— Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.
Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni. Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.
Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa, ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen. Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä heimoon ja koston halu sai vallan.
Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan. Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat hoidettavina.
Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään, oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se, jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä, oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino suunnitelmiansa rakentamaan.
Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta. Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain toteuttaen omaa suunnitelmaansa.
Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta, vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin ajoissa perille.
Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:
— Minne menet, sisko?
— Lailaa käyn katsomassa.
— Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?
— Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.
Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut suoraan, varoittaen vain:
— Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.
— Äitipä tuota niin tahtoo…
— Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon, ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla lähtöänne katsomaan.
Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:
— Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.
Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat, laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan. Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä, pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut. Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet? Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.
Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan. Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa? Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen tunteilleen.
Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä, hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan halkeavan.
Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen ylpeitä taitoja.
Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi, että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun, jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.
Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin paljon kuin suinkin.
Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne. Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima, jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:
— Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.
Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa, mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja sanoi:
— Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki rauhallista. Käykäämme levolle.
Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:
— Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli, että hänet tänne toitkaan.
— Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä hänelle sanomaan.
Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen virkkamatta.
Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla. Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon? Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois, menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset. Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.
Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:
— Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.
Mitään ei kuulunut vastaukseksi.
Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi hän oven auki.
Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta. Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.
Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.
Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja rauhallinen ääni:
— Menikö Laila Ainon mukana?
— Meni.
Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.
— No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?
— Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:
— Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan lähistöllä vastaanottajat.
Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet luotaan.
— Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.
Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.
— Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei. Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.
Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.
Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä, keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman isku valkeni Vornalle koko totuus:
Pohjalaisten kostajat!
Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.
— Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:
— Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat. Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti, hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän, jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna, jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei, suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.
— Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen. Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.
Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää, astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen, vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään, raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa. Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi, jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.
Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset, kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta. Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar, joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa, jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.
— Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.
Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan. Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat, joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se olikin.
Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää, koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin, ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen oman kylän kohdalle sattuvan.
Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko kumartui hänen puoleensa:
— Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen nuolen varovasti.
Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä entinen henki.
— Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.
Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:
— Mutta minäpä tapoin kaksi.
Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä, mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.
Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä, missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely. Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.
Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä, heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt, sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama, sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken, sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana. Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi. Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä, sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme…
Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko? Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on tekemistä. Mikä se oli?
Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa ilmestynyt hänen rinnalleen.
— Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan. Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti. Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.
Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:
— Lailapa on pelastunut!
Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi vakavasti:
— Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko varma, että Laila on pelastunut?
Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli rakastanut Lailaa paljon.
Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt — Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki, mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla! Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.
Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi kuolemassa.
* * * * *
Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat eivät valita, vain taistelevat.
Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan, sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää, jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.
Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö, vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno. Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette, Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa. Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka… No, siinä on hyvä maata.
Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski…
Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.
Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako huomattaisiin.
Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton, niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti jännityksellä jotakin kuuluvan.
Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein, mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.
— Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä äänellä.
— Voi, lapseni! valitti Staalo.
Mutta Seppä oli ymmärtänyt heti, mistä oli kysymys.
— Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?
— Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme. Seppä ja minä lähdemme tuonne.
Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.
Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo. Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.
— Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi, jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto täytetty.
— Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma. Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.
— Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan. Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.
— Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta, vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka henki siinä menisi. Tule.
Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.
Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:
— Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.
Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja sanoi kohta kätensä ojentaen:
— Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani, niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?
Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:
— Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä pitemmälle tarkkaan katsoa.
Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.
Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.
— Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät, että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä…
Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä. Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.
Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa, niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:
— Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan päästä reväisty.
Ja suomalaisten puoleen kääntyen sanoi hän kiukkuisesti ja käskevästi:
— Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään halua tapella.
Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.
— Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla miehelle sopivaa asetta?
Musta Nykyri oli katsonut häneen ihmetellen.
— Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei ainakaan sitä vähäksy.
Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa, vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.
— Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui sitten ympärillään huohottaville miehilleen:
— Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian. Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.
Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.
Mutta hetkistä ennen oli Vorna puhellut vanhalle Arhipalle:
— Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö. Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee, pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti, sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.
— Mutta jos ylivoima sinut ennen sortaa?
— Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on paremmaksi sanottu.
Mutta siltä varalta, että niin pahoin kävisi, niin — — hyvästiArhippa.
Ukko tarttui ojennettuun käteen ja hänen leukansa tärähteli.
— Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä kerralla. Hyvästi.
Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.
Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan, mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema. Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt, syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille, että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan toimenpiteen tähden.
* * * * *
Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä, uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo. Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri, viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot, tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan, sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti jo oli saavuttaa tarkoituksensa.
Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille. Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä, jonka huomio pian kiintyy toisaalle.
Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle. Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä sinne miehet.
Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.
Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua, sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen sydämensä täyttää sanomaton tuska.
Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia. Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja tyytymättömän näköinen, — mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.
Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla. Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee, kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville, että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta. Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet, miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.
Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta minne on kadonnut Vorna?
Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla. Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna, koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä. Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy, paitsi ruumiita siellä täällä.
Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä. Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin. Etkö kuule, onneton?
Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla. Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti. Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.
Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.
— Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä autan sinua.
Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän, että sauna ei ollut aivan kylmä.
Hän ei huomannut, että lauteiden perällä oli jo toinenkin.
Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos. Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään verisen taistelun hurjuutta.
* * * * *
Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään, joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen. Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan, joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä, saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.
Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.
Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia. On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä. Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen saamiseen vainolainen herpoutuisi.
Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja, kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy? Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.
Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää. Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No nyt taas, miehet.
Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla. Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin…
Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen. Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla…
Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut. Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy…
Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen, milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen, iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy, iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava, ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään. Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit. Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä, etten päätäni menettänyt…
Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy. Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa, kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin, sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen, kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?
Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä. Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä. Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika, hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja tuossa, ja vielä… Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta et enää.
Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee, kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on tapahtunut?
Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskunväistänyt.
Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla, sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske…
* * * * *
Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä, jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen. Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai päinvastoin? Kumpi on syyllinen?
Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.
Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.