestaan oli kardinaali tunnustellut maaperää ja saanut tietää, että siltä taholta ei ollut mitään estettä olemassa. Näissä oloissa saapui neiti Carroll Roomaan. Donna Teresa sai heti tietää poikansa ahkeran seurustelun nuoren amerikattaren kanssa, mutta ei siitä huolestunut, hän kun ei saattanut kuvitella mahdolliseksikaan sitä, mikä todella oli tapahtuva. Amerikattaret olivat aina herättäneet hänessä vaistomaista vastenmielisyyttä; monta kertaa oli hän selittänyt, ettei Lelo ainakaan hänen suostumuksellaan menisi naimisiin kenenkään amerikattaren kanssa. Niinpä saattaa helposti kuvitella hänen surunsa, nöyryytyksensä, kun Lelo tuli hänelle ilmoittamaan kosineensa neiti Carrollia ja saaneensa tämän suostumuksen. Ensimäistä kertaa oli hän ääneen napissut Kaitselmusta vastaan, joka saattoi hänen toiveensa näin julmasti pettää. Hän kohteli poikaansa tavattoman ankarasti, kieltäytyi kauan häntä kuulemasta ja nuhteli häntä mitä kiihkeimmästi. Hän olisi ehkä saanut hänet kääntymään, ellei Lelo olisi voinut vedota siihen, että asia jo oli tapahtunut tosiasia.
Doran myötäjäisten suuruus ei ollut vaikuttamatta kreivittären ystäviin ja lieventämättä heidän suuttumustaan. Asianajaja Orlandi puhui nykyaikaisen elämän suurista kustannuksista ja vakaumuksestaan, ettei Lelo voisi tulla onnelliseksi ilman suurta omaisuutta. Markiisi Boni alkoi varovasti puhella, että amerikattarilla oli omaisuutta, että he olivat uskollisia ja erinomaisia puolisoita. Don Salvatore ja monsignor Capella arvelivat, että Sant'Anna voisi neiti Carrollin miljoonilla saada aikaan paljon hyvää. Kardinaali Salvoni rauhoitti itseään toivolla, että nuori tyttö kenties kääntyisi katolin-uskoon, ja myöhemmin uuden uskonsa innolla saisi puolisonsa palautetuksi jälleen Vatikaanin helmaan. Donna Teresaa hämmästytti ja loukkasi se keveys, millä hänen uskollisensa, ja varsinkin hänen veljensä, näyttivät mukautuvan tähän avioliittoon. Kaikki hänen ympärillään näytti menevän nurin, periaatteet, vakaumukset, uskonto. Mikään ei olisi voinut voittaa hänen vastarintaansa paitsi poikansa menettämisen pelko. Lelo oli hänen ylpeytensä, hänen elävä ilonsa, hän ei saattanut jättää häntä yksinomaan tuon ventovieraan naisen haltuun. Ainoastaan senvuoksi hän taipui ja antoi anteeksi. Kaksi kuukautta oli reumatismi pitänyt häntä kahleissaan. Hän oli salassa hyvillään, ettei senvuoksi saattanut tehdä tavan vaatimaa käyntiä rouva Carrollin luona, mutta hän suostui vastaanottamaan hänet ja hänen tyttärensä ja kohtauspäivä määrättiin.
Lapsenrakkaus on italialaisessa sangen voimakas; kun poika saattaa kaikissa suhteissa kunnioittaa äitiänsä, tietää hänet nuhteettomaksi, muuttuu hänen rakkautensa jonkinlaiseksi hartaudeksi. Lelo oli sangen ylpeä äidistään. Hän ihaili hänen vanhan naisen kauneuttaan, hänen arvokkuuttaan, jopa hänen suvaitsemattomuuttaankin. Hän asui äitinsä luona. Vaikka hän tavallisesti söi päivällisen kaupungilla ja vietti iltansa vieraissa, kävi hän kuitenkin joka päivä noutamassa äitinsä siunauksen Toivotettuaan hyvää yötä kumarsi hän otsansa äitinsä puoleen; tämä kosketti sitä peukalollaan tehden ristinmerkin ja lausuen uskovaisen innolla: »Dio ti benedica, figlio mio— Jumala siunatkoon sinua, poikani.» Sitten ojensi hän valtiatarkätensä poikansa huulia kohti tämän suudeltavaksi. Tämä oli heidän parhaiden tunteidensa vaihtamista. Ja tämä äidinsiunaus lankesi kuin kaste Lelon useinkin levottomaan sydämeen, rauhoitti hänen hermostuneisuuttaan, herätti hänessä onnen ja menestyksen toivoa.
Kun Sant'Anna oli saanut äitinsä suostumuksen avioonsa amerikattaren kanssa, hämmästyi hän, että hänellä oli ollut rohkeutta niin puoliväkisin vaatia tämän kättä kuin hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä ja hänen tulevan vaimonsa välillä ei voisi tulla olemaan keskinäistä mieltymystä eikä ymmärtämystä. Tämä varmuus vähensi hänen tyytyväisyyttään. Hän oli usein puhunut omaisistaan morsiamelleen, koettanut tehdä heidän luonteitaan ja aatteitaan hänelle ymmärrettäviksi, mutta oli pian huomannut, että eräänlaatuisten asiain käsite meni aivan ulkopuolelle Doran tajuamismahdollisuuksien. Hän nauroi ajatusta, että Dora tulisi olemaan kardinaalin, ehkäpä paavin sisarentytär! Se näytti hänestä auttamattoman hassunkuriselta. Tämän selkeän, toimeliaan ja loistavan, niin erilaista ainesta olevan anglosaksilaisen katsomuskannan rinnalla havaitsi Lelo, joka kuitenkaan ei ollut ajattelija, äkkiä mikä on latinalaista henkeä. Hänelle valkeni sen syvyys ja korkeus ja häntä hämmästytti hiukan, että hänellä oli niin toisenlainen tuntemistapa kuin hänen tulevalla elämänkumppanillaan.
Rouva Verga oli valmistanut neiti Carrollia siihen, että Sant' Annat eivät suosineet amerikattaria ja että hänen tuli varustautua verrattain kylmään vastaanottoon. Nuori tyttö oli kohauttanut olkapäitään. Tietoisuus sangen suuren omaisuuden omistamisesta lisäsi tuntuvasti hänen luontaista varmuuttaan. Kykenemättömänä ymmärtämään rodun ja uskonnon erilaisuuden aiheuttamaa vihamielisyyttä kuvitteli hän, että se seikka, että hän oli rikas perijätär, riitti takaamaan hänelle sydämellisen vastaanoton, eikä aavistanutkaan, mitä voimia oli täytynyt panna liikkeelle ennenkuin Donna Teresa oli suostunut hänet vastaanottamaan. Hän ajatteli ainoastaan, minkälaisessa puvussa hän menisi tälle esittelyvierailulle. Monien kokeilujen jälkeen peilinsä edessä valitsi hän loistavan harmaan soopelinnahalla koristetun puvun ja sen mukaan sovelletun poimuhatun. Kun Lelo määräpäivänä tuli häntä noutamaan äitinsä luo, oli Dora hänen mielestään näin puettuna kyllä hieno ja elegantti, mutta hirveän uudenaikainen. Rouva Carroll mustassa hyväkuosisessa puvussaan oli täysin asianmukainen ja teki siinä varsin suotuisan vaikutuksen.
Sant'Annan palatsi, rakenteensa kauneudesta ja puhtaudesta kuuluisa, täyttää koko sivun yhdestä noita melkein unhoon jääneitä Rooman pieniä aukeita, jotka säilyttävät menneisyyden leimaa. Dora tunsi sen hyvin; hän oli koettanut oppia sitä ihailemaan, mutta se tuntui hänestä kauhean synkeältä ja tympäisevältä.
Astuessaan tämän talon kynnyksen yli tunsi nuori amerikatar äkillistä valon ja lämmön puutetta: häntä hiukan puistatti, hänen lörpöttelynsä lakkasi, ja mikäli hän eteni laajassa eteisessä, sikäli alkoi hänen sydämensä tykyttää kiivaammin. Lelokin puolestaan oli ilmeisesti hermostunut. Hän tunsi, että paljon tulisi riippumaan tästä ensimäisestä kohtauksesta. Hän ei ollut tahtonut ruveta vähentämään morsiamensa vaikutusta suositteluillaan; hän piti parhaana, että Dora esiintyi sellaisena kuin oli: hänen luontevuutensa ja omaperäisyytensä voisivat ehkä miellyttää. Hän oli huolissaan vain Doran parantumattomasta suorasukaisuudesta ja usein liian vilkkaista nokkeluuksista.
