Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.
— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. — Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme. Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima, niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.
— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä olisi ollut katalaa!
Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään jälleen jatkoi:
— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis — Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään. Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin. Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.
— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee hänet ja käy häntä tervehtimässä?
— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.
Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:
— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin hänen vaimonsa!
— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään. Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan, silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi Kasper, herttaisesti hymyillen.
— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi harvinaisen tuikeasti.
Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle kiihtymykselleen.
Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:
— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin, joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon, johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka, silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia. Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä, lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni Hannu Konrad Balmer! —
»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja ylevyyttä.
Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.
— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa saavuttanut menestystä.
Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.
— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä täältä tiehesi!
Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.
Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme, ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.
Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se Selmatt'issa soi minun osakseni.
Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.
Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään, antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.
Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä, haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä, leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui istumaan takajalkojansa varaan.
— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö tästä seppeleestä?
Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.
Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi epätoivoisena levollisuudestani:
— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.
Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.
— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys viehkeästi yhtyivät.
- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!
Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle, joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä kuin virsi.
Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.
Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä vielä huohottaen rasituksesta.
— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!
— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!
Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti enemmän minusta kuin Melchi'stä.
— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta yllään!
Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen yläpuolella.
Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore huomasi sen myöskin ja huusi:
Mikä ihme. Mikä ihme!
Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.
— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon. Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:
— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!
Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.
— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä sanoo!
Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.
Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä, jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi, sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale. Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää tavallista enempää.
Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.
— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. — Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä unohda!
Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.
Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta, antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta. Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi omat ajatuksensa asiasta.
— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele. Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja murskaantuvat kuoliaaksi.
- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.
Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin koulumestarille:
— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva. Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui maahan.
Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:
— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin seikkoihin.
Duglorekin sekaantui puheeseen.
— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä, — mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan? Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.
Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:
— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten. Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore, tapasit karjani kaitsijatta.
Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani. Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi voinut olla suurempi.
— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!
Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti Kasperin, Dugloren ja minut.
Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen valmisteluun, huusi Duglore:
— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!Arvaapas miten sen kävi!
— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten jännitykseni.
Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin takertuneina.
Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen ihastukseni esineestä.
Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni: »Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen, mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.
— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. — Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!
Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.
Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme: päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki, punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen. Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja, jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja ja mietelauseita:
»Hiljaa hyvä työ tuleepi,Ajatellen aivan kaunis!»
Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan, vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään kompastuskiviä.
Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä, ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon, luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa jostakin erityisestä suuresta armosta.
En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä, nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:
— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat itsestään ylistää Herraa!
Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.
— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan hengen läsnäoloa!
»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä lehterillä oli jokaisen katseltavana.
Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle», murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»
Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:
— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi puihin.
Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli, vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan, kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.
— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin lähellä!
— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua hyväillä ja suudella!
Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan. — Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin. Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse ihmettelemään hurjaa tekoani.
Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin. Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema. Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, — minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä, etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.
— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja sinusta pitää kerran tulla vaimoni.
Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta, katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen täysin tajuihinsa.
— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!
Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia, lemmekkäitä sanoja.
— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua iankaikkisesti!
Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että kuolleet olivat lähellä.
Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua. Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.
Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe tulee siis!
Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua. kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!
Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset. Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki, on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain että sen kieli on kahlehdittu!
Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin »Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii», alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.
Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä, suloisella äänellänsä: — Jost!
* * * * *
Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli. Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan, synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä. Kiukkuisesti hän tiuskaisi:
— Mitä, mitä tämä merkitsee?
— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestariKasperilta…
Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.
— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän pitää sinusta!
Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:
— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit keskustella kanssani.
— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain matkoihisi, heittiö!
— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.
Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:
— Mutta minä tiedän!
— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.
— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta, Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva herätti minussa epäilyksiä!
Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:
— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki lähde Balmerin tykö?
Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.
Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!» raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.
— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.
Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:
— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!
»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni», olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman liikutuksestaan:
— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet. Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.
Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta, joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa, nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.
— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»
Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.
— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen? kysyin rohkeasti.
— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö, mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä. Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta, niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on aina ollut uskollinen naapuri.
Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta. Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.
Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen, sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan, jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.
Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta, päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä, kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu, ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme koossa.
— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.
Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi isäni:
— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!
Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan, miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.
— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen virtaamasta.
Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni, kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta merkistä.
Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore juosten luokseni.
— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!
Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.
— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?
— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin. Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.
Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia. Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan: ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois, mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä aikaansaada hajaannusta.
Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla loppua.
Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin. Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli, joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-, katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin juhlapäivä lähestyi.
Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme, viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet karjan paimentamisesta juhlapäivänä.
— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä, kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.
— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.
— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi koulumestari.
Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.
— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle, Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua, virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.
— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos, millainen tyyni päivä tämä on!
— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän aikaa vuorenrinteellä. —
— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.
Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen. Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia, joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.
Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.
Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa. Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani, ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät, jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.
Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa päivää!
Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli viehättävää katsella!
— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään, hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:
— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!
Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:
— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia. Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!
Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.
Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia: sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.
— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.
Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.
— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei tie ole kerrassaan ummessa.
- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää, kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.
Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria, joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta. Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö- ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.
— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän silmät säihkyvinä.
Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän lausui hartaan sydämellisesti:
— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä sairaana, herra Quifort.
Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.
— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote, hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi tulisi yhden ainoan osaksi.
— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut. Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.
Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.
— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.
— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittääSelmatt'ia ennen vuorenvierrosta?
Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta piirustuksesta.
— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti, päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla paikallaan.
— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.
Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa. Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:
»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!En saavuttaa Sua konsaan voi!»
Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa herää täyteen eloon.
Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!
Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.
— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni? sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.
— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen ainoa ilonsa.
Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.
— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin minä, muka tietämättömänä.
— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille. Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.
— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.
Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:
— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —
Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun ja naurun vaiheilla.
— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni. Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?
Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.
— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne, herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni, etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.
Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän sanoi äidistään, järkytti mieltäni.
— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. — Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St. Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin avioliittoa rakenneta.
Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata esiinpyrkivää kyyneltulvaa.
Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:
— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!
Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..
— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!
Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.
Ryhdyin jälleen puhumaan:
— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän voi kehittää nuoret voimansa.
Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.
— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.
— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa, huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille Pantavaksi.
Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun, vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei voinut tulla kysymykseenkään.
Hän rimpuili kuin hauki koukussa.
— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!
Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.
Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen vallassa.
Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.
Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.
Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.