Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä. Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet siitä kohta häntä ankarasti heristivät.
Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan. Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä. He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.
— Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan, sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.
Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?
Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen, niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla miesjoukolla?
Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen, olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen päällyshongan reunaa.
Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen, että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti. Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti. Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään, mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi, niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.
Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli, että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa leiripaikaltaan.
Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan. Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille. Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan yksin hiljaisessa aamun hämärässä.
Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja, voihketta ja painiskelun jytinää.
Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli. Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään, kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri kun huohottava Lippo tuli paikalle.
Kauhu kuvastui Lipon kasvoilla.
— Voi julmaa paikkaa sentään, sai hän sanotuksi.
Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin, ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon näkemisen johdosta.
— Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet, kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.
— Noita?
Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla selvitti asian.
— Ansaan olemme joutuneet, poika, sanoi nyt Lippo ja kertoi mitä tiesi.
— Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt suksensa ja kysyi näin Lipolta.
— Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät. Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään polttanut.
— Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että nuo miehet saisivat minut menetetyksi?
Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä. Sitten sanoi Lippo:
— Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.
Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen kuuluisaa hiihtäjämainettaan.
* * * * *
Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten, kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.
Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.
Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä, ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen varovaisuus.
Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:
— Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.
Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan tullessa kohotti hän katseensa.
— Sinäkö siinä?
Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:
— Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.
Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:
— Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme salattuja asioita.
Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:
— Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto. Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi? Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule…
Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti. Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:
— Ajoon läksi jo eilen illalla.
— Missä on Laila?
— Poro-aituukselle lienee ajanut.
Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen. Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon. Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa, vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.
Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.
— Jumalat — niin puhui lappalaisukko itsekseen — avatkaa minulle tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka, jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut; älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he voivat suistaa suuretkin surmat…
Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.
Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia. Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen, hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään. Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän itäänpäin kadoten jäälle hämärään.
Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti. Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.
— Pelkäsin jo puolestasi.
— Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan silmiin katsottuaan:
— Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi, hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen tapa itsesi.
Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:
— Entäpä jos rakastan muukalaista?
— Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen, kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?
Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä kohden sanoen hiljaa:
— Lupaan.
He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.
Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi hiljaa muihin.
— Missä on Aslak?
Ukko kysyi sitä tiukasti, kuin vaatien.
— En tiedä, ei ole näkynyt. Aikaisin aamulla jo lähti ajamaan.
Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi, jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo, pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet, kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä, joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa pitkin jäistä erämaata hakien saalista.
Näytti kuin olisi hymyn tapainen äkkiä lennähtänyt Staalon kasvoille.
— Missä on noita? kysyi hän.
— Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:
— Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, — miten sitten päättynee?
Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä, kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti surumielinen aavistus.
Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.
Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen sieluunsa.
Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.
Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta, vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan, muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla. Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki soiden, maiden, vuorien ja laaksojen…
Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta, mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä, mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle, harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa: kostoa, kostoa…
Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:
— Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?
Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin, kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies. Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:
— Mistä ajat, poika?
Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioilleVorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:
— Staalon kodalta.
— No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä. Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin jälkiäsi myöten kyllä löydämme.
— Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.
Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.
— Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne pyrimme.
Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään, jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita, mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän sanomaan:
— Ei lähde Laila nyt vähin miehin.
— Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?
— Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi väistyä.
Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän. Mutta ääneensä jatkoi hän:
— Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet. Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte, sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.
— Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:
— Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua, kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan räähkälintujen noukittavaksi.
Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen alkoi rukoilla:
— Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa, älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt. Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara muualta valita, mutta minulla ei mistään… Vaiti katsoi häntä Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun remahtaen lausui hän vastaukseksi:
— Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta? Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.
Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan, laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari tanterella ja lemmen voittelussa.
Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään, tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.
Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan, sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi, ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.
Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?
Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä isältään.
— Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.
— Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.
Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän:
— Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut. Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän, että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois kutsuneet.
Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.
— Mitä sitten pelkäät, isä?
Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:
— Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet. Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani, näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut? Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.
— Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.
Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut, sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.
Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti heidän majaansa, jonka oli löytänyt — Aslakinko avulla? Kiireesti oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle ketä.
Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea, voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja? Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta. Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole Sepän veroista.
Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin. Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä, kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat, hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään? Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni peurani, hei!
Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.
* * * * *
Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin. Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.
Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan. Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään hiipimään kodalle.
Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat, jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä, äijä-raukka…
Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.
Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.
Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä, mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.
Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana, mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä? Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.
Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi hän lujasti:
— Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.Kiire on minulla.
Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.
— Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko. — Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani. Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt saat kuulla.
— En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.
— Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään, sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja sukukunnatta.
— Eikö mitään jää?
— Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin, sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu. Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön ja puitten huminalla rauhan sävel.
— Onko kuoloni sorea, Staalo?
Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:
— Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.
Vornan sisu kuohahti:
— Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee hänelle mitään pahaa.
— Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.
Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa. Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon vallanneen.
Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.
Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn: pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja. Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.
Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.
Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle, tömähtivät siihen hiihtäjätkin.
— Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?
Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.
Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:
— Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.
Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.
Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja josta kerrottiin kauan pohjolassa — niin kauan kuin muisto näistä heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä kysymykseen näissä tapauksissa.
Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.
Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.
Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi. Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.
Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen. Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä. Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.
Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen. Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten kirouksiin ja ärjähdyksiin…
Korjaamattomuudestako?
Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu. Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän… Voi pistävää tuskaa ja tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes jotakin korjattavissa?
Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi. Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.
Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin, päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä, kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille. Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla…
Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen. Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:
— Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu siitä.
Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:
— Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?
Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi vältellen:
— Olinpahan vain ajossa…
— Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi, kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli mies, joka hiihti isän kodalle?
Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään. Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö yhä kiihkeämmin:
— Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan. Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä…
Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:
— Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä… sinä…
Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä, ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi hän puhumaan:
— Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi, ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo näkee tämän kaiken, — olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me. Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin, jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta, koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy. Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä koetan hyvittää rikostani… Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi, jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa. Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni — miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka…
Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi. Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.
Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi. Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää kankaan pinnasta.
Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen, valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa, ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui uneen.
Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.
Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle lepoa.
Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies, nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen. Silloin Laila tunsi hänet.
Mies oli Vorna.
Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa, sanoen:
— Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa. Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi terveiksi.
Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä. Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina. Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.
Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän kertojaa kurkusta:
— Ja sinä saatoit tuota katsoa avuksi menemättä. Raukka. Pelkuri.
Mies hätäytyi ja koetti irroittaa Vornan puristavaa kättä.
— Usko minua, sanoi hän, — turhaan silloin olisin mennyt siihen henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä, sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.
— Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. — Saattanee olla vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta. Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs, lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.
Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi. Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.
Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät lumimyrskyyn ja pimeyteen.