The Project Gutenberg eBook ofVuoren erakkoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Vuoren erakkoAuthor: J. C. HeerTranslator: Hilja WalldénRelease date: August 21, 2024 [eBook #74289]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1918Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOREN ERAKKO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Vuoren erakkoAuthor: J. C. HeerTranslator: Hilja WalldénRelease date: August 21, 2024 [eBook #74289]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1918Credits: Tapio Riikonen
Title: Vuoren erakko
Author: J. C. HeerTranslator: Hilja Walldén
Author: J. C. Heer
Translator: Hilja Walldén
Release date: August 21, 2024 [eBook #74289]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1918
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUOREN ERAKKO ***
Kirj.
J. C. Heer
Suomentanut
Hilja Walldén
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.
Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä, hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa. Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla, jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä, missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.
Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin, jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.
Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois hyveen polulta.»
»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani. Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.
Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen, säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä, toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!
Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!
Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin. Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla. Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen, aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni, selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta, luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva, maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne vuorelle.
Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia! Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan. He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta, paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua, otettuani uuden nimen.
Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan edessä.
Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus! Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en! Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu, seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, — Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku rakkaudesta vieläkään ole loppunut!
Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien runsaudesta.
Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo, suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä, jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen, heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan.
Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee onnelliseksi!
Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.
Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.
Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!
Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään, tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen, hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme, neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli Selmatt'in kylä!
Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi tänne haudata.
Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja jaGottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.
Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä. Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini! Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää työtä en ikinä unohda!
Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä. Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen lausuessaan nimeni!
Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä, vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa, Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi, ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut. Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain, Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin paljastaa elämäni!
Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti, enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää vainajat, levätkää eläväiset!
Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren erakko!
»Oon näkemään luotu!Siks' torninen tääMull' tyyssijaks' suotu.Oi, ihana ainOn maailma aavaTäält' katsellen vain!»
»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa. Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.
Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas, juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.
Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi, talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.
Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula- ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana punakattoinen kirkontorni.
Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo kaksisataa vuotta.
»Minun on nyt talo tää,Pian multa muille jää.Silloin mun jo peittää multa, —Hellyyttä siks' anon sulta!»
Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan, joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen vuotta vanhan.
— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg, — eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa, asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla. Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet, säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon, missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.
Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle. »Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö, joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»
Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä, vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.
Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.
Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti. Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa — mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa, että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi, hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.
Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen, kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan, joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä. Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu, punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.
Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:
— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!
Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.
— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi — — —
Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.
— Ja pysy terveenä, Jost!
Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.
Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.
Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.
Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.
Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.
Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.Hymyillen ihmeissään hän lausui:
— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.Jumalan kiitos!
Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla vakavan ja viehkeän ilmeen.
Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani. Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.
Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.
— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka, siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita huutoja ja säveleitä.
Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla kaiholla ja ikävöimisellä.
Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa, valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi, alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle. Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon, ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan. Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan kattomme alla.
Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen, perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in kylässä oli niukanlaisesti.
Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa. Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista. Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä, vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.
— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika, hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen kyntesi!
Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.
— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!
Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.
— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!
Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.
Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.
— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!
— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.
Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.
— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!
Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.
— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.
Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.
— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:
— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.
Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:
— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!
— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.
Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:
— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!
Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti:
— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten puheita kuuntelemassa!
Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi kotiin äitinsä turviin.
Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias, vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta, outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin mieltäjärkyttävä.
Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti, rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen nähnyt!
Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, — äidinkädet!
Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia, jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus. Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita, muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla, kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.
Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin sitä jännityksessä silmin ja korvin.
Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä, jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.
Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat tuohon maanalaiseen louhokseen.
Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.
Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!
Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.
Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:
— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!
Isän silmissä säihkyi vimma.
— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!
Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.
Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.
Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.
Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!
Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.
Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan. Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä, haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.
Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat ja punatukkainenkin sinä olet!
Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes rukoilin:
— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan ainoastaan hiukan punertava.
Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä, äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.
Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.
* * * * *
Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.
Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib, St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata, toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia, joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla, kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu tapahtuvaksi.
— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.
Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:
— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua. Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä, täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, — toivottavasti tänä talvena…
— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.
Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.
Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut, läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta, mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli talven.
Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina. Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa! Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja meteorologisen haara-aseman hoitaminen!
Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs ihminen!
— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla. — jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.
Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan, kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta. Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä. Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?
Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:
— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?
Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:
— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja sisarustansa.
Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat. Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:
— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!
Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.
— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua. Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner, vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä tulla kanssani teitä tervehtimään.
Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.
— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan häntä eräästä vanhasta lupauksesta.
Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.
Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin rakastaa häntä, silloin…
Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia rikkomatta.
Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa, siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä. Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.
Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa. Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti, ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen, että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.
— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.
Hymyillen hän vastasi:
— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan edessä.
Nyt tuo nimi miellytti minuakin.
Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin, äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni herttaisena muistona.
Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin, kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä nauru.
— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!
Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa, jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin turvalliseksi kuin lintu pesässään.
Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin, työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja. Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.
Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta vuoriväestä.
— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan, sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot, hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla, että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan, teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.
Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.
— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista. Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti mieltävirkistävän hullunkuriselta.
Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:
— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki, emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer, joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.
Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:
— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni: »Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti. Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat. Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut. Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä opettavaisilla kuvilla varustetut — sen lisäksi vielä kaikenmoisia oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa. Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.
Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.
Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu KonradBalmerista, josta en tiennyt mitään.
— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.
— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä alakuloisesti.
— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.
Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki, joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:
»Ylistystä Luojan raikuuTähtinensä avaruus.Hänen lemmestänsä lausuuKevään kukkasihanuus.Kiitos Herran! Kiitos Herran!»
Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko Jumalaan.