Oven avasi hyvin asianmukaisesti puettu miespalvelija; kreivi ilmoitti hänelle rouva ja neiti Carrollin nimet. Palvelijan jäljessä kulkivat molemmat amerikattaret avaran etuhuoneen läpi, jossa oli korkeaselkäisiä penkkejä, seinien verhona vanhoja kirjokankaita ja runsaspoimuisen baldakiinin alla Sant' Annain vaakuna, sitten kolmen peräkkäisen salin läpi, joissa sohvat, nojatuolit ja jakkarat olivat sijoitetut pitkin kirjopeitteisiä, tauluilla ja suurilla kullanväristen pylväiden välissä olevilla peileillä koristettuja seiniä. Kaikki nämä vanhat esineet, tämä runsas, alaston ja kylmä, ankara sisustus enensivät Doran ahdistusta. Saapuessaan suuren, vihreän empiretyylisen salin kynnykselle kuuli hän ilmoitettavan nimensä ja oli kreivitär Sant'Annan, herttuatar Avellinan, hänen tyttärensä, ja kardinaali Salvonin edessä. Silloin syntyi näiden niin erilaista alkuperää olevien, toisilleen tuntemattomien olentojen välillä, joiden kohtalot Salliman oikku oli kietonut yhteen, jonkinlaista liikutusta, näkymätöntä ainesten kulkua, tuota ensi silmäysten nopeaa vaihtoa, jonka vaikutus usein jää haihtumattomaksi.
Kreivitär Sant'Anna, pitkässä villakangaspuvussa, olkapäillä suuri pitsikauluri, oli ylhäisen ja hienon näköinen, roomalaiset kasvot vielä runsaiden, keveästi käherrettyjen harmaiden hiusten puitteissa; kulmakarvojen käskevät piirteet lisäsivät sangen vilkkaiden, mustien silmien ilmettä ja ankara suu teki kasvot jäykän liikkumattomiksi. Tuossa oli pää, jota huolet eivät olleet saaneet kumartumaan, kasvot, joita ikä ei ollut lauhentanut, ja koko hänen olennossaan oli järkähtämätöntä suvaitsemattomuutta. Hänen veljensä, kardinaali Salvoni, oli ylhäisen papin perikuva. Hänen korkea, kaareva otsansa oli merkki harvinaisista kyvyistä. Hänen silmänsä olivat usein alasluotuina ja katsahtivat ylös nopein, läpitunkevin ilmein, hänen huulensa olivat ikäänkuin vartavasten suljetut, säilyttämään kaikki Kirkon salaisuudet, hänen leukansa oli kulmikas, koko olento näytti ilmaisevan älyä ja keskitettyä voimaa.
Herttuatar Avellina — Donna Pia — oli mustan puolueen kaunotar. Häntä oli verrattu kaikkiin madonniin. Hänellä oli niiden säännölliset ja puhtaat piirteet, mutta siihen pysähtyikin yhtäläisyys. Hänen kasvojensa ilme osoitti tietoista ja aistillista keimailua, jota uskonnollinen temperamentti lauhdutti.
Dora ei tarvinnut montakaan silmäystä ennenkuin hänellä oli näiden kolmen Sant'Annan tunnusomaiset piirteet selvillä. Hän tunsi voimakkaasti olevansa useiden mustien silmäparien tulen alaisena ja se tuotti hänelle sanomatonta ahdistusta.
Donna Teresa viittasi molempia amerikattaria istumaan ja kääntyen rouva Carrollin puoleen ranskaksi pyysi anteeksi, ettei voinut tulla käymään hänen luonaan.
— Minä kiitän teitä, rouva — lisäsi hän juhlallisen muodollisesti — että olette antanut suostumuksenne poikani pyyntöön. Toivon lapsiemme tulevan onnellisiksi.
— Niin minäkin toivon; heillä on siihen kaikki edellytykset.
— Teille on varmaankin ollut suuri uhraus antaa tyttärenne muukalaiselle?
Tämä viittasi tietenkin uhrauksen molemminpuolisuuteen.
— Uhrausko? Oh, älkää sitä uskoko, rouva! — lausui vilkkaasti neiti Carroll tullakseen äitinsä avuksi, joka oli hermostuneen arka ranskaa puhumaan. — Äiti havaitsi melkein yhtä pian kuin minä Lelon ominaisuudet — lisäsi hän luoden sulhaseensa pahanelkisen katseen. — Hän on varma, että Lelosta tulee mallikelpoinen aviomies. Ja se hänelle riittää.
Kuullessaan poikansa kotonimeä käyteltävän näin tuttavallisesti tunsi kreivitär sydäntään vihlaisevan; suuttumus ja kopeus levittivät hänen sieraimiansa:
— Ja uskotteko te, neiti, voivanne mukautua meidän elämäämme ja tapoihimme? kysyi herttuatar Avellina.
— Täydellisesti. Yhtä hyvin kuin ruhtinatar Branca, markiisitar Terrani… Ennen, en kiellä sitä, minua Rooma pöyristytti, mutta nyt se on hilpeä, eloisa, täysin kansainvälinen.
Kamalampaa lausetta ei olisi voinut ajatella: Lelo loi hämillään katseensa alas.
— Se on totta, se on kansainvälinen — sanoi Donna Teresa — jopa siinä määrin, että vain muukalaiset tuntevat sen kotoiseksi. Se muuttuu yhä arkipäiväisemmäksi.
— Arkipäiväisemmäksi! huudahti Dora. Oh! sitä se ei milloinkaan tule olemaan! Nähkää, se ei ole suuri ja tuntuu kuitenkin äärettömältä.
Mieltymyksen välähdys valaisi kardinaalin kasvoja. Hän katsoi nuorta amerikatarta hyväntahtoisin ilmein:
— Siinä olette oikeassa, neiti, ja Pyhä Pietari ja Vatikaani tekevät sen äärettömäksi.
— Ja myöskin Colosseum, Forum, Caesarien palatsi — vastasi neiti Carroll sillä rohkeapuheisuudeila, jota ei mikään häirinnyt. — Vain muutama päivä sitten tulin huomaamaan, että mitat eivät aina määrää suuruutta. Esimerkiksi tuon suhteiltaan, piirteiltään niin erinomaisen Vestan temppelin rinnalla tuntuvat meidän viisikolmattakerroksiset rakennuksemme tavattoman pieniltä.
Donna Pia katsoi ällistyneenä nuorta tyttöä, jolla oli mielipiteitä ihmisistä ja asioista ja joka lausui ne niin selkeästi.
— Oletteko samoillut läpi koko Rooman? kysyi kardinaali.
— Melkein kyllä, ja samalla minä olen näyttänyt sitä Lelolle, joka ei sitä laisinkaan tuntenut. Minä pakotin hänet lukemaan sivumääriä Baedekeristä. Kun hän ei siitä kimmastunut, aloin uskoa hänen tunteensa vilpittömyyteen.
— Siinä ette erehtynyt — vastasi kreivi hymyillen; — sitä en vielä ennen ollut tehnyt kenenkään vuoksi!
— Sant' Anna tutkimassa Baedekeriä amerikattaren seurassa, se on ajan merkki! sanoi herttuatar Avellina halveksumisen ja katkeruuden vivahtein.
— Se on totta, vastasi Dora tyynesti. Kaikki on Kaitselmuksen järjestämää.
— Sitä on mahdotonta epäillä, sanoi kardinaali.
— Minä aavistin sitä epämääräisesti, mutta nyt olen siitä varma. Ajatelkaa itse! Minä olen tullut Eurooppaan huvittelemaan: minä tapaan herra Sant'Annan ja joudun ainiaaksi tälle puolen Valtameren. Minä hieron yhä vielä silmiäni ihmetellen eikö se ole unta.
— Minä olen kuullut sanottavan, että Amerikka on naisten paratiisi, sanoi herttuatar Avellina; minua hämmästyttää, että te kaikki jätätte sen niin helposti.
— Se on epäilemättä meidän kiirastulemme!… Ja sitten me pidämme itseämme jossakin määrin koko maailman kansalaisina. Kun on viettänyt lapsuutensa Amerikassa ja joutuu naimisiin Eurooppaan, on melkein kuin syntyisi uuden kerran. Minä tulen tekemään paljon uusia kokemuksia ja oppimaan uuden kielen… se on sangen jännittävää… — Niinpä olisi esimerkiksi ollut vahinko, jos en olisi saanut tuntea ihanan ketunjahdin nautintoa ja tunnelmia Campagnalla. Kun sadastaviidestäkymmenestä saapuu komeasti toisena tai ensimäisenä, niin se on jotakin! Riemuvoitto!
Donna Pian huulilla värähti hieman leikkisä hymy. Tämän uuden tyttötyypin näkeminen piti kreivitär Sant'Annan mykkänä hämmästyksestä.
— Teillä on jo kauniita katolisia kirkkoja New Yorkissa, sanoi kardinaali.