— On, St. Patrickin katedraali, St. Leon kirkko… Ylhäisö menee St.Patrickiin pääsiäispäivänä kuulemaan suurenmoista musiikkia. Kaikki NewYorkiin poikkeavat suuret taiteilijat ovat laulaneet siellä.
— Miellyttääkö katolinen kirkonmeno teitä?
— Se on minusta sangen kaunis, sangen runollinen. Meidän episkopaalisen kirkkomme menot muistuttavat sitä suuresti. Meilläkin on vahakynttilät, suitsutukset ja moninaiset menot. Luulenpa, että itse uskontokin on jokseenkin samaa.
Jokainen näistä sanoista osoitti, mikä suunnaton henkinen ero oli olemassa nuoren amerikattaren ja hänen sulhasensa omaisten välillä. Lelo loi katseensa uudelleen maahan ikäänkuin häpeissään.
Donna Teresan huulille ilmestyi halveksuva ilme
— Samaako, episkopaalinen kirkko! sanoi hän. Oh, ei, neiti! Katolisuuden ja muiden uskontojen välillä on se kuilu, joka erottaa totuuden erehdyksestä.
— Niin tietenkin! Mutta se mikä yhdelle on erehdystä, ei ole sitä toiselle. Minä oletan, että uskontojen erilaisuus on yhtä välttämätön kuin ihmisten ja asiain erilaisuus.
Kuullessaan tällaisia kysymyksiä noin vain ratkaistavan, aukaisi kardinaali suuret, mustat silmänsä selkoselälleen katsoen nuorta tyttöä kuin kummitusta. Mutta tämä näytti niin tietämättömältä siitä kamalasta kerettiläisyydestä, jota hän oli tällä ilmaissut, että kardinaali katsoi turhaksi selittää hänelle yhteisen uskonnon tarpeellisuutta.
Rouva Carroll tunsi ensimäisen vierailun jo kestäneen kyllin kauan ja nousi.
— Heti kun terveyteni sallii minun lähteä ulos, on minulla oleva ilo tulla teitä tervehtimään — lausui kreivitär kohteliaasti. — Näinä päivinä on meillä perhepäivälliset, jolloin saamme tilaisuuden lähemmin tutustua. Ellei vanhan vaimon seura pelästytä teitä, neiti, lisäsi hän kääntyen Doran puoleen, voitte tavata minut joka päivä kello viiden jälkeen.
— Minä toivotan, tyttäreni…figlia mia… sanoi kardinaali, Jumalan siunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun haltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.
Kreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat amerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa, huudahti Dora:
— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on sinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!… Minä soisin, että ne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun vain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei saattanut olla nauramatta.
— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.
— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.
— Et… mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun onnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista aikakautta kuin me… Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on tuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.
— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora saaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä. Kreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen valloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen suopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen näköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä ympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä liikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen minä katolin-uskoon.
— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä puuttuisi!
Saatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen kuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.
— No minkä vaikutuksen hän teki, äiti kulta? kysyi hän saliin saavuttuaan.
— Sinä sanot tätä henkilöä nuoreksi tytöksi? sanoi Donna Teresa.
— No, ei hän ainakaan ole leski, minun tietääkseni, vastasi Sant'Anna hermostuneesti naurahtaen.
— Hän voisi sitä olla, kun on tuollainen itsevarmuus… Minä vain en käsitä, mikä hänessä sinua on ihastuttanut. Hän on ruma.
— Ruma! vaikka sellaiset silmät ja hiukset! No, mutta se on puolueellista.
— Minusta hän ei ole epämiellyttävä, tämä amerikatar, sanoi kardinaali. Hän on ehkä hieman oudon suora, mutta se sallii nähdä hänen sielunsa pohjaan. Hän on mielenkiintoinen.
— Se nainen vain ei koskaan tule katoliseksi!… sanoi herttuatarAvellina.
— Vähät siitä! vastasi rutosti Lelo, — neiti Carrollilla on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät elämän miellyttäväksi: hän on hilpeä, omaperäinen, hänellä on erinomainen luonne; ja hän on rehellinen kuin päivä. Minä en ole milloinkaan havainnut hänen poikkeavan totuudesta, en pienimmässäkään asiassa. Tunnetteko monta nuorta tyttöä, josta voisitte sanoa samaa?
— Toivokaamme maamme vuoksi, ettei amerikattarilla ole vilpittömyyden yksinoikeutta! vastasi Donna Pia kuivasti.
Sant'Anna istuutui äitiään vastapäätä ja tarttui hänen käsiinsä:
— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.
— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.
— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä palauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne. Älkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen suostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta ihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi eteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.
— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.
— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on lopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei, täytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen, joka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin palvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki kuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman piti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä — puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että paavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei ikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, — »Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä hetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet. Kallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja Mary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille, suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko se mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään valtakauden loppu… Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt — olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni tullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen verrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on auttamattomasti murskaantunut.
Tämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo, päinvastoin!… Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin kanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni; hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt pelättävämmältä kuin Quirinaali.
— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali happamalla ja ivallisella äänellä.
Jonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina sanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen tuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja varmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta kuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä kuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.
— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä silmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.
— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin toivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.
— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo hymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä sinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren. Muukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!
Nuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka saattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset lauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä säteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:
— Oh! ne lapset, ne lapset!… mikä tuska ja mikä riemu!
— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on käytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?
— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.
— Hyvä on, minä käyn.
»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.
Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan. Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa. Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana:sempè(aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m. oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta, häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.
Joka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin hotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa häntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten olikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään ihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli ahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka tekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen hetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi, koetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja luontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti, nimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä vanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi säilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti hänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän halusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti, sanoi Lelo hymyillen:
— No mutta, oletteko te mykkä tänään?
Tämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus kiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta tuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin hän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän näin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen ja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa kuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.
Rouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut tutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua tunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan olisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa vastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt hienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla amerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta, vain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä itselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei ainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään hänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli rakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti nyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden salaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä, muuttaen hänen luonteensa.
Seuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain suhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja typerältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin Doran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen paikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli omituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen harhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa, Appiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä olento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä yksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä kosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on suotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti rikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt, täyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla. Varsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä jonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin. Hän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden vahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman kirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden maanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä nöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti omankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.
Pyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja rakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan suurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista, marmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää se tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla ilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa, outoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa ja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on pakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna tai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu, valkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi tuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun herkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena, ja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa täyden päivänvalon suojaa.
Nämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun alkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi rasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön miehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi tulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on tultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New Yorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä, teki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein haikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli kuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä näkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen huuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin mieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista asumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua, totuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut. Se rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän todisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra Ascottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen huonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi tehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota hän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti hän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua johonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä voidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja ihmetystä.
Kaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana päivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että se saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään. Luettuaan sen huudahti hän riemusta.
— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on Monte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne häntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme epäilemättä.
— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja tarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti Carroll.
Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.
— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi hän mahdollisimman kuivalla äänellä.
— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä miehistä, niistä vasta vastus on!
— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll huolestuneen näköisenä.
— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuinSofie-täti ja minä! vastasi Helena.
— Niin, mutta suku!…
— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitäMeillä on suurenmoinen suunnitelma… eikö olekin Lelo?
Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouvaRonaldin puoleen sanoi hän hymyillen:
— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!
Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen huulensa pusertuivat yhteen.
Lelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen syyn ja hämmentyi epähienouttaan.
— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä? kysyi Helena urhoollisesti.
Tämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili kaksimielisesti:
— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse pelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on taikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin sokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.
— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.
Charley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta, joka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan täti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja paheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle periaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän ollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan. Suruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin herra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie kuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään sisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja liian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän katsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää asioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun verran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan kanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle, tunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli pohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä hänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka saattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä päivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:
— Minä lähden huomenna Eurooppaan… Onko sinulla mitään asiaa, minkä voisin toimittaa?
— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen liikutustaan.
Niin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan, missä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä Monte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä tapaamaan.
Ei mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun Charley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta muutosta.
— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?
Helena punastui tietämättä minkävuoksi.
— Sairasko!… En vähääkään.
Sitten jatkoi hän levottomana:
— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.
— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.
— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä näköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.
Charley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet kiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.
Ympäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta. Monte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa. Ympäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä vaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän luuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet siihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora, että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti Pariisissa… Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.
Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi», miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti seikkailujen etsijät loitommalla.
Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle, joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.
Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän hämärästi molempien miesten puheen.
— Korttinne, korttinne!… Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen huomattavasti murtaen ranskaa.
— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.
Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut, tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä, pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
— Henrik, mistä sinä tulet?
Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja, joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.
— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa; minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan. En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut sadan leiviskän paino mielessäni… ja romaanikohtaus pakotti sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin Kaitselmuksen merkki.
Helena alkoi uudelleen kävellä.
— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan kylmähkösti.
— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!… Mutta sinähän olisit voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!
Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.
— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla liikutustaan vastaan.
— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina; ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme anteeksi.
Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä: Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:
— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?…
Lelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin mahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa tullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän oli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista. Hänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen yllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla kuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen ommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti osoitti hänen kohtaloansa.
Hän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän oli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla hän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi olemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa. Mikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut pitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä mitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta hänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset mietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään rakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei sitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä, mutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa sulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa sulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa riippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan ärsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja ylpeäksi.
Yksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun vihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen kohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti tunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja koko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa osuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita menneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan ikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut lausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan heidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi kaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.
Kreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut saavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi. Hän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista. Tämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti, että kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea voimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali johti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä mielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset sutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään, ja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä keskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja ruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta, että tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi. Hän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina tuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut hänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein tehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.
Neiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli oudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti äidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä eteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän aivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena saanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan kuin hän itse.
Dora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi Roomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää, että menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan yksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti hyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon enemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar Marina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.
Asianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin ensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon nuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä ilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten muurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi rasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän hilpeästi:
— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen asunto… Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.
— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on rakennustaidon helmi!
— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa, joka tappaa mikrobit… ja ennakkoluulot!
Äkillinen, surullinen ilme välähti Lelon kasvoilla. Esi-isien, muinaisten Sant'Annain henki pani varmaankin vastalauseensa, kuten rouva Ronald oli sanonut, uutukaista ja pyhyyttä loukkaavaa nykyaikaisuutta vastaan.
Tuo pieni kohtaus kasinossa oli kyllästyttänyt rouva Ronaldin Monte-Carloon; hän oli jo seuraavana päivänä halunnut lähteä Cannesiin. Oleskeltuaan siellä viikon päivät oli hän miehensä, veljensä ja tätinsä kanssa palannut Pariisiin, missä kaikki asettuivat asumaan Castiglionen hotelliin.
Tietoisuus rakkaudestaan Sant' Annaan oli tuottanut Helenalle typertymystä, jonkinlaista oman itsensä inhoamista ja syvää nöyryytystä. Hänen voittonsa Ouchyssä oli lopultakin ollut vain tappio. Profetallinen ennustus, jolle hän oli nauranut, palasi hänen mieleensä. Hän oli saattanut miehen kiusaukseen ja tämä oli hänet ottanut vastoin hänen tahtoansa; oli vienyt hänen sydämensä hänen tietämättään; hän oli mennyt ansaan kuin pikku koulutyttö. Tämä ajatus saattoi kiusallisen punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän oli luullut olevansa haavoittumaton ja valinnut tunnusmerkikseen salamanterin! Mikä valhe! Mikä pilkka!… Ja suuttuen viattomaan elukkaan, joka ei ollut antanut hänelle kimmoisuuskykyään, heitti hän harmissaan korulippaaseensa, johon sama tunnuskuva oli kaiverrettu, tuon timantti- ja smaragdikorun, jota hän niin ylpeänä oli kantanut.
Helenan mielen hämmennystä ei kestänyt kauan Hänen arvokkuutensa, hänen säädyllisyytensä tarttuivat heti aseisiin tätä tunnetta vastaan, joka häntä loukkasi, joka tuntui hänestä tahralta. Hän oli tutkinut hiukan kaikkia uskontoja, olipa jonkun aikaa ottanut osaa n.s. kristillisten tietäjäin kokouksiin joissa harrastetaan metafyysillisiä parannuskeinoja. Hän luuli, kuten nämäkin, että luja tahto kykenee aikaansaamaan ihmeitä ja että ajatus pahentaa tautia pitämällä sitä kiinni ruumiissa. Niinpä koetti hän estää ajatuksiansa askartelemasta onnettoman rakkautensa kanssa. Mutta kaikista näistä ponnisteluista huolimatta rakkaus eli hänessä ja ilman häntä, synnyttäen joukon tunteita, jotka joskus olivat aivan yksinvaltiaita. Hän puheli, huvittelihe, sommitteli pukujaan, ja kaikkien ulkonaisen elämän ilmiöiden läpi kuuli hän kuitenkin italialaisen hehkuvan äänen, tunsi hänen silmiensä hyväilyn. Hänen ihailunsa ilmaukset, hänen tunnustuksensa palasivat herkeämättä Helenan muistoon. Luzernissa ja Ouchyssä saadut vaikutelmat, jotka näyttivät vain pujahtaneen hänen sieluunsa, olivatkin sinne jääneet pysyvästi ja palautuivat nyt tarkkapiirteisinä ja niiden tenho tuntui vasta nyt oikein vaikuttavan häneen. Helena kamppaili turhaan tätä salatenhoa vastaan; kerran ahdistuksissaan kykenemättömyydestään sitä karkoittamaan huudahti hän ääneen:
— Oh, varmaan johtuu tämä siitä inhoittavasta latinalaisesta verestä, jota minulla on suonissani!
Hän alkoi harhailla pitkin Pariisia, niinkuin oli harhaillut Roomassa, umpimähkään ja ypöyksin. Omituisesta vaistosta karttoi hän Gabrielin puistokatua; sen varjoisen puistokujan näkykin, missä Sant'Anna oli häntä seurannut, oli hänelle tuskallinen, ja ohikulkiessaan loi hän aina siihen pelästyneen katseen.
Näillä tarkoituksettomilla retkillään päätyi hän usein menemään sisään johonkin kirkkoon. Kärsimysveljesten kappeli Hoche-kadulla ja Dominikaanien kirkko St. Honorén kaupunginosassa vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Katolisten pyhättöjen erikoisessa hiljaisuudessa tunsi hän heti viihtyisämpää oloa. Hän rakasti kirkollisia menoja, hän antoi niille nyt arvoa. Hengellisen musiikin aaltoilu, liturgisten laulujen vakaat sävelet tyynnyttivät hänen tuskaansa, niinkuin imettäjän kehtolaulut olivat lapsena haihduttaneet hänen huolensa. Protestanttisuudestaan huolimatta tunsi hän Paduan pyhän Antoniuksen, joka omituista kyllä näyttää olevan yhtä suosittu Amerikassa kuin Ranskassa, ja mielensä masennuksessa oli hän mennyt aina sellaiseen lapsellisuuteen saakka, että oli luvannut tälle suuren summan, jos hän koskaan saavuttaisi unohduksen. Käytännöllisellä vaistollaan, joka ei häntä koskaan jättänyt, päätteli hän, että koska hänen tahtonsa yksin ei riittänyt kirvoittamaan hänestä tätä julmaa rakkautta, joka myrkytti hänen elämänsä, täytyi ottaa toisia voimia avuksi. Hän muisti, että kerran Roomassa, Bambinon edessä, jota hänelle oli näytetty ja joka hänestä oli vain inhoittava puunukke, oli hän erään vanhan maalaisvaimon silmissä nähnyt erikoisen loiston, epäilemättä uskosta johtuvan, joka oli kerrassaan hänet muuttanut ja luonut hänen kasvoilleen yliluonnollista kauneutta. Tämä muisto askarrutti häntä. Hän muisteli menoja joissa hän oli ollut mukana Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa ja puoliyön messussa Blonayn linnassa. Tässä vanhassa roomalaisessa uskonnossa oli varmaan jotakin salaperäistä voimaa: kukaties saisi hän apua siitä? Muuten alettiin Amerikassa paljon puhua katolisuudesta. Se voitti alaa päivä päivältä ja synnytti kiivasta väittelyä. Hän olisi mielellään tuntenut sen perinpohjin, vaikkapa vain voidakseen siitä keskustella. Niinpä pyysi hän rouva de Kéradieutä neuvomaan hänelle papin, jonka kanssa hän voisi keskustella näistä asioista. Paronitar saattoi hänet apotti de Rovelin, miehensä serkun luo, Ste-Clotildan seurakunnasta. Tämä otti hänet vastaan isällisen ystävällisesti. Pysyen varovalla kannalla selitti Helena, että hän ei ollut päättänyt muuttaa uskontoa: hän piti katolinuskoa tenhoavana, mutta että sen dogmit eivät pelkäsi, sovellu hänen nykyaikaiseen katsantokantaansa.
— Ei voi palata ajassa taaksepäin, tiedättekö, lisäsi hän vakavasti.
— Tietenkään ei, vastasi pappi hymyillen, mutta minä olen varma, että katolisuus ei estä teidän henkenne kulkua eteenpäin… päinvastoin! Ja minä asetun käytettäväksenne valaistakseni teille asia ja vastatakseni kaikkiin kysymyksiinne.
Tämän jälkeen sovittiin, että Helena tulisi joka päivä kello kahden ja kolmen välillä keskustelemaan uskonnosta herra de Rovelin kanssa, ja hän lähti ihastuneena, että oli löytänyt uuden ja soveliaan ajatusten-eristäjän.
Heti Pariisiin saavuttuaan oli rouva Ronald käynyt tervehtimässä markiisitar d'Anguilhonia; hänestä tuntui todelliselta lohdutukselta kuulla, että herra de Limeray oli vielä Paussa: hän pelkäsi tämän läpitunkevaa katsetta ja hymyn hienoa ivaa. Ensimäisillä torstaipäivällisillä, joille hän oli kutsuttu miehensä, veljensä ja tätinsä kanssa, kohtasi hän kuitenkin kreivin. Hän oli varuillansa, koetti näyttää huolettomalta ja iloiselta, mutta kreivi hämmästyi melkein heti hänen muuttumistaan. Hänen kasvojensa yleisvaikutus tuntui toisenlaiselta; ne eivät olleet niin loistavat, mutta lempeämmät, ja suurissa ruskeissa silmissä oli hetkittäin ahdistuksen ja tuskan ilmettä. Milloin karttoi hän kreivin katsetta, milloin taas uhmasi sitä hermostuneella naurahduksella. Sanalla sanoen, hän vaikutti syylliseltä ja häpeävältä lapselta. Ja vanha herrasmies, jolla oli laaja naistuntemus, kysyi itseltään heti: »Kukahan se mies on?»
Väkisinkin tuli puhe neiti Carrollin avioliitosta. Markiisitar d'Anguilhon, joka tunsi Sant'Annan, selitti, että kreivi oli hurmaaja ja kuin luotu viehättämään amerikatarta. Herra Ronald oli ankara sisarentytärtänsä kohtaan. Helena lisäsi, että herra Ascott olisi paljoa paremmin soveltunut Doralle ja että hän oli jo paljoa aikaisemmin huomannut, mihin päin asiat olivat kääntymässä. Hänen äänessään oli intohimon sävyä, joka värähdytti herra de Limerayn korvaa. Hän ryhtyi kyselemään Helenalta lähemmin Doran ja Sant'Annan suhteen yksityiskohtia, ajoi hänet taitavasti aina pitemmälle ja tuli vakuutetuksi. Sitten tutkisteli hän herra Ronaldia. Hän oli sellainen ylemmyysmiehen tyyppi, josta kaikki määrättyyn suuntaan kasvatetut naiset unelmoivat, mutta joka koskaan ei heitä tyydytä. He tuntevat vaistomaisesti, että hän ei ole luotu heitä varten, että hän menee heidän piirinsä ulkopuolelle: siitä heidän pettymyksensä. Amerikkalainen oli komea, ilmeisesti älykäs mies; mutta hänen sileäksi ajelluilla kasvoillaan oli se puhtauden ja kirkkauden ilme, joka saavutetaan ainoastaan ajatuksen ylhäisissä ilmapiireissä. Hänen kauniissa kaukokatseisissa etsijänsilmissään ei ollut ihmisintohimon tenhoisaa loistoa, ja hänen ankara ja suljettu suunsa karkoitti aistillisuuden ajatuksenkin.
Ikäänkuin Helena olisi arvannut herra de Limerayn mietteet, loi hän mieheensä helliä katseita, kohdisti häneen suloisia sanoja — mikä lopullisesti vahvisti kreivin päätelmät. Ja kreivin mieleen muistui heidän taannoinen keskustelunsa Loiset'sta palatessa. Hän näki tämän nuoren naisen sellaisena kuin hän oli tuona iltana, niin valkoisena, niin haluttavana, kulkien hiljaa hänen rinnallaan, kääntäen hänen puoleensa kirkkaat, elämäniloa säteilevät kasvonsa, selittäen olevansa kaavoittamaton, pysähtyen näyttämään hänelle tunnuskuvaansa, pientä kaulassa riippuvaa smaragdisilmäistä salamanteria, kylmää ja kiiltävää. Herra de Limeray muisti antamansa varoituksen, katsoi häntä uudelleen, ja tuntien hyvin inhimillistä, miehiselle sukupuolelle ominaista sisäistä tyydytystä mietti hän:
»Totisesti, miehellä on ollut hetkensä!…»
Kihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen enonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei tytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald moitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia kohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä vihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen äitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun tämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut ylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä kiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle täydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta kulkea maailman halki.
Tapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti vielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä. Molemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan amerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja, mietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä… mutta tehty muuta kuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän italialaisella kyynillisyydellään.
Herra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja sangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä huolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:
— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan huoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja ja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli saattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.
Nämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat sen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus levitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi hän halveksivalla äänellä:
— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän syvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän mukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa unohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia kuin tavalliset kuolevaiset… Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me olemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan mahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko siinä logiikkaa?
Herra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän lempeästi kätensä vaimonsa olalle:
— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten harvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin totuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran elämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus: vaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla säälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi niin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.
Leppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi lempeämmällä äänellä:
— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa meidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin soittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi vain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä suorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu osansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa se sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi mahdollinen.
— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun näköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei sopusoinnuttomana.
— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo! mikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.
Ja koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti hän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä kohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa, oli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän kuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee sitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän tulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa; mutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta edelleen rakastaa Doran puolisoa!… Kukaan ei petä meitä ovelammin kuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen toivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.
Helenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen, jonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos amerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän aineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana mustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä, oli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta. Hän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta ei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän vaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen huudahti ääneen:
— Minä olen hullu! hullu!
Ja syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen perimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä. Siitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli antanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana piti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei oltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen tunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin pyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli kääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut tosiaan luotu häntä täydentämään.
Hänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta rakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden voiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta kunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa, oikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä yksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan Leloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat, oli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen. Kreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti ihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti ja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste välähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia huuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan tahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä rohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan halun osoittaa sitä suutelolla.
Rouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä onnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa, joten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta aiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan tädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa ompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa oli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi häntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja markiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka sen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.
Ei mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen jokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa on salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja jota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva Ronaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä mielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko hänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.
Herra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:
— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot ovat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi riitä sinulle?
— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.
— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! — virkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.
Herra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke. Ensimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään hänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi hän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista kohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen muutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi, ikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli antanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä hermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut avo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti koettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi pitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi suuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray vähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään katsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään Helenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile Saint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi hänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi temmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä ehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti paljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta herkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen syvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan. Ranskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista kuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset ja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan »causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen magneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset ja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä: he puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de Limeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi oli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta kuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut vastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja hellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu näin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään kohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta; hänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia huolia.
Niin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä valmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin tapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin tunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai vaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että hänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä huolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi seurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä viikolla.
Charley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään Willie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut suostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa jälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa laatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän olemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi: hänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.
Taulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren, joka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen ihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet luovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen nainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan sammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka ihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli hän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka katsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse oli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli autuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta ja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne vartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja ilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.
Se oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja tunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan aikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä sijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:
— Helenan hulluus! Helenan hulluus!…
Neiti Carrollin ja kreivi Sant'Annan siviilivihkiminen tapahtui 10. heinäkuuta. Italian konsulaatista tultaessa saattoi Lelo morsiamensa vaunuihin, joissa rouva Carroll, rouva ja herra Ronald istuivat. Hän suuteli Doran kättä ja puhutteli häntä sitten italialaisen tavan mukaan uudella arvonimellä:
— Näkemiin, kreivitär! sanoi hän kasvoilla liikutuksen hymy.
Dora punastui mielihyvästä ja yllätyksestä.
— Ethän tahdo toki väittää, että minä nyt olen naimisissa! huudahti hän koomillisesti kauhuissaan.
— Ehdottomasti!… Jos tahtoisin, voisin viedä sinut luokseni GrandHotelliin. Laki oikeuttaa minut siihen.
— Naimisissa! Ja minä kun en edes kuunnellut mitä meille luettiin! Mitä minä sitten olen sinulle luvannut?
— Sokeaa alistumista, ehdotonta kuuliaisuutta!
— Mutta sehän on hirvittävää!
— Älä pelkää, minä koetan tehdä alistumisen ja kuuliaisuuden sinulle helpoksi! sanoi kreivi rohkeasti.
Kun vaunut lähtivät liikkeelle, kohtasi Lelon katse Helenan kalpeat, kangistuneet kasvot, joista oli luettavana ylpeää halveksumista. Heidän katseensa sattuivat yhteen kuin kaksi kalpaa, ja tyydytetyn koston tunne nosti nuoren miehen huulille sen Sant'Annain julman hymyn, jonka muuan Italian kuuluisimpia maalareita on kankaalle ikuistanut.
Kirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa kardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon, de Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray ja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla koristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi. Erinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä. Milloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää ilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset Continental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman, joka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali Salvoni oli hankkinut.
Taakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina päivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian jälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa. Hän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä hiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen naurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin herra de Limeray.
Nuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviäFontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteliLeloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta,joka katseli häntä ihmetellen.
— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista luonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?
Kreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten, että tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti häntä.
— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä, niinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä tieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!…
— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti minulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin olen varma, että he ovat oikeassa.
— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?
— Doran avioliitto.
Sitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen tarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja loukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville. Vanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.
— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen mietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. — Näkemiin.
— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra de Limeray poistuessaan.