Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon retkensä tuloksia katselivat.
Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän kalman kalpeaksi:
— Sinnekö jäi, poikani?
— Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana iloinen poika, — eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin tulijaisjuhlaa viettämään.
— Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.
Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan tanhuvilta.
Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan. Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin. Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi Vienasta Ruijaan saakka.
— Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.
Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään avaraan pirttiin.
Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi, tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi. Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen kuumuus leyhähti sotureille vastaan.
— Onpa lämmin Vornattaren tupa.
Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:
— Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.
— Aa… aaa.
Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika, vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa, hakien jotakin silmillään:
— Minne jäi Vorna veljeni ja… ja Onto?
— Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan, kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo, että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan…
Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.
— Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:
— Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi, vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu. Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen, jossa vielä edes vähänkään henki kulki.
— Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa seinänaulakolle. — Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.
— Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua perinpohjin levostansa nauttimaan.
Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.
* * * * *
Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle. Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin, joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet, koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista, Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä, ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.
Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.Vorna seisoi ovensuussa.
Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan, kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään olivat vielä omin voimin seisaallaan.
— Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. — Luulinpa, että peri hukka poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti. Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.
Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin sanotuksi:
— Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen renkiään terveheksi toivottelemaan?
Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:
— Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää lämmintä heillekin.
Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti kysymään veljensä käteen tarttuen:
— Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.
Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:
— Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.
Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan. Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:
— Sorea sotahan, sanot, huusi hän, — niin kyllä, mutta mihin sotaan menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi kiroon, ja surman saatan osaksesi.
Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan, ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:
— Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan. Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta, mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle, Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta, jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.
Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa. Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn ja pelon huudahduksia kuului joukosta.
— Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi, mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää. Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?
Vorna synkistyi ja lausui jurosti:
— Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme, silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.
Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle. Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.
Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin. Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi. Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä. Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode, jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka, jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa. Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.
— Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen häntä rukoilemaan.
Ihmetellen kääntyi häneen Vornatar ja kysyi:
— Luulin, että suosiolla olit tullut?
— En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle sadoin kerroin palkitsee.
Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:
— Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat häneltä rauhassa olla… ellet suostu tuumihinsa?
Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan lopputuloksena:
— Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä…
Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten. Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.
Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa nurkkaansa.
Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen, pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus. Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan mustaa ja tuuheaa tukkaa.
Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä. Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti. Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä ja vaipui mietteisiinsä.
Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti, mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän. Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen. Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.
Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan? Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka, että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista. Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä? Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen? Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan…
Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin, huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:
— Miksi kammoat minua?
— Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.
— Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan sanaani syönyt.
Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän.Itkuun purskahtaen sanoi hän:
— Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme kohtalomme.
Mutta Vorna vastasi huolettomasti:
— Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi…
— Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois…
— Sepälle lemmityksi.
Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän pystöön nousten jatkoi:
— Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'. 'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa suuresta haavasta hänen ohimossaan, — 'ole huoleti, sillä ensi työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä, vaikka onkin Staalon tytär…
Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen edestään.
— En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät varmasti perii tuho…
— Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?
Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.Laila vastasi:
— Se on minulle niin ilmoitettu.
Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.
— Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä — nukuin ahkiooni, olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua, tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi. Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla…
Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli. Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja hän kääntyi rutosti tyttöön:
— Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?
Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin. Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:
— Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.
Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet irti.
— Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:
— Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi? Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi on olla minun rinnallani. Eikö olekin?
— Ei.
Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:
— Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua koskaan päästää, en koskaan…
Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:
— Et olekaan niin julma kuin on sanottu…
Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle. Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.
Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin, jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut, ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan, joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa. Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut…
Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain, samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina. Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen, joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen virkkoi Vorna tyynesti:
— Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä hymyllä:
— He.
Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille, jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen heristäen tuoppiaan ja sanoen:
— He. Ka juo, veli!
Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:
— Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin päässeet. Tule.
He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin veritöitä muisteltiin.
Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan katseen…
Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta, käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.
Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää, olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja melkein varma perikato edessä.
Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä, jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona, ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, — vain siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi. Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa onnistumiseensa.
Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet, vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen, että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä menestystä.
Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.
Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki huokaisemaan. — Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti Staaloon. — Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä huudahti.
— Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.
Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun remahtaen sanoi:
— Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.
Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä. Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:
— Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:
— Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.
Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle, mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen, mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.
Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan, miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan, ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään, että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki, jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.
Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet; herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa yhteydessä.
Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista. Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan, koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.
Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku, uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen kiljahduksen.
Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta, sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.
Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli, minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän reunaa kuiskaten:
— Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.
Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:
— Kuka sinä olet?
Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe ylpeästi ja vastasi:
— Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi nurkissamme hiivit?
Seppä katsoi häneen pitkään.
— Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?
Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen häneltä kiihkeästi:
— Sinäkö olet Seppä?
Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen. Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö, sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.
— Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani. Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.
Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti:
— Mitä sitten voisit tehdä, yksin kun olet?
Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.
Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa katsettaan ja kuiskasi käheästi:
— Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.
Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:
— Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.Tyttö tytöstä.
Mutta aivan harmaaksi kasvoiltansa käyden virkkoi silloin tyttö:
— Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan — Vornan sisko Aino.
Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli. Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin, että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän mielessään. Hän sanoi harkiten:
— Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä, ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?
Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen villisti. — Mitään pahaa tehneet… toisti hän koneellisesti… ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla, etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon. Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.
Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä, jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut. Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino katosi puiden varjojen sekaan.
Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän kohtalon pelkoa.
Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti sanomaan:
— En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei tyttö meitä petä.
Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. VastaSepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:
— Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa. Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.
Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana, jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan, sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä, kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään, ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.
Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä ohimoitaan hillitäkseen.
— Laila…
Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka, kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten hänen tarkoituksensa vastasi:
— Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.
— Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut tänne?
— Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!
Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.
— Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen…
Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut, jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea. Vorna astui sisään.
Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.
— Älkää arkailko, sanoi hän. — Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.
— Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois, sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.
Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. — Halveksitko taloani, lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä, Laila, vaan taivu kohtaloosi.
Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä, että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi, vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa, mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö, mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle joiussaan antoi.
Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi. Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä, joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.
Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen pitkään ja tutkivasti.
— Kerro minulle, sanoi hän, siitä miehestä, jota kuulut rakastavan.
Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi, kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun Laila oli lopettanut:
— Luuletko, että hän yrittää pelastaa sinua?
— Luulen, vastasi Laila hiljaa, mutta varmasti.
— Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.
— Seppä voi tehdä, mitä hän tahtoo. Vaikka minut olisi viety satakin kertaa kauemmaksi, niin hän tulee varmasti, vaikka kuolema olisi edessä.
Aino katsoi häneen kummallisesti. Alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mutta entäpä hän on jo tullut?
Lailan veri pysähtyi juoksussaan. Kalpeaksi sävähtäen änkytti hän:
— Ethän pilkkaa tehne?
Silloin kertoi Aino hänelle, mitä oli tapahtunut samana iltana tuolla hämärällä metsätiellä, ja silloin tunsi myös Laila outona aavistuksena, että pian oli tuleva hetki, jolloin saataisiin nähdä, koituisiko hänelle pelastus, vai lopullinen tuho. Vaikka hänen olisi pitänyt tuntea aivan rajatonta iloa siitä, että hänen rakastettunsa oli kaikkea uhmaten saapunut hänen jäljessään, ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen sydämensä täyttivät raskaat aavistukset. Sielunsa hädässä ja tuskassa lankesi hän Ainon kaulaan kyynelten valuessa viljavana virtana hänen silmistään. Karjalaisneito katsoi häntä yhäti outo ilme kasvoillaan.
— Minä autan sinua ja Aslakia pakenemaan, kuiskutti hän hiljaa. Muutaman päivän perästä, jolloin veljeni käy entistä varmemmaksi siitä, ettei mitään pakenemis- tai auttamisyrityksiä ole aikeissakaan, käyn sopimassa sulhasesi kanssa asian ja autan teidät yöllä tielle. Kunhan kylästä pääsette pois, niin Seppäsi pitänee muusta huolen. Luulenpa, etteivät kylämme miehet ole ollenkaan halukkaat takaa-ajoon, vaan kiittävät, kun teistä pääsevät, ja yksin ei Vorna mitään mahda. Varmasti pääsette pakoon, jos kerran kylästä tielle suoriudutaan.
Laila kohotti innostuneena päätään, katsoi neitoa silmiin, mutta kysyi sitten äkkiä:
— Mutta kuinka saatat näin veljeäsi pettää? Ainon silmissä vilahti kummastus.
— Ja sitä kysyt sinä? sanoi hän, jatkaen sitten: Saat minun puolestani tänne jäädä.
— Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua, täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön, oikeastaan menetit sulhosi.
Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista, ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja nousten kuiskasi hän Lailalle:
— Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten sovitun merkin ja pidän muusta huolta.
Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan. Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa. Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten vallassa.
* * * * *
Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä, tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan. Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.
Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa, jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.
Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen lempeästi:
— Yölläkin puuhaat, taatto. Käykäämme levolle.
— En jouda. Aseet ovat tylsät.
— Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne vainolainenkaan tänne aivan heti.
— Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa, että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä. Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho…
Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi sitten kuiskaavalla äänellä:
— Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte. Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan, eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa. Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa…
— Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:
— En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi, sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan. Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa, jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja. Vorna hymähti ja sanoi:
— Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.
Mutta ukko naurahti oudosti:
— Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin, juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten saat surman suistetuksi.
Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi:
— Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.
— Mikä se olisi? kysyi ukko kummastuneena.
— Pesen sen verellä.
Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo kiihtyen jatkoi:
— Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.
Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella, niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen ukkoon kääntyen ystävällisesti